ERHEITÄ KÄYTÄNTEISSÄ

 

Elämä on usein toisenlaista kuin opetuksen tavoitteet ja filosofiat kertovat. Vaikka ne ovat tärkeitä arvolataajia ja henkisen kasvun siemeniä, ei silti sovi unohtaa sitä, mitä konkretiassa käytännön arjessa tapahtuu, sillä se vaikuttaa kuitenkin kaikkein eniten, todellisuudet, joissa elämme, sekä yksilön että ympäristön todellisuus.

Liian usein minusta tuntuu ja koen, ettei todellisuuttani huomioida, asiaani ei kuulla, ei niitä perustarpeita, joita ihmisyyden toteutuminen vaatisi, se on jotain mitä ei yleisesti koeta. Yleistettävyys on tieteen filosofian perimmäisiä paradigmoja ja siksi kai ihmiset, jotka eivät ole yleisten mahdollisuuksien piirissä, usein jäävät juuri kokemuksineen ulkopuolelle. Sanakieli ja kuvaukset ovat liian usein yleistyksien alaisia ja siitä käytännön toteutuksia, kieli ei yhdistä. Vaikka olen pyrkinyt lukemaan kaikenlaisia ihmisyyteen liittyviä teoksia, opiskellut ihmisyyden olemuksen olennaisia puolia oikeutenaan tulla ihmiseksi, olen jäänyt ulkopuolelle, sen mielivallan alla, mikä yleisesti mielikuvakuljetuksina säätelee ihmisten valintoja, hyläten ja/tai hyväksyen. Sitä kysyn joka päivä, miksi juuri ne ihmisyyden kasvun elementit, jotka tunnustetaan korkealla tasolla ihmisyyden perustaksi kasvaa ja oppia, on pyritty estämään monin keinoin.

Niin uskontojen, arvofilosofioiden kuin ihmistieteidenkin osalta, se yleisyys, jossa valtaa käytetään alistamalla ja tottelevaisuutta vaatien henkilöiden suhteen joukkovallan avulla yksilöiden ohjaamina, ei tavoita perustetta ihmisyyden mahdollisuudesta tulla ihmiseksi, perustana ei ole tieto vaan valta ihmisten taholta. Ymmärrän hyvin etäännyttämisen tarpeen itsen tutkiskeluun ja ajatustensa arvioimiseen, sekä moninaisten toimintojen ruokkivat vaikutukset havaitsemisen kehittämiseksi, mutta sen ei tulisi viedä yksilön oikeuksia itsemääräytymiseen. Käytännössä oikeus itsemääräämiseeni riistettiin ja se vei tuhoon mielen. Vain 30 vuoden iässä sain kokea ”dementian”, kuten sitä yksi tutkija nimesi. Se sai minut etsimään syytä ja tietoa ongelmaan, jossa minuus kuolee muistin ja minuuden kadotessa ja ympäristön vallan alle joutuminen riistää häpäisten oikeudet olla ihminen. Kun minuuteeni olin lapsuudessa saanut vakaan pohjan itseilmaisuvapauteen, se suljettiin ja aggressiot syvästä ihmisloukkauksesta nousi tuhoamaan mielen, nostaen aistimukset yliaktivaatioon ja aistihajoamiseen. Surullisinta on se, että juuri se tieto, mitä olen jälkeenpäin oppinut tieteen ja uskontojen valossa, korkeilta asiantuntijoilta, mitätöidään typeränä, populismi jyllää.

Pääosin elämässäni olen tehnyt ja toiminut kuten muutkin. Se mitä olen saanut oppimisen oikeudeksi, on kuitenkin tullut enemmän ulkopuolelta ja on tuonut enemmän oppimattomuutta, jopa räikeästi, en oppinut vieraita kieliä, koska kauhusta syntynyt aistihajoaminen esti havaitsemista. Vaikka motivaationi oppimiseen oli ja on ollut aina minulla vahva, se ei ole tuonut todellista oppimista, koska en ole saanut tuoda esiin todellisuuttani ja kiinnostustani, ihmiskäsitykset ovat estäneet muita vastaanottamasta sitä, mikä on tiedon ja tietoisuuden erilaisuutta. Kauan sitten luin Timo Airaksisen kirjan halun ja tahdon filosofiasta ja tässäkin törmäsin siihen, ettei siinä eritelty ihmisen halua ja tahtoa sisäisestä motivaatiosta käsin, vaan enemmän kehoaistimusten kautta, ja mikä ulkoisesti havaitaan, ja mikä on luonnontieteen havaintomenetelmiä. Yksilön kehityksestä itsemääräytymisenä on paljon tietoa, syväpsykologiaan kuuluvassa psykoanalyysissä. Pääosin monissa näkemyksissä ei oteta huomioon sitä todellisuutta, missä ihminen elää, tekoja, jotka kohdistuvat ihmiseen ulkopuolelta tulleena.

Niinpä minun oli raivattava tieni etsimään itseäni ja mielen toimintaehtoja työnohjaaja koulutuksessa ja työssä näkyvistä ongelmista havahtuneena, työssä, jossa juuri ihmisyyden kehittymisen mahdollisuuksia luotiin ammattiosaamisena. Vastusteluista huolimatta kuljin omaa tietäni, kiinnostukseni mielen toimintaan tuli juuri tarpeestani, koska se ei saanut toimia yhteisövallan vaatiessa muuta. Esim. psyyken hoidoissa traumassani ilmeni koko ajan ongelma, mitä ei huomioitu eikä kuultu, kuinka olin pahassa masennuksessa lähes 50 vuotta, minkä juuret olivat itsemääräämisoikeuden riistossa ulkoisten toimijoiden vaatimuksesta. Tällöin etsittiin syitä tunnekehityksestä, vaikka persoonallisuus tunteineen ei saanut olla olemassa, eikä persoonallisuus kehittynyt, oli vain kehoruumis ilman sisäistä minuutta. Ulkopuolelta havainnointi tuotti käsityksen, että yliaktivaatiossa oleva kehoaistimus oli tahdon ja halun ilmituloa, vaikka se oli psyykkistä puolustusta, huutoa, antakaa minun itseni myös toimia, itsemääräytyä.

Kun keskityttiin minuuden ongelmiin, uskottiin vapaaseen valintaan syinä ongelmissa, eikä kysytty tai huomioitu, mitä elämääni tunkeutuminen ulkopuolelta aiheutti, että tunteista kyseleminen oli turhaa, koska tunteita ei syntynyt, kauhu vei aistimukset hajoamiseen. Itseä ei saanut olla, eikä itsemääräytymistä, jos yritti, seurauksena oli julmat rankaisut, ei myöskään psyyke voinut kehittyä. Kun jätin kaiken taakseni ja ryhdyin vain tutkimaan itseäni, mielen toimintaehtoja sekä tunteiden tulemista, kuinka ihmeellistä minun olikaan kokea se, että saattoi synnyttää omia ajatuskuvia, kun oli harjoiteltu psyyke työkuntoon ja vapauduttu pakkopaidasta, kuinka tunteet alkoivat toimia. Ensin se vaati työstä lähtemisen, taiteen avulla avaamisen takaisin lapsuuden kykyyn leikkiä ja mikä ihmeellisintä, sanakielellinen kyky itseilmaisuun vahvistui runsaasti.

Yksi merkittävä huomio, kun kuuntelemme ihmisiä, on nk. vastakkaisilmiö persoonallisuudessa, yksilö näkee suhteettomasti vastakkaisen ilmiön toisessa mitä on oma todellisuus, yksikin virhe tai vastaisuus toisessa ja lausunto on ”aina se on sellainen”. Politiikassa näkee usein, kuinka puhutaan tavoitteissa aivan muuta kuin käytännössä toteutetaan.

Kokemukseni on kyseenalaistanut auttamisen filosofiaa, koska se auttoi enemmän valtaan auttajia ja uskon, että monella on näitä kokemuksia. Kun ihmiskäsitykset pohjaavat vain psykiatriaan, se on jo sen historian tutkimuksen valossa väkivaltaa ja alistamista, yksilöllä ei ole oikeuksia itsemääräytymiseen ja kuinka se juuri näistä tiedon kehityksistä rakentuu moralismiin hyvä ja paha akselin ympärille uskontojen kautta. Miksi juuri ne tärkeät asiat, joita arvostin, estettiin, jossa ihmisyys voi kehittyä, perusoikeudet esim. Maslowin teorian mukaan, alla määritelmä? Ihmiset ovat erilaisissa toiminnan ja kehityksen sykleissä, joskus tehdään pelkkää toimintaa, joskus luetaan, kuunnellaan ja puhutaan, asian tutkiminen vaatii osaamista, että voidaan nähdä se, mitä perustarpeita puuttuu. Syyt eivät löydy ainoastaan ihmisen persoonallisuudesta.

Ideologiat kulkevat ihmisten mielissä ja vaikuttavat valintoihin absurdisti, tieto ei ole jäsentynyt, eikä tietoisuuden ja tiedostamattoman vaikutukset tule ymmärretyiksi. Ihmisyyteen kasvamisen ja oppimisen oikeudet ovat ihmisoikeutta, mikä kuuluu kaikille.

Raija

1.     Fysiologiset tarpeet (ruoka, juoma, uni, lisääntyminen)

2.    Turvallisuuteen liittyvät tarpeet (suojautuminen luonnonkatastrofeilta, sodalta, väkivallalta ja taloudelliselta turvattomuudelta)

3.    Sosiaaliset tarpeet (rakkaus, ystävyys, perhe, yhteenkuuluvuus)

4.    Arvostuksen tarpeet (itseluottamus, toisilta saatava arvostus, arvokkuuden kokemus)

5.    Itsensä toteuttamisen tarpeet (oman tarkoituksen löytäminen ja täyttäminen)

6.    Itsensä ylittäminen, self-transcendence (henkisyys, hengellisyys, altruismi, taide, yhteys johonkin itseä suurempaan)

 

 

 

 

PAHAA ANALYSOIMASSA

 

 

En mielelläni käytä paha tai hyvä sanaa. Ne ovat liian suppeita käsitteinä, eivätkä kerro syitä ja seurauksia, eivät näe kokonaisuutta ja ovat pahimmillaan vain leimakirveitä ja/tai parhaimmillaan ylistyslaulua, joissa voidaan myös paeta totuutta ylimielisyyteen ja/tai alistua manalan puuhiin. Mutta kyllä, nimeän pahaksi murhat, sodat, ihmiselämän tuhoamisen, luonnon hävittämisen, väkivallan ja pidän hyvänä kärsimyksen vähentämistä, ihmisyyden mahdollistamista. Maailma vain näyttää minun silmissäni siltä, että olemme tuhonneet enemmän kuin rakentaneet, kärsimystä on kasaantunut toisille enemmän ja toisille vähemmän ja puhun pääsääntöisesti sosiaalisista ongelmista, enkä halua verrata niitä muihin kärsimyksiin. Sosiaaliset ohitetaan kevyesti moralismin turvin, mikä on vallan ongelmaa. Pahuutta on, hyvyyttä on, hyvästä voi koitua pahaa, mutta pahasta ei voi koitua hyvää. Nyt Venäjän teot osoittavat vain valtaan pyrkimystä sosialismin keinoin, mikä ei perustu tutkittuun tietoon, vaan on kansan alistamista vallanpitäjien sokeisiin näkemyksiin, uskomista ja tottelua diktatuurissa ja vapauden menetyksen yksilönä. Yhtä lailla pidän vaarallisena riistokapitalismia, mikä ei tarkoita markkinataloutta, vaan missä palvotaan rahaa ja luodaan niin suurta taloudellista epätasa-arvoa, myös arvoja, jotka ovat tuhoavia ja luovat suuria ongelmia.  

En pidä itsestään selvänä epätasa-arvon syntymää ja kysymystä, mutta pidän vaarallisena mielen ehdoilla toimintaa ja/tai mielen ja tunteiden kieltämistä, mikä tuo vielä vaikeampia ongelmia, kehoaistimusten ylivaltaa mielen kautta. Viattomat uhrataan vallan väärinkäytössä ja keinoja on monia, hierarkkinen valta, narratiivit, oikeudet jne. Hämmästyin todella paljon, kun luin, että oikeustieteessä hallitseva ihmiskäsitys tulee sosiologiasta, ja psykologia jää sivuun, juuri tiedot niistä vääristyneistä tunteista, pakotetuista, tietoisista ja tiedostamattomista, jotka tuhoavat ihmistä.

Myytit kertovat usein jotain muuta kuin totuus on. Viattomuus ja rehellisyys voi olla järjettömästi julmaa kohtelua tuovaa, ikään kuin kulttuuri olisi ehdollistettu valheeseen, eikä ihminen kestäisi avoimuutta, kun kokemus on pelon alaista ja kauneus näyttää vapaalta aistimukselta, syvintä tunnekokemusta, mutta lapsiminän mielestä nousee epävarmuus pintaan. (ymmärrän kyllä, että tarvitsemme ikään kuin naamion, jossa on suoja ja inhimillisyys, ettei kohtelu mene rumaksi, mutta nyt tarkoitan todella sellaista syvintä, jonka näkeminen tekee ihmisen heikoksi ja saa hyökkäämään, ilman että nähty tekisi ja/tai sanoisi mitään ilkeää, normit eivät ole tukena) Minuuteen tarvitaan turvallisuuden ja luottamuksen syntymiseen nähden olemukset kehossa, kielessä, mielessä ja tunteissa vapautena, oleminen ihmisyyden oikeudessa oppia ja kasvaa ihmisenä, tietoisuus ja tunneoikeudet kokemuksestaan. Se on valmiina ihmisessä synnynnäisenä, leikin ja itseilmaisun oikeus rakenteellisena pysyvyytenä ja uuden syntymänä, jatkuen koko elämän.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen lukenut kolme merkittävää kirjaa, jotka ovat todistaneet minulle sitä, miten olen maailman nähnyt, enkä ole kauas eksynyt.

Yuval Noah Harari, historian tutkija, Ihmisen lyhyt historia, kulttuurien ja yhteiskuntien kehityksestä. Trauman monet kasvot, toimittaneet Soili Haaramo ja Kirsti Palonen, psyykkinen trauma sisäisenä kokemuksena, peilauksen ja väkivallan tuomia ongelmia psyykessä. Timo Purjo, Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä, Viktor Franklin ajattelu, tässä viimeisessä erityisen kiinnostavaa oli henkisen kehityksen erot mielen valtaan nähden. Opiskeluihini kuului perehtyminen sosiologi Erving Goffmanin teoriaan, hän on luonut nk. näyttämöteorian, jossa yhteisöllisyydessä eletään näyttelijöinä, pelataan rooleja, mikä on todistunut koko elämäni ajan valtailmiönä.

Hararin kirjassa tuodaan esiin yhteisössä tiedon välittyminen, se on juoruamista, mielikuvat kulkevat asenteineen ja uskomuksineen, joiden perusteella luodaan päätökset, sopimukset ja toiminta. Tämä on todistunut kaikissa yhteisöissä, joissa olen ollut, totuutta on hyvin vähän, hyvää havainnointia. Psykiatri/työnohjaaja opettajani sanoikin kerran, että 97 % ihmisistä elää mielikuvituksessa ja vain erittäin harva havaitsee hyvin. Luulen, että havaitsemisessa on osaamisen ja aiheen suhteen suuria eroja, joku on tarkka jossakin, ja jossakin aivan ulalla.

Miten sitten saisimme vähennettyä harhoissa kulkemista? Kirjassa Trauman monet kasvot kuvataan hyvin sitä mielen ongelmaa, missä heijastamme vain toisiimme kokemuksia ja tuomme niihin ikään kuin uusia kokemuksia, mitkä eivät välttämättä ole enää omaa henkilökohtaisesti koettua kokemusta, vaan voidaan tulkita siksi. Opetukset vievät lohkoutumiseen eri aivojen osissa, eikä tunnisteta esim. tunteita, se on opetusmetodien tuomaa, ei aina kovan kohtelun, mitä kirja suurimmaksi osaksi valottaa. Hyväksyn mielen luonnollisen suojautumisen, jossa ihminen luo kauniimpaa tarinaa säilyttääkseen totuuden ja itseyden, valheeksi luoden toisten taholta se tuhoaa, joskus se uuden tarinan luominen on jopa pelastus, ettei psyyke tuhoa itsen toimintakykyä. Itselleni kävi juuri niin, että oma mieli kaunisti, mutta yhteisö häpäisi sen, koska eivät saaneet itse määritellä mikä on oikein.

Yhteisövallan väärinkäytössä syntyneet oireet usein luokitellaan ja diagnosoidaan yksilölliseksi, esim.  puhumattomuudeksi, vaikka yhteisöissä ei olisi puheoikeutta, missä oire yksilössä ilmenee välttelynä, pakkoajatuksina, fysiologisena ylivireytenä, nk. identiteettihäiriö; assosiatiivinen traumaperäisyys ja eri asiana on taas primääri dissosiaatio oire, jossa mieli on lohkoutunut, erillistynyt ulkoisen pakon ja/tai sisäisen voimasta. Tällöin esim. uskonto voi viedä lohkoutumisen kautta sellaiseen uskoon, mikä tosiasiassa tuhoaa ihmisen henkistä kehitystä, kun yhteys tunnekeskukseen katkeaa, ja hierarkkisessa vallankäytössä yhteisön vuorovaikutuksen kumartamisen tuoma ongelma vie liikaa ajattelua etuaivolohkolle. Kasvatuksessa ja opetuksessa on huomioitava dynaamiset vaikutukset aivotyöskentelytaidon vakauttamiseksi rakenteellisena ja vuorovaikutteisena, mantelitumakkeen toiminta ja kykynä hallita yllykkeitä, fysiologista voimaa ja valtaa yliaktivaationa. Joku sanoi juuri, että pelkoja ja mieltä ei tule hallita itsessä. Tämä voi johtaa juuri kaltoinkohtelussa ja tapahtuukin niin, että mieli puskee aivot yliaktivaatioon, eikä ihminen kykene ajatteluun, jäsentämiseen ja kokemustensa erittelyyn, kansankielellä kokemukset ovat yhtä mössöä. Tällöin oppimiskyky ja muisti voi kadota, minkä jouduin kokemaan. Olin kuitenkin oppimisintoinen, motivaatiota ei puuttunut, mikä tuli varhaislapsuudesta tarpeeksi vahvan leikkikykyisyyden myötä, mutta syrjintä aiheutti sen, etten saanut olla vuorovaikutuksessa ja mieli vain synnytti yhä enemmän pelkoa ja muistihäiriöitä, mitä ei enää voinut hallita. Uskoni vuorovaikutukseen on horjunut, aina tulee vastaan moralismi, jolla yritetään alistaa omiin käsityksiin hyvästä, ja ongelman ydin on valta, vaaditaan olemaan tietynlainen, omien näkemysten. Tämä tulee mielestäni enemmän oppimisen yliarvostamisesta ja on koulutuksen tuoma ongelma Suomessa, halutaan olla aina opettaja.

Olen vakuuttunut siitä, että riittävä leikkiaika lapsuudessa turvaa kehitystä niin, että rakenteellinen ominaisuus aivotyöskentelyyn antaa ajattelulle mahdollisuuden kohdata tunteita ja erilaisia ajatuksia. Franklin ajattelun kautta pääsee hyvin löytämään omaa henkistä kasvuaan mielen viidakossa.

Nykyään suositaan paljon ryhmäterapioita ja ne voi olla tukena itsen ymmärtämiseksi, tunteidensa tunnistamisessa ja sanoittamisessa, muistin vahvistamisena. Pelkkä keskustelu ei kuitenkaan auta, jos ihminen ei pääse sisälle todellisiin tunteisiin, vaan ne ovat päälle liimattua näkemystä, kollektiivista tunnetta ja tietoisuutta tuoden peilausongelman. Siksi olen sitä mieltä, että tunnemekanismien ja tunnekokemusten kuvaaminen ja opettelu jäsentelyineen pitäisi kuulua perusopetukseen syväoppimista myöden, että ihminen oppisi näkemään itseään.

Roolit hierarkkisissa valtarakenteissa on pahimpia syrjintään vieviä teitä, jotka eriarvoisuuden myötä kehittävät valtataistelua, tuomitsemista ja myös hyväksyntää. Kunnioitettuja kumarretaan, aliarvostetuille pyllistetään. Peilauksen ongelma tulee siitä, että tulkitaan toista ja se on vallan käyttöä. Parempi olisi kuunnella kaikkia, käyttää sitä mikä on luonnollista, korvat kuulemiseen, silmät näkemiseen, huomioiden havaitsemisen ja havainnoinnin tarkkuus ja loogisuus, jossa voi nähdä vapaammin ilman peilauksen kokemuksesta tullutta painoastia, neutraalimmin. Vakavat ja huonot kohtelut sekä väkivaltana, kasvatuksena ja opetuksena tuovat vaikeita ongelmia peilauksen kautta.

Sitä vaan katselee hämmentyneenä, kuinka ihmiset kulkevat laumoina, sekä iloissa että suruissa, kun julkisuuden henkilöt saavat katsojat hullaantumaan, jopa hurmokseen. On luonnollista, että koemme yhdessä surua ja tuemme toisiamme, mutta vaarana on yksilöllisyyden menettäminen kokemuksissa. Näyttää siltä, että kulttuurin tarjoama taide ei pääse kasvatuksen tasolle kuin osittain, eikä se siirry läheisten kesken elämään, missä tärkeimmät hyvinvoinnin rakenteet syntyvät. Ihmiset ovat jakautuneet eri leireihin, luokkiin, jolloin kuljetaan eri piireissä, eikä tunneta toistemme todellisuutta, silloin on vaikea sitä ymmärtää ja myötäelää. En ole mikään kaiken tasa-arvoistava ja kaikkea samanlaistava, vaan päinvastoin, näen erilaisuudessa kasvun siemenet. Toki on oltava myös yhteiset näkemykset, jotka yhdistävät. Liiallinen ihailu ja palvonta hierarkkisena vallan tuomana ongelmana sokaisee ja vie mielivaltaan ja valheiden maailmaan.

Syylliseksi leimaaminen erityisesti syyttömänä, vain inhimillisenä ja erehtyvänä ihmisenä, sulkien yhteisön ulkopuolelle yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen, häpäisemällä ja syyllistämisellä, kun ei haluta kuulla häntä, tuhoaa ihmisen elämän, se on monissa tieteellisissä tutkimuksissa todettu. Silloin ja jos kun trauma on käsittelemättä, se aiheuttaa lopulta harhoja. Yksin ja hiljaisuudessa voi elää ilman harhoja tervejärkisenä. Siksi on äärimmäisen tärkeää oppia kunnioitusta ja hyvää kohtelua, ja oppimisen oikeutta, eikä vain todeta tylysti, ihminen on paha tai tyhmä.

Syyllistämällä ja häpäisemällä on monin eri keinoin vuosikymmeniä nostettu traumani pintaan yhteisövallan avulla tuomiovaltaa käyttäen ja se jatkuu yhä. Se on vastoin Suomen peruslakia yksilöoikeuksissa.

Raija

 

AITOUS JA TUHOUTUMINEN

 

 

Joku kirjoitti jossain joku aika sitten, että epäaitous ärsyttää. Ajattelen, että sekä aitous että epäaitous ärsyttävät toisissamme, sillä enimmäkseen ihmiset peilaavat omia kokemuksiaan. Pieni ärsyyntyminen on jopa hyväksi, kun aggressio hieman nousee, niin se tuo aktivisuutta ja liiallinen taas kehittää vihan ja syöksee inhon markkinoille vallan himoitsemiseen. Minua ärsyttää liian kiltit, liikaa kauneutta tyrkyttävät, kaunopuheiset, niin ettei särmää tahdo näkyä missään. Olen ollut itse liian kiltti, totellut liikaa, vastustamisesta olen saanut julmia rangaistuksia, olen ollut joskus aggressiivinen ja omatuntoni on soimannut. Jokseenkin kysymys lienee siitä, että kauneususkomukset eivät vastaa sitä todellisuuttani mitä näen ympäristössäni, eikä varmaan monen muunkaan kohdalla.

Filosofi Martin Heideggerin teoriassa asioilla on aina vastakohtansa. On tunteet ja tunteeton. Pitkän ajan väkivallan alla eläneenä koin tunteettomuuden kauden, eli elin kauhun alla, mikä sinällään tunne, mutta katsoessa sitä kokonaisuudessa, kehon ollessa jatkuvassa puolustustilassa, tunteet eivät tule tietoiseksi, joita voisi itsessä käsitellä, sillä kauhu tuhoaa kehollisesti aistimukset hajottamalla, kuten minulla. Joskus ne voivat olla myös torjuntaa psykologisesti ajatellen, jos valintaoikeuksia on. Elämäni opetti minut löytämään sisäiset minuuden syvimmät tunteet vanhempana ja analysoimaan niitä tarkemmin, ja omituisesti kärsimykseni oli suoja, psyykkinen puolustus suojasi sisimpääni, mutta oli erittäin raskas, mitä en soisi kenellekään. Kärsimystä tulee aina vähentää, ei tuottaa sitä.

Aitous on kuitenkin aina läsnä, vaikka se olisi jotain osaa minuudesta näkyvänä, aggressiot, toiminta, kielikeskeisyys. Epäaitoudesta puhutaan siinä mielessä, että harmonia on kadoksissa, on ristiriitaa kokemuksessa, puheissa, reaktioissa, tunnevaltaisuudessa. Ihminen ei ole aina tietoinen ristiriidoista, tavoitteet voivat olla jatkuvasti esillä, sisäinen minuus kadonnut, eikä yksilö välttämättä saa kosketusta omiin tunteisiinsa. Tämä on hyvin yleistä, sillä kulttuurien kehitys on juuri perustunut erillistämiseen erilaisuuden menettämisenä, jakautunut osiin minuuden suhteen, yksilön kokemuksia ei arvosteta tunteissa, sisäistä viestiä kokemuksesta, vaikka tutkimusta on paljon. Sitä ei vaan arvosteta, koska ihmisiä halutaan hallita näiden oppien kautta antamatta ihmiselle itsemääräämisoikeutta. Itsemääräämisoikeus on mielenterveyden perusta, ellei sitä ole, mieli sairastuu.

Taustalla on sekä psyykkiset yksilön kehitysongelmat, oppimisen yksipuolisuus ja ehkä suurin vaikuttaja on ylivalta toiseen nähden, mikä juuri periytyy hierarkkisen yhteisöjärjestelmän jälkitautina. Kohtelu jättää niin pahoja jälkiä, että keho oireilee, vaikka ajatukset olisivatkin ihan kohtuullisia ja fiksuja. Näihin ristiriitoihin yksilöt reagoivat ja turvallisuudentunne heikkenee, luottamus rakoilee ja se aiheuttaa hämminkiä ja epävarmuutta. Elämme luulojen erämaassa, kun pitkittyneet ongelmat seuraavat seuraamistaan, traumat toistavat itseään.

Monissa ihmissuhteissa näkee, että ajattelu ja tunteet ovat heijastuksia piilossa olevista asioita. Kun jonkun ihmisen itsetuntoa heikennetään yli äyräiden, pelolla, häpeällä ja syyllisyydellä, kun alistamalla vaikuttaja alistaa henkilöä, tämä tulee esiin alistetulla toiseen ihmiseen vaatimuksena, hän ei saa ollenkaan tehdä virheitä, vaan hänen on oltava täydellinen alistettuun nähden. Ihmiset käyttäytyvät eri lailla eri ihmisiin, peilautumiset ovat erilaisia, olosuhteet, tilanteet, roolit. On yksilöllisiä ja/tai yhteisöllisiä rooleja ja oppeja sekä käytänteitä. Nainen vaietkoon seurakunnassa, asustaa monessa perheessä, uskonnot tuhoavat perheitä, jos monet muutkin teoriat ihmisen oikeuksista sukupuolien tai roolien kautta, toimintojen yksipuolisuutena, ilman oikeuksia itseensä yhteisövallan alla. Roolit ovat myös osittain suojaavia oman tietoisuuden valossa, osata ja ymmärtää asiaa, mutta voivat viedä ylivaltaan.

Niin yksityishenkilöt, yhteisöt kuin ammatti-ihmisetkin joutuvat monien kokemusten ja opetusten vaikutuksesta kantamaan syyllisyyttä, vaikka eivät ole syyllisiä, vain koska ihmiset eivät kykene kohtamaan omia tunteitaan, vaan siirtävät ne toisiin, ammattikielellä transferoivat. Lääkäriä haukutaan, kun ei kestetä esim. oman sairauden kertomista, opettaja on syyllinen kodin kasvatusongelmiin, sosiaalityöntekijä saa osakseen tuomiota puuttuessaan perheen valtaongelmiin. Eriarvoisuus on pahimpia hierarkkisuuden jäänteitä, toinen alkaa tarkkailijaksi virallisesti ja/tai epävirallisesti, eikä luonnollista virtaavaa vuorovaikutuksiin synny.

Elämäni parhaimpia oppimiseen tuli psykologian opettajalta kymmeniä vuosia sitten, ihminen löytää toisesta aina heikoimman kohdan ja iskee siihen, tiedostamatta tai tiedostaen. Tunteiden projisoiminen ja vian näkeminen aina toisessa ei rakenna hyvää, eikä suojele ketään. Aina löytyy ihmisestä heikkoutta, johon voi iskeä, silloin on parempi miettiä omia oikeuksiaan, onko vain toisen arvostelija. Kaikissa meissä on heikkoutta ja vahvuutta. Jos ja kun yksilö näyttää vahvalta itsepuolustuksessaan lyöntien jälkeen on häpäisevää nimittää häntä narsistiksi, vaikka se kuinka nousisi pintaan kehollisena voimakkuutena ja odottamalla hänen romahtamistaan ikään kuin nöyryyden merkkinä. Arviot voivat olla hyvin yksipuolisia ja yhden käsitteen alle kulkevia. Herkästi sanotaan, sinulla on heikko itsetunto, kun on selkeästi tehty väärin ihmistä kohtaan. Asioista nähdään vain pinta, eikä tieto kulje, tietoisuus ei ota vastaan ja on mukava uskoa kauniiseen tarinaan. Ei syyllistämistä pidä harrastaa, se on inhimillistä ja kuuluu vastuun ottamiseen, rehellisyys tuo voimaa ja vapautumista. Näennäiset anteeksipyynnöt tekevät pahaa jälkeä ja kosto elää. Valhe jää elämään totuutena ja sanansaattaja eristetään yksinäisyyteen. On helppo syyttää toista, kuinka hän loukkaa, ei ole asiallinen, puhuu vääristä asioista, ymmärtää väärin, tuntee väärin ja kaikkea muuta, mitä ei itse haluta kohdata ja haluta kokea itseään erehtyväisenä. Jos ja kun näkee vain itsensä hyvänä, ihastuu omaan kauneuteensa, silloin rumuus on etsittävä muualta. Kuitenkin tuo tunteiden kohtaamattomuus ja valhe on huomattavasti raskaampaa kuin elää totuudessa. Silloin kun rasitus on liian suuri, ihmisen psyykkinen puolustus luo kauniimpaa tarinaa tapahtumista ja kokemuksistaan ja se on raskas taakka, jossa ihminen uupuu yhä enemmän, tätä ei pidä sekoittaa positiivisiin kokemuksiin, mikä on kokonaisvaltaista hyvinvointia. Jossain vaiheessa pitäisi aikuistua ja oppia tuntemaan omia reaktioita.

Joskus voi olla niin, ettei ihminen pääse ulottamaan kokemuksiaan tunnepuolelle ja mielen kokemuksiin, on vain kielellistä muistia, matemaattisia kaavoja, ja/tai pelkästään toiminnallisia tapahtumia.

Psykologian tutkija Stanley Milgramin tutkimukset todistaa kuinka raadollinen ihminen on, hän on valmis tappamaan käskystä. Syrjintää syntyy, kun toiset ovat tarkkailijoita ja/tai asema suo oikeudet valtaan alistaa muita.

Sosiaalityössä joutuu kohtaamaan kovin paljon erilaisia käytännön ongelmia, mutta myös psyykkisiä, mitkä ovat huomattavasti vaikeampia. Eräässä perheessä työssäni toin esiin lapsen pahan oireilun ja ilkeyden toisia lapsia kohtaan, työskentelin päiväkodissa. Ensimmäinen reaktio vanhemmilta oli, ”meillä ei ole mitään ongelmia, sinä aiheutat kaikki ongelmat”, psykologinen kieltovaihe. En halunnut aiheuttaa lisää ahdistusta ja sanoin, että tehtävä voidaan keskeyttää, jos minä aiheutan kaikki ongelmat. Pyydettiin anteeksi molemmin puolin aiheutunutta pahaa oloa. Perhe kertoi myöhemmin, etten halua tavata heitä, alkoi valhevaihe, koska he eivät kyenneet kohtamaan ongelmaa, he olivat eläneet onnellisuuden, virheettömyyden ja kauneuden kuplassa. Ja oma syyllisyys siirrettiin kannettavakseni, eikä sitä koskaan korjattu, vaan minut syrjäytettiin oikeudesta mielipiteisiin, suljettiin ulkopuolelle. Ammattilaisena minä kestän sen, mutta se oli oudointa, että terapeutti alkoi etsiä vikaa minun käyttäytymisestäni, vaikka otin asian esiin erittäin hienovaraisesti. Syyllistäminen jatkui. Asiat ovat monimutkaisia. Tämä ei tarkoita, että ammattilaisilla ei olisi ongelmia, on vain nähtävä selkeät vääryydet.

Raija

 

 

MUISTIN KARKAILUA JA MUUTA IHMEELLISTÄ

 

Muistiongelmia on nykyään monenlaisia ja monista syistä johtuvia. Niitä on satunnaisia ja sairaudeksi muuttuvia, muistin puuttumisina, osittaisia ja tiettyyn muistin osaan liittyviä. Uskon, ettei muistisairauksista ymmärretä vielä paljon. Olemme liian tiedeuskovaisia, kuin myös uskovaisia muuten, eikä tämä tarkoita, ettenkö arvostasi näitä, mutta sokeaksi ei pidä tulla. Tämä ei tarkoita sitä, että on hurahdettava äärilaidasta toiseen ja ei luoteta mihinkään. On uskallettava tuoda uudenlaisia näkökulmia esiin, näin tutkijatkin löytävät uusia hypoteeseja tutkiessaan asiaa. Se mikä ei todistu ja näy, eikö se voisi olla totta, erityisesti tämä tulisi huomioida kokemuksissa, se voi olla sekä itsen todellisuuden sisäisen kokemuksen kannalta totta, että ulkoisesti näkyvänä ja/tai näkymättömänä. Ei ole montakaan päivää, kun joku asiantuntija sanoi, että toimeentuloasiakkailla on kaikilla mielenterveysongelma. Useita järjestöjä olen nähnyt, joissa haalitaan vaan valtion tukia työntekijöille, kuten koulutuksen kautta, auttaminen on yksipuolista ja auttaa enemmän auttajia viemään omaa ideologiaa läpi. Tutkijoissa on niitä, jotka kulkevat kuiluissa laput silmillä ja niitä, jotka näkevät monimutkaisia järjestelmiä, erillisyyksistä kokonaisuuksiin johdonmukaisesti.

Pidän muistin pahimpana vihollisena leikin katoamista, piuhoissa eivät enää liiku muistin osalta toiminnallisesti ja tahdonalaisesti muistin hallitsemiseksi etuotsalohkolle, ajatuksen operoimiseksi, ne ovat lukittuneet eri aivo-osiin teknisesti reflektoiden. Pidän myös valheellisuuteen menon yksipuolisen minuuden kehityksestä johtuvana, leikki on se, mikä avartaa ja tuo uusia näkemyksiä. On valheellista väittää, että yhteiskunnan järjestämä kasvatus ja opetus olisi onnistunut, kun tulokset mielenterveysongelmista puhuu muuta. Päiväkotityössäni totesin, ettei leikkiä aina arvostettu, sitä ei sallittu ja leikit olivat välillä aikuisten kehittämiä.

Kuudentoista vuoden iässä muistini alkoi vaurioitua pahoin vakavan rikoksen kohdistettua minuun. Muisti oli täysin umpiossa melkein kolmeenkymmeneen ikävuoteen ja sitten alkoi vieläkin vaikeampi vaihe, muistin erilaisten esiintymisten etsiminen/löytäminen, johon opiskelu toi osin vastauksia, mutta osittain sulki ulkopuolelle asioita, mitkä ehdottomasti vaikuttivat muistin toimintaan. Esim. mielen osuutta ei vielä koulutuksessa huomioitu, jonka nostin esiin, opiskelu 1990 luvun alussa. Maailma oli oppimisen suhteen kovin yksipuolinen ja jätti huomioimatta tosiseikkoja. Kauhu vei muistini hajottamalla mielen.

Näyttää siltä, että muistia tutkitaan kuin ympäröivää maailmaa ihmisineen ei olisi olemassa, ja se ei vaikuttaisi yksilöön. Mielen jättäminen pois on omituisinta. Toisaalta mieltä tutkitaan niin kuin se olisi vain ongelmia tuottavaa. Sitä se onkin, kun mielen ei anneta toimia oppivana ja leikkivänä, aistivana ja kokevana, avoimena, tai sulkien sitä kokemuksesta. Luin hiljattain kirjan Aivot, ihmisen Tarina, David Eagleman. Siinä sukellettiin mekaanisesti kehittyvän ihmiskuvan kautta mieleen neuronien ja synapsien toimintaa kuvaten, mikä on muistin kulkureittiä. David oli neurologi. Lopulta insinöörimäinen kone ihmisenä on erilaisten kokeellisten ja korvattujen elinten sekä lääkkeiden tuoma tekninen robotti suoritteina, jolla ei enää ole tunteita, eikä kokevaa minää.

Omassa elämässä ja muitakin havainnoiden olen todennut, että niin suomalaisen kuin eurooppalaisenkin kulttuurin juuret rakentuvat oppimisessa ja ihmisyyden kehittämisessä niin, että ihmisestä tulee sotaisa ja vihaa kantava, mekaanisesti toimiva, armeijan oppien mukainen, mieltään projisioiva. Kaikkein tärkein ja inhimillisin kadotetaan, ihmisen sisäinen minuus, mikä synnynnäisenä on ja minkä Sigmund Freud totesi elämän edellytyksen olennaisimmaksi osaksi mielen kehityksessä, leikin.

Leikistä on kadotettu leikki, juuri se vapauteen johtava ja sitä suojeleva leikin ominaisuus, mikä lapsella on ensin mielestä syntyneinä mielikuvina, luovuutena, ei aina. Luovuus on ensin nähtävä esim. lapsen kosketuksina ja kielen kautta tutkimisina, ulospäin suuntautuvana sisäisestä kokemuksestaan käsin, tutkimuksena. Siihen tarvitaan kasvatuksessa ja opetuksessa perusturvaelementit, jonka aikuiset tuovat, sallimus ikätasoon oppimisessa. Ensimmäisiä on narsistisen puolen terve kehitys, jossa lapsi pelokkaana etsii täydellistä aikuista tyydyttämään turvan ja luottamuksen tarvetta, tarpeen estyessä alkaa sairauteen johtava narsistinen täydellisyyteen pyrkimys turvan kokemuksen kadotessa. Ytimessä turvallisuuteen on katse, jossa lapsi peilaa omaa kokemustaan hoivaajaan nähden sen silmistä, jos siellä on pelkoa säännöllisesti, turva hupenee, ja lapsi alkaa suojella yhä enemmän narsistista täydellisyyteen pyrkimistä. Aitous, luottamus, hyväksyntä, avoimuus ja ilo rakentaa tervettä minää, itsearvostusta. Yksi, ja erittäin vähälle huomiolle jäänyt seikka lapsuuden oppimisessa on toiminnallinen opettelu leikin kautta ajattelun kehykseksi, jolloin sisäisesti syntyneet mielikuvat harjoittelevat etuotsalohkolla mielikuvien järjestelyä ja kykenevät lopulta pysyttämään muistikuvaa niin, että se ohjautuu leikin ja toteutuksen asteelle, tällöin sisäsyntyisen itsen kehitys alkaa itseluottamukseen ja – arvostukseen johtaen, johon aikuiset antavat rajat ja tuen. Lapsi on rakenteen avulla tavallaan suojassa, uskaltaa kohdata omat ja muitten tunteet.

Monien kulttuurien kehitys on ollut liiallisessa sanakieliopetuksessa ja sen on uskottu kehittävän ihmistä ja sivistystä. Mutta siinä on käynyt päivästoin, kun mieli ja tunteet on jätetty huomioimatta, ne tulee ulos vihana, kauhuna, liiallisina aggressioina, opetusten toistoina ilman tiedon tarkoituksellisuutta ja merkityksellisyyttä. Elämäni matkalla on tullut vastaan stoalaisia, jotka kieltävät tunteiden tarpeellisuuden ja yrittävät estää tunteiden esiin tuloa itsellä ja toisilla ja sulkevat näin ihmisten mieliä konemaisesti toimiviksi. Usein nämä henkilöt kuitenkin kohtaavat itsessään tunteita, ja kun niitä ilmenee, he saavat raivokohtauksia, kun tunteita on ollut kauan estettynä ja pidätettynä. He menevät sanakielen orjuuteen ja toiminnan rooleihin sekä alistavat muita siihen syyttäen itsekkyydestä, mutta toimivat juuri itse itsekkäästi alistamalla muita vaikenemisen avulla, riistäen itseilmaisun vapautta tunteista sanakieleen, häpäisemällä tmv.

Löytyykö neuroneista ja synapseista vastaus aivojen toimintahäiriöihin. Vaikka ne ovatkin tarpeellisia ja minälle kasvualusta, pelkkä ruumis ei riitä, ne ovat alkujuuri teknisen kehittämisen ongelmana, nähden vain toiminnan, eikä toiminnan tarkoitusta. Matemaattisten minäkuvien toiminnoista minuuden näkeminen on yksipuolista, joissa aivosektorien sykkeet lasketaan potensseihin kadottamalla minuuden muut osatekijät tyystin, on kadotettu vapaus ja leikki, kuten käy myös sanakielessä ehdollistuneiden harjoitusten seurauksena.

Sosiaalisten vaikutteiden osuus näyttää jäävän ulkopuolelle, se on sosiaalistamista, ellei peräti sosialismia. Tämä on vallan ja vallanhimon filosofiaa. Mikä olikaan tulos, kun yhteisövallan avulla vaiennettiin mykäksi, tulikin muistihäiriöitä vuosikausiksi, vaientamalla, mieli murtui ja aggressiot jylläsivät, kuuleminen estyi ja puhe tuotti puuroa. Vain omalla sinnikkyydellä, opiskelulla ja tahdollani sain muistin osittain takaisin, en teknisenä suoritteena, mutta mielen toimintaa ymmärtäen, ja palautumalla takaisin lapsuuden leikin kykyihin.

Merkitysten ja tarkoitusten unohtaminen on rakkauden puuttumista, hyväksynnän hylkäämistä ryhtyen vain tarkkailijaksi ilman jakamisen mahdollisuutta oppimiseen.

Raija

 

 

 

KIERTÄVÄT TRAUMAT

 

On huolestuttavaa, kuinka kevyesti mediat ja muut organisaatiot ohittavat kysymyksen, tuotanko traumoja, vai annanko mahdollisuuden trauman kohtaamiseen etäännyttämisenä lukijoille/kokijoille ja avun sen käsittelyyn. Viimeisen parin viikon aikana pääministerin bilehileet on nostettu laajasti uutisotsikoihin julkaisuissa, ettei yksikään vain jäisi paitsi tästä kohusta. Onko ollut vastuuta julkaisun laadusta? Ei ole ollut. Kansaa on ajettu hurmokseen, joukkopsykoosiin ja pahuuden ikeeseen.

Twitterin kyselytuloksiin ei kannata luottaa, sillä inhon, kiusaamisen, törky- ja vihapuheiden määrä voi nousta kovinkin kummallisiin lukuihin. Joku julkkiskiinteistönvälittäjä kysyi, pitääkö Marin erottaa, kyllä vastauksia 78 %, ei vastauksia 22 %. Tietenkin voin kysyä, kuinka paljon seuraan tietyn politiikan harrastajia, joilla näyttää olevan päätehtävänään mollata toisia ja kokonaiskuva vääristyy.

Trauma vaatii tietynlaisia ehtoja täyttääkseen määritelmän. Käytännön elämässä ja vakavan trauman kokeneena olen sitä mieltä, ettei se ole itsesyntyinen, vaan sen tulema on tulos ympäristön henkisestä ja ruumiillisesta väkivallasta. Se nousee ja syntyy yhä uudelleen esiin, kun lyöntejä tapahtuu. Pääasiallinen sylttytehdas on yhteisövalta, mikä juuri Sanna Marinkin tapauksessa esiintyy. Uhri ei ole ainoastaan Sanna, vaan monet ulkopuoliset, jotka eivät ole päässeet traumasta irti. Periaatteessa trauma on synnynnäinen, se on fyysisesti syntynyt syntymähetkellä, kun keuhkojen on vetäistävä ilmaa täyteen aggression ja ahdistuksen kautta kuoleman edessä. Psyykkiset puolustusmekanismit tuhoavina jatkuvat, jos ihmistä ei kunnioiteta, pilkataan, ivataan, halveksutaan ja alistetaan muiden tahdon alle syyllisyyden kantajaksi.

Kaikkein vaikeimpina ongelman vähentämisessä olen nähnyt yksilövastuun puuttumisen ja yhteisövallan suosimisen tapojen ylläpitämisessä. Traumatisoituminen kulkee monien toistojen jälkeen aina heikompiin ja arvottomimpiin, jos vallanpitäjiinkin. Traumatutkimuksissa on todettu, että viimeiseksi totuudeksi jää elämään viimeisenä tullut tieto, valhe tai tosi, sillä ei ole merkitystä, vain menetelmä toteutuu ja syyseuraus katoaa. Traumassa on erikoispiirre, se toistaa tekoa samanlaisena, ensimmäisen pahantekijän, häpäisijän ja aloittajan tekoa ei muisteta, sitä toistetaan ja siirretään eteenpäin ylväästi moraalin ylläpitäjänä, mutta se on moralismia. Pyydetään nöyrästi ja näennäisesti anteeksi, mutta mikään ei muutu, vaan rangaistukset seuraavat uusina tapoina. Sama asia, minkä häpäisijä tekee ylimielisyydessään, on hyväksyttyä, mutta saman teon tehnyt aliarvostettu saa kylmää kyytiä, arvostetun häpäisy kielletään ja salataan, kerrotaan kaunis tarina, ei hän mitään tehnyt tai tarkoittanut, mutta aliarvostettu tarkoitti. Julmaa kohtelua suosivaa suojellaan.

Mikä voisi olla avuksi? Kuka tahansa voi puuttua tilanteeseen ja vaatia korjausta, mutta kaikkein vaikuttavin korjauksen aikaan saamisessa on johtava/johtaja, hän, joka jakaa tietoa, on vastuussa tiedon jakamisesta, hän, joka määrittää sen, mitä työtä ja ajatusta saa missäkin toteuttaa. Vaarallisinta on luottaa vain puhujaan, raskainta on se, että jo pahasti vaurioituneissa näkyy julmat teot sairausoireina.

Niin sekä trauman kokenut, että sen näkijä/kuulija voivat luoda totuudesta toisen kuvan, kuin mitä todellisuudessa tapahtuu. En kuitenkaan koskaan unohtanut havaintojani traumatapahtumassa, vaikka sitä murrettiin ja mieli välillä pakeni kokemusta. Hyvä asiantuntija osaa kysyä, puhua ja kertoa viitteitä, jotka auttavat kokijoita kohtaamaan todellisen kokemuksen ja tapahtuman tunteiden myötä. Omaa traumaani eivät ammattilaiset kyenneet kohtaamaan, koska se oli niin julma, ja he kuulivat liian monen virkahenkilön syyllistyneen asiaan puuttumattomuutena. Kukaan virkahenkilö ei ole puuttunut asiana rikokseen, jonka kohteeksi jouduin, vaikka olen apua pyytänyt ja vaikka se kuuluu virkatehtävässä lakiin tehdä rikosilmoitus. Tässä on ongelman villakoira, kun asian käsittelyssä luotetaan ympäristön luomiin käsityksiin, psyykkisen puolustuksen tuomaan tarinaan, ei uhria kuulla. Tällaista ei pitäisi olla vuonna 2022.

Nyt pääsääntöisesti ihmiset eivät kohtaa tunteitaan ja niistä luodaan uusia tarinoita, ennakkoluuloja ja asenteita, kauniimpia tarinoita, mikä on psyyken ominaisuus. Tunnekäsittely on heikolla tolalla, ahdistus ja kauhu on silloin tunnekokemuksen vahvin vaikute kohdatessa julma tapahtuma, jonka yksilö torjuu ja alkaa luoda tarinaa. Tunnekoulutusta ei ole, ja sitä saa vain korjaavina hoitoina, asia on täysin retuperällä. Aivan valtioiden tasoilla uskotaan enemmän moralistisesti epämääräisiin uskomuksiin ja uskon tuomiin näkemyksiin tosi vaikeina kielellisinäkin ongelmina puhua asioista. Useimmiten olen nähnyt, että rikoksen tekijä salaa enemmän kuin uhri, kieltää puhumisen. Uhri ei uskalla kertoa, koska häpäisyä voi tulla lisää, mieli puolustautuu.

Raija

 

KAKSINAISMORALISMI HÄPEÄKESKUSTELUSSA

 

 

Häpeäkeskustelussa korostetaan usein sitä, kuinka se on yksilön omaa fokusoitumista häpeäkokemukseen.  Totta kai häpeä on yksilön kokemaa ja yksilöstä syntyvää. Se on siinä mielessä yksilön mielessä kehittynyttä, että sen taustalla on ristiriita yksilön ihanteeseen nähden. Kun  ympäristöstä tulee väkivaltaa ja/tai häpäisyä, lapsi suojautuu käpertymällä fyysisesti, jo pelkkä häpäisevä katse saa lapsen kääntymään kehollisesti köyryyn, ikään kuin sisäänpäin, mikä on erotettava psyykkisesti kehittyneestä häpeäkokemuksesta. Liian usein näkee, ettei häpäisemiseen kiinnitetä huomiota eikä informaatio kiinnity häpäisijään, sitä ei tuoda esiin. Keskustelussa kaksinaismoralismi kukoistaa. Psykologisoituneessa maailmassa keskitytään yksilön kokemukseen ja samalla tekijän vastuu teosta siirretään uhriin kokemusta korostaen.

Huomio keskustelussa on kokemuksen kokijassa ja siinä halutaan vaimentaa väkivallan esiintuomista, siinä suojellaan ja ihannoidaan väkivaltaa. Suositussa iskelmässä lauletaan, ”mä tarvitsen mun haavojain”, millä viestitään, että ihminen tarvitsee lyömistä oppiakseen.

Häpeä on synnynnäistä. Lapsi alkaa noin seitsemän kuukauden iässä vierastaa erilaista, hän on kokenut turvaa ja luottamusta vanhempiinsa. Ei voida kuitenkaan kieltää sitä, etteikö lapsi kasvaisi riippuvuuteen häpäisijästä tai väkivallasta, koska se on ainoa saatavissa oleva kohtelu. Lapsella ei ole muuta turvapaikkaa kuin oma mieli, mikä voi vahvastikin muodostua valheelliseksi mielikuvaverkostoksi psyykkisessä puolustuksessa. Väitän, että se on kuitenkin täysin erilainen, kuin luonnollinen leikin kautta tuleva mielikuvitus, jossa lapsi oppii leikkimään aistihavainnoista syntyvillä muistikuvilla ja oppii käyttämään muistikuvia luovasti. Leikin alkuperä on synnynnäisesti syntyvät mielikuvat ja luovuuden perustaa, jo sikiöaikaan unina esiintyviä.

Häpeätutkija Ben Malinen erottaa häpeän ja syyllisyyden kirjassaan, ”Häpeän monet kasvot”. Ympäristöstä tulevat häpäisyt romahduttavat uhrin minuuden ja se näkyy alkuun enemmän ulkoisessa olemuksessa, mutta myös sisäistyy omaksi syyllisyydeksi, ja siksi häpeä ja syyllisyys usein sekoitetaan. Valitettavasti juuri ulkoisen kehon muutoksen vuoksi ympäristövallassa ja yksilökokemuksen korostamisessa, moralismi saa lisää löylyä ja uhri saa lisää lyöntejä.

Raija

 

 

VÄSYMYKSEN AALLOKOISSA

 

Olen niin väsynyt maailman kaikkiin selityksiin olla välittämättä toisesta, hyväksymättä toista, keksimällä sen miljoonaa syytä, että hänet voi hylätä yksinäisyyteen, asettamalla triljoona ehtoa järjestelmän mahdollistavissa menetelmissä. Ulkopuolelta vaatijat kirjoittavat elämän yli listoja, mitä kaikkea sinun on täytettävä, että voidaan määrätä ja määrittää hänen olemassaolonsa oikeudet. Sillä olemme määrittäneet tuon yksinäisyyteen ajetun ihmisen meidän palveluehtojen ohjeistuksessa ja vaatimuksissa valtamme alaisuuteen. Ei uhrattu pahaa ole välttämättä tehnyt, mutta me haluamme käyttää valtaa. Oppimme vaatii meitä tuomitsemaan, sillä me olemme ottaneet tuomarin roolin ja katsomme ihmistä vain hyvä/paha akselilla.

Miljoonat anteeksipyynnöt, kiitollisuudet, oppimattomuudet, ja ehdot ovat edessäsi vaatimuksina, että hyväksyntää ei voisi antaa tuolle yksinäisyyteen sysätylle ihmiselle, hänelle, joka jokainen ilta rukoilee, että kuolisi, ettei tätä helvetillistä kärsimystä enää olisi. Juuri luin Milan Kunderan kirjasta ”Tietämättömyys”, kiitollisuus on riippuvuutta. Moniko nuori ajautuu huumeisiin, tekee itsemurhan, sulkeutuu muurien taakse, kuinka moni vanhus, että näiden valtajärjestelmien ehdot täyttyvät, toisen tarkkailun alle joutuessa. Syyllisyyttä etsiessä, oikeutta vaatiessa meillä on tuhansia tapoja vaatia ja etsiä virheitä ja vääryyden olemusta toisesta ihmisestä, ettei hänelle voida antaa hyväksyntää. Tätä voidaan toteuttaa ammattien kautta, ystävyyden, sisaruuden, aseman, oman suojamuurin taakse piiloutuen, ettei vain totuus tulisi esiin, että asumisen ja toteuttamisen tilatkin on suojeltu yksinvaltiuteen. On perustettu ryhmiä, yhteisöitä, joissa johtaja asettaa ehdot, kuka saa puhua ja mitä, mihin on uskottava, ketä on toteltava, mistä saa puhua, kuka ja milloin, uskomaan mitä johtava sanoo, tottelemaan hänen käskyjään ja ehtojaan, muilla ei ole oikeutta puheeseen ja näkemyksiin. Syrjitty voidaan helposti nimetä häiriköiksi.

Valtaa annetaan peloille, ja pelot johtavat. Traumat vuosisatojen, vuosikymmenten takaa kuristavat rooleihin, pakkovalta ja väkivalta on niiden ohjaavat resurssit, joissa on syylliset, syyttäjät, tuomarit, osaajat, avuttomat, ottajat ja antajat, kulttuuriegoistit, tieteen avulla terrorisoivat, uskoa väärin käyttävät, ideologiset ja poliittiset aatteiden harjalla lentelevät, ja elämää estävät tuhotyöläiset tekevät uupumatta työtä, ettei muut voisi saada oikeuksia.

Jumalakin tuli taivaasta ihmiseksi, että voisi rakastaa toista ihmistä ehdoitta, hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on, hän ei asettanut ehtoja, mitä kaikkea on täytettävä, että voidaan suoda ihmiselle ihmisarvo, elämän oikeudet. Hän ei asettanut itseään ulkopuolelle, sivulle, yläpuolelle, alistavaan asemaan alistaakseen toisen, ei ehtoja täyttämään, Jeesus sanoi, nyt se on täytetty. Jumala tuli jakamaan rakkaudessa, kantamaan vastuuta, ottamaan osan vastuusta, kävelemään rinnalla, hän tuli ihmiseksi.

Uskontojen ylivalta, Raamatulla tai Koraanilla päähän lyöminen, ellet sinä alistu näihin sanojen oppeihin, sinulla ei ole oikeutta elämään, me tapamme sinut puukolla, ydinaseella, nälkään, toivottomuuteen, ilman oikeutta vapauteen, tutkimme loputtomiin, mitä olet tehnyt väärin, mitä ehtoja et ole täyttänyt, todistamme sinua syntiseksi ja pahaksi. Me olemme tarkkailijoita, vaatijoita, opettajina, tutkijoina, lainvalvojina, vanhempina, sisarina, ystävinä, kanssakulkijoina, me toteutamme menetelmiä, minkä valta-asemat suovat, emme kohtaa ihmisinä, kohtaamme mikroskoopin kautta, laboratorioon asettamamme ihmisen, tuijotamme hänet olemattomiin, soluiksi, neuroneiksi, biologiseksi lannoitteeksi omalle tiedonjanollemme, jota yritämme väittää totuuden etsimiseksi, vaikka se on valtaa, mitä väitämme huomioimiseksi, vaikka se on tiedon ja hiljaisuudenkin valtaa. Odotamme somealustoilla, että tuo toinen tulee minua vastaan, anoo, kerjää, tykkäilee sydämillä, vaadimme hänet tulemaa luoksemme, että voimme palvella häntä antamalla ehdot, mitä hänen on täytettävä. Missään tapauksessa emme tule puolitiehen vastaan, asetumme yläpuolelle, tarkkailijaksi, suuremmaksi kuin Jumala, mutta elämänoikeuksia emme anna, jossa voisimme jakaen, saada elämänoikeuksia, voimaa, jossa jaksaisimme ja tukisimme toisia kasvussa ja oppimisessa riistämättä häneltä olemassaolo-oikeutta tulla omaksi itseksi kokonaisuutena menneisyydestä tulevaisuuteen, eri olemuspuolissamme, ei ole mitään, mitä voisimme hänessä hyväksyä. Oletko sinä kysyjä, vastaaja, osallistuja, ulkopuolta määrittelevä vai miten kielesi tuo sinut esiin toiseen nähden? Olemme antaneet syrjitylle kuolemantuomion, minkä toteutamme vaatimuksilla, häpeään ja syyllisyyteen ajamalla, mutta ei me ole tehty mitään väärää, me vain suojaudumme, piiloon omaan valheeseen, sillä useimmiten syynä on se, että emme kohtaa omia tunteitamme, sitä epämiellyttävyyttä, mitä ihmisen osaksi on väistämättä annettu.

Rakkautta, sitä oikeutta emme anna toiselle, emme suo sitä, sillä olemme luokitelleet tuon toisen arvottomaksi, mielivallalla, järjestelmän menetelmillä, yhteisö- ja/tai yksilövallan kautta. Teemme väsymättä työtä sen eteen, että tuo toinen ihminen on vajaa, ei täytä asettamia ehtoja. Perheitä tuhotaan etsimällä järjestelmän suomilla oikeuksilla sopimattomuuden ehtoja. Järjestelmää pitävät yllä papit, kunnanjohtajat, tutkijat, uskovaiset, puhdistuslaitoksen työntekijät, kuka tahansa, joka valtaa haluaa käyttää väärin, eikä anna toiselle vapautta valita itse. Instituutiot suojelevat tuhotyötämme.

Raija