HÄPEÄ MITÄ KANNAT

 

Häpeä ja syyllisyys ovat viime aikojen ehkä puhutuimpia tunteita ja hyvä niin. Uskon, että nämä sekoittuvat sekä termeinä toisiinsa että tunteina ja tuovat esiin sellaista itsensä tutkimisessa, mitä ei aina osata odottaa eikä hoitaa. Ne laimenevat ja vahvistuvat, kompuroivat arvojen nokituksessa, muuttuvat iän myötä ja tuovat hallitsematontakin voimaa kohtaamisten kelirikkoihin, paistattelevat ylimielisyyden rinteillä ja eksyttävät meitä normimaailman näkemyksiin alistuen. Itse on todella löydettävä itse ja ympäristön vaikutteet selattava läpi, mikä on itseä ja mikä ulkopuolelta tullutta tunnetta, häpeää ja/tai syyllisyyttä. Luokkaorientoitunut maailma vie meitä pois todellisesta kohtaamisesta, jättää tunteita syrjään ja roolittaa robottimaiseksi valtataistelijaksi. Inhimillisyys katoaa meistä ilman tunteita. Järki heikkenee, kun tunteet estävät ajatustoimintaa, hoidettuna ne vapauttavat ajatusten syntyä. Tommy Hellsten on sanonut, ihminen, joka ei tunne häpeää ja syyllisyyttä, on hirviö.

Olen lukenut muutamia kirjoja häpeätutkimukseen liittyen vuosikymmeniä sitten, mutta katsellut näitä enemmän arjessa ihmisten välisinä vaikutteina. Olen lukenut vain Suomen kielisiä tutkimuksia, koska en osaa englantia. Valitettavasti ne kirjat, joita olen lukenut, ovat olleet minulle vieraita, elämää, mitä en juuri ole kohdannut. Häpeä ja syyllisyys on psykologisoitunut niin, ettei sieltä löydä häpäisyyn liittyvää vallan väärinkäyttöä, normeja. Häpeän eri syitä kyllä eritellään, ulkoisesti havainnoidaan, mutta ulkopuolelta tulleita tekoja ei nähdä niin kuin ne tapahtuu. Tiedekin on tarinoiden vanki.

Joskus kauan sitten luin kirjan ”Tunteiden anatomia”. Sieltä jäi mieleen sanat mielenmurtajista. Hylkääminen, pettäminen ja menettäminen. Ne ovat olleet mittareita, joissa on voinut kysyä arvoja ja moraalia jatkokysymyksenä. Mitä menetit, hylkäsit ja mikä petti, minkä teki yhteisö ja ympäristön ihmiset. Mitkä olivat häpeän ja syyllisyyden aiheuttajia? Kaikkein syvimmältä löysin perustekijän, vallan, mistä ei juuri puhuta, kuin sekin olisi valtaoikeutta, hierarkian ja luokkayhteiskunnan oikeutta sekä tutkijoiden, eikä havaitsemista ja havainnointioikeutta olisi tavan pulliaisella, vain toimittajilla olisi lupa sitä arvioida. Mielivaltaista valtaoikeutta en kannata, valta on perustuttava tutkittuun tietoon.

Tulkinta toisen ihmisen tunteista ja kokemuksista on ollut omituisinta. Hienostokodissa, jossa korkeatasoinen opettajuus oli osaamisen ydintä, näyttäytyi erikoisesti. Kun yhteisökäyttäytyminen ja kohtelu oli pelottavaa ja se näkyi levottomuutena kehossani, tuli opetukseksi käytöstapojen neuvot, pöytätapojen opettaminen.

Luetuista kirjoista ei ole jäänyt paljon mieleen, ehkä se johtuu unohtamisen kyvystäni ja/tai kauhun aiheuttamasta ongelmasta, kun muisti katoaa. Elämäni on ollut sen verran rankkaa, että olen joutunut osan aikaa torjumaan nuo tunteet, osin ne ovat juuttuneet kehooni, niin ettei enää kehosta ole saanut otetta.

Arvoja saa etsiä kuin heinäsuovasta, onko niitä, vai onko ne vain leikkiä, mitä ei oteta todesta. Luen parhaillaan kaunokirjallista kirjaa, mikä on saanut suuren suosion suomalaisten keskuudessa. Se on kuin satu, siellä ei ole ongelmia, kaikki on kevyesti korjattavissa, ja ihmiset ovat moitteettomia käytökseltään. Sellaista en ole koskaan nähnyt kuin tarinoissa, tai mitkä luodaan tapahtumista. Usein kauneutta ja parasta katsellaan myös liikaa kilpailujen kautta, vilpittömyys katoaa.

Alkuun häpeää voi lähestyä lapsuuden kautta, syyllisyys tulee enemmän opetetusta. Noin seitsemän kuukauden iässä lapsi vierastaa erilaisuutta, sellaista, mikä poikkeaa siitä, mihin hän on kiinnittynyt ja kiintynyt, pääosin lähihoivaajaan. Se voi olla sekä tervettä, että sairastuttavaa, se on itsesuojelua, se on pääosin kehoon jäänyttä kieltä ja tunteita, opetetusta. Häpeässä on kuin yhteisön arvot ja yksilön rehellisyys, molemmat voivat elää valheessa. Vilpittömyys ikään kuin häpäistään yhteisönormien vuoksi, keinotekoisen valtamoraalin, mikä perustuu enemmän rooleihin ja asemaan, kuin tietoon.

Ollessani kymmenen vuoden muutimme suuremmalle maatilalle elannon saamiseksi. Kylällä moralismi kukoisti, häpäisyjä oli usein, uskonnollisuus oli valta-asemassa, mitä rikkaimmat maaomistajat varjelivat ja autoritääriset opettajat valvoivat. Onni elämässäni oli se, että olin saanut elää aikaisemmin suvaitsevaisessa ilmapiirissä, rakastua kauneuteen ja vilpittömyyteen sekä leikkiä, mikä turvasi minuuden hyvää kehitystä, luonnonmukaista. Juuri tästä syystä voin selkeästi nähdä, kuinka yhteisövallan väärinkäyttö on tuonut minuun käytös-, mielen-, ja oppimishäiriöitä, romahduttanut koko minuuden syvään taantumaan täysin vauvarefleksisesti reakoivaksi, mikä on juuri tapahtunut väkivallan aikana ja kun olen ollut inhimillisessä yhteisössä, oireita ei ole ollut.

Elämä opetti ja murjoi liikaa. Opin huomaaman, ettei kauneus ja vilpittömyys olleet hyveitä. Viattomuus, mistä suuri kirja puhuu ja josta ei saa puhua ja jonka päähenkilö tuo esiin opettaessaan, viattomuuden suhteessa häpeään pahuuden ollessa vallassa. Ei myöskään kirkko ja sen opetukset nosta esiin tätä ydinoppia käytännöissä. Uhraaminen, syyllisyys ja ylistäminen johtaa tekoja, ei ihmisen kohtaaminen todellisena. Vastoin Jeesuksen opetusta hänet on ylennetty Jumalan asemaan, vastuun ja syyllisyyden kantajaksi, mikä edesauttaa yhteisöjä häpäisyjen tavoissa, kun itseä ei kohdata. Ellet usko kirkon näkemyksiä ja suostu uskomaan sen mukaan, joudut heittämään hyvästit kasvulle ja oppimiselle ihmisten vuorovaikutuksessa, koska usko vie kehityksesi oppimattomuuteen. Vein kirjani Kuoleman kädet kirkkoon, se palautettiin arkkipiispan ja papin taholta lukematta, ilman selityksiä. Kirja, jossa kerron ihmisyyden tuhoutumisesta, psyykkisestä puolustuksesta kielen esiintymisenä, vertauskuvina. Sana, minkä luulisi olevan kirkon pääasiallinen tutkimuslähde, ei puhuttanut sen ongelmallisuuden vuoksi totuutta etsiessä.

Roolit ovat sekä suoja tiedon hallitsemiseen, että myös vaara, mikä voi viedä pakenemiseen ja omien tunteiden kohtaamattomuuteen, pakoon, jolloin tunteet projisoidaan toiseen, tai tulkintoihin toista kuulematta ja jakamatta kokemuksia, jolloin uudet merkitykset katoavat, syntyy usko ja valta-asetelmat, joissa toistetaan todistaen.

Myös mielenterveyspalveluissa ei ihmisyyden syvimpiä tunteita ja käytösoireita tutkittu, mielen murtumistani ei otettu käsittelyyn. Oli vain ratkaisukeskeiset terapiamenetelmät tässä ja nyt tapahtumiin, missä ei huomioitu trauman synnyttämää tuskaa ja mielen hajoamista. Tuntuu siltä, että kaikkialla vain paetaan totuutta tapahtumina ja todellisuutta itsestämme. Pintaliitoa. Ymmärrän täysin, ettei esim. ammatti-ihmiset voi tulla liian lähelle potilasta objektiivisuutta haettaessa, se on suoja molemmin puolin ja turva saada aidot tunteet esiin, mutta ei siinä pidä tapahtumien todellisuutta paeta, mikä juuri elämässäni tapahtui.

Hylätessä toisen ihmiset tekevät sen omien tulkintojen kautta, ei kuunnellen ihmistä. Joukkovoimalla kuljetetaan mielikuvia eikä ihminen tule kokemuksineen kuulluksi, syntyy vain uusia totuuksia. Kuinka hetkessä pienin todistein hylkäämme toisen, kun hän ei ole kanssamme samaa mieltä. Kuinka menetämme turvallisuuden ja luottamuksen toisiin sekä itseemme kun lupaukset petetään ja valhe riittää tarinan kautta uskomuksena totuudeksi, kuin jakaessamme ne voisimme tuoda esiin todellisina kokemuksina ja totuutena tapahtumissa. Kuinka menetyksien kautta usko ja toivo elämään hupenee, kun emme suo toisille vapautta olla oma itsensä, ilmaista itseään, emme anna hänelle perusoikeuksia ihmisyyteen. On kysyttävä, mitä menetämme, usein sitä vain politiikassakin nähdään materiana, mutta ei ihmisoikeutena. Kun menetin puheoikeuden yhteisön syrjiessä, menetin kyvyn puhumiseen ja kielten oppimiseen.

Kuinka herkästi pakenemme itseemme, sinetöimme oman totuutemme toisten totuudeksi, kuulematta. Silloin yhteisyydestä syntynyt voimavara, innostus ja kiinnostus jää syntymättä, yhteinen merkitys, mikä syntyy rakentamalla, jää vain valtataistelu. Herkästi ajaudumme syyllisyyteen, häpeään, ahdistukseen ja ylimielisyyteen. Oikeutta ihmisyyteen kohtaamisissa yritetään välttää, mikä helpottaisi jokaisen yksilöllistä kehittymistä, tunteidensa tunnistamista ja kohtaamista, yhteisön tuki. Oppimisesta ja vuorovaikutuksesta on tullut julistusta.

Kielikeskeisesti opettamalla emme vielä pääse tunnetason myötäelämiseen, vaikka se on oleellisin viestinnässä. Tunnetason kasvu vaatii itsetuntemusta, omien ja toisten tunteiden kohtaamista, perustaksi kunnioituksen, jossa suojelemme jokaisen ihmisen psyykkistä todellisuutta ja sanakielen kautta rakennamme yhteiset merkitykset ja sopimukset. Tunteita ei voi toinen sanoittaa toiselle, ne syntyvät aina yksilössä ja niiden kohtaaminen ja tutkiminen on yksilönoikeus, keskustelu voi auttaa, ne kuullaan ja nähdään kuvantaen itselle sanoin ja kuvin.

Rakkaudessa on oltava nöyrä kuulemaan toista. Pyyteetön rakkaus ei aseta ehtoja, sinun on tultava tällaiseksi, ennen kuin hyväksyn sinut, tultava lääkäriksi, puhuttava miellyttävästi ja kauniisti, jossa vilpittömyys häivytetään, ihmisoikeudet katoavat, välinpitämättömyys kukoistaa, silloin petetään, menetetään ja hylätään.

Raija

KOHTAAMISEN KIEMUROISSA

 

Minulla on ollut onni elämässä. Olen saanut elää varhaislapsuuden, jossa leikki on ollut pääosassa, vapaa leikki ja oikeus leikkiä toiselle vuosikymmenelle, mistä jäi leikkimisen kyky loppuelämään oppimisen perustaksi. Myös kyläyhteisö, jossa elin oli keskittynyt leikin ylläpitämiseen vahvasti toimeliaan opettajan siivittämänä. Kylää on tutkittu 50 vuotta erityisesti kulttuurisuojeluksen valossa. Sanoipa yksi kylän sanakielen tutkijoista, äidinkielen opettaja, että juurilta löytyy Antiikin Kreikan filosofian arvot.

Surullista on, ettei kaikilla lapsilla ole vapaan leikin oikeutta, opetusmetodit ja osaamisalueiden rajaaminen, kuten vain sanakieleen, liikuntaan tai vastaaviin, ovat vieneet leikkikykyjen kaventamiseen tältä osin, vaikka se on oleellisin oppimisen osista synnynnäisenä, harjoituksena kestäviin ajattelurakenteisiin ja suojaa mieltä ja tunteita ylikuormitukselta. Leikkinä harjoittelu tuo kyvyn kohdata sisäisiä tunteitaan ja mielikuvitustaan sekä itsen taholta tulevana, että toisten sekä toiminnallisuuden aivoissa, kyvyn nähdä ajatuksiaan mielikuvien liiallisilta syöksyiltä. Leikin ydinkyky synnyttää uutta sielun ominaisuutena, ehkä se on alkuun tunteiden voimasta syntyvää, aktivoitumista, tunteet olivat terminä ensin sielu, mutta luovuus tulee kuin syvemmältä tuntemattomasta, ilman aistimusten voimaa, aistimukset ovat kuin peilejä sen esiin tulemisessa.

Pääosin kasvatus ja opetus on suunnattu aistimuksiin, kuten kuulo, näkö ja kehosta havaitseminen. Syvin sielullinen ominaisuus on osittain kokemuksen summaa kaikista aistimuksistamme, ulkoisen havainnoimisesta, sitä vastaanottaen ja tuottaen alkaen äänistä ja liikkeestä, se on usein taiteenkin tulos, tuoden äärimmäisiä ulottuvuuksia ihmisyyden olemuksesta. Näitä mitataan tekojen ja kuvauksien kautta selittäen niiden alkuperää, kuten tunteiden taholta kateuden tulos, ahneus jmv. sielun ominaisuutena. Ongelmana on se, että ihmiskuvat nähdään vain hyvä/paha akselilla. Väitän, että sielu on enemmän. Siellä on uuden tuleminen, luovuus, mikä ei ole samaa kuin havaitsemisen ja havaintojen maailma, kokemukset ovat osa sitä, syväsielu on tiedostamattoman luovuutta, uuden syntymistä, leikin olevainen, jossa ei ole omien havaintojen painolastia määrittämässä. Sielun syvyydessä syntyy luovuus kuin tyhjästä, virtana, vapaana, ilman itsen tahtoa ja halua. Se ei ole ulkopuolelta tulevaa, se on suorastaan kuin luoja, maailmanvoima, josta syntyy ihmisyyteen maailmankuva näkemyksenä, jossa ainakin minulla sanakieli on vahvin ilmitulossaan. Kaikilla näin ei ole ja siksi on oltava armollinen, annettava tilaa oppimisväylille erilaisuuden tuomana ja tukena toisillemme.

Aina kuuteentoista ikävuoteen sain elää vapaata ja innostuksen tuomaa toiminnallista leikkiä sekä työtä, että viehättymistä elämän juuriin, vapaiden aistimusten iloa itsestä ja toisista.

Ensimmäisessä työpaikassani erikoinen episodi pysäytti ihmissuhteiden ongelmia, joista kohtaamisen piirteitä saattoi vain ihmetellä, kuinka törmäämme seiniin, etäännymme ja lähennymme toisiamme näkemysten erilaisuuden takia, mitä hyväksymme, mitä vastustamme. Olin töissä päiväkodissa 1976. Osan päivää olin keittiössä apuna ja osan hoitamassa lapsia. Olimme juuri avioliitosta eronneita, keittäjä ja minä, kumpikin omistamme. Vapaus oli valloittavaa, riemuitsimme ja nauroimme joskus ehkä yli äyräiden. Johtajana sattui olemaan autoritäärinen henkilö, joka oli tyylinsä vuoksi erakoitunut toimistoon vihaiseksi öykkäriksi ja kävi komentelemassa milloin mistäkin. Niinpä hän kerran ilmaantui keittiön ovelle ja ilmaisi ”Voitte vähentää tuota nauramista ja tehdä töitä”. Työmme sujui kyllä mutkattomasti ja työt tuli tehty tunnollisesti, hyvin ja aikataulussa. Mutta nauru oli liikaa sulkeutuneelle johtajalle.  

Kohtaamisen tekijöitä kannattaa tarkastella, mikä vaikuttaa itseen, keho, kieli, mieli, ja tunteet, nuo kehomaailman olemukset, miten vastustamme erilaista ja uutta sekä mennyttä vanhaa. Arvojen vaikutus ajattelun tasolla voi nostaa pintaan sellaista, mitä ei voi hyväksyä, tilanteet voivat estää rauhallista ja vastaanottavaista, hylkäys oman torjunnan kautta, kuin yhteisönormien puristuskin. Inhoamme ja ihailemme omien kokemusten ja arvojen risteytyksessä, kun mieli hallitsee, mutta voimme valita myös oppimisen polun, jossa erilaisuudesta iloitaan, kuin peilinä omalle todellisuudelle vastakkaisena ja/tai samanlaisena, mikä ei estä mieltä, eikä tarvitsekaan, mutta se voi uutena näkemyksenä auttaa irtautumaan mielen pakotteista. Monta kertaa kieli on muurina ymmärryksen syntymiseen. Jos ja kun vapaan leikin osuus jää varhaislapsuudesta pois kielikeskeisyyden voittokulkuna, minuus voi kehittyä toistavaksi, mitä tarvitaan jonkin verran muistin turvaamiseksi, luovuus voi estyä sielun tasolla, toistamme vain historiaa. Minuudet kehittyvät jokaisella erilaisiksi, jos annamme niille tilaa. Minuudet joko estävät ja/tai avaavat mielikuvien katselua vapaasti, ratkaisevaa on valta, annammeko luvan vapaudelle ja avoimuudelle.

Työ-, ja toimintarasitteet ohjaavat minuuden ehtoja, oikeudet, arvot, normit ja asenteet. Rehellisyys niin tunteiden vapaalle tulemiselle kuin itsetutkiskelulle sekä näiden näkemiseen todellisena ei ole itsestäänselvyys, me myös muutumme koko ajan. Vaikka mielen kokemukset ovat kaikille totta, niistä voi jäädä osa havaintojen loukkuun, osa piiloutuu näkymättömyyteen, projisoimme toisiin, siirrämme tunteita, tulkitsemme, osaa kokemuksista ei tavoita, unohdamme sekä psyyken puolustuksen liiallisena, että lukitsevana, muisti katoaa ja osaa ohjaa oppimisen metodit, tilanteiden ja mahdollisuuksien olemattomuus.

Syvätunteiden vaikutukset ovat vahvimpia vaikutukseltaan kohti vapautta, avoimuutta, aitoutta ja itseksi tulemista.

Kehollisten aistimusten esim. ahdistus kehonkielessä voi olla esteenä hyväksymiselle ja vastaanottokyvylle, kun avoimuus kiertää hyväksymättömyyden ja liiallisen pidättyväisyyden maastossa. Ahdistus on tarpeellista, mikä hienovaraisesti ilmoittaa ristiriidasta ihanteen ja realismin välissä, ja on vihje ongelmaratkaisun kutsuun, ja kuten pelkokin, se voi olla suoja, mutta liiallisena tuhoaa. Ahdistus on viesti siitä, että kokemuksessa on ristiriita, mikä kaipaa selvennystä suhteessa hyväksyntään, inhossa ja mielekkyydessä, mielen kutsussa valintaan, jonka yläpuolelle voi nousta antamatta mielen määrätä. Väkivalta voi tuoda väkivaltaa itsessään, jolloin ihminen tunkeutuu itseen ja toisiin väkivaltaisesti, jopa kiduttaen. Vapaa leikki laimentaa, avaa ja tuo oppimista käsitteiden kautta juuri tätä mielen ylivaltaa vastaan, mutta se ei vie pois mielen kokemuksia, vaan selventää kokemusta, avaa sitä. Kulttuuristen arvojen, sopimusten, vallan ja personallisuuksien kytkeytymät, joissa ihmiset alkavat varjella omaa asemaansa yhteisöllisissä valtarakenteissa rooliutuen, suojella liiallisesti omaa tilaansa ja rakentaa valtatasoja/taistelua, joissa puheoikeudet ja ilmaisuvapaudet mitataan, luodaan niille rajat, mitkä ei välttämättä suojele hyvää kehitystä, vaan voivat olla este siihen, kun vallalla manipuloidaan ja alistetaan muut oman tahdon alle. Pahimpina niistä on sulkeutuminen ja salaaminen vallan suojaamiseksi. Sinällään mieli on sulkeutuva ja avautuva, ja sovitut normit sekä estäviä, että kehittäviä. Häpeä saattaa tulla kuin suojakuoreksi valheelle väärien tekojen vuoksi, ylpeyden esiaste vallan ottamisessa, alistamisessa elämän nujertaja ja tuhoaja.

Hannu Lauerma, psykiatrian professori, sanoi viimeisessä Perjantai -tv-ohjelmassa pahuudesta, ”persoonallinen pahuus on erittäin harvinaista, laumassa se tiivistyy”. Laumaan liittymiset vahvistavat ihmisen pahuutta, jossa yhteisövoimalla alistetaan joitain tai jotakin. Kulttuurimme on kehittynyt yksilön syyllistämiseen persoonallisen pahan ja hyvän kytkeytymässä ja on suurin syrjinnän muoto pahuudessa, joukkovoima. Kun yksilön syyllistämiseen oppinut yhteisö joutuu jonkun yksilön ilmiannossa vastuuseen teoistaan, mikä on vahvin häpeän ja syyllisyyden synnyttäjistä, lauma ajautuu regressioon, eli taantumaan, jonka voimalla syntyy biologinen, psyykkisen puolustuksen aiheuttama mielivalta, jossa sille kehitetään mieli-, ja uhkakuvien kautta joukkohyökkäys yksilön tuhoamiseksi, syrjitään, suljetaan ulkopuolelle, estetään toimintaa ja ilmaisuoikeutta.

Kohtaamisessa tulee esiin eri tasot ja tilanteet, tunne-, mieli-, keho-, kieli- ja yhteisönormien oikeudet, vallan sinetöinti sulkien mielen oikeudet tai itseilmaisun, sananvapauden, toiminnan oikeudet ja ylipäätänsä ihmisyyden oikeudet.

Ihmisen elämänkaarta selittää ja ilmentää erilaiset tapahtumat, jotka näkyvät käyttäytymisissä jaksoina, opimme kokemuksistamme ja ehkä muutamme suuntaa kohti parempaa, joskus alamme toistaa typerästi. Pahan rikoksen jälkeen, jossa raiskauksessa oli viety itsemääräytymiseni, rikottu henkistä ja fyysistä minuuttani rajusti, kajottu koskemattomuuteeni, olin vuosia tämän jälkeen erittäin vahvasti koskemisen suhteen kriittinen. Näin lapsen reiden sivelyssä seksuaalisuutta, vapisin viikon, kun olin hermostuksissani läpsäissyt lastani takapuoleen, sen yhden ainoan kerran, ja vieläkin häpeän ja koen syyllisyyttä siitä. No, tämäkin muuttui onneksi opiksi, osasin myöhemmin arvioida tarkkaan sen, mikä on lasten oikeutta koskemattomuudessa.

Yhteisövallan vaikutus kohtaamisiin on merkittävä, johtajuuden vaatimukset ohjaavina, jotka mielen kautta rakentavat sellaista pahuutta ja/tai hyvyyttä, mitkä joko rakentavat hyvää tai tuhoavat. Merkittävää on yksilöllisyydessä huomata, että ajattelun suunnatessa ulospäin, menemme enemmän kohti kehollisuutta, kun taas suunnatessa kohti sisäisyyttä, tunteita ja kokemuksia, löydämme nk. jumalallisuuden, sen, mikä pääsääntöisesti johtaa ihmisten kohtaamisissa valintoja, hylkäyksiä ja hyväksyntää, mikä voi olla kehon vankilaa, sisäisen kautta tutkien itseämme ja tunnistaen tunteitamme voimme päästä kohti vapautumisen tietä.

Raija

 

ANTEEKSIANNON VAIKEUS JA HYVÄÄN PYRKIMINEN

 

 

 

Tuhannet viisaat ovat pohtineet ihmisen hyvyyttä ja pahuutta, niin minäkin. Pohdin tekojen vaikutusta enimmäkseen mielen muuttumisena, kuinka se muuttuu eri toimista ja kohtelusta, vaikuttaa sekä tietoiseen, tiedostamattomaan että käyttäytymiseen. Oppimisen näkökulmasta hyveet ovat tavoitteita, joihin pyritään. Pääosin pahuutta ja hyvyyttä pohditaan ihmisen luonteena, ei niinkään tekojen kautta. Ei ole aina helppoa antaa anteeksi, joskus jopa mahdotonta. Jos ja kun ihminen menettää usein mielenterveyttään toisten tai itsensä kaltoin kohtelun vuoksi, usko ja toivo elämään hiipuu ja ihmisen voimat loppuu.

Hyve-etiikkaan ja moraaliin voi löytää viisaiden pohdintaa googlettamalla. 

Katsoin joku aika sitten tv-sarjan ”Ihon alle”, jossa lääkkeiden vaikutuksesta psykoottiseen tilaan joutunut äiti ajaa autolla mereen tarkoituksenaan saada kaikki kuolemaan ja hän on joutunut psykoosiin myös äkillisten rankkojen menetysten vuoksi, asioiden, mitkä ovat tuoneet hänelle onnellisuutta. Niinpä hän taantuessaan lapsen tasolle, alkaa kaivata äitiään ja toivoo pääsevänsä äidin luokse taivaaseen. Ihmisen mielessä sekä todelliset tapahtumat että pelot ja toiveet hyvinä ja pahoina tekoina voivat muuttaa mielen ja ajatukset.  

Nuoruudessa eräs koulupoika ilkkui minua ilkeästi. Kylällä vallitsi vahva moralistinen suhde seksuaalisuuteen ja naisia tuomittiin herkästi. Niinpä tämä poika oli kokenut vahvasti, että olen katsonut hänen jalkoväliinsä ja nykysanoin olisin syyllistynyt insestiin. Hän oli kokenut katseeni seksuaalisena ja se oli hänelle todellista, joten hän uskoi, että se oli myös minun kokemuksessani todellista, että olisin myös ajatellut ja tuntenut niin, eikä hän uskonut, ettei minun kokemukseni ollut sitä, vaan asenteellisesti levitti sanaa poikia viettelevänä. Jokaisen kokemus on totta kokijalleen ja sille ei voi mitään, koska olemme ihmisiä, ja toisen kokemuksen muuttaminen omien mukaiseksi muuttaa totuutta ja tulkinnat ovat vaarallisia. Niihin voi vaikuttaa, jos pyrkii hyvään. Puheina ja ajatuksina ne vievät valheellista tietoa eteenpäin. Kun romahdin pahan rikoksen jälkeen, mielenterveyteni murtui, ihmiset alkoivat toimia selkäni takana, eikä minun mielipiteitäni kuunneltu. Kohtaan sitä yhä viidenkymmenen vuoden jälkeen niin kuin moni muukin mielenterveyteen liittyvän ennakkoluulon vuoksi.

Olin nuorena herkkä masentumaan pahan rikoksen jälkeen ja häpeä oli juurtunut kehooni vahvana, en pystynyt katsomaan silmiin, vaan nopeasti loin katseeni alas. Häpeä on mielentila, joka erityisesti kiinnittyy kehoon, kuljin pää alas painuneena. Pojan häpäisyn jälkeen näin unen, kuinka kuljin heinäpellolla, ja viettelin miestä. Unessa kateellinen tyttökaverini ilmaantui todistamaan, että olen huora. Pahojen vainojen ja asenteiden seurauksena ihminen voi alkaa sekoittaa unia ja todellisuutta. Onneksi olin saanut hyveiden suhteen ohjeistuksen, ettei vietteleminen ole oikein ja uni ei sekoittanut mieltäni, tiesin etten ole viettelijä. Psykoosissa ihminen voi tehdä tekoja, jotka eivät ole tietoisia, mutta ulkoisesti havaittuna saattaa näyttää sitä, että vahvistunut kehonkieli puhuu haluista, vaikka se on pelon aiheuttamaa. Siksi ulkopuolisten havaitsemiset voivat tuoda valheellisen kuvan. Toisen kokemusta ja tunteita ei toinen voi tietää.

Vielä viidenkymmenen vuoden iässä pahojen vastoinkäymisten aikana pääni painui alas, ja häpeä nousi sekä vaikutti kehooni käyttäytymisessä. Niinpä naapuri kerran sanoi yhden masennuksen jakson ajan jälkeen, kun kohtasimme kävelylenkillä- ”Oi kuinka ihana on nähdä, että olet nostanut pääsi ja katseesi ylös. Luulin pitkään, että sinä romahdat ja murrut kokonaan taakkasi alle”.

Monet hyveitä ja hyviä tapojakin julistavat voivat olla ilkeitä ja tehdä pahaa kertomuksistaan huolimatta, eivät huomioi toisia, puhuvat vastoin totuutta, puheet ja teot ovat toisia. Näitä on yllättävän paljon ihmisissä. Onneksi on myös niitä, jotka osaavat kunnioituksen ja huomioimisen.

Hierarkkisia käytänteitä ja toimintoja syntyy sekä yhteisön sovituissa valtarakenteissa, arvojen toteutuksessa ja oppimisprosessissa, missä hyveestä tulee tavoite, johon pyritään. Valitettavasti hyveitä julistavat yhteisöt, ihmiset ja toimintatavat eivät automaattisesti tule teoiksi. Muutamia vuosia sitten tehtiin tutkimus kiusaamisesta. Koulut ja kirkko johti tilastoissa, vaikka juuri heillä on moraaliset tavoitteet korkealla.

Vaikeimpia ovat kaksoispersoonallisuudet. Jos ja kun jaottelemme ihmisiä hyviin ja pahoihin, uskomme herkästi hyveitä esittävää ja tarinoita kertovaa, sekoitamme omia kokemuksiamme, joita olemme arvottaneet käytänteissä, emme usko pahaa hyviä kertovasta ja uskomme pahaa aliarvostetusta. Emme huomaa, kuinka pidämme yllä asenteita ja huonoa kohtelua, nostamme traumoja pintaan omilla syytöksillä ja halventamalla, moralisoimalla, sinä teet väärin ja syyllistetty ei pääse traumastaan irti vaan häpeä nousee aina uudelleen pintaan. Vastuu mielenterveystä on yhteinen. Voimme katsoa vuorovaikutusta eri tasoilta. Hyvä vuorovaikutus on ilmaisuvapautta, jossa on lupa vaikuttua, kunnioitus on pääsääntöistä, vaikka käytös voi hieman joskus repsahtaakin, emme ole täydellisiä kukaan, ja jos kokemus tuo esiin ahdistusta ja syyllisyyttä sekä itse tehtyinä tekoina ja/tai toisten syytöksinä, se laadusta riippuen tuo erilaisia ilmaisuongelmia aggressioina ja tekoina. Toisella tasolla käymme vain valtataistelua.

Raija

 

Aristoteleen perusajatus on se, että yksilön tulee käyttäytyä jatkuvasti hyveellisesti ja kehittää hyveitä sen sijaan, että hän tekisi vain yksittäisiä hyviä tekoja. Nikomakhoksen etiikka painottaa eettisen käyttäytymisen asiayhteyttä: teko, joka on oikein jossain tilanteessa, saattaa olla väärin jossain toisessa tilanteessa. Aristoteles oli sitä mieltä, että onnellisuus on elämän päämäärä, ja niin kauan kuin yksilö pyrkii hyvyyteen, hyvät teot seuraavat automaattisesti tästä kamppailusta ja tekevät yksilöstä hyveellisen ja siten onnellisen.

OUTOA KÄYTTÄYTYMISTÄ

 

Olen toivonut ja uskonut, että ihmisen kärsimystä voisi vähentää, koska sillä on paljon elämää tuhoavaa voimaa ja turhaa kärsimystä, sillä monia asioita voi helpottaa, jos ymmärtää syitä ja seurauksia. Valitettavan usein vihan jäljet jäävät pyörimään ihmissuhteisiin, eikä niitä selvitetä ja syntipukkeja synnytetään kuin sieniä sateella, niin perheyhteisöissä, harrastuksissa kuin työpaikoillakin, nykyään somessa. Joku laitetaan syntipukiksi omille kokemuksille; nk. projisoiminen, heijastaminen toiseen. Omien traumojen käsittelemättömyys, kieltäminen ja torjuminen tuo turhaa kärsimystä, jota ei pitäisi kutsua luonnolliseksi ja elämään kuuluvaksi, hyväksymällä se niin että kärsimys on kuin ihailua, kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat, jolla oikeutetaan pahat teot. Tulemalla tietoiseksi näistä kärsimyksistä, vähennämme pahojakin ongelmia ihmissuhteissa, suojelemme ihmisiä niin perheissä kuin muissakin suhteissa.

”minä kostan isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen” on tunnettu lause, jossa usko vie vastuuttomuuteen omista teoista uskoen tekoja Jumalan teoiksi, kun pitäisi ottaa vastuu ja selvittää asia. Vastuun ottamattomuus johtaa usein vallan ottoon ja ulkopuoliseksi tarkastelijaksi, jossa luodaan uusia totuuksia, sisäistä kokemusta ei tutkita.

Yksi jo edesmennyt tyttöystäväni kuljetti omaa traumaansa pitkään kykenemättä käsittelemään sitä, tiedostamatta. (olen sekoittanut roolit tunnistamattomuuden vuoksi). Trauma syntyi nuoruuden herkässä vaiheessa ensirakastumisen hetkellä. 1960 luvulla, jolloin itsekin olin nuori, vanhemmat, opettajat ja naapuritkin syynäsivät erityisen tarkkaan nuorten menoja, erityisesti seurustelua, peläten nuorten menettävän mahdollisuuksia tulevaisuudessa tai raskauden pelossa, mutta myös asenteet seksuaalisuuteen oli kovin nurjat, epäiltiin herkästi, että seksiä harrastettiin. Ystäväni ja hänen poikakaverinsa olivat kirjeenvaihdossa ihastumisen jälkeen. Isä oli kuitenkin lukenut tyttärensä kirjeen, nimetään hänet, vaikka Katriksi. Salasuhde paljastui ja aiheutti valtavat riidat vanhempien ja Katrin välillä, kirjesuhde päättyi häpeään.

Katri pakeni kodistaan toiselle puolelle Suomea ja rakastui uudelleen, meni naimisiin ja unohti kokemuksensa ja ”itsenäistyi” vauhdilla, teki pääosin asioita vastoin vanhempiensa arvoja ja toiveita. Unohdettu loukkaus näkyi ihmissuhteissa. Hänellä ilmeni vihaa miehiä kohtaan, naureskelua ja pilkkaa, mitä hän ei näyttänyt ymmärtävän. Perheeseen syntyi poika. Nuoruusiässä pojalla alkoi ilmetä huolestuttavaa käytöstä, isä epäili poikaa huumeiden käytöstä, tutki tavaroita ilman pojan lupaa. Katrilla oli käsittelemättä oma trauma, ja hän syöksyikin miehensä kimppuun, kutsui perheen koolle ja ilmoitti pojalle, kuinka hirveä isä hänellä on, kun on tutkinut tavaroita. Tapahtui trauman ylösnousu, paljastus, mikä ei ollut tietoinen, vaan ahdistuksen tuottama. Raamatussa puhutaan näyistä ja ilmestyksistä, psykologiassa trauman muistiin noususta.

Asia sai ikävän lopputuloksen. Poika lähti ovet paukkuen kotoa, katkaisi välit vanhempiinsa ja syytti isää rikoksesta, äitiä isän syyttämisestä ja taakaksi jäi syyllisyys sekä häpeä, mitä hän ei kyennyt ymmärtämään.

Pojan suhde vanhempiin rakoili, oli vihaa ja lähestymistä, ihailua ja syrjintää molempia vanhempia kohtaan. Mieli alkoi oirehtia, itsemurhayrityksiä ja poukkoilua eri asioihin ja riitoja ystävyyssuhteissa ilmeni vähän väliä, eikä hän kyennyt rakentamaan pitkäaikaisia suhteita.

Katrin psyykkisessä prosessissa voi nähdä ilmiön, jossa mieli oli niin suuressa ristiriidassa, ettei hän kyennyt sitä ratkaisemaan. Hänen minuudessaan oli sekä yliminä että lapsi, mutta koska nuoruuden trauma oli syntynyt tunnetilassa, mitä hän ei nuoruudessa osannut käsitellä, se tuli takaisin samanlaisena, tunnistamattomana voimana. Niinpä hän oli syyttelevän yliminän roolissa vanhemmiltaan saaneena tapana ja syöksyi miehensä kimppuun ja puolusti samalla itseään lapsen roolissa, puolustaen poikaansa. Persoonallisuudessa tapahtuu samaistumista sekä rankaisevaan vanhempaan, että puolustautuvaan lapseen ja ristiriita on valmis, ennen kuin järkiminä ymmärtää asian.

Asiat eivät ole useinkaan selkeitä, eikä niitä voi psykologisoida kaikkiin tapauksiin. Joskus joku voi olla ilkeä tai törkeä ja siihen vahva suuttuminen on luonnollista. Käyttäytymistä on opittuina tapoina, ohjattuina normeina, arvoina, joissa ei aina ole opittu käsittelemään asioita, tunteita pidetään hömppänä. Toisen joku teko tai ilmaisu voi nostaa pintaan oman trauman, mitä ei ole muistanut tai tiedostanut, ja yhtäkkiä työpaikalla on hirveä riita jostakin asiasta, mikä muistuttaa omaa kokemusta.

Asioiden käsittelyinä ja tunne-elämää ymmärtämällä voimme edesauttaa ihmistä elämässään, opitaan, ymmärrys lisääntyy, myötäeläminen itseä ja toista kohtaa vahvistuu ja eritoten yksilö voi iloita itsestä. Mielenterveysongelmat vähenevät rutkasti, viha lientyy, emmekä ryhdy tuomareiksi ja arvostelijoiksi toisten mielipiteisiin ja käyttäytymisiin.

Raija

 

 

ERHEITÄ KÄYTÄNTEISSÄ

 

Elämä on usein toisenlaista kuin opetuksen tavoitteet ja filosofiat kertovat. Vaikka ne ovat tärkeitä arvolataajia ja henkisen kasvun siemeniä, ei silti sovi unohtaa sitä, mitä konkretiassa käytännön arjessa tapahtuu, sillä se vaikuttaa kuitenkin kaikkein eniten, todellisuudet, joissa elämme, sekä yksilön että ympäristön todellisuus.

Liian usein minusta tuntuu ja koen, ettei todellisuuttani huomioida, asiaani ei kuulla, ei niitä perustarpeita, joita ihmisyyden toteutuminen vaatisi, se on jotain mitä ei yleisesti koeta. Yleistettävyys on tieteen filosofian perimmäisiä paradigmoja ja siksi kai ihmiset, jotka eivät ole yleisten mahdollisuuksien piirissä, usein jäävät juuri kokemuksineen ulkopuolelle. Sanakieli ja kuvaukset ovat liian usein yleistyksien alaisia ja siitä käytännön toteutuksia, kieli ei yhdistä. Vaikka olen pyrkinyt lukemaan kaikenlaisia ihmisyyteen liittyviä teoksia, opiskellut ihmisyyden olemuksen olennaisia puolia oikeutenaan tulla ihmiseksi, olen jäänyt ulkopuolelle, sen mielivallan alla, mikä yleisesti mielikuvakuljetuksina säätelee ihmisten valintoja, hyläten ja/tai hyväksyen. Sitä kysyn joka päivä, miksi juuri ne ihmisyyden kasvun elementit, jotka tunnustetaan korkealla tasolla ihmisyyden perustaksi kasvaa ja oppia, on pyritty estämään monin keinoin.

Niin uskontojen, arvofilosofioiden kuin ihmistieteidenkin osalta, se yleisyys, jossa valtaa käytetään alistamalla ja tottelevaisuutta vaatien henkilöiden suhteen joukkovallan avulla yksilöiden ohjaamina, ei tavoita perustetta ihmisyyden mahdollisuudesta tulla ihmiseksi, perustana ei ole tieto vaan valta ihmisten taholta. Ymmärrän hyvin etäännyttämisen tarpeen itsen tutkiskeluun ja ajatustensa arvioimiseen, sekä moninaisten toimintojen ruokkivat vaikutukset havaitsemisen kehittämiseksi, mutta sen ei tulisi viedä yksilön oikeuksia itsemääräytymiseen. Käytännössä oikeus itsemääräämiseeni riistettiin ja se vei tuhoon mielen. Vain 30 vuoden iässä sain kokea ”dementian”, kuten sitä yksi tutkija nimesi. Se sai minut etsimään syytä ja tietoa ongelmaan, jossa minuus kuolee muistin ja minuuden kadotessa ja ympäristön vallan alle joutuminen riistää häpäisten oikeudet olla ihminen. Kun minuuteeni olin lapsuudessa saanut vakaan pohjan itseilmaisuvapauteen, se suljettiin ja aggressiot syvästä ihmisloukkauksesta nousi tuhoamaan mielen, nostaen aistimukset yliaktivaatioon ja aistihajoamiseen. Surullisinta on se, että juuri se tieto, mitä olen jälkeenpäin oppinut tieteen ja uskontojen valossa, korkeilta asiantuntijoilta, mitätöidään typeränä, populismi jyllää.

Pääosin elämässäni olen tehnyt ja toiminut kuten muutkin. Se mitä olen saanut oppimisen oikeudeksi, on kuitenkin tullut enemmän ulkopuolelta ja on tuonut enemmän oppimattomuutta, jopa räikeästi, en oppinut vieraita kieliä, koska kauhusta syntynyt aistihajoaminen esti havaitsemista. Vaikka motivaationi oppimiseen oli ja on ollut aina minulla vahva, se ei ole tuonut todellista oppimista, koska en ole saanut tuoda esiin todellisuuttani ja kiinnostustani, ihmiskäsitykset ovat estäneet muita vastaanottamasta sitä, mikä on tiedon ja tietoisuuden erilaisuutta. Kauan sitten luin Timo Airaksisen kirjan halun ja tahdon filosofiasta ja tässäkin törmäsin siihen, ettei siinä eritelty ihmisen halua ja tahtoa sisäisestä motivaatiosta käsin, vaan enemmän kehoaistimusten kautta, ja mikä ulkoisesti havaitaan, ja mikä on luonnontieteen havaintomenetelmiä. Yksilön kehityksestä itsemääräytymisenä on paljon tietoa, syväpsykologiaan kuuluvassa psykoanalyysissä. Pääosin monissa näkemyksissä ei oteta huomioon sitä todellisuutta, missä ihminen elää, tekoja, jotka kohdistuvat ihmiseen ulkopuolelta tulleena.

Niinpä minun oli raivattava tieni etsimään itseäni ja mielen toimintaehtoja työnohjaaja koulutuksessa ja työssä näkyvistä ongelmista havahtuneena, työssä, jossa juuri ihmisyyden kehittymisen mahdollisuuksia luotiin ammattiosaamisena. Vastusteluista huolimatta kuljin omaa tietäni, kiinnostukseni mielen toimintaan tuli juuri tarpeestani, koska se ei saanut toimia yhteisövallan vaatiessa muuta. Esim. psyyken hoidoissa traumassani ilmeni koko ajan ongelma, mitä ei huomioitu eikä kuultu, kuinka olin pahassa masennuksessa lähes 50 vuotta, minkä juuret olivat itsemääräämisoikeuden riistossa ulkoisten toimijoiden vaatimuksesta. Tällöin etsittiin syitä tunnekehityksestä, vaikka persoonallisuus tunteineen ei saanut olla olemassa, eikä persoonallisuus kehittynyt, oli vain kehoruumis ilman sisäistä minuutta. Ulkopuolelta havainnointi tuotti käsityksen, että yliaktivaatiossa oleva kehoaistimus oli tahdon ja halun ilmituloa, vaikka se oli psyykkistä puolustusta, huutoa, antakaa minun itseni myös toimia, itsemääräytyä.

Kun keskityttiin minuuden ongelmiin, uskottiin vapaaseen valintaan syinä ongelmissa, eikä kysytty tai huomioitu, mitä elämääni tunkeutuminen ulkopuolelta aiheutti, että tunteista kyseleminen oli turhaa, koska tunteita ei syntynyt, kauhu vei aistimukset hajoamiseen. Itseä ei saanut olla, eikä itsemääräytymistä, jos yritti, seurauksena oli julmat rankaisut, ei myöskään psyyke voinut kehittyä. Kun jätin kaiken taakseni ja ryhdyin vain tutkimaan itseäni, mielen toimintaehtoja sekä tunteiden tulemista, kuinka ihmeellistä minun olikaan kokea se, että saattoi synnyttää omia ajatuskuvia, kun oli harjoiteltu psyyke työkuntoon ja vapauduttu pakkopaidasta, kuinka tunteet alkoivat toimia. Ensin se vaati työstä lähtemisen, taiteen avulla avaamisen takaisin lapsuuden kykyyn leikkiä ja mikä ihmeellisintä, sanakielellinen kyky itseilmaisuun vahvistui runsaasti.

Yksi merkittävä huomio, kun kuuntelemme ihmisiä, on nk. vastakkaisilmiö persoonallisuudessa, yksilö näkee suhteettomasti vastakkaisen ilmiön toisessa mitä on oma todellisuus, yksikin virhe tai vastaisuus toisessa ja lausunto on ”aina se on sellainen”. Politiikassa näkee usein, kuinka puhutaan tavoitteissa aivan muuta kuin käytännössä toteutetaan.

Kokemukseni on kyseenalaistanut auttamisen filosofiaa, koska se auttoi enemmän valtaan auttajia ja uskon, että monella on näitä kokemuksia. Kun ihmiskäsitykset pohjaavat vain psykiatriaan, se on jo sen historian tutkimuksen valossa väkivaltaa ja alistamista, yksilöllä ei ole oikeuksia itsemääräytymiseen ja kuinka se juuri näistä tiedon kehityksistä rakentuu moralismiin hyvä ja paha akselin ympärille uskontojen kautta. Miksi juuri ne tärkeät asiat, joita arvostin, estettiin, jossa ihmisyys voi kehittyä, perusoikeudet esim. Maslowin teorian mukaan, alla määritelmä? Ihmiset ovat erilaisissa toiminnan ja kehityksen sykleissä, joskus tehdään pelkkää toimintaa, joskus luetaan, kuunnellaan ja puhutaan, asian tutkiminen vaatii osaamista, että voidaan nähdä se, mitä perustarpeita puuttuu. Syyt eivät löydy ainoastaan ihmisen persoonallisuudesta.

Ideologiat kulkevat ihmisten mielissä ja vaikuttavat valintoihin absurdisti, tieto ei ole jäsentynyt, eikä tietoisuuden ja tiedostamattoman vaikutukset tule ymmärretyiksi. Ihmisyyteen kasvamisen ja oppimisen oikeudet ovat ihmisoikeutta, mikä kuuluu kaikille.

Raija

1.     Fysiologiset tarpeet (ruoka, juoma, uni, lisääntyminen)

2.    Turvallisuuteen liittyvät tarpeet (suojautuminen luonnonkatastrofeilta, sodalta, väkivallalta ja taloudelliselta turvattomuudelta)

3.    Sosiaaliset tarpeet (rakkaus, ystävyys, perhe, yhteenkuuluvuus)

4.    Arvostuksen tarpeet (itseluottamus, toisilta saatava arvostus, arvokkuuden kokemus)

5.    Itsensä toteuttamisen tarpeet (oman tarkoituksen löytäminen ja täyttäminen)

6.    Itsensä ylittäminen, self-transcendence (henkisyys, hengellisyys, altruismi, taide, yhteys johonkin itseä suurempaan)

 

 

 

 

PAHAA ANALYSOIMASSA

 

 

En mielelläni käytä paha tai hyvä sanaa. Ne ovat liian suppeita käsitteinä, eivätkä kerro syitä ja seurauksia, eivät näe kokonaisuutta ja ovat pahimmillaan vain leimakirveitä ja/tai parhaimmillaan ylistyslaulua, joissa voidaan myös paeta totuutta ylimielisyyteen ja/tai alistua manalan puuhiin. Mutta kyllä, nimeän pahaksi murhat, sodat, ihmiselämän tuhoamisen, luonnon hävittämisen, väkivallan ja pidän hyvänä kärsimyksen vähentämistä, ihmisyyden mahdollistamista. Maailma vain näyttää minun silmissäni siltä, että olemme tuhonneet enemmän kuin rakentaneet, kärsimystä on kasaantunut toisille enemmän ja toisille vähemmän ja puhun pääsääntöisesti sosiaalisista ongelmista, enkä halua verrata niitä muihin kärsimyksiin. Sosiaaliset ohitetaan kevyesti moralismin turvin, mikä on vallan ongelmaa. Pahuutta on, hyvyyttä on, hyvästä voi koitua pahaa, mutta pahasta ei voi koitua hyvää. Nyt Venäjän teot osoittavat vain valtaan pyrkimystä sosialismin keinoin, mikä ei perustu tutkittuun tietoon, vaan on kansan alistamista vallanpitäjien sokeisiin näkemyksiin, uskomista ja tottelua diktatuurissa ja vapauden menetyksen yksilönä. Yhtä lailla pidän vaarallisena riistokapitalismia, mikä ei tarkoita markkinataloutta, vaan missä palvotaan rahaa ja luodaan niin suurta taloudellista epätasa-arvoa, myös arvoja, jotka ovat tuhoavia ja luovat suuria ongelmia.  

En pidä itsestään selvänä epätasa-arvon syntymää ja kysymystä, mutta pidän vaarallisena mielen ehdoilla toimintaa ja/tai mielen ja tunteiden kieltämistä, mikä tuo vielä vaikeampia ongelmia, kehoaistimusten ylivaltaa mielen kautta. Viattomat uhrataan vallan väärinkäytössä ja keinoja on monia, hierarkkinen valta, narratiivit, oikeudet jne. Hämmästyin todella paljon, kun luin, että oikeustieteessä hallitseva ihmiskäsitys tulee sosiologiasta, ja psykologia jää sivuun, juuri tiedot niistä vääristyneistä tunteista, pakotetuista, tietoisista ja tiedostamattomista, jotka tuhoavat ihmistä.

Myytit kertovat usein jotain muuta kuin totuus on. Viattomuus ja rehellisyys voi olla järjettömästi julmaa kohtelua tuovaa, ikään kuin kulttuuri olisi ehdollistettu valheeseen, eikä ihminen kestäisi avoimuutta, kun kokemus on pelon alaista ja kauneus näyttää vapaalta aistimukselta, syvintä tunnekokemusta, mutta lapsiminän mielestä nousee epävarmuus pintaan. (ymmärrän kyllä, että tarvitsemme ikään kuin naamion, jossa on suoja ja inhimillisyys, ettei kohtelu mene rumaksi, mutta nyt tarkoitan todella sellaista syvintä, jonka näkeminen tekee ihmisen heikoksi ja saa hyökkäämään, ilman että nähty tekisi ja/tai sanoisi mitään ilkeää, normit eivät ole tukena) Minuuteen tarvitaan turvallisuuden ja luottamuksen syntymiseen nähden olemukset kehossa, kielessä, mielessä ja tunteissa vapautena, oleminen ihmisyyden oikeudessa oppia ja kasvaa ihmisenä, tietoisuus ja tunneoikeudet kokemuksestaan. Se on valmiina ihmisessä synnynnäisenä, leikin ja itseilmaisun oikeus rakenteellisena pysyvyytenä ja uuden syntymänä, jatkuen koko elämän.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen lukenut kolme merkittävää kirjaa, jotka ovat todistaneet minulle sitä, miten olen maailman nähnyt, enkä ole kauas eksynyt.

Yuval Noah Harari, historian tutkija, Ihmisen lyhyt historia, kulttuurien ja yhteiskuntien kehityksestä. Trauman monet kasvot, toimittaneet Soili Haaramo ja Kirsti Palonen, psyykkinen trauma sisäisenä kokemuksena, peilauksen ja väkivallan tuomia ongelmia psyykessä. Timo Purjo, Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä, Viktor Franklin ajattelu, tässä viimeisessä erityisen kiinnostavaa oli henkisen kehityksen erot mielen valtaan nähden. Opiskeluihini kuului perehtyminen sosiologi Erving Goffmanin teoriaan, hän on luonut nk. näyttämöteorian, jossa yhteisöllisyydessä eletään näyttelijöinä, pelataan rooleja, mikä on todistunut koko elämäni ajan valtailmiönä.

Hararin kirjassa tuodaan esiin yhteisössä tiedon välittyminen, se on juoruamista, mielikuvat kulkevat asenteineen ja uskomuksineen, joiden perusteella luodaan päätökset, sopimukset ja toiminta. Tämä on todistunut kaikissa yhteisöissä, joissa olen ollut, totuutta on hyvin vähän, hyvää havainnointia. Psykiatri/työnohjaaja opettajani sanoikin kerran, että 97 % ihmisistä elää mielikuvituksessa ja vain erittäin harva havaitsee hyvin. Luulen, että havaitsemisessa on osaamisen ja aiheen suhteen suuria eroja, joku on tarkka jossakin, ja jossakin aivan ulalla.

Miten sitten saisimme vähennettyä harhoissa kulkemista? Kirjassa Trauman monet kasvot kuvataan hyvin sitä mielen ongelmaa, missä heijastamme vain toisiimme kokemuksia ja tuomme niihin ikään kuin uusia kokemuksia, mitkä eivät välttämättä ole enää omaa henkilökohtaisesti koettua kokemusta, vaan voidaan tulkita siksi. Opetukset vievät lohkoutumiseen eri aivojen osissa, eikä tunnisteta esim. tunteita, se on opetusmetodien tuomaa, ei aina kovan kohtelun, mitä kirja suurimmaksi osaksi valottaa. Hyväksyn mielen luonnollisen suojautumisen, jossa ihminen luo kauniimpaa tarinaa säilyttääkseen totuuden ja itseyden, valheeksi luoden toisten taholta se tuhoaa, joskus se uuden tarinan luominen on jopa pelastus, ettei psyyke tuhoa itsen toimintakykyä. Itselleni kävi juuri niin, että oma mieli kaunisti, mutta yhteisö häpäisi sen, koska eivät saaneet itse määritellä mikä on oikein.

Yhteisövallan väärinkäytössä syntyneet oireet usein luokitellaan ja diagnosoidaan yksilölliseksi, esim.  puhumattomuudeksi, vaikka yhteisöissä ei olisi puheoikeutta, missä oire yksilössä ilmenee välttelynä, pakkoajatuksina, fysiologisena ylivireytenä, nk. identiteettihäiriö; assosiatiivinen traumaperäisyys ja eri asiana on taas primääri dissosiaatio oire, jossa mieli on lohkoutunut, erillistynyt ulkoisen pakon ja/tai sisäisen voimasta. Tällöin esim. uskonto voi viedä lohkoutumisen kautta sellaiseen uskoon, mikä tosiasiassa tuhoaa ihmisen henkistä kehitystä, kun yhteys tunnekeskukseen katkeaa, ja hierarkkisessa vallankäytössä yhteisön vuorovaikutuksen kumartamisen tuoma ongelma vie liikaa ajattelua etuaivolohkolle. Kasvatuksessa ja opetuksessa on huomioitava dynaamiset vaikutukset aivotyöskentelytaidon vakauttamiseksi rakenteellisena ja vuorovaikutteisena, mantelitumakkeen toiminta ja kykynä hallita yllykkeitä, fysiologista voimaa ja valtaa yliaktivaationa. Joku sanoi juuri, että pelkoja ja mieltä ei tule hallita itsessä. Tämä voi johtaa juuri kaltoinkohtelussa ja tapahtuukin niin, että mieli puskee aivot yliaktivaatioon, eikä ihminen kykene ajatteluun, jäsentämiseen ja kokemustensa erittelyyn, kansankielellä kokemukset ovat yhtä mössöä. Tällöin oppimiskyky ja muisti voi kadota, minkä jouduin kokemaan. Olin kuitenkin oppimisintoinen, motivaatiota ei puuttunut, mikä tuli varhaislapsuudesta tarpeeksi vahvan leikkikykyisyyden myötä, mutta syrjintä aiheutti sen, etten saanut olla vuorovaikutuksessa ja mieli vain synnytti yhä enemmän pelkoa ja muistihäiriöitä, mitä ei enää voinut hallita. Uskoni vuorovaikutukseen on horjunut, aina tulee vastaan moralismi, jolla yritetään alistaa omiin käsityksiin hyvästä, ja ongelman ydin on valta, vaaditaan olemaan tietynlainen, omien näkemysten. Tämä tulee mielestäni enemmän oppimisen yliarvostamisesta ja on koulutuksen tuoma ongelma Suomessa, halutaan olla aina opettaja.

Olen vakuuttunut siitä, että riittävä leikkiaika lapsuudessa turvaa kehitystä niin, että rakenteellinen ominaisuus aivotyöskentelyyn antaa ajattelulle mahdollisuuden kohdata tunteita ja erilaisia ajatuksia. Franklin ajattelun kautta pääsee hyvin löytämään omaa henkistä kasvuaan mielen viidakossa.

Nykyään suositaan paljon ryhmäterapioita ja ne voi olla tukena itsen ymmärtämiseksi, tunteidensa tunnistamisessa ja sanoittamisessa, muistin vahvistamisena. Pelkkä keskustelu ei kuitenkaan auta, jos ihminen ei pääse sisälle todellisiin tunteisiin, vaan ne ovat päälle liimattua näkemystä, kollektiivista tunnetta ja tietoisuutta tuoden peilausongelman. Siksi olen sitä mieltä, että tunnemekanismien ja tunnekokemusten kuvaaminen ja opettelu jäsentelyineen pitäisi kuulua perusopetukseen syväoppimista myöden, että ihminen oppisi näkemään itseään.

Roolit hierarkkisissa valtarakenteissa on pahimpia syrjintään vieviä teitä, jotka eriarvoisuuden myötä kehittävät valtataistelua, tuomitsemista ja myös hyväksyntää. Kunnioitettuja kumarretaan, aliarvostetuille pyllistetään. Peilauksen ongelma tulee siitä, että tulkitaan toista ja se on vallan käyttöä. Parempi olisi kuunnella kaikkia, käyttää sitä mikä on luonnollista, korvat kuulemiseen, silmät näkemiseen, huomioiden havaitsemisen ja havainnoinnin tarkkuus ja loogisuus, jossa voi nähdä vapaammin ilman peilauksen kokemuksesta tullutta painoastia, neutraalimmin. Vakavat ja huonot kohtelut sekä väkivaltana, kasvatuksena ja opetuksena tuovat vaikeita ongelmia peilauksen kautta.

Sitä vaan katselee hämmentyneenä, kuinka ihmiset kulkevat laumoina, sekä iloissa että suruissa, kun julkisuuden henkilöt saavat katsojat hullaantumaan, jopa hurmokseen. On luonnollista, että koemme yhdessä surua ja tuemme toisiamme, mutta vaarana on yksilöllisyyden menettäminen kokemuksissa. Näyttää siltä, että kulttuurin tarjoama taide ei pääse kasvatuksen tasolle kuin osittain, eikä se siirry läheisten kesken elämään, missä tärkeimmät hyvinvoinnin rakenteet syntyvät. Ihmiset ovat jakautuneet eri leireihin, luokkiin, jolloin kuljetaan eri piireissä, eikä tunneta toistemme todellisuutta, silloin on vaikea sitä ymmärtää ja myötäelää. En ole mikään kaiken tasa-arvoistava ja kaikkea samanlaistava, vaan päinvastoin, näen erilaisuudessa kasvun siemenet. Toki on oltava myös yhteiset näkemykset, jotka yhdistävät. Liiallinen ihailu ja palvonta hierarkkisena vallan tuomana ongelmana sokaisee ja vie mielivaltaan ja valheiden maailmaan.

Syylliseksi leimaaminen erityisesti syyttömänä, vain inhimillisenä ja erehtyvänä ihmisenä, sulkien yhteisön ulkopuolelle yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen, häpäisemällä ja syyllistämisellä, kun ei haluta kuulla häntä, tuhoaa ihmisen elämän, se on monissa tieteellisissä tutkimuksissa todettu. Silloin ja jos kun trauma on käsittelemättä, se aiheuttaa lopulta harhoja. Yksin ja hiljaisuudessa voi elää ilman harhoja tervejärkisenä. Siksi on äärimmäisen tärkeää oppia kunnioitusta ja hyvää kohtelua, ja oppimisen oikeutta, eikä vain todeta tylysti, ihminen on paha tai tyhmä.

Syyllistämällä ja häpäisemällä on monin eri keinoin vuosikymmeniä nostettu traumani pintaan yhteisövallan avulla tuomiovaltaa käyttäen ja se jatkuu yhä. Se on vastoin Suomen peruslakia yksilöoikeuksissa.

Raija

 

AITOUS JA TUHOUTUMINEN

 

 

Joku kirjoitti jossain joku aika sitten, että epäaitous ärsyttää. Ajattelen, että sekä aitous että epäaitous ärsyttävät toisissamme, sillä enimmäkseen ihmiset peilaavat omia kokemuksiaan. Pieni ärsyyntyminen on jopa hyväksi, kun aggressio hieman nousee, niin se tuo aktivisuutta ja liiallinen taas kehittää vihan ja syöksee inhon markkinoille vallan himoitsemiseen. Minua ärsyttää liian kiltit, liikaa kauneutta tyrkyttävät, kaunopuheiset, niin ettei särmää tahdo näkyä missään. Olen ollut itse liian kiltti, totellut liikaa, vastustamisesta olen saanut julmia rangaistuksia, olen ollut joskus aggressiivinen ja omatuntoni on soimannut. Jokseenkin kysymys lienee siitä, että kauneususkomukset eivät vastaa sitä todellisuuttani mitä näen ympäristössäni, eikä varmaan monen muunkaan kohdalla.

Filosofi Martin Heideggerin teoriassa asioilla on aina vastakohtansa. On tunteet ja tunteeton. Pitkän ajan väkivallan alla eläneenä koin tunteettomuuden kauden, eli elin kauhun alla, mikä sinällään tunne, mutta katsoessa sitä kokonaisuudessa, kehon ollessa jatkuvassa puolustustilassa, tunteet eivät tule tietoiseksi, joita voisi itsessä käsitellä, sillä kauhu tuhoaa kehollisesti aistimukset hajottamalla, kuten minulla. Joskus ne voivat olla myös torjuntaa psykologisesti ajatellen, jos valintaoikeuksia on. Elämäni opetti minut löytämään sisäiset minuuden syvimmät tunteet vanhempana ja analysoimaan niitä tarkemmin, ja omituisesti kärsimykseni oli suoja, psyykkinen puolustus suojasi sisimpääni, mutta oli erittäin raskas, mitä en soisi kenellekään. Kärsimystä tulee aina vähentää, ei tuottaa sitä.

Aitous on kuitenkin aina läsnä, vaikka se olisi jotain osaa minuudesta näkyvänä, aggressiot, toiminta, kielikeskeisyys. Epäaitoudesta puhutaan siinä mielessä, että harmonia on kadoksissa, on ristiriitaa kokemuksessa, puheissa, reaktioissa, tunnevaltaisuudessa. Ihminen ei ole aina tietoinen ristiriidoista, tavoitteet voivat olla jatkuvasti esillä, sisäinen minuus kadonnut, eikä yksilö välttämättä saa kosketusta omiin tunteisiinsa. Tämä on hyvin yleistä, sillä kulttuurien kehitys on juuri perustunut erillistämiseen erilaisuuden menettämisenä, jakautunut osiin minuuden suhteen, yksilön kokemuksia ei arvosteta tunteissa, sisäistä viestiä kokemuksesta, vaikka tutkimusta on paljon. Sitä ei vaan arvosteta, koska ihmisiä halutaan hallita näiden oppien kautta antamatta ihmiselle itsemääräämisoikeutta. Itsemääräämisoikeus on mielenterveyden perusta, ellei sitä ole, mieli sairastuu.

Taustalla on sekä psyykkiset yksilön kehitysongelmat, oppimisen yksipuolisuus ja ehkä suurin vaikuttaja on ylivalta toiseen nähden, mikä juuri periytyy hierarkkisen yhteisöjärjestelmän jälkitautina. Kohtelu jättää niin pahoja jälkiä, että keho oireilee, vaikka ajatukset olisivatkin ihan kohtuullisia ja fiksuja. Näihin ristiriitoihin yksilöt reagoivat ja turvallisuudentunne heikkenee, luottamus rakoilee ja se aiheuttaa hämminkiä ja epävarmuutta. Elämme luulojen erämaassa, kun pitkittyneet ongelmat seuraavat seuraamistaan, traumat toistavat itseään.

Monissa ihmissuhteissa näkee, että ajattelu ja tunteet ovat heijastuksia piilossa olevista asioita. Kun jonkun ihmisen itsetuntoa heikennetään yli äyräiden, pelolla, häpeällä ja syyllisyydellä, kun alistamalla vaikuttaja alistaa henkilöä, tämä tulee esiin alistetulla toiseen ihmiseen vaatimuksena, hän ei saa ollenkaan tehdä virheitä, vaan hänen on oltava täydellinen alistettuun nähden. Ihmiset käyttäytyvät eri lailla eri ihmisiin, peilautumiset ovat erilaisia, olosuhteet, tilanteet, roolit. On yksilöllisiä ja/tai yhteisöllisiä rooleja ja oppeja sekä käytänteitä. Nainen vaietkoon seurakunnassa, asustaa monessa perheessä, uskonnot tuhoavat perheitä, jos monet muutkin teoriat ihmisen oikeuksista sukupuolien tai roolien kautta, toimintojen yksipuolisuutena, ilman oikeuksia itseensä yhteisövallan alla. Roolit ovat myös osittain suojaavia oman tietoisuuden valossa, osata ja ymmärtää asiaa, mutta voivat viedä ylivaltaan.

Niin yksityishenkilöt, yhteisöt kuin ammatti-ihmisetkin joutuvat monien kokemusten ja opetusten vaikutuksesta kantamaan syyllisyyttä, vaikka eivät ole syyllisiä, vain koska ihmiset eivät kykene kohtamaan omia tunteitaan, vaan siirtävät ne toisiin, ammattikielellä transferoivat. Lääkäriä haukutaan, kun ei kestetä esim. oman sairauden kertomista, opettaja on syyllinen kodin kasvatusongelmiin, sosiaalityöntekijä saa osakseen tuomiota puuttuessaan perheen valtaongelmiin. Eriarvoisuus on pahimpia hierarkkisuuden jäänteitä, toinen alkaa tarkkailijaksi virallisesti ja/tai epävirallisesti, eikä luonnollista virtaavaa vuorovaikutuksiin synny.

Elämäni parhaimpia oppimiseen tuli psykologian opettajalta kymmeniä vuosia sitten, ihminen löytää toisesta aina heikoimman kohdan ja iskee siihen, tiedostamatta tai tiedostaen. Tunteiden projisoiminen ja vian näkeminen aina toisessa ei rakenna hyvää, eikä suojele ketään. Aina löytyy ihmisestä heikkoutta, johon voi iskeä, silloin on parempi miettiä omia oikeuksiaan, onko vain toisen arvostelija. Kaikissa meissä on heikkoutta ja vahvuutta. Jos ja kun yksilö näyttää vahvalta itsepuolustuksessaan lyöntien jälkeen on häpäisevää nimittää häntä narsistiksi, vaikka se kuinka nousisi pintaan kehollisena voimakkuutena ja odottamalla hänen romahtamistaan ikään kuin nöyryyden merkkinä. Arviot voivat olla hyvin yksipuolisia ja yhden käsitteen alle kulkevia. Herkästi sanotaan, sinulla on heikko itsetunto, kun on selkeästi tehty väärin ihmistä kohtaan. Asioista nähdään vain pinta, eikä tieto kulje, tietoisuus ei ota vastaan ja on mukava uskoa kauniiseen tarinaan. Ei syyllistämistä pidä harrastaa, se on inhimillistä ja kuuluu vastuun ottamiseen, rehellisyys tuo voimaa ja vapautumista. Näennäiset anteeksipyynnöt tekevät pahaa jälkeä ja kosto elää. Valhe jää elämään totuutena ja sanansaattaja eristetään yksinäisyyteen. On helppo syyttää toista, kuinka hän loukkaa, ei ole asiallinen, puhuu vääristä asioista, ymmärtää väärin, tuntee väärin ja kaikkea muuta, mitä ei itse haluta kohdata ja haluta kokea itseään erehtyväisenä. Jos ja kun näkee vain itsensä hyvänä, ihastuu omaan kauneuteensa, silloin rumuus on etsittävä muualta. Kuitenkin tuo tunteiden kohtaamattomuus ja valhe on huomattavasti raskaampaa kuin elää totuudessa. Silloin kun rasitus on liian suuri, ihmisen psyykkinen puolustus luo kauniimpaa tarinaa tapahtumista ja kokemuksistaan ja se on raskas taakka, jossa ihminen uupuu yhä enemmän, tätä ei pidä sekoittaa positiivisiin kokemuksiin, mikä on kokonaisvaltaista hyvinvointia. Jossain vaiheessa pitäisi aikuistua ja oppia tuntemaan omia reaktioita.

Joskus voi olla niin, ettei ihminen pääse ulottamaan kokemuksiaan tunnepuolelle ja mielen kokemuksiin, on vain kielellistä muistia, matemaattisia kaavoja, ja/tai pelkästään toiminnallisia tapahtumia.

Psykologian tutkija Stanley Milgramin tutkimukset todistaa kuinka raadollinen ihminen on, hän on valmis tappamaan käskystä. Syrjintää syntyy, kun toiset ovat tarkkailijoita ja/tai asema suo oikeudet valtaan alistaa muita.

Sosiaalityössä joutuu kohtaamaan kovin paljon erilaisia käytännön ongelmia, mutta myös psyykkisiä, mitkä ovat huomattavasti vaikeampia. Eräässä perheessä työssäni toin esiin lapsen pahan oireilun ja ilkeyden toisia lapsia kohtaan, työskentelin päiväkodissa. Ensimmäinen reaktio vanhemmilta oli, ”meillä ei ole mitään ongelmia, sinä aiheutat kaikki ongelmat”, psykologinen kieltovaihe. En halunnut aiheuttaa lisää ahdistusta ja sanoin, että tehtävä voidaan keskeyttää, jos minä aiheutan kaikki ongelmat. Pyydettiin anteeksi molemmin puolin aiheutunutta pahaa oloa. Perhe kertoi myöhemmin, etten halua tavata heitä, alkoi valhevaihe, koska he eivät kyenneet kohtamaan ongelmaa, he olivat eläneet onnellisuuden, virheettömyyden ja kauneuden kuplassa. Ja oma syyllisyys siirrettiin kannettavakseni, eikä sitä koskaan korjattu, vaan minut syrjäytettiin oikeudesta mielipiteisiin, suljettiin ulkopuolelle. Ammattilaisena minä kestän sen, mutta se oli oudointa, että terapeutti alkoi etsiä vikaa minun käyttäytymisestäni, vaikka otin asian esiin erittäin hienovaraisesti. Syyllistäminen jatkui. Asiat ovat monimutkaisia. Tämä ei tarkoita, että ammattilaisilla ei olisi ongelmia, on vain nähtävä selkeät vääryydet.

Raija