KATALA HÄPEÄ

 

Kirjoitin teille pienoisromaanin. 😊

 

Häpeästä on alettu puhumaan vasta viime aikoina julkisesti enemmän. Useimmiten ratkaisuna häpeän selättämisessä nähdään yksilölliset kyvyt, ettei sitä olisi, jos vain tekisi itselleen selväksi, kantaisi oikein taakkaansa, uskoisi Jeesukseen tai vaikka liikkuisi oikein, toki ne ovat osin vaikuttavia, mutta paha häpeä jumittuu niin syvälle kehoon, että asuu siellä pitkään ja vallankin, jos häpäisyä tulee lisää, trauma uusiutuu. Ratkaisevaa on tietenkin se, että tiedostaa syyt. Häpeä on mielen määritettä, se asustelee koko minuudessa kehosta ylimitoitettuihin ihanteisiin saakka. Olet mitättömän onneton, kun et ymmärrä pienuuttasi, lataavat arvovalistajat ihmisyyden kasvusta ja nousevat yhteiskunnan arvotikapuita pitkin taivaaseen, minkä perusta on itsekkyysnäkemyksessä. Suuri osa ihmisistä kokee itsensä niin pieneksi, ettei edes mieli aktivoidu ajatteluun. Joku viisastelija sanoi joskus, se on aivan oma asiasi, kannatko sinä häpeää, koetko itsesi alistetuksi. Tämä on juuri sitä psykologisointia. Aina ja ikuisesti tunnutaan pakenevan sitä todellisuutta mitä ihmisen ympäröivässä todellisuudessa tapahtuu, mitä tekoja hänelle tehdään, mitä on sosiaalinen konteksti. On opittava erottamaan ulkoa tulleiden teon jäljet ja minuuden vaikutteet omantunnon seurauksena, etsittävä syitä itsestä ja ympäristöstä, mutta myös nähtävä, että pelkkä paha tunkeutuminen ihmisyyteen voi aiheuttaa häpeän.

Häpeää voi katsoa sekä arvojen että tekojen kautta, persoonallisena jälkitilana teoista ja koetusta.

Häpeä on tunne, jonka yksilö kokee persoonallisuudessa, se on erotettava osattomuudesta, itseilmaisuoikeuden puutteesta, jolloin yksilö jää vaille oikeutta osallisuuteen. Läheisyys on perustarve, sitä kautta tulemme vuorovaikutuksessa itselle ja toisille näkyviksi. Häpeän vaikutus kohdentuu minuuteen, usein kehollisena, syyllisyys tulee tekojen kautta, ne sekoittuvat helposti.

Psykologisointi, jossa yksilöä ajetaan etsimään vikaa vain itsestä, on totuudesta pakenemista. Se voi yksilöllisesti koettua, mutta useimmiten häpeä syntyy ulkoapäin häpäisystä, se on teon seuraus. Toki se on ominaista ihmiselle, ihminen rakastuu jo seitsemän kuukauden iässä vanhempiensa tapoihin ja alkaa vierastaa toisenlaista, häpeää erilaisuuden kokemusta, hän on oppinut turvan ja luottamuksen joskus aivan järjettömästi, pelkoehtoisesti ja kasvanut riippuvuuteen. Häpeä on myös terve ilmiö, liiallisena muuttuu sairaudeksi. Hyvässä kehityksessä muistikuvien rikkaus voi auttaa häpeäkokemuksen kohtaamista, muisti voi myös harhauttaa.

Kun ihminen menettää todellisuutensa, hän menettää mielensä ja se alkaa häiriintyä, on levottomuutta, epäjohdonmukaisuutta, muistihäiriöitä ymv. Kun ei saa olla totta, sitä mitä on, ei saa kertoa siitä mitä on tapahtunut ja kun lisäksi on häpeää häpäisyistä, mieli murtuu. Oma todellisuus ei aina ole totuuden kannalta täysin totta, yksilö voi kyllä olla hyvinkin havaitseva sekä hahmottava. Mieli on äärimmäisen tärkeä osa minuutta, että ihmisyys voi olla kokeva.

Reilut neljä vuosikymmentä sitten aloin tutkia omaa kokemustani häpeästä lukemalla häpeätutkijoiden kirjoja. Puoli vuotta sitten luin muutaman kirjan, sosiaalitieteilijän, häpeätutkijan näkemyksiä ja tutkimuksia. Kaikista sain tietysti jotain irti, kuten, että häpeä näkyy ulkoisessa kehossa luhistumisena ja käytösoireina. Olinkin kuin köyryselkämummo pitkään, kehoni kipuili jäykistyneinä lihaksina, jumeina tmv. fyysisinä oireina ja puheeni alkoi olla huutoa puolustamisena, minuun sattui henkisistä lyönneistä niin paljon, ettei vaatimusten mukainen hyvä käytös ollut mahdollista ja toisaalta minulla oli vaatimukset hyvästä käytöksestä ihanteina, en voinut hyväksyä törkeyttä, ahdistuin siitä. Aina ei ole kysymys häpeän tuomasta vaivasta fyysisenä ilmiönä, mutta sellaista todellisuutta, mitä ympäristössäni oli, ei lukemistani kirjoista löytynyt. Oli pienehköjä oireita, suuttumuksia, keskusteltiin ja ihmiset sopivat asioista, normaaleja ihmisten käyttäytymisessä.

Elämäni on kuin olisin elänyt rikollisessa yhteisössä alamaailmassa, mutta ei suinkaan, elin aivan tavallisessa ympäristössä, arvostettujen ihmisten keskuudessa. Niille kaikille oli yhteistä asioiden salaaminen, takanapäin toimiminen ja julkisesti toinen tarina, puhuttiin nk. enkelten kielellä, ja en vastusta positiivisesti ja mielekkäästi puhumista, vastustan jatkuvia valhetarinoita, joissa uhrataan ihmisten elämää. Totuutta ei voi tutkia, jos ei puhuta totta, muisti voi olla vaillinaista, eikä havaitseminen ole tarkkaa. Jos ja kun sitä totuutta ei nähdä, siihen ei löydy myös oikeita ratkaisuja asian korjaamiseksi. Pelkät hyveet tavoitteina eivät korjaa kaltoin kohtelua, on mentävä psykologiselle puolelle oppimaan omia tunteita, ettei niitä projisoida, pakoteta olemaan hierarkkisessa vallankäytössä, rooleissa paremmat ja huonommat ja käyttäydytä aseman mukaan eriarvoisesti kohdellen. Joskus tuntuu kuin ”mielenhoitajat” haluaisivat vain mielekkäitä potilaita, ei ne eritteensä kaikki ylleen ja alleen laskevat ole mukavia kohdattavia, itselläkin meni pyörtymisen puolelle, kun näin ensimmäisen ulosteissa eläjän. Opiskeluaikoina kotikäynnillä olin havaitsijan roolissa. Ei lääkärilegioona kontrolloimassa kotikäynnillä viiden hengen asiantuntijoineen ja ohjeita lukemassa auttanut, vaatimukset, kuinka autettavan kuuluisi tehdä ja elää. Sillan alla elänyt ja hyväksikäytetty nainen sanoi ruokaostoksen toimittamiseksi, ”en sano sinulle kuin kahdeksan sanaa tänään”.

Maailman totuus, yhteisesti sovittuna näyttäytyy välillä kuin some- ja mediamaailmassa, erikoisena. Suosittuja on kauniiden tarinoiden kertojat, he saavat seuraajia ja tykkäyksiä, ei ”totuuden” puhujat. Nämä narsismiin taipuvaiset julkkikset pääsevät puhumaan suurelle yleisölle, heitä kumarretaan ja lauma seuraa perässä. Eikö tällaisesta ongelmasta ole tiedetty, ihmisen liiallisesta kauneuteen ihastumisesta, todellisuuden paosta, kahtena esiintymisestä, ulkoisesta esiintymisestä, julkiminuudesta, kuten psykologian tutkija Johar sanoi, ”ihmisellä on itselle ja toisille sekä salattu, että näkyvä puoli”. Narkissos myytti on puhunut siitä, taide kuvaa monin eri keinoin, ja tiedekin yrittää etsiä siitä yhtäläisyyksiä ihmisten välillä, yleisyydestä poikkeavat tippuvat pois näkyvistä. Pyhät kirjat ja mysteeriset, kertomukset runoudesta julistuksiin uskon varjolla ovat näistä puhuneet. Mutta sitä ei yhäkään aina nähdä. Kaikissa näissä näkyy moraalin puute, vallanhimo, alistaminen ja uskominen, mutta ei tiedon etsintä, kuuleminen ja näkeminen, toisen ihmisen kokemukset.

Olen yrittänyt avata omaa häpeää kuin sipulia, jota voi kuoria kohti sisimpää. Syvimpänä keho, mielen tyyssija, kokemusten rakentumiset tietoisuuden ja tiedostamattoman kerrostalossa, toiminta, tunteiden esiintymiset niissä, kieli ja sosiaaliset ulottuvuudet sekä mahdollisuudet toimia. Eilen katsoin sarjaa ”Professori T”, jossa professori lähestyy lukittunutta mieltä, ”sinä olet kuin kalamaljassa, jossa kala on vankina”. Mielen kokemuksia voi nähdä sulkeutuvana ja avautuvana. Jos sulkeutumista on liikaa rajoitteina ja rajoina, ehtojen asettamisina, liiallisena pidättäväisyytenä, ne voivat estää vapaita kokemuksia, voivat lukittua itseltä näkymättömäksi, myös osin suojaavat, mutta vain avattuna tulevat näkyviksi. Itselläni, kun tunteita alkoi muodostua kauhukokemusten ja kehon hajoamisen jälkeen, ne tulivat ensin vertauskuvallisena, kirjani (1991) kuvauksissa, minuus sisäisenä ja sosiaalisessa ulottuvuuksissa, Tuhkimona ja Lumikkina, haudattuna lasiarkkuihin, jonka päälle laitettu ruusu kertoi tarinaa mysteerin avaamisesta, viestiä muille ja itselle, vain kuvina näköaistimuksessa, muistista nousseen tarinan kautta, oppimisena, lapseksi taantuneena, ensin häpeästä nousuna kehonkuva, mikä oli ruumisolento. Ennen kehokokemuksen syntyä tietoisuudessani tunnottomuus oli jokapäiväistä ja kehontunto osina.

Tunneteorioissa puhutaan dissosiaatiosta, mielen eri osina kokemisessa, ikään kuin tunteet kehittävät tietoisesti tahtoen tällaiseen tilaan suojautumisessa, siirtävät kokemusta itsetietoisuudesta kauemmaksi, erilliseksi. Nämä ovat tunnetasoa, kehotasolla sama tapahtuu aistihajoamisen seurauksena, eikä tietoisuus ohjaa kuin tajunnallisina toistoina toimintaan, näköhavaintoina. Osattomuudessa itseilmaisuun ilman persoonallisuuden kehitystä tietoisuus ei ohjaa vaan psyykkinen puolustus kaltoin kohtelussa, minän puuttumattomuus tietoisesti haluna ja tahtona, josta heijasteet sitten vertauskuvallistuvat kuin unessa, jolloin tunnekokemukset ovat ikään kuin piilossa, ei tietoisia, vain kehoaistimukset toimivat, kuten ahdistus fyysisenä puristuksena. On tärkeää, että ulospäin suuntautunut itseilmaisu on myös sisäänpäin katsomiseen oikeus, kasvun turvaamiseksi, yksilöllisyyden kehittymiseksi.

Syvimpänä on kokemusten viesteissä aivojen ydinalue, tunnekeskus, josta alkaen tietoisuuden on mahdollista kehittyä ja ihminen kykenee kohtaamaan omat kokemukset, tehdä ne näkyviksi itselle ja muille yhteiseen kieleemme. Käyttäytyminen kertoo useimmiten enemmän kuin mitä puhumme, ei aina tietoisena valintana. Usein kuulen sanottavan, että on täysin itsestä kiinni, miten sinuun suhtaudutaan, se voi osittain joskus vaikuttaa, mutta vahvin vaikuttajista on ollut ahdistus, jota ihmiset kokevat omasta suhtautumisestaan, mikä peilautui omasta ahdistuksestani, sitä ei haluta kokea, syyllisyyttä omista teoista. Olin kuin käyttäytymisen mittari kohtelusta, näkyvä kärsimyksen kautta. Juuri kohtelun kautta tuo aivoalue aktivoituu hyökkää ja puolusta linjalle, ei tahdonalaisen hermoston vaikutuksessa. Julmassa kohtelussa jouduin täysin psykoosissa tiedostamattomaan tilaan, ilman tajunnallisuutta tekoihin, josta ajasta en muista kuin katkonaisia asioita, hauskinta oli ensimmäinen muistikuva, kun opettaja kirjoittaa taululle kaunokirjoitusta, ikään kuin aina ohjauduin oppijan polulle.

Joillakin voi mielikuvitus suojata kokemuksessa niin, että syntyy kuin kalvomielikuva tai uudet mielikuvat ja he eivät näe eivätkä tunnista kokemaansa tai tekemäänsä, eivät kestä sitä, minulle se tuli ruumiskuvaksi tuntoaistimuksena, koska puhuminen oli kielletty ja häpäisty, apua ei annettu. Kun etäisyyttä on riittävästi, kuten minulla reilut 50 vuotta, kokemusta on helpompi käsitellä ja muisti on vapautunut psyyken liiallisesta puolustuksesta. Usein tivataan, mitä tunnet ja silloin kun ei tunnetta ole syntynyt, vain fysiologinen ahdistus, sitä on turha ikään kuin pakotetusti etsimään, menemään luotuihin valhekuviin, fyysinen tietoisuus ei ole psykologinen tila tunnetasolla, se on ruumistila, jossa toimii ruumiin ehdot, väkivaltateon seuraus. Ei muistin muuttaminen uusilla kuvilla tunnemuistin kautta auttanut minua, vaan itseilmaisun oikeus. Tarinat auttoivat tuomaan kokemuksen käsittelyä tietoiseksi etuotsalohkolla eteen piirrettynä kuvana.  Kun tietoisuus ja tunnekokemukset eivät ole ohjaamassa tajunnallisia kokemuksia, on vain aistimustaso, jossa solut hajoavat ja lopulta myös kehonkuva muodostuu toiseksi kuin se todellisuudessa on, muisti ja hahmotus on heikkoa. Jos yksilöllä on persoonallisuuden kehitys, eli yksilöllinen tahdon ja halun kokemus, sekä tunnekehitys, se näyttäytyy myös käytöksessä ja tunnekokemuksessa erilaisina ja yksilöllisinä kokemuksina eri kuvin.

Ei ole oikeita ja vääriä kokemuksia, ne ovat vain kokemuksia, joita voi eritellä eri tasoilla.

Mikä on yhteisön vastuu, kumarrammeko yhä mielen terroristeja, valtaa hylkiä muita ja keksimme syitä miksi emme voi hyväksyä. Rajat ovat jokaisella, omat odotukset ja kohtuullinen vaatimus, onko oikeutta vaatia kohtaamaan, on vaikea kysymys, vai voitaisiinko vastuuta vaatia, että lähtisimme kasvuun kohtaamalla omat kokemukset ja tunteemme. On myös helppo paeta psyykeensä ja uskoa vain omaan kokemukseen, apusanoja tarvitaan, tarinoita, rinnalla kulkijoita tukemisessa. Miten ihminen voi vaikuttaa ja tuoda asioita esiin, jos ympäristö vaatii piilottamaan ja salaamaan tapahtuneet asiat ja asiasta puhuvaa rangaistaan nurkkaan häpeämään. Tiedän, etten ole koskaan luopunut yrityksestä vuorovaikutuksessa, olen kertonut asiat, mutta niitä ei vain haluta kuulla. Yhteisövallasta on tehty Jumala, mitä kumarretaan, se on yhtä vaarallinen kuin sokea usko sanakielen kautta kerrottuun totuuteen.

Ei ihmiset kykene huomioimaan toista, jos heillä on jatkuva stressi itsellä päällä, kohdellaan kuin koiraa omassa elämässä ja juuri tästä on huolehdittava tietoisella opetuksella ja kasvatuksella kaikille, että tiedostamme näitä ihmisyyden pysyvyydeksi tavoiksi muodostuvia tapoja toisiamme kohtaan, ihmisarvon tunnustamista.

TOTTELEVAISUUSLUKKO Ainoastaan ulkoapäin ohjautuva kasvatus ja opetus ajaa ihmisen aistimukset, hahmotuksen ja havaitsemisen ääripäähän, todellista kasvua ihmisyyden suhteen ei tapahdu juuri lainkaan, on vain toistoa, eikä persoonallisuudet kehity ajatteleviksi. Kun minuutta ei saa olla, ulospäinsuuntautuvaa avautumista, ainoastaan itseensä sulkeutumista, itsensä vartiointia ulkoisten vaatimusten mukaan, on vain aistimusten pysähtyminen. Havaitaan vain se mitä on, eikä siihen ole lupa vaikuttaa, havaitseminen lukittuu näkö, kuulo tai kinesteettiseen muistiin ja mieli on pysähtynyt, leikkimieli kadonnut, liikettä ei ole, ei yksilöllisyyttä, ei kokemusta vuorovaikutuksesta syntyvistä tunteista. Tällöin ei myöskään ihmiskuvassa voi tehdä tulkintaa ja/tai jäsentelyä, jossa yksilöllinen tunne-elämän kehitys olisi valintojen taustalla ja käyttäytymisen premissi eli periaate, johon yksilö nojautuisi tietoisesti ja/tai tiedostamattomasti.

Avautumisen ja sulkeutumisen vaikutukset voivat näkyä mielen kokemuksissa ja kehonkuvissa vajavaisuuksina ja/tai olemattomuutena, osittaisina kuvina ilman havaitsemis- ja hahmottamiskykyä, jos vuorovaikutusoikeutta ei ole. Ne eivät ole tunne-elämästä tulleita kokemuksia vaan minän olemista ilman oikeuksia ilmaista itseään. Kaikesta pidättäytyminen vie aistimisen mahdollisuuden kohti avoimuutta ja sulkee mielen, lukitsee aistimattomaksi.

Pidättäytymistä on katsottava sen suojelevassa merkityksessä, mutta myös tuhoavassa, missä ääripäät ovat vaikeimmin analysoitavissa. Kuten oleminen, myös olemattomuus on kysymys, johon on etsittävä vastausta. Heideggerin filosofia.

Niin monet tahot, teoriat ja valtarakenteet pohjautuvat ulkopäin tarkasteluun ja sitä pidetään objektiivisena totuutena, positivismia, mikä on tietty filosofinen suuntaus, jossa juuri valta tuhoaa yksilöitä. Tätä pidetään ihmistieteissä monissa kohtaa yksilön kehityksen esteenä, sosiaalista valtaa. Ideologiana on itsekkyysajattelu, jota yritetään juuri estää tällä sosiaalisella vallalla. Tämän vallan totuudellisuus vaikuttaa ihmisyyteen suojelevasti on enemmän uskomusta kuin totta.

Valhemuistin syntyminen on todennäköisempää varhaislapsuuden ajoilta, kun ymmärrystä ei vielä ole. Vanhempana muisti toimii selkeämmin.

Määritelmää alla Wikipediasta, mikä ei vastaa paremmin perehtyneiden käsitteisiin eikä näkemyksiin, mutta kertoo juuri siitä lähestymistavasta, kuin häpeä olisi vain tunne. Se on myös tekoa, jossa kauhu ajaa mielen rikkoutumiseen ja tunteiden tulemattomuuteen. Nämä määritelmät ovat usein hyväosaisten kertomuksia, tunteita ei synny, kun häpeä on kauhulähtöistä, se hajottaa mielen, jättää vain kuolemakokemuksen kehon ahdistuksineen itsensä havaitsemiseksi, on vain suuri kehollinen ahdistus, mikä on kehoon kiinnittynyt ja puristaa ilman mahdollisuutta muuttaa kokemustaan tai saada sitä sanoitetuksi.

Raija

 

Häpeä on kokijan itsensä tai jonkun toisen harjoittaman sopimattoman tai kunniattoman toiminnan taikka huonommuuden tai muun vastaavantyyppisen seikan aiheuttama negatiivinen tunne^[1]. Ihminen saattaa hävetä eli tuntea häpeää myös silloin, kun hän kokee, että muut ihmiset tuomitsevat hänet tai että hän on muiden mielestä huono, vajavainen tai käyttäytynyt väärin.

Häpeä on usein seurausta nöyryytyksistä tai epäonnistumisista. Se, mitä asioita ihmiset voivat hävetä, vaihtelee historiallisesti, maittain, kulttuureittain, suvuittain ja perheittäin.

 

 

 

 

 

 

 

KOULUTUS, OPETUSKESKUSTELU JA ITSEOHJAUTUVUUS

 

 

Koulujen ongelmat oppimisessa ovat tulleet viime vuosina esiin vahvasti. Lapset eivät lue, opettajat ovat väsyneitä, epätietoisiakin ja ohjetta pukkaa ylhäältä hallinnollisesti yhteiskunnallisten arvojen mukaan ja itse asia, kasvatus ja opetus jää toisarvoiseksi. Kasvatus on ollut aina puheenaihe, mutta tuntuu, että se nyt on pinnalla enemmän. Syitä etsitään monista asioista, mikä on hyvä asia. Koko ajan näen kuitenkin perustavanlaatuisen ongelman, että oppimista ja kasvamista nähdään kuin ulkoa tulevana asiana, kasvattajien toimena opetuksen kautta ja sen siirtämisenä lapsen päähän. Aikaa menee digitaalisten osaamisten hallitsemiseen, minkä vuoksi ei jää aikaa varsinaiselle kasvulle ihmisyydessä, mielikuvituksen osuudelle oppimisessa, mikä on lukutaidon perusta, ilon syntyminen kokemuksena siitä. Lukemaan oppiminen usein ymmärretään vain ahkeruuden kautta, mitä enemmän luetaan, sitä paremmin se kehittyisi.

Tarkastelen tässä itseohjautuvaisuutta, miten se voi kadota, ongelmien lisääntyessä, kuten oman äidinkielen taito ja ajankäyttö eri menetelmiin. Kasvatuksen ja opetuksen metodit ovat tärkeitä ja on hyvä tuoda niitä tarkasteluun.

Professori Liisa Keltinkangas-Järvinen toi esiin itseohjautuvuuden, etteivät aivot ole vielä kehittyneet siihen pisteeseen, kypsyneet ja toiminnallisesti oppineet, että itseohjautuvuutta voisi lapselle kouluiässä suoda. Se on totta, jos lapsen itseohjautuvuus on jo varhaislapsuudessa ajettu tietynlaisen oppimisen ja oppiaineen alaisuuteen, kuten sanakielen ja/tai matematiikan, tai mielen yliaktiivisuuteen, lapsen itseohjautuvuus urautuu, luovuus kutistuu ja se keskittyy yhdelle osa-alueelle aivoissa, kun tutkimuksissa on selvinnyt, että luovuudessa mielikuvat kuvina vaeltavat laajalti eri puolille aivoissa. Yksi mielen toiminnan perusasia on, että se on kuvaa tuottava perusominaisuuksiltaan. Tunnekokemusten kautta persoonallisuuteen tulee ominaispiirteitä. Kuva on alkuun myös sanakielessä ja matematiikassa, mutta metodien vaikutuksessa se voi jäsentyä vain esim. analyyttiseksi, eikä mielen kuvat enää välttämättä vaikuta, analyyttiseen ajatteluun vietynä ne on jo oppimisessa kehittyneet pidemmälle. Ihmisyyden ja oppimisen perustaan tarvitaan syvemmät analyysit, mitä meille tapahtuu noiden oppimisprosessien vaiheissa. Itse olen sitä mieltä, että olemme unohtaneet leikin, kuten YK:n lapsiasiantuntija totesi jo 30 vuotta sitten. Itseohjautuvuus on aina oltava lapsen kehitystason mukaista, ei itsevaltiutta, itseohjautuvuuden perusta syntyy ja kehittyy leikin kautta varhaislapsuudessa.

1990 luvulla kun valmistuin sosiaaliohjaajaksi, käytiin kovat taistelut ammattiliittojen kautta päiväkotien kasvatusvastuussa olevista henkilöstöstä. Meitä ei hyväksytty virkaoikeuteen, vaan ainoastaan kasvatustieteen kautta valmistuneet. Joku aika sitten kulttuuriministeri ehdotti, että sosiaalialan ammattilaisille annettaisiin oikeus, mutta nykyinen opetusministeri on lähtenyt uudelleen ajamaan yksipuolista kasvatusnäkemystä. Tässä taistelussa Suomi on valinnut nk. Euroopan mallin, eli lapsi aloittaa esikoulun neljän vuoden iässä ja sen ydin on sanakielen oppimisessa. Kuinka surulliseksi tulinkaan viimeisinä työvuosina päiväkodissa, kun 1–2 vuoden ikäisiä ohjattiin suuressa ryhmässä leikkeihin ryhmämuotoisesti. Iässä, jossa lapsi ei ole vielä päässyt oppimaan omien mielikuvien tunnistamista, vaan sanakielen kautta luodaan muistikuvat, mitkä alkavat ohjaamaan ajattelua ja jättävät alle tunnekokemuksen tunnistamista, sen näki lasten silmistä, kuinka he rooliutuivat ja tulivat vakaviksi kuin aikuiset, syntyi suorittamista. Tällöin juuri sosiaaliset taidot jäävät taustalle ja opitaan valikoidusti tottelemaan, sosiaalistutaan hierarkkiseen vallan käyttöön, usein aikuisilta tulevina ja ylivaltaa käyttävien lasten alaisuudessa suojaten itseä esiin tulemisessa ja toisiltaan oppiminen, tunnekokemusten ja viestien välittyminen, ihastumiset ja vihastumiset jäävät välittymättä ja tunteista alkaa kehittyä enemmän vertailun kautta syntyviä, jotka ovat enemmän kasvatuksen tulosta kuin perustunteita, iloa ja surua. Kuinka vihaiseksi tulenkaan kasvatusnäkemyksestä, että lasta on masennettava, koska hän on itsekäs. Lapsen elämä on todellisuudessa normaaleissa oppimisissa riittävästi täynnä pettymyksiä heikkoudesta, eikä niitä tarvitse tuottaa.

Kasvatus ja oppimisnäkemykset ovat kautta historian olleet autoritäärisen kasvatuksen näkemyksiä, jossa lapsen sisäistä kasvua ei nähdä, yksilöllisyyttä ja se on sekä läntisen että itäisen maailman perusongelma niin uskonnoissa, tieteessä kuin politiikassakin. Autoritäärisesti kasvatetuista lapsista tulee autoritäärisiä, jotka toimivat järjestelmän mukaan hierarkkisten asemien kautta toimivina, eikä sosiaaliset vaikutteet toimi kohtaamisissa toisiamme kuullen ja nähden. Sosiaalisuuden ydin on vaikuttamisessa, vaikuttaen ja vaikuttuen, mikä auttaisi oppimaan toisiltamme.

On viisasta kuunnella ja oppia viisailta auktoriteeteilta, oppinsa osaavilta, että tietoisuutemme kehittyisi hyvässä kontekstissa tiedostamattomaan nähden, tiedostamattoman, jossa tunteet syntyvät ja kehittyvät. Ei ole viisasta totella sokeasti.

Esimerkki sisäisen ohjautuvuuden menetyksestä. Kahden vuoden ikäinen lapsi oli syömässä kaurapuuroa ja se ei innostanut häntä. Hän alkoi tuoda haluttomuuttaan syödä esiin huutamalla, syvästi madaltuneella itkulla, ahdistuksen tuskalla. Yhtäkkiä vanhempi karjaisi, ”hiljaa, sinä syöt tämän”.  Ja lapsi alkoi nauraa hysteerisesti ja söi totellen vanhempaa. Olin itse kokenut tuon tuskan elämässäni, täydellisen mielen ahdistuksen, jossa sisäinen tunnekokemus on siirtynyt mieleen kuin sisäiseksi ruumiiksi, huutaen kuin susi, koneeksi, joka toistaa. (tästä itseohjautuvuuden menetyksestä kirjoitin kirjan ”Kuoleman kädet”, 1991, jossa ihminen menettää itseytensä, haluna ja tahtonsa ja alkaa toistaa vaadittuja tekoja, menettää oppimiskykynsä, ahdistuu, masentuu ja menettää tunteensa, toimii, mutta kielen kehitys typistyy. Tällöin mieli alkaa toimimaan vain kuvien varassa, eikä tunteet viestity kokemuksessa, mikä johtaa lopulta mieli- ja kehoaistimusten hajoamiseen, kun koostavaa minuutta ei ole olemassa itseohjautuen) Kirja tietenkin häpäistiin, koska se puhuu vertauskuvallisesti mielestä kuvina ja hyväksytty sanakielikeskittynyt kirjallisuus oli järjen tasolla toimivaa kuvausta.

Tämä edm. lapsi menetti kasvatuksen metodeilla kyvyn tunteisiin viestivinä ja mieli alkoi toimia aistimattomana, ahdistuksen tuskaan ajautuneena, sanakielen kautta tottelevaisuutena. Kohtaamisissa juuri tuo mielen sulkeminen ulos leikkivästä mielestä pelon kautta johtaa aistimusten hajoamiseen ja/tai yliaktiivisuuteen. Tunteet eivät enää vaikuta aidosti ja alkuperäisesti, ilon ja surun kokemisena, kuten ne lapsella on, vaan kehittyneinä vertailun ja alistumisen kautta masennukseen ja siinä toistuvuuteen tai aggression avulla itsevaltiuteen psyyken puolustuksessa, kokonaisvaltaisuuteen ja muihin persoonallisuusongelmiin sekä mielen häiriöihin. Kun kasvatus ohjaa vain sanakielen tai kehokokemuksen kautta urautuen ulkoa ohjautuvaksi, sisäinen minuus jää ongelmalliseksi, leikki ei kehitä kykyä itseä halliten, vaan se on satunnaisten ulkoisten ärsykkeiden ja vaatimusten vetämä.

Tämä mielen ja tunteiden sulkeminen johtaa lopulta valtapyrkimyksiin, jossa emme kykene kohtaamisissa näkemään toista, vaan itsekkyyteen ja itsevaltiuteen, missä minä haalii valtaa itselleen tai täysin mielen järkytykseen ajautumisena kulkee elämää sattumanvaraisesti. Nämä ihmiset joutuvat mielen vankilaan ja koska eivät tunnista omia kokemuksiaan, siirtävät tunnekokemuksensa toisiin eikä yhteyttä ja ymmärrystä itseen synny, syntyy valtaa, jossa toista tulkitaan omien kokemusten kautta. On äärimmäisen tärkeää, että lapsuuden mielen kokemukset nähdään leikin ja ohjauksen kautta hyvin aistiviksi, oikeudeksi itseydessä. Ei ole turhaan lapsen alkukirjat kuvakirjoja, sillä ne ohjaavat lasta pikkuhiljaa tunnistamaan omia mielen kokemuksia. Ei ole väärin vaatia seitsemänteen ikävuoteen leikin oikeutta, että pysyvä kyky leikin kautta oppimiseen säilyy ja itseohjautuvuuteen turvataan.

Raija

 

VÄLINPITÄMÄTTÖMYYDEN KAHLEISSA

 

Välinpitämättömyys on kautta aikain ollut pahin ihmisten tuhoamisen väline tuhoten koko maailmaa, vaikka meille on julistettu rakkauden sanomaa. Välinpitämättömyys vaeltelee yksilöiden ja joukkovallan avulla, teoissa asenteina ja ajatuksina niin uskonnoissa kuin tieteenkin puolella, joissa on tietysti hyväänkin ohjaavaa.   

Meninpä minne tahansa, törmään samaan asiaan, vallan väärinkäyttöön, jossa tiedolla on liian pieni osuus, mielet terrorisoivat ja asemalla saavutetaan ansaitsematonta arvoa. Ei ole pitkä aika, kun lääkärin ammatissa oleva henkilö haukkui äitiyteni paskaksi, vuorovaikutukseni terrorismiksi ja muiden huomioimattomuudeksi. Ihminen, jonka viha pursusi yli äyräiden vihassaan vanhempiaan kohtaan ja hän puolusti törkeää käytöstä sekä ihmisten halveksuntaa aina pakkosterilisaatiota myöten. Hierarkkinen asemaan perustuva vallankäyttö ja siinä luokittelu on usein asian ytimessä, sen sijaan että katsoisimme elämää oppimisen tienä, jossa jokaisella on arvo vaikuttajana.

Vahvimpia vaikuttamisen menetelmissä on masentaminen antamatta ihmisen kokea iloa, niin kuin leikkivä mieli on sen opettanut. Masentaminen on tie, jossa ihminen alkaa toistamaan tekoja tiedostamatta, sen ideologia on, että ihmistä täytyy masentaa, koska hän on omnipotenssi luonteeltaan, siis itsekkyyteen pyrkivä jo lapsuudessa. Olen nähnyt paljon pieniä vauvoja, tuhansia työni puitteissa. En tavannut kuin yhden itsekkään lapsen ja se oli kehitetty kasvatuksen avulla, jossa psyykkinen puolustus nosti esiin itsekkyyden. Näkemäni lapset olivat pääosin heikkoja ja avuttomia, jotka tarvitsivat aikuisten tukea ja pääosin normaaleja iloa ja oppimisintoa kokevia.

Vuosikymmenet olen nähnyt, kuinka niin työpaikoilla, perheissä, kirkoissa, virastoissa ja ammattikäytänteissä väkivalta on asia, mitä ei haluta kohdata eikä tunnustaa. Työpaikalla näin, jos ihmiset puuttuivat väkivaltaan, heidät potkittiin ulos tai siirrettiin muihin tehtäviin, usein alempiarvoisiin kasvatuksen ja opetuksen eetoksella, nöyryyttämällä. Yhdessä johtamiskoulutuksessa tein havainnon, että johtajan virkoihin pääsi alistajatyypit, se lienee armeijan kurin perintöä (-90 luvulla). En ole minkään löperön kasvatuksen ja opetuksen kannattaja, oppiminen on hidasta ja suurin ongelma siinä on toisen ihmisen arvostamattomuus, vallan avulla alistaminen.

Ihmisillä on äärimmäistä todistamisen vimmaa ja suoranaista tarkkailevaa vainoa, jossa asetumme toisen yläpuolelle ja/tai sivusta katsojaksi, jossa toinen joutuu kohteeksi, jota operoidaan.  Alamme mittailla, mitä hän tekee oikein tai väärin. Asetamme ihmisen tikun nokkaan, koekaniiniksi, sen sijaan, että ottaisimme kunnioittavan asenteen ja antaisimme olla ihmisen omana itsenään toisen määrittelemättä häntä ja tämä ei tarkoita sitä, että voi tehdä mitä tahansa, vaan kunnioituksen periaatetta ihmisarvon tunnustamisena myöntäen vajavaisuutemme ylistämättä itseä toisen yläpuolelle, tasavertaisuutta. Tässä näkyy se, kuinka psykologisoiminen ja tutkijaksi ryhtyminen ilman ammattitaitoa etsii ongelmia toiselle ihmiselle. Kuinka helposti alamme nimittää itseilmaisua narsismiksi, hätänsä ja ahdinkonsa hallitsemista riippuvuudeksi tmv. Kun on 10, 20, tai 50 vuotta odottanut, että saisi ilmaista itseään, kertoa mitä kokee, kuinka on havainnoinut ja valtaapitävät odottavat, että kyllä se jossain tekee virheen ja sitten isketään. Tätä näkee politiikassa usein. Se on kuin istuisi koko ajan tuomioistuimessa, jossa etsitään todisteita. Yksi psykologian opettaja sanoikin, ihminen hakee aina heikkoutta toisessa, mihin voi iskeä.

Äidit on kautta aikain vain sukupuolensa vuoksi leimattu ongelmien tuottajaksi, vaikka asian voi nähdä teon aiheuttamana, väkivalta traumatisoi ja ihmisestä tulee toistava, hänen luovuutensa tukahtuu eikä persoonallisuus kehity. Jos ja kun esim. poika kasvatetaan itsenäiseksi ihmisarvon kautta kasvuun johtavien menetelmin, ei hänen tarvitse väkisin repiä irti itseään äidistä, koska riippuvuutta ei ole syntynyt, vaan itsenäistyminen ja lähtö maailmalle on vaivatonta ja tuo iloa.

Psykologisoiminen on oppien tuomaa ongelmaa, jossa kuvittelemme tietävämme, vaikka meillä ei ole ammattitaitoa. Ei ammattitaito takaa objektiivista kykyä, vaan voi olla hyvinkin negatiivinen asenne, ylivaltaa, jossa toisesta etsitään vain pahaa tai vikaa, mikä on muutettava vallankäyttäjän arvoiksi, oppimisen yliarviointia. Kuinka vaikeaa onkaan vapautua mielen, aseman ja sukupuolen vankilasta. Muutama päivä sitten luin lehtiartikkelin kuuluisasta psykoterapeutista, joka tienaa miljoonia kirjatuotannollaan.  Hän loihti sanomaan, ”ihmisen ongelma on aina itsessä, hän tekee ja ymmärtää asiat väärin”. Kun korkeaan asemaan päässyt ammatti-ihminen iskostaa ihmisten mieliin tällaista asennetta, ihmiset todella alkavat syyllistää ja etsiä vikaa vain toisesta periaatteella, se on sen itse aiheuttanut. Tämä tietenkin takaa terapeutille hyvät tulot.

Vikojen etsiminen on jo Raamatusta alkaen ollut syyllisyydellä piinaamista, vallanhimoa, jossa toista alistetaan oman tahdon alle. Tämä elää vahvasti juuri mielikuvien kuljettamisina, tiedon levittämisenä niin suusta suuhun kuin paperillakin ja erityisesti salaa, jossa epätietoisuus tuhoaa ihmisen mieltä. Henkistä kehitystä ajatellaan niin rajatusti, että itku tulee silmään. Itsensä ylentäjä katsoo viisautensa niin suureksi, että halveksii toisen maan rakoon. Kaltoin kohtelujen seurauksena psyykkiset ongelmat vellovat ja hallitsevat niin paljon ihmissuhteissa, että ihminen ei pääse itseensä käsiksi. Ihmisarvoa ei ole kaikilla, muistit ja eri ainevalikoimat metodein koulutuksissa määrittää sen, mikä on arvostettua ja sillä hallitaan muita, puhumattakaan omistuksen vallasta ja aseman tuomasta oikeudesta alistaa muut tahtonsa alle. Rajatut ihmisoikeudet vievät ihmisarvon. Kasvatuksesta on tullut rankaisua, eikä hyveet enää ole ohjaamassa, arvot ovat sekoittuneet niin paljon, ettei niistä ota kukaan selvää. Politikka on pahimpia ihmisten tuhoamisien suhteen, Venäjän patriarkka häpäisee Jeesuksen opit ja ylentää itsensä Jumalaksi.

Siinä elämän hulluus, olet odottajan ja/tai vaatijan roolissa, sen sijaan että oppisit kyselemään. Lyhyet todistelut toisesta ihmisestä ja hallitsemisen tarve satunnaisten tekojen suhteen tai ihmisen osaamisen puitteissa on väkivaltaa, sen sijaan, että ymmärtäisimme tietävämme kovin vähän. Hyvyys, kauneus ja totuus eivät enää kannattele meitä. Niin monella tavalla voidaan ihminen alistaa toisen arvoihin, toiminnan alle, kielen peleihin, markkinatalouden kautta, ylipäätänsä vain ihmisen ylimielisyyden avulla, josta inhimillisyys on kaukana, ideologioilla alistamista.

Raija

ARMOA, ONKO SITÄ!

 

Armo on ehkä inhimillisin muoto osoittaa anteeksiantoa ja myötätuntoa. Siihen kytkeytyy myös ongelmallinen ihmisen vallan käyttö, annetaanko vai ei, vai tuomitaanko. Ikään kuin toisella olisi oikeus armahtaa toinen jostain asiasta, antaa anteeksi, joku teko, hyväksynnän ehdoksi, liian usein siihen liittyy nöyryyttäminen, sinä olet ansainnut tämän. No, hyveitähän nämä ovat ja ihanteita, joita on hyvä noudattaa, että elämä helpottuisi ja yhteiselo onnistuisi. Tiedän, etten ole pystynyt antamaan anteeksi yhtä asiaa, koska se on rikkonut niin paljon ihmisyyttäni, tehnyt elämästäni helvettiä, unohtanut olen, etten itse tuhoaisi lisää. Kun asiaa ei ole saanut käsitellä muiden henkilöiden vaatimuksesta, se on rikkonut monen mieliä. Toisen ymmärtäminen ja hyväksyntä vaatii moninaista tietoa kärsimyksestä ja sen elämää tuhoavasta voimasta, olen suojelun kannalla.

Yhden Kristillisen käsityksen mukaan armo (alla määritelmää, Wikipedia) ei ole tekojen vuoksi annettavaa, vaan kuolemanjälkeistä elämää, kun Jumala armahtaa teoista huolimatta, se on kuin suurinta rakkautta. Itse olen niin arkinen ihminen, että katson myös tekoja. En hyväksy Putinin hyökkäystä, ihmisen tappamista omien ideologioiden toteuttamiseksi. Jos teot tuhoaa ihmisen elämää valheiden perusteella, ideologian tmv. ihanteen vuoksi muille vaatimuksena, on se suuri ongelma.

Olen niin paljon maallinen ihminen, että katson ihmisen tarvitsevan armoa enemmän täällä maan päällä kuin taivaassa. Jumala ei ole tullut minua tuomitsemaan, sen sijaan ihmiset osaavat sen kovin helposti, unissakin tulevat kertomaan omaa totuuttaan. Yhteisövallassa tuomitseminen on useimmiten piilossa ja salaa tehtyä, ettei asiaa voida todistaa. Yksi todistumisen merkki on se, että on laitettu hiljaisuuteen, nurkkaan häpeämään, enkä saa puhua asioista, sillä siinä on vaarana paljastua asioita. En ole totuuden torvi, en halua ketään alistaa oman totuuteni alle, mutta toivon ettei myöskään minua alistettaisi, eikä minun totuuteni ole ainoa totuus, pidän vain itsen ilmaisuoikeutta merkittävänä ihmisyyden toteutumasta, että voi olla ihminen.

Niin paljon on moraaliin liittyviä ohjeita ihmiselle, että luulisi tuon jo onnistuvan, mutta yhäkin rämmimme suossa tämän asian suhteen, mutta jo tutkimusten mukaan olemme alimmalla tasolla, emmekä kykene korkeaan moraaliin, elämää kunnioittavaan lähestymiseen oikeuksista. Hyvin usein sanotaan, että ihminen on itse pahin tuomari itselleen, näyttää enemmän hyväosaisen näkemykseltä. Ihmettelen missä todellisuudessa ihmiset oikein elää. Psykologian opettajani sanoi, ”kyllä ihmiset aina itsensä hyväksyvät”, hyväksyvätkö, omatunto voi olla kovin rankaiseva. Olen nähnyt valtaa käytettävän enemmän joukkovoimassa väärin, kuin yksilön taholla.

Soitin joku päivä sitten eräälle vanhukselle. Hän totesi, ” ei anna elämä minulle armoa”. Tiedän hänen raskaan taakkansa elämän menetyksissä, suren hänen yksinäisyyttään, ja kuinka vähän ihmiset näkevät hänen tuskaansa, ”se nyt on sellainen”, kuulen sanottavan. Kuulen liian suuren nöyryyden ja armottomuuden myös häneltä itseään kohtaan, suuremman ympäristön taholta, välinpitämättömyyden. Olen kriittinen ihmisten oikeudesta käyttää valtaa (yli), niin uskonnoissa kuin maallisissa asioissa. En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, onko taakankantaja Jeesuksen malli hyvä asia, miksi pitää kantaa toisten synnit, se voi viedä vastuuttomaan vapauteen paeta totuutta. Jokin aika sitten luin romaanin, jossa isän rikoksen tekeminen sai pojan tekemään hirveitä rikoksia, Jo Nesbo, Valtakunta. Isän rikokset siirtyivät masentuneen (tutkimuksen mukaan masentuneet ikään kuin sieppaavat toisten kokemuksia omaksi, mallin siirtyminen, jos itse ei voi toteutua, tunnekokemuksen kautta siirtymää taantumassa) pojan itsekoetuksi tekemisiksi, jotka hän siirtää kostoksi ja ottaa tuomiovallan itselleen. Kuin oppi isästä ja pojasta, mikä on vallan väärinkäytön ilmentymää, se ei ole vähentänyt häpäisemistä ja/tai syyllistämistä pois, päinvastoin, minusta tuntuu, että se oikeuttaa enemmän tuomitsemaan, kun on itse niin suureksi koettu.

Raija

 

Armo (latinaksi gratia) on kristinuskon peruskäsitteitä. Se merkitsee anteeksiantamista tai muuta hyvyyttä. Kristinuskon mukaan Jumala antaa ihmiselle armon, joka tarkoittaa useinkin pahojen tekojen eli syntien antamista anteeksi ja sitä, että sielu pelastuu kuoltuaan kadotukselta tai ikuiselta tuskalta. Kristillinen traditio tuntee monia Jumalan armon määritelmiä. Erilaiset määritelmät aiheuttavat helposti käsitteellisiä sekaannuksia ja teologisia väärinkäsityksiä. Armo määritellään kirkon piirissä usein Jumalan rakkaudeksi ja hyvyydeksi.

Eräs armon määritelmä on, että se on Jumalan ansaitsematon suosio, joka ei riipu sen saajasta mitenkään. Roomalaiskirjeen mukaan armo ja teko ovat toisensa pois sulkevia asioita (suhteessa ihmisen pelastukseen).^[1] Efesolaiskirjeen mukaan ihminen pelastuu armosta, uskon kautta, ei tekojen kautta.^[2]

Armo ilmenee monella eri tavalla kristinuskossa. Jumalan rakkaus ja hyvyys näkyy yhteytenä ihmiskuntaan (interaktiivinen tai profeetallinen armo), syntien anteeksiantamisena (juridinen armo), eettisten ohjeiden opettamisena (pedagoginen armo), olemassaolon ja elämänkatsomuksen avartajana (eksistentialistinen armo) sekä kuoleman voittamisena (viktoriaaninen armo).

 

PALUU REALISMIIN

 

 

Elämässä on mukava ajatella, että kaikki menee hyvin, ollaan vaan positiivisia. Kyllä positiivisuutta pitää olla, ystävällisyyttä, ymmärtämistä ja monia muita hyveitä. Muuttaisin kuitenkin koko käsitteen hyvinvointi sanan alle. Mantrojen toisto ei tuo parempaa olemista, joskus se voi tuoda hoksaamista ja/tai ajattelun hallitsemista, pahimmillaan se on alistamista, toisen kontrollointia ja pakkomielikuvia itsellä. Meillä on yksilökeskeinen tapa ajatella asioita ja korjata sitä kautta, mikä on psykologiaa tunne-elämän osalta. Arvostan psykologiaa ja olen saanut siitä paljon apua itselleni opiskelujen kautta ja mielen asiantuntijoiden avulla. Mutta tämä on mennyt liian pitkälle, psykologia ei auta sosiaalisen vallan ongelmien perussyihin, jossa valtaa käytetään väärin. Psykologisointi on vaarallinen tauti, mikä tarkoittaa juuri sitä, että yksilöstä etsitään aina syyllisyyttä, viisautta ja/tai parannuskeinoa, tieto jää toiseksi, se on ihmisvaltaa. Yksilöllisyyttä tulee arvostaa, se on sosiaalisten kanssakäymisten ravintoa elämälle, se voi olla myös myrkkyä elämälle, kun sille annetaan liikaa valtaa. Se on sama kuin koulussa kiusaajan asiaan ei puututa, vaan uhria yritetään neuvoa, ettei kiusaaja hyökkäisi.

Aina ei ole mahdollista järjellä selvitellä, eikä tunteet ole hyvä ohjaaja, tunteet ovat tietoa tarpeista, ihmisyyden olemusta, joiden ymmärtämiseksi tarvitaan oppimista ohjaukseen ja itseohjautuvuuteen. Asioiden ja tunteiden kohtaamiseen tarvitaan monia keinoja, jämäkkyyttä, inhimillisyyttä, viisautta jne. Yksi taidoista on se, että osaa ikään kuin etäännyttää omat ajatuksensa, eikä anna tunnevyöryn hallita ja sanella mielivaltaisesti. Esim. tarinat ovat sellainen väline, että ihminen uskaltaa lähestyä totuutta. Kaikkein kipeimpiä on omakohtaiset kokemukset, läheisten väliset tunteet, kun lähimmäistä ei halua loukata, mutta kyky tunneosaamisessa voi olla niin heikkoa, että pyritään hallitsemaan toista ja oma tunnetieto ei ole vielä osaamista. Oma kokemus voi esim. pahassa kohtelussa tulla vertauskuvallisena ilmaisuna, valhetarinana ja se on mielen puolustusmekanismi lähentyä kokemusta, mutta voi kehittyä ratkaisuksi ongelmaan, mikä ei auta, vaan voi pahentaa.

Valta on vaarallista. Koulutuksessa kuuntelin muutaman luennon vallantutkija Vartoa. Sisäistetyin minulle on Jeesuksen opetus, ”minulla on kaikki valta taivaassa ja maanpäällä”, viisautena ja oppina, mutta se ei ole vienyt vastuuttomuuteen teoistani, jossa uskoisin tottelevaisuususkona sokeasti, että Jeesus hoitaa kaiken, vaan on herättänyt kysymyksiä, miten valtaa voi käyttää. Luennolta muistan lauseen, ”Ihmisellä pitää olla valtaa” ja olen samaa mieltä, on vain kysyttävä, mihin nähden, mitä varten, mikä milläkin metodilla on tulos. Järjestelmät ottavat herkästi pois vastuun ihmiseltä, jotka tuovat tuhoa. Joku aika sitten luin tunnetun suomalaisen kirjailijan teoksen, jossa hän vaatii minuudesta luopumista, siis tahdosta ja halusta, mitkä kuuluvat tietoisen minuuden olennaiseen määritelmään, ”ajattelen, olen siis olemassa” ja vaatii tietoisuuden. Ajattelu ei aina ole mahdollista, vaan psyyke voi joutua kaltoinkohteluissa yhteisöllisen sosiaalisen ylivallan alla niin suureen kaaokseen, että se tuhoaa ajatukset, eikä yksilö hallitse niitä, moni suojautuu lopulta yksinäisyyteen. Yhteisövallan suurin vaikute on mielikuvat, joita valhekuvien avulla pidetään yllä.

Freud sanoi, jos hylkäät tunteet, mieli siirtelee vuoria. Tunnettu filosofian professori kirjoitti 20 vuotta sitten kirjan, jossa kehotti luopumaan halusta ja tahdosta. Eräs piispa jokunen viikko sitten sanoi, että kansanvalta on Jumalan tahto. Arkkipiispa Venäjällä on oikeuttanut kansanmurhan. Eikö sitten ole perusteita vallan pois ottamiseen, kyllä on, itsekkyys voi nousta tuhoamaan, mutta silloin on puhuttava vallan väärinkäytöstä, syyntakeettomaksi harvoin todetaan.

Yksi psykologista tietoa jakava sivusto tuo esiin usein narsismin ongelmia, kuinka sellaiseen tautiin sairastunut tuhoaa toisen ihmisen elämän, mikä on mahdollista. Asialla on kuitenkin ääripää, jossa vallan avulla tuhotaan vainoharhaisesti toisen ihmisen elämä, otetaan pois puheoikeus, olemassaolo oikeus tietoisena ja ylipäätänsä kaikki mistä inhimillinen ihmisyys voi rakentua, kasvaa ja oppia. Kun sosiaalisesti syrjitään ja estetään kaikki toiminnat, kaltoin kohdellaan ja tehdään väkivaltaa, jopa tapetaan, ihmisen psyyke voi alkaa tuhoamaan minuutta, joku alistuu kuolemaan nöyrästi kuin elämään kuuluvana, elämänhalua kokenut voi taistella, eikä voi hyväksyä sitä, että elämänhalu tuhotaan ja kuolemalle annetaan valta.  Moni menee vainoharhaisuuden aallossa mukana, eikä se tarkoita, ettei epäilyä saisi olla, liiallinen luottamus ei ole viisasta. Mielipidevallan avulla helposti ajaudutaan valheen tielle, luotetaan vain arvostettuihin ja tuetaan heidän valtaansa, eikä edes kuunnella kaikkia osapuolia, arvotetaan joku niin ala-arvoiseksi, että hänen näkemyksiään pidetään järjettöminä ja/tai mielisairaan kuvitelmina, mielikuvituksena, tämän olen saanut nähdä monessa paikassa, kun valtajärjestelmissä halutaan salata asiat, joissa tehdään rikoksia ja ihan tavallisissa yhteisöissä. Negatiivisilla asenteilla ja ennakkoluuloilla häpäistään ihmistä, niin että joukko alkaa vainota, tämä on yleistä joissakin yhteisöissä ja kulttuureissa, joita myös johdetaan yksilöiden toimesta, mielipide-, tunne-, tai asiajohtamisena. Pääsääntöisesti kuvitellaan, että tuo vainottu henkilö on käyttäytynyt väärin, ilmaissut itseään väärin, ollut väärässä paikassa, aina löytyy syy, kun halutaan hallita ja alistaa toinen. Siksi jo kauan sitten halusin kyseenalaistaa alainen sanan, työpaikalla ihminen voi olla työntekijä, eikä tarvitse määritettä alainen, se on hierakkisen vallan ilmaisua. Systeemeissä kehittyy kyllä alaisuutta, mutta sitä vastaan on taisteltava, Jumalakin antoi vapauden, mutta ihminen haluaa ylivaltaa toiseen nähden eri yhteiskuntarakenteiden kautta, jonka pohjalla on vallanhimo, ei tiedon kautta lähestyminen. Aina löydetään syy siihen, millä toista voidaan alistaa, kun valtaa hamutaan ylitse toisen. Psykologisoiminen on päivän tuhoavimpiin kuuluvaa välinpitämättömyyttä, jossa etsitään syitä yksilön persoonallisuudesta ja annetaan valta havaita maailmaa ulkopuolelta tarkkailemalla, se on luonnontieteellinen havaintomenetelmä, mikä on lääketieteellistä, jossa uskotaan objektiivisuuteen kuin ainoana totuutena, ihmistieteissä tämä on kyseenalaistettua, kuten toisen tunteiden tietäminen, vain yksilö itse voi tietää tunteensa. Sosiaalista valtaa ei juuri tutkita, eikä siitä puhuta, nainen vaietkoon seurakunnassa. Tavallinen kansalainen tulkitsee narsismiksi itseilmaisunkin, kun itse näen sen esim. psyykkisen puolustuksen tuomana ongelmana, jossa keho nousee puolustukseen tunnekehityksen seuratessa perässä. Se on myös psykiatrian tutkijoiden näkemys, josta joku aika sitten psykiatrian erikoislääkäri Hannu Lauerma muistutti.

Nyt Suomessa toteutetaan Neuvostoliiton aikaista ideologiaa, yhteiskunta hoitaa kaiken kuntoon, kasvattaa lapset, kouluttaa, hoitaa terveyden, määrittää parisuhteet ja niiden arvon, sama asia kuin kirkko teki aikoinaan, se on uskomusta, ei tietoa. Kun katsomme tänä päivänä mielenterveysongelmien suurta määrää, ei voi sanoa, että on onnistuttu. Toisen ihmisen kohtaamisessa valta määrittelee sen, mitä arvostetaan, vain yksikin sana, mikä ei miellytä vallanpitäjää, niin hän ilmoittaa ihmisen narsistiksi tai muuksi hirviöksi ja alkaa levittää juorua. Haavoittuvaisuutensa paljastaja, rehellinen, avoin, puhuva ja asioihin muutosta yrittävä teloitetaan välittömästi, luodaan uskontoja, ja uskomuksia, joihin houkutellaan herkkiä ihmisiä, traumat selitetään karmoina, koska traumassa toistuu kärsimyksen siirtyminen.

Sosiaalisen vallan ja väärinkäytösten kulttuuria ei tutkita aina tapahtumien todellisuuteen pohjautuen, tarinat tuovat valheita ja näkemykset ihmisyydestä perustuu joko uskomuksiin ja/tai tieteen kautta persoonallisuuteen. Teot eivät avaudu, eivätkä näy tarinoiden takaa, mitkä valheilla luodaan maineen säilyttämiseksi, asenteella, minä en ole tehnyt pahaa, olen hyvä.

Ettei elämän tarkastelu kävisi liian helpoksi, mietitäänpä yhtä Raamatun käännöstä, ”Eeva on ajatus, Aatami on ruumis” Naiseutta sanotaan ajatteluksi, tai ”naiseuden” kehokokemus voi syntyä psyykkisestä puolustuksesta. Onko enää ihmisen tielle muuta kuin väkivallan ja vallan vähentäminen minimiin, se oli Jeesuksen opetusta? Kun katsotaan maailmaa miesten tekoina, sotina, ehkä sittenkin sen ajattelun takaa löydämme miehen, eikä syntistä Eevaa konkreettisesti, mystiikka on salaisuuksien saari. Kauneuden takaa voidaan löytää pahuus, sen kääntöpuolena, se on mielen ominaisuus jakautuneena, kauneutta voi ihailla vilpittömästikin. Ja ettei kaikki näyttäisi pahalta, joissakin ihmisissä voi olla paljon hyvää, mutta yksi paha teko voi tuhota toisen elämän, ellei hän kykene selkeyttämään pahuutta, kuten esim. sulkeminen pois ihmissuhteista. Annammeko mielen ja tunteiden valita, hylkää tai hyväksy periaatteella ja olemme silloin vallan ytimessä valintana, vai näemmekö kokonaisuutta. Yksi asia on helpottanut itseäni huomattavasti suhteessa hyväksyntään siitä mitä on, voi kertoa mitä on tapahtunut, kuinka on havainnut ja jäsentää kokemustaan, tunteitaan, sekä välttää tuomariksi ryhtymistä.

Raija

KASVATUKSEN JA OPETUKSEN VAATEET

 

Kasvatus on kasvamaan saattamista, sanoi J.A.Hollo, kasvatustieteilijä ja sivistyksen edelläkävijä.

Kasvatusarvoja ohjaa ihmisyyteen kasvussa hyveet. Tämä blogini tarkastelee aikuisena kasvamista, tietoisempaa puolta, mutta ei hylkää sisäistä lasta, jossa asuu aidot tunnekokemukset, vilpittöminä, herkkinä, haavoittuvaisina, uskaltavina, rohkeina ja mieltäkin hoitavana, minne on hyvä sukeltaa tutkimaan itseä välillä, ettei tunteet häviä ja järki ota liikaa valtaa kohtaamisiin.

Tavallaan me olemme kaikki toistemme opettajia, sekä negatiivisesti että positiivisesti. Asia riippuu siitä, mihin kasvatuksen asiat ja keinot kohdistuu. Hyvä opettaja näkee, mikä on puutteellista kasvajan kannalta ja mitä oppimalla hän saisi hyvää elämäänsä, se on suorastaan rakkautta. Pidän kuitenkin ihmisiä tavallaan heikkona kasvatusinnossaan, en aliarvioi heitä, me vaan olemme kasvussamme jokainen omalla tasolla, emmekä huomaa toisen kasvun tarpeita aina oikein, yritämme selittää toiselle, mitä osaamme itse. Äitini ymmärsi syvästi vapaan leikin tärkeyden oppimisen oppimiseen ja henkiseen kasvuun yksilöllisesti, opetti runoutta ja leikki sanoilla, erotti syvät ja vakavat väitteet näkemyksissä kasvun ulottuvuuksiin, jotka ovat elämäntukipilareita ja antoi leikin luoda perustaa itsensä löytämiselle oppimisessa itseohjautuen. Kansakoulun opettaja johdatti yhteisölliseen leikkiin.

Parhaimpiin opettajiini kuuluva, ystäväni 43 vuotta, kun hänen mielenterveytensä murtui ja oli lepolomalla mielenterveyskeskuksessa. Hän sanoi, ”yksi ainoa ihminen pysähtyi kuuntelemaan minua, ja hän oli siivooja”. Olivatko keskustelut ammatti-ihmisten kanssa olleet liian paljon metodien toteutusta, ei aitoa kuulemista, jossa minärakentumisen kautta olisi menty eteenpäin itseohjautuvasti. Elämänopettajat tulevat usein ihan muualta kuin virallisten tahojen kautta, alkoholisti tien varrelta, kaupan myyjä kassalta, he voivat sanoa merkittävät sanat, kasvatuksen professori voi ohjeistaa sellaisten arvojen maailmaan, jossa yksilöllisyys ei ole kasvun keskeinen asia, vaan yhteiskunnallisten hyötyjen toteutuma.

Suurin osa opettajistani on ollut yhteiskunnallisten arvojen toteuttajia ja sitten ammattiosaamisen erityisopettajat. Oli opettajia, jotka näkivät tarpeeni ja oppimisen kykyni sekä tyylini, millä tavoin opin, kuten yksi mielen asiantuntija, ”kasvatus ja oppiminen ovat pahimpia elämän tuhoajia”, hän neuvoi ja näki, että olin ratkaisukeskeinen ja antoi minulle vinkin, mitä olisi hyvä tutkia. Yksi psykologian opettaja ei tunnistanut juuri lainkaan käyttäytymisen ongelmia, mutta hän olikin suuntautunut oppimispsykologiaan ja yritti korjata mallilla ja neuvoilla ulkoiseen käyttäytymiseen, pöytätapoihin, vaikka kehoni levottomuus oli tullut kaltoin kohtelusta ja olisi tarvittu yhteisöllisen kiusaamisen problematiikan tietoa. Sosiaalialan opettajissa ilmeni ongelmaa, että he keskittyivät persoonallisuuteen, eikä yhteisöllisiä valtataisteluita nähty, syrjinnän mekanismeja.

Menneisyyttä tutkittaessa muisti ei aina ole paras asioiden selvittäjä, tarvitaan viitekehyksiä ja teorioita ymmärryksen syntyyn. Olen seurannut monia vanhempia ihmisiä, joiden paluu lapsuuteen on tavallaan jäänyt joko positiiviseen ja/tai negatiiviseen kehään. Kun muisti kulkee omia vanhempia kohti muisteluissa, ensimmäisiä voivat olla negatiiviset kokemukset ja matka itseyteen saattaa jäädä puolitiehen, vanhemmista jää vaillinainen kuva, eikä asioita osata eritellä ja vanhemmat ovatkin sitten hirveitä ihmisiä. Jos olisin muistitutkija, perehtyisin enemmän sosiaaliseen valtaan ja muistamisen oikeuteen kuin valkuaisen kerääntymiseen aivoissa, lääketieteelliseen näkemykseen.

Joskus asiat voivat olla niin vaikeita, ettei ihminen pysty niitä kohtaamaan, vaan torjuu ne mielestään, pahimmillaan mieli jakautuu täysin, ja ihminen elää jakautuneessa mielessä, näkee tai ei vain negatiivisia asioita, turvautuu liikaa unelmiin ja kauniiseen, ylipositiivisuuteen, tunne-elämä voi sulkeutua, aitouden viesti kadota. On eri asia tuottaa positiivisuutta mielekkäiden tapahtumien ja toimien avulla kuin elää jakautuneessa mielessä näkemättä totta, molemmat voivat tuoda hyvää, mutta myös heikentää ihmisten kohtaamista, kun heijastusvaikutukset ovat suuria, ja tunnesiirrot johtavat hylkäämisiin, kun negatiivista tai positiivista ei kohdata. Yksi opettajistani sanoikin kerran, ”sinun tehtäväsi näyttää olevan tuoda esiin se negatiivinen, olla omatuntona tässä yltiöpositiivisten maailmassa”.

Kaltoin kohteluista on todettu, että ne tuottavat oppimisongelmia, mikä näkyy aivojen biologisena muutoksena, oppimiskyvyn menetyksenä. (Kirjasta, Katkennut totuus, Anssi Leikola). Kirja kertoo filosofisesta näkökulmasta mielen oppimisessa, mikä perinteisessä psykiatriassa voi jäädä ulkopuolelle metodologisena ongelmana ja ihmiskuvan vaillinaisuutena. Useimmat tutkimukset näyttävät kehittyvän nk. oppivan minuuden, minäkehityksen jälkeisessä tuloksessa, joista katoaa yksilökeskeisen katsomuksen vuoksi sosiaaliset vaikutteet, kun pääsääntöinen vaikute sosiaalisella eläimellä on kehonkieli ja hyväksynnät tulevat sitä kautta, ymmärryksen puitteissa.

Unet ovat jännittävä matka tutkia itseään, omia pelkoja ja haaveita, syväoppimisen ulottuvuutta. Kun taannuin lapsen tasolle pahassa traumassa, uneni vei minut usein lapsuuden maisemiin, joissa unikuvat palauttivat minuutta takaisin. Aikuisuudessa, kun olin kokenut ahdistusta, kauhua ja oppimattomuutta, näin unia, jossa ystävät tulivat uniin, kuin kertomaan ristiriitaa menetyksien ja toiveiden välillä. Viimeksi näin unen, jossa ystäväni kävi halaamassa monta kertaa ja alistaja käveli ulospäin pois tilasta, jossa olimme, mielen parannuskeino.

Omat tarpeet voivat olla sellaisia, joita ei voi aina toteuttaa ja toinen tulee tukemaan kasvussa ja oppimisessa, pahimmillaan ne sulkevat pois vallan avulla yksilöitä yhteydestä. Yksi ystävyyssuhteeni toi luonteenpiirteiden ilmiön esiin, avoin ja puhuva luonteeni auttoi häntä, kun hän oli jäänyt puhumattomuuden kuiluun, toisen ystävyyden vaikutuksesta oma ahdistukseni lievittyi, kun näin toisen iloa ja eteenpäin pyrkimystä, uuden luomista. Yhdessä elämäntilanteessa oma sulkeutumiseni avasi tunnelukkoja, kun hoidin lapsia päiväkodissa, heidän intonsa ja ilonsa. Joskus emme näe omaa kipua, ja toisen kipu sekä kertomus voi tuoda näkyviin omaa kokemustamme, palauttaa muistoja, jotka olemme unohtaneet, kokemus tulee näkyväksi. Kivut ovat vaikeimpia kohdattavia, joudumme kohtamaan monta kertaa tapahtumaa, ennen kuin näemme sen.

Joku sanoi, ettei rakastamiseen ja oppimiseen voi ketään pakottaa. On totta, että kykenemme rakastamaan ja oppimaan, kun olemme ensin sen kohdanneet itsessämme, olemme ihastuneet omiin erikoisiinkin ajatuksiimme, uudenlaisiin mieli/kielikuviin, jolloin erilaisuus ikään kuin on heijaste omasta, minkä toisessa hyväksyy. Myötätunto on osa oppimista, ymmärrämme toisen kokemusta, mutta se ei ole koskaan omien määritelmien ja kokemusten synonyymi, vaan toisen kertomuksen ja kokemuksen kuuleminen ja sen kunnioittaminen. Toisen rakastaminen on tahtoa, kysytäänhän sitä jo avioliiton solmimisessa, se ei ole pelkkää tunnetta, on laskeuduttava omasta ylimielisyydestä alas ja tahdottava kunnioittaa toista, haluttava hänelle hyvää, eikä vaadittava omien arvojemme mukaista olemista ihmisyydessä ja sen toteutumisessa.

Yksinkertaisuutta ylistetään joskus turhankin paljon, riittää kun vaeltelemme metsässä, käymme ongella ja elämme kehoaistimusten elämää nauttien siitä, mikä sinällään on hyvin tärkeää ja tarpeellista, rentoutumista, mikä ei välttämättä estä ajattelua. Kun joudumme nousemaan eri tasolle ja olemme sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, kuulemamme ja näkemämme synnyttää heijastuksia omiin ja toisen kokemukseen, vaikeampana luonnekehityksenä tunteensiirto täysin toiseen omia tunteita tunnistamatta, valtarakenteiden tuoma ongelma, ilmoitamme oikeaksi vain oman järkeilyn. Sanakieli ei aina riitä kertomaan monipuolisesti eri syitä käyttäytymiseen ja valintoihin. Monipuolisuus ja henkinen kasvu on silloin oleellista, kasvaa toisen avulla, saaden ja antaen tukea. Moni karsastaa toisenlaisuutta, erilaista toisessa, on liian vaikeaa tutkia moniulotteisesti asioita, se vaatii harjoittelua. Kysymyksiä on pilvin pimein, tuleeko kateus ja ahneus väliin, hallitseeko tunteet tai ruumiinhimot, vai onko ne kulttuurin tuomia ongelmia vallankäytössä ja vertailussa, vai onko Narkissos ongelma sittenkin totta, terveenä ihastumisena itseen hyväksynnän kautta tai ylimielisyyteen johtavana. On helpompi ottaa vain rennosti ja nautiskella omasta ruumiista. Henkisen puolen ymmärtäminen vaatii paljon, kielen, mielen, tunteet ja sosiaalisen ulottuvuuden, uskovilla hengellisyyden. Olemme kuitenkin matkalla monella tasolla, joskus vain osa minuutta toimii ja hyvä niin, sillä kokonaisvaltaisuus on raskasta, loppumetreillä oppimisessamme voimme saavuttaa kokonaiskuvia. On eri opetusaineita, joilla säädellään perustaitoja, kuten matikka, kieli ja liikunta, jota on sanottu riittäväksi. Itse pidän kaikkein tärkeimpänä mielen ja tunteiden osaamista, joiden kautta löydämme itseämme ja toista. Sosiaaliset suhteet ovat usein rakentuneet hierarkkisen järjestelmän kautta käyttäytymiseen, toisia kumarrellaan, toisia halveksitaan. Henkilö, joka on julkisesti fiksu ja sinulle ymmärtäväinen, voi olla toiselle törkeä.

Kehollisten harjoitukset ovat kuin kehto, jossa harjoittelemme henkisen puolen näkymiä. Lauluja laulamalla saamme kehollisen vahvuuden ottaa vastaa henkisen puolen kokemuksia, niin kuin pieni lapsi leikkiessään saa toiminnallisen kyvyn ajattelun kehitykseen, siirtää muistikuvia etuotsalohkolle käsiteltävään muotoon, ottaa asian haltuun, kestää tunnereaktioita ja liittää ne kehityshistoriaan. Henkisessä kasvussa mennään aina kohti syvempää itseä, jonne on poimittu talteen historiasta tulleet kokemukset ja opit, kauneimmillaan tulemme lopulta lapseksi takaisin, joka on täydellisesti kokeva, herkistynyt hienovireiseen havainnointiin ja kokemukseen, aistimaan vapaasti, iloitsemaan itsestä ja toisista sellaisena kuin he aidosti ovat, vaatimatta heille omien näkemysten olemista ja oppimista.

Kärsimyksiä ei voi verrata, elämä on kärsimystä, sitä on syytä helpottaa tukien toisiamme. Meissä on pysyvää ja muuttuvaa, nähden uutta kasvamme, kehitymme ja opimme.

Raija

 

ARVOJEN PERÄSSÄ JA HAKOTEILLÄ

 

 

Lännen ja idän arvot ja filosofiat asettuvat usein vastakkain. Kysymys on enemmän vallan väärinkäytöstä, asioiden jäsentelemättömyydestä, kuin todellisista eroista. On erilaista tietoa, osa painottaa eri asiaa, kuten esim. nyt maailma painottaa ruumiinkulttuuria ja aliarvioi ihmisen henkistä puolta, se on valtamenetelmä, jolla kansoja ja ihmisiä pyritään hallitsemaan, tieto on pirstaloitunut niin, ettei kaikki ymmärrä kokonaisuutta, ja ihmisten on mahdotonta enää ymmärtää mikä mihinkin vaikuttaa.

Koska olen kiinnostunut erityisesti henkisestä puolesta, kirjoitan siitä. Jaan nämä karkeasti psyykkiseen, sosiaaliseen, keholliseen ja hengelliseen (mistä en paljon ymmärrä). Usein nämä sekoittuvat toisiinsa käsitteinäkin, mutta myös mielen kulkureiteillä.

Karkeasti voi sanoa, että läntisten elämänarvojen isä on Sigmund Freud ja itäisen Carl. C. Jung. Heidän tiensä erkanevat osittain, keinotekoisestikin, koska he olivat toistensa oppilaita, kun syntyi erilaiset näkemykset ihmisen kehityksestä, psyykestä ja ihmisen eri puolista, mikä mistäkin syntyy ja mikä on niiden ontologia eli olemisoppi. He molemmat olivat lääkäreitä ja psykiatrian tutkijoita ja luoneet elämänfilosofiaa. Viime viikolla luin uudelleen Jungin ontologisia näkemyksiä, teoreettista viitekehystä ja se nosti pintaan muistoja, jotka koin 50 vuotta sitten ja kuten silloin, minua kiusasi se ihmiskuva, jossa ei huomioitu täysin eristetty ja ihmisoikeuksista poissuljettu ihminen, minuutensa ja itseilmaisuoikeutensa menettäneenä, toisten vallan alle alistettu julmilla rankaisuilla ja elämän oikeudet estettynä monella tasolla.

En ole minkään koulukunnan edustaja enkä mitään erityisen syvästi opiskellut, (ainoastaan mielen hallinnan menetelmiä, mitkä pelastivat täydeltä tuhoutumiselta mielen suhteen). Olen oppinut ehkä elämisestä täällä maailman todellisuudessa eniten ja siksi minulla on tunne, että monet suuretkin filosofit katselevat maailmaa hyväosaisen näkökulmasta, kuten esim. valinnanvapaus, ja sillä perusteella katsovat, että yksilö on aina vastuussa itsestään ja teoistaan. Valinnanvapaus ja vastuu on oleellisia ja suojeltavia asioita, periaatteita, mistä ei voi luopua, mutta jos ne viedään, ihminen tuhoutuu menettäessään minuuden. Kristinopista olen saanut opin, ettei ihmiselle tule antaa valtaa ylitse toisen ja se on suurin syyllinen ihmisen tuhoon, kun hän ei saa säilyttää itseyttään yhteydessä muihin, opin mukaan Jumalaan, mikä pitäisi siirtyä ihmisten väliseen yhteyteen, mutta ylivallan ongelman ja ihmisluonteen vuoksi Jumalasta on tullut ylistyskohde, eikä elämänsuojelija.

Karkeasti voidaan sanoa, että Freudin näkemyksessä ihmisen libido eli elämänhalu on seksuaalista, eli alkuun aistimusta nauttia kehostaan, mikä on luonnollisesti normaalia ja kuuluu elämään, liiallisena johtaa himoon, jos vain ruumis on johtamassa sitä ilman tunteita. Ilman aktiivista henkisen puolen kehittämistä ruumis voi alkaa johtaa kokemuksia, omaehtoisesti toimivana, erillisenä henkisestä puolesta, eikä tiedostamattomassa syntyneet tunteet tule tietoiseksi. Tiedostamattomasta syntyneet tunteet säätelevät vahvasti ihmisten valintoja. Jung painotti vuorovaikutuksen yhteyttä ja katsoi, että tämä alkaa äidin ja lapsen välisenä katseissa ja on luottamuksen pohja, sekä tunnekokemusten alkuasetelma.

Näen, että pelot ovat johtavimpia ihmisten kokemuksissa ja pelkovaltaa käyttää eniten mieskulttuuri uskontojen kautta, toki naisetkin ja sitä ei haluta tutkittavan kriittisesti, vaan oppi on uskon sanomaksi luotua, koska se suojaa juuri vallankäyttöä jatkossa, ylivaltaa. Kun pelolla kehitetty mieli on vuorovaikutuksen vahvin vaikuttaja, psyykkiset traumat ihmisten välillä pitävät valtaa eniten, kehonkieli, ahdistus, masennus, sanat vähemmän, tutkimusten mukaan kehoviestit ovat vaikuttamassa yli 90 % kokemuksiin. Sanakielestä on tullut julistusmoodi, julkiminuuden kanava vallan käytössä. Traumatutkimusten mukaan tunneongelmat siirtyvät sukupolvilta toisille, kun asioita ei käsitellä tunneosaamisen avulla, vaan kuvitellaan järjen selittävän kokemuksemme ja viimeinen asian esille ottaja joutuu syyllisen penkille. Asiat, joita kohtaamme, voivat olla kovin vieraita, eikä kielikuvat aina riitä ymmärtämään kaikkia solmuja, tunteet nousevat pintaan joskus liiankin voimakkaina, jos taustalla on traumoja, eikä asiaa kyetä kohtaamaan. Ongelmana on muistin toiminta, kun sitä ei ole selkeytetty omassa kokemuksessa ja traumat pitävät yllä viimeistä tietoa tapahtumista muistina, toki on myös havainnoitsijoita, jotka jo näkevät monipuolisesti.

Jungilla on nk. arkkityyppiteoria, joissa hän hakee ihmisille yhteistä yhdistävää asiaa uskonnoissa, mikä johdattaisi henkisellä puolella heidän näkemyksiään. Esim. hän on löytänyt kalan yhteiseksi nimittäjäksi, jolla olisi symbolinen ja merkityksellinen syvätietoisuudesta ohjautuva vaikutus. Se on tietoisen viestinnän ja kertomusten tuoma tieto, minkä ihmiset kokevat ja ovat sen kertoneet. Minulle tämä avautui kehollisena kuvana, kun menetin ihmisoikeuteni yhteisövallan alla, puheoikeuteni, ja kun rikosta salattiin. Unissa, mitkä ovat syväsyntyisimpiä ihmisyyden kehityksessä, aloin nähdä itseäni kalana, (se kai oli tutuin eläinpopulaatiossani, kun mieheni kalasti silloin paljon). Unessa muutuin vain pitkulaiseksi kalan muotoon, kuin kehonkuvan menettäneenä. Unien lisäksi koin päivänvalossa kehonkuvani katoamisen, muutuin kehoaistimuksessa erittäin pieneksi rikoksen jälkeen, tulitikun kokoiseksi ja taas suureksi kuin olisin jättiläinen, pitkäksi kuin maanvetovoimien mukaan ja sitten kokemuksen jälkitilana raiskauksesta litteäksi. Muistikuvat, joissa tapahtuu hajoamista pahassa traumassa, kuten minulla, katoaa muistia, muisti on epäjohdonmukaista ja vaikka minuus tavallaan voi toimia, se ei ole minuuden hallintaa, vaan toiminnallista tekoa, automaattista näkömuistin kautta, kinesteettistä, koska minuudella ei sosiaalisessa yhteisössä ole oikeuksia ilmaista itseään, kun ympäristö vaatii salaamaan tapahtuneita asioita uhaten julmilla rangaistuksilla, toteuttaen niitä, luoden kauniimman tarinan maineen säilyttämiseksi. Tämä salaamisen kehä on kaikkia yhteisön jäseniä vaurioittava, julkisesti häpäistyä kohtaan rankin, se ylläpitää häpeää ja lisää salaamista ja trauman toistumista tiedostamatta, ja jos kukaan ei halua/uskalla paljastaa totuutta, koska totuuden paljastaminen on rankkaa ja häpeällistä, vaikka se lopulta vapauttaa ihmisen häpeästä. Täydellisyyden tavoittelu on yksi häpeän muoto, sanoi yksi tunnettu tutkija.

Kokemuksista on erilaisia teorioita, niille on yhteisiä piirteitä. Monesti aliarvioidaan yksittäistä yksilön kokemusta, vaikka se on psyyken suoja, saada pitää itsemääräämisoikeus ja kokea todellisuutta psyyken ravintona elämänhalussa. Ihmisoikeudet Suomessa on enemmän itänaapurista tulleita ihmiskäsityksiä, poliittiseen valtaa perustuvia ja miesvallan uskontoa.

Sosiaalista valtaa ei nähdä niinkään vallan kautta, vaan persoonallisuuden, luonnontieteellisen havaintomenetelmien oppina, uskoen, että ulkoa havaiten ja siitä havainnoiden saadaan luotettavin tieto, se on hallitsevaa ja siirtynyt kansanvallan ominaisuudeksi.

Miten muuttaa maailmankuvaansa, jos on nähnyt vain negatiivista ympärillään, asenteet ovat julmia ja rankaisut jatkuvia, siinä kysytään uskon voimaa itsessä uskoen voivan vaikuttaa itseen ja muihin. Usko, että asenteella voi mielen tasolla muuttaa kaikki positiiviseksi näkemykseksi, ei aina ole totta, mieli ei itsessään muuta, mutta luovuuden kyky ja oikeudet voivat oppimisen oikeutena ja kautta tuoda uusia mielikuvia, jotka estävät juuttumasta pakkomielikuviin.

Milloin psyykkisen puolustuksen mielikuvitus ja/tai tietoisuuden avulla kehitetty on vaarana muuttua sellaiseksi todellisuudeksi, ettei ihminen näe enää sitä mitä on todellisuuden ytimissä aitoa ja tapahtuu todellisesti ja tämä ei tarkoita sitä, ettenkö pitäisi mielikuvitusta erittäin tärkeänä kokemusmaailman elämyksistä, voimaa tuottavana ja elämänhalua synnyttävänä, vaan tarkoitan sitä, että liiallisuus ja kokonaisuudesta eriytyminen voi vaarantaa toden näkemisen. Vaikka itse jouduin elämään nuoruudessa mielikuvituksen turvin, se ei silti saanut muististani katoamaan tositapahtumia, vaikka jouduin ne kauan salaamaan yhteisövallan vaatimuksesta. Etsivä löytää, mutta valitettavasti ihmisten ongelmana on usein autoritäärinen suhtautuminen toiseen, haluamme määrittää mitä toinen saa olla, miten puhua, käyttäytyä, liikkua, pukea; kontrolloimme, jolloin ihminen ei saa olla oma itsensä. Hetkellisten tapahtumien asioista tehtyä analyysiä kokonaisuudesta on usein todellisuutta ihmisluonteen ongelmana havainnoinnissa, ja silti meidän täytyy uskaltaa elää tämän hetken tapahtumaa. Satunnaisten ja irrationaalisten mielivallassa kokemusten kautta menetämme turvallisuutta ja luottamusta itseen ja se estää tutkimusmatkaamme, tiedostamasta sitä mitä on.

Raija