ONKO SIELUSI, MIELESI JA KIELESI VAPAA?

 

 

Joskus tuntuu, että olemme köyhtyneet sanakielestämme niin, ettemme edes osaa kuvailla elämän ja ihmisyyden monipuolisuutta, muuttumista ja vaikutteita niin, että ymmärtäisimme niitä, ja että lähestyisimme totuutta, tuskin sitä edes koskaan saavutamme, näemme vain pienen osan, ja toisaalta ihminen muuttuu koko ajan tietoisuuden ja tiedostamattoman taholta, että sitä on tutkittavakin muutoksen alaisena. Onko terve sielu terveessä ruumissa? Ne ovat kovin kiistanalaisia asioita, miten ne kytkeytyvät kokonaisuuteen, onko ylitreenattu keho enää hyvin aistiva.

Jokunen aika sitten pohtiessani menneisyyttä, mikä on minulle erittäin tärkeä arvona sen opettavaisuuden vuoksi ja ydinkokemusten/osaamisten säilyttämiseksi minuudessa. On vaarallista paeta tietoisuuteen, jossa vain osa minuudesta voi näkyä. Joku sanoi, kun päästää irti ja antaa anteeksi, ei tarvitse miettiä koko ajan menneisyyttä, ja mieli voi olla vapaa. Ei ihminen ole aina kiinni muistina menneisyydessä, vaikka joskus puhuu siitä. Mielen vankila voi olla jollekin kauhua tuottavaa, on ollut joskus sitä itsellekin, mutta nykyään koen olevani vapaa mielen suhteen, vaikka se ei koskaan todellisuudessa ole täysin vapaa. Tosiasiassa mieli voi olla vapaa, mutta ihminen voi olla täysin hirviö ja tekee julmuuksia toisille, eikä ole oppinut kunnioitusta, ei kanna vastuuta teoistaan, projisoi ongelmansa toiseen ja/tai antaa ylimielisesti toiselle ohjeita, tulkitsee toista oman mielensä kautta, ei osaa kuunnella. Mieli voi olla vapaa kehollisena tuntemuksena, vapautunut kahleista, se voi olla hurmoksellisessa tilassa nauttien äärimmäisesti kehollisuudesta, hedonismista. Hedonismissa liitetään yhteen aistimielihyvä ja nautinto, katso alta Wikipedian määritelmää. Erottelen itse mielihyvän kehollisena, johon mieli liittyy, mutta myös syvimpänä mielikuvituksen syntymänä, mikä liittyy oppimiseen, tuo iloa, on luovaa, ja kuin alkuun unien maailmaa, ajatusleikkien ja ratkaisujen etsimistä, jossa onnistuminen tuo ilon.

Muutama vuosikymmen sitten luin Kari Turusen kirjoja sielun kehityksestä. Hän on tutkija Jyväskylän yliopistosta. Sielu termi on edeltäjä tunteille, niiden synonyymi. Joskus näyttää siltä, että niin tieteessä kuin uskonnoissakin tutkitaan enemmän tuloksia kuin syyseuraussuhteita. Tunnetusti seitsemän kuoleman syntiä tulevat uskonnon näkemyksistä, myöhemmin on löydetty psykologisissa tutkimuksissa yllättäviä tuloksia siitä, että ne ovatkin kehittyneitä vallitsevan kulttuurin todellisuudesta ja arvoista, kuten ahneus, liiallisesta säästämisestä tai puutteesta. Pidän ongelmallisena sitä, että uskotaan ihmisen pahuuteen synnynnäisenä, se ikään kuin luo alustan ihmisen syyllistämiselle ja alistamiselle, koska olet syntinen perisyntisi tähden, ja tätä kautta luodaan pohjaa tuomitsemiselle.

Jos ja kun filosofiat, uskonnot, ja politiikka aatteineen muuttuu itsetarkoitukseksi, se tuhoaa enemmän kuin suojaa hyvää elämää. Niiden alta täytyy löytää todelliset ja konkreettiset ihmisen ja luonnon tarpeet. Helposti lipsahdamme valinnoissa kannattamaan jotain, mikä tuntuu mieluisalta, suorastaan maistuu aisteissa hurmaten, saa hyvää seuraa ja valtaakin. Ei ole väärin nauttia kohtuullisella tasolla aistimielihyvästä. Kuitenkin yliaistimusten alle voi jäädä ihmisen todelliset tarpeet, jossa suosittelen esim. Maslowin tarvehierarkiaan tutustumista. Monissa henkisen kehityksen suunnitelmissa on vasta tarinoita, taidetta ja/tai näkemyksiä, joista puuttuu esim. lapsen kohdalla kehityspsykologinen huomioiminen, mitä on tutkittu lapsen todellisuudesta käsin, ikätasoon liittyvänä. Näitä puutteita huomasin opetussuunnitelmissa päiväkodeissa. Ei taide ja tarinat voi olla myöskään itsetarkoituksellisia vieden uskoon ja toistoon ilman muutosta ja oppimista, joihin vaaditaan kehityspsykologinen lasten oikeus, leikki, mielikuvituksen suojaamiseksi ja oppimisen takeeksi.

Ei ole helppoa aina näitä moraalin ominaisuuksia tutkia ja ymmärtää, saatikka sitten käytännössä toteuttaa. Moraalitukija Kant jakaa moraalin kolmeen tasoon ja olemme kehityksessämme pääosin alimmalla tasolla. Sigmund Freud sanoo, että omatunto on kehittynyt kasvatuksen ja oppimisen seurauksena ja toimii yliminässä, mutta taas Viktor Franklia siteeraten Timo Purjo sanoo kirjassa, ”Mielekäs, merkityksellinen ja tarkoituksellinen elämä”, että omatunto on tiedostamattomassa, eli liittyisi vahvasti tunteisiin ja sitä kautta toisen ihmisen ja itsensä kokemiseen kohtaamisessa. Kohdatessa vaikutteina on menneisyys, tulevaisuus sekä tässä ja nyt sekä itsessä että toisessa, niiden kertymät, kohtelun laatu, arvostus ja kunnioitus.  Kärsimys ei ole helposti avautuva, samaisessa kirjassa Purjo sanoo, että Frankl oli varsinaisesti vankina vain kuusi päivää, ja loput työtehtävissä, tosin vankilaoloissa. Kritisoin Franklia siitä, että hän tutkii kokemuksia vahvasti valintaperusteisena ja tietoisuuden toimivuuden olemassaolona, vaikka rankka kohtelu ja itsemääräämisoikeuden riisto on voinut tuhota ne, tai tuhoaa.

Raija

Hedonismi (m.kreik. ἡδονή, hedone, 'nautinto', 'mielihyvä') on elämänfilosofian oppi, jonka mukaan keskeisiä ja tavoiteltavia ovat nautinto ja mielihyvä. Yksinkertaisimman eettisen hedonismin mukaan "hyväksi on mikä tahansa, mikä aiheuttaa mielihyvää".

Hedonismin perusidea on ajatus siitä, että kaikki teot voidaan mitata sen mukaan, kuinka paljon nautintoa ne tuottavat. Yksinkertaistettuna hedonisti pyrkii saavuttamaan mahdollisimman paljon nautintoa ja mahdollisimman vähän tuskaa.

Samanlaisia ajatuksia voi löytää John Stuart Millin klassisesta utilitarismista. Utilitarismi on teoria, joka arvostaa tekoja niiden tuottaman hyödyn ja tyytyväisyyden perusteella, mihin usein yhdistetään mielihyvä. Utilitarismi ei kuitenkaan ole hedonismia, joka keskittyy yksilön tyytyväisyyteen, vaan utilitarismi määrittää kaikkien tyytyväisyyden (vrt. individualismi ja kollektivismi).

 

ELÄMÄNMATKA

 

Perintö syntymäkylästä ja syntymäkylälleni. 

Kirjoitan tämän muistoksi syntymäkylälleni, perimästä tulleelle voimalle selviytymisessäni, josta syvä kiitos äidilleni ja ensimmäiselle opettajalleni, alkuopettajilleni, sekä myös kaikille kanssakulkijoille, jotka olette olleet opettajiani. Äitini jaksoi opettaa ja kasvattaa meistä ensimmäiset periaatteidensa mukaan, mutta elämän kärsimykset veivät hänen voimiaan ja nuoremmat jäivät vähemmälle, joista nuorempien puolesta olen pahoillani.

Monet asiat muistissamme kertovat eri tarinaa kuin toinen muistaa, myös muistiin tulevat asiat ovat värittyneitä ja voivat tulla esiin vain osittain ja osa asioista, tai joskus liikaa positiivista ja negatiivista tai täysin jompaa kumpaa. 

Tämä on minun tarinani.

Jossain vaiheessa viime vuonna hain kotikylääni jostain kehittämiskeskuksesta avustusta, että sinne kehitettäisiin ”Leikin kylä”, vähän samaan tapaan kuin elokuvajuhlat Sodankylässä, mutta se ei saanut tulta alleen, leikkiä ei pidetä tärkeänä, vaikka se on ajattelun kehityksen ja kulttuurin perustaa, jo synnynnäisenä meille annettu, sikiönä näemme unia, mielikuvina.

Tämä on selviytymistarina, ja ilman kotikyläni, rauhan ja luonnon majaa maalla, ja sen vahvaa kulttuuria, en olisi selvinnyt, sillä tämä kulttuuri antoi eväät selviytymiseen, ja se oleellisin oli leikki, joka eli ja antoi ajattelun kehitykselle perustan, josta selviytymiseni lähtee, oppimisen tielle. Tätä erityistä kylää on jo tutkittu 50 vuotta yliopiston taholta. Tämä ei ole uskontoa eikä politiikkaa, eikä kerro niistä. Vaikka kielemme, mitä olemme oppineet, voivat olla poliittista ja/tai uskonnollista, ne eivät vielä kerro selviytymistarinan arvoja tarkemmin ihmisyyden syvimmistä elämän voimista kuin osittain, meidän on kurkistettava niiden alle etsiessämme totuutta, minun tapauksessani leikki arvona ja oppimisen menetelmänä. Toisilla se voi olla toisenlainen tie. Kielen ja historian tuntevat ja osaavat tutkijat voivat aukaista enemmän kulttuuria heidän näkökulmistaan, jossa myös arvot välittyvät ja avaavat niitä maailman tunnetuimpiin filosofioihin, kuten Antiikin Kreikkaan, josta kylätutkija on puhunut tutkimuksissaan.

Puhun selviytymistarinassani mielen kehyksissä olevan leikin osuudesta yksilöitymisessä ja ajattelun perustana, syväoppimisen voimavaroja ylläpitävinä mielikuvina, mitä opiskelin 3,5 vuotta yksityisessä opinahjossa, koska sitä ei Suomen yliopistoissa opeteta syväkokemuksen kautta, johtuen itänaapuristamme ja mikä sitten politiikan seurauksena säätelee yhteiskunnallisia valintojamme. Perustaa ja oppia mielen kehityksestä on luonut länsimaissa vahvimmin psykologian tutkija Sigmund Freud, joka sanookin, että elämän kantavat voimat ovat, työ, rakkaus ja leikki. Selviytymistarinani on enemmän tieteellisen tiedon tuomaa osaamista ja oppimista, mutta ehdottomasti juurieni kautta ymmärryksen syntyä, kun vapaata leikkiä oli riittävästi. Psykiatria ei ole aina paras mahdollinen auttaja, mitä Suomessa paljon harrastetaan, ja on vallitseva käytäntö poliittisesti valittuna ja itänaapurimmekin filosofian ja kulttuurin perintö, kuten myös uskonnolliset käytänteet.

Sekä valtion, kunnan että kirkon piiristä olen apua hakenut, mutta minut on tyrmätty ja alistettu vallanpitäjien tahtoon suorastaan pilkaten, yksityishenkilöitä hyväksikäyttäen, olen ollut vainottu, asiat halutaan salata, koska ne ovat hyvin häpeällisiä ja ylhäältäpäin valvoen tehtyjä rikoksia, mitkä eivät kestä päivänvaloa. Kuin salaa saan kirjoittaa ja puhua asioistani, mitkä ovat tuhonneet elämääni, hyvinkin erikoisilla tavoilla, häpäisten, sulkien pois yhteisöistä, rangaisten, jopa opiskeluani estäen, koska poliittinen valta tapoineen määrää niin tekemään, minkä orjia monet olemme valinnoissamme.

Ihmiskuvaa olen etsinyt sekä opiskelun kautta, mitä kertyy yli kymmenen vuotta eri ihmisyyden puolista, että Kristinuskosta, jonka vaikutukset alkoivat 1979 näkyä käyttäytymisessäni ja teoissani, koska en saanut apua ammatti-ihmisiltä, kun heiltä puuttui syväkokemisen opit, tai ne olivat liiallisesti politisoituneen oppien värittämiä ja/tai siten tulkittuja opeista. Ihmiskuvani löysin erilaisena, mitä tieteessä opetettiin, siellä ei ollut sellaista ollenkaan, kuin oli saanut tai joutunut kokemaan, vai osittain, ei syvimmiltään. Kristinopin syvimmät tapahtumat jätän kyläni ylläpitäjälle yksityisviestillä, koska en halua järkyttää ketään niiden outoudesta johtuen, mikä näyttäytyy kuin johdatuksen voimana, ja on osin uskonnollista kieltä.

Elämääni tuli järkyttävä tapahtuma, jota ihmiset eivät osanneet kohdata eikä auttaa. Kun olin saanut tarpeeksi voimaa ja turvaa kykenin kirjoittamaan tarinastani fiktion kirjaksi, Kuoleman kädet, jossa on tositarina pohjalla. Siinä psyykkinen puolustus luo kauniin tarinan, kun ei kestä julmuutta, se ei ole siis uskontoa, vaikka siinä on uskonnollista vertauskuvien kieltä, jota olin oppinut lapsuudessa ja kirjoittaessani olin taantunut lapsuuteen. Juuri tällöin tuli esiin se syntymäkuntani perintö, ajatusleikkien kyky luoda kuvia ja tarinaa etäännyttäen, että mieleni saattoi parantua.

Haluan jättää tämän muistoksi syntymäkylääni, sinne savusaunojen kehtoon, missä minäkin synnyin, ehkä satojen vuosien päästä ymmärretään asioita paremmin. Toivon että säilytätte tämän, sillä minä en voi tietää, kuinka elämäni tarkoitus oli tuoda nämä oppeihin ja harhaankin johdetut asiat esiin, ehkä korkeammalta taholta.

Olen 70 vuotta vanha, ja koskaan ei tiedä, milloin lähtöni on käsillä, äiti kuoli 66 vuoden iässä.

Kiittäen ja kunnioittaen Raija

 

NEGATIOIDEN JA POSITIOIDEN MAAILMASTA

 

Eilen oli keskustelua negatiivisten asioiden kohtaamisesta muissa ja itsessä, asioissa ja yhteyksissä eri kohteisiin. Eräs keskustelija toi esiin, kuinka negatiivisistakin asioista voi keskustella positiivisesti. En tiedä, mitä hän tarkemmin tarkoitti positiivisuudella, käytöstä, kauniita sanoja, ymmärtämystä, myötäelämistä, puherakenteita, analysoivaa avaamista, luokittelua, vai mitä. Pääsääntöisesti olen huomannut, että ihmiset tarkoittavat positiivisuudella käyttäytymistä, eikä ihme sillä maailma on psykologisoitunut, mikä vie monesti kapealaisuuteen asian kokonaisuudessa, ihmisen käyttäytymisen syntymässä, ja rinnalla vahva uskonnollisuus, mikä vie harhaan ja mielikuvituksen rönsyilyyn. ”Älä tuhlaa aikaa pohtimalla, millainen hyvän ihmisen pitäisi olla. Ole hyvä ihminen”. Marcus Aurelius. Tuohon minä uskoin kauan, olemalla ystävällinen, huomioimalla, kuuntelemalla, kohtuullisuudella, kunnioituksella, tottelevaisuudella jmv., mutta mikään ei auttanut. Ja tulin aina kysymyksissäni siihen solmukohtaan, kenelle valta annetaan, hän valtaa käyttää, ja se johtaa useimmiten juuri tulkintaan, toisesta ihmisestä sellaisen kuvan luomiseen, mikä ei ole totta. Lujaa ammattitaitoa tarvittaisiin, mutta miten sitä saa tieteestäkään, kun siellä ei vielä ole ihmistieteissä ihmisyyden ydinolemuksia. Raamatussa niihin viitataan osin, mutta niistä ei puhuta, koska usko sumentaa käsityksiä ihmisyydestä nojaten vain hyvä/paha akselilla ihmisyyden tutkimuksiin.

Nyt on hyvä erottaa esim. aggressio vihasta. Aggressio on perimiltään tunne, mikä suojelee ihmisyyttä, ja on osin itsesuojelua yksilöllisyyden säilymiseksi, mikä tulee ymmärtää, eikä alistaa ihmistä toisten määriteltäviksi ja hallitsemiseksi.

Kun on puhunut kauniisti 50 vuotta, eikä se tuo tulosta, joutuu kysymään miten voisi tehdä toisin. Ehkä silloin on syytä jyrähtää, paljastaa sellaista salaisuutta ja valhetta, mikä tuhoaa yksilöä ja yhteisöä. Sellaisia on esim. traumoja tuottavat teot, väkivalta, todellisuuden olemuksen sulkevat ihmiskuvat ja ihmiskäsitykset. Monissa yhteyksissä olen huomannut, että oppimiskäsitys on kovin rajoittunutta ja käskykulttuurista tulevaa, ikään kuin hallittua ihmiskunnan ohjaamista ja johtamista, missä perusteet eivät ole johdonmukaisia, enemmän uskomuksia. Yksi merkittävimmistä asioista, joita ihmiskuvissa jätetään huomioimatta, mikä on ihmisyyden perustaa, ja ajattelun kehityksen avainasia, on leikki. Leikki, jos mikä on synnynnäisin ihmisyyden olemuksista. Se alkaa ennen syntymää sikiössä unina, mielikuvat. Ensimmäisiä merkkejä syntymän jälkeen on se, että lapsi alkaa hahmottaa näkemäänsä, kuten varjoja, pyrkimällä niiden kanssa leikkimään. Tätä leikin ja mielen syntymisen olemusta kuvataan psykoanalyysissä, nykyisin selkeämmin, kuin kaksi sataa vuotta sitten, jossa näkyi myös uskomuksia. Suomessa sen opetus on pääosin kiellettyä yliopistoissa, kuten itänaapurissamme.

En usko, että ihminen voi olla täysin hyvä ihminen, hän voi pyrkiä hyvään, mutta ihmisessä on pahaa ja hyvää. Muuttaisin tuon Aureliuksen sanomisen muotoon, ”Älä tuhlaa aikaasi pohtimalla ihmistä, minkälainen hän on, vaan yritä pohtia, mitä teet itsellesi ja tuolle toiselle ihmiselle”.

Jos puhun negatiivisista asioista, se ei tarkoita sitä, että olisin henkilönä negatiivinen, mihin tulkintoihin usein päädytään, siksi että puhun pahuudesta, en sulje asioita maton alle. Monet positiivisuutta ylistävät päätyvät hurahdukseen, suorastaan hurmokseen, josta todellisuus kaikkoaa tuntemattomille vesille. Jotkut päätyvät yltiöpositiivisuuteen. Joitakin olen seurannut somessa, he antavat kuin ylhäältä/sivusta ohjeita, minkälainen on hyvä ihminen käytökseltään, vuorovaikutuksessa, eri asemassa. Suosittuna oleminen tuntuu olevan tämän päivän tietoa, mitattuna sometykkäysten määrällä. Suosituissa henkilöissä olen huomannut piirteitä, mitkä eivät ole kovin mairittelevia. He puhuvat ihmisille, jotka ovat suosiossa, usein julkkiksia, mutta eivät juuri kommunikoi tavallisten ihmisten kanssa, he kai ovat sitten kermaa.

Negaatioksi voisin määritellä sellaista, jossa ihmiseltä viedään perus- ja ihmisoikeudet, se on toisten hallintaa, kontrollointia, määrittelyä, alistamista, rajaamista, ja jonkinmoisia eleitä, joilla toinen on tarkkailtavana, eikä luonnollista, keskustelevaa ja vuorovaikutteista asiantilaa saavuteta. Siinä ei tavoiteta ihmisen oppimiseen tähtäävää olemisen muotoa, jossa tarkoitus voisi toteutua merkityksineen. Oppimisen oikeus lienee perusoikeus, mitä tutkitaan tarkoituksen kautta, esim. Viktor Frankl. Sieltä löytyy uskomuksia, joissa ei ole huomioitu ihmisen koko psyykkisyyttä mahdollisuutena toimia.

Negaatioiden kuljettajia löytyy monella tasolla yleisemmin yhteisöissä, joissa on johtamista mielikuvatasolla, yksilöitä, ammatteja, organisaatioita, jolloin heidän alaisuudessa olevat eivät uskalla vastustaa peläten raivokohtauksia, rankaisuja, sulkemisia ryhmästä, tiedolla terrorisoiden epäpätevin perustein, roolien kautta jne.

On hyvä kysyä, mitä negatiivisuus ja positiivisuus oikeastaan on?

Raija

 

TAITEIDEN KIISTELYSTÄ

 

Taiteista kiistellään varmaan joka maailman kolkassa, niitä tuhotaan ja palvotaan, mitä ne saisi olla ja mitä ei, mitä saa kuvata, ja mitä pitää kumartaa, eri tyylejä löytyy jo ikiajoista alkaen luolakiviin piirrettynä. Olen vapaan ja totta olevan taiteen kannalla, se saa kuvata eri asioita, antaisin sille itseisarvon, sillä pidän sitä oppimisen päälähteenä havaitsemiselle, totuuden ja todellisuuden etsimiselle, totta kai ihan tavallista elämää ja todellisuutta, esim. luontoa ja ihmistä. Taide on ensisijaisesti oppimisen lähde, ihmiskuvan ja maailmankuvan luomista, ja jälkihoitona rikkoutuneen mielen avustamista takaisin mielikuvitukseen. Terve mielikuvitus kuvittelutaitona on eri asia kuin psyykkisestä puolustuksesta tullut ja väkivallan kautta kehittynyt ja yliaistimuksista syntynyt.

Pahan traumani avasin yli kolmekymmentä vuotta sitten kirjaksi. Se sai heti tappotuomion, koska siinä oli unenomaista, siinä oli satua sekoitettuna, koska kuvasin minuutta, ja saduissa kuvataan sitä. Oli kuvattu asioita, jotka olivat tabuja. Siellä oli Jeesus ja Jumala, koska olin sitä oppinut lapsuudessa. Tehdessäni olin taantunut psyyken kokemuksessa lapsuuteen, etsimään todellisuuttani ja kokemuksia. Kirjan kirjoittaminen oli taideterapiaa.

Totuuden etsijät taistelevat vallasta, mikä on totta ja mikä ei, ja he haluavat vain oman totuutensa totuudeksi ja näkyviin. Totuus voi muuttua, se on myös tieteen tehtävä, kun toisin todistuu. Tärkeää asioita arvioitaessa on huomata merkitys, mihin se liittyy, eikä tehdä koko kulttuurista tai taiteen eri lajeista epäkelpoa.

Oma ”taideteokseni” oli psyykestä tullutta kuvailua kaunistamisena, koska psyyke tarvitsi sitä palautuakseen traumakokemuksesta. Se oli pääosin mielestä autenttisesti syntynyt, ei tietoinen prosessi. Moni sortui kuvittelemaan, että ajattelen myös samoin, että havaitsemiseni on myös jokseenkin kuviteltua. Mutta ne ovat aivan eri asioita, moni masentunut havaitsee erittäin selkeästi ja tarkasti, ei aina ja jatkuvasti, sanoi yksi psykiatri luennolla.

Hoitiko taideteos psyykeäni, hoiti ja ei, mutta siitä ei tullut tarpeeksi vahva, sillä sain häpäisyä, mitä sinä hullu kirjoitat, oletko uskovainen, kuvitteletko olevasi Jumala, olet täysin lapsellinen, satuja, ja psyykeni romahti myöhemmin. Psyyken romahtamisen syy oli se, että suuni suljettiin, sinä et puhu tästä, se ei ole oikein, itsemääräämisoikeuteni murskattiin, rankaisuja, tuomiota ja häpäisyjä sateli niskaan, ja kun puolustaudun, sain lisää niitä. Valta oli juuri se asia, josta ei puhuta monissakaan tieteen julkaisuissa, kun se riistetään täysin, mutta riistäjät eivät kerro tehneensä mitään väärää. Psyyken ongelmiin etsitään syitä pääosin persoonallisuudesta, ei teoista. Kannattaa lukea psykiatrian historiaa, siellä ihminen, joka ei kykene tappamaan, on mielisairas, mutta se ei ole koko totuus, psykiatria on mennyt myös eteenpäin.

Häpäisijät ja toisia kunnioittamattomat eivät tunne vastuuta teoistaan, vaan syyllistävät uhria, oireina näkyy asioiden salailua. Usein he sekoittavat hyökkäyksen ja puolustuksen. Sitä tapahtuu jopa valtioiden tasoilla, Venäjältä tulee viestiä, kuinka muut hyökkäävät, kun he itse hyökkäävät. Tämä sama näkyy monissa yhteisöissä ihmisten välillä.

On vastuutonta etsiä ihmisen/yksilön totuutta, hänen todellista olemustansa ainoastaan käyttäytymisestä, kirjoituksista ja/tai kuvauksista. Ihminen on muuttuva ja usein nuo ”totuudet” rakentuvat mielikuvitukseen, minkä toiset luovat ihmisestä, mikä on psyyken ominaisuus, kun kohtaa syyllisyyttä hierarkkisoituvan vallan avulla. Pääsääntöisesti uhri syyllistetään, koska se on kulttuurinen tapa uskonnoista tulleena ja mielen opittuna ominaisuutena uhrata sisäinen itse ja uskoa vain jossakin ulkona olevaa.

Unet ovat yksi itsetutkiskelun lähde. Carl Jung, psykiatri ja pitkän linjan psyyken tutkija on ehkä pisimmälle mennyt näkemystensä luomisessa. Hän sanoo kuitenkin, että unet ovat aina yksilön itsensä tulkittavissa ja tieteen vaatimusten mukaan hän etsii yhteisiä piirteitä, yleistettävyyttä. Pääteos on Symbolit, piilotajunnan kieli. Jungia syytetään uskonnollisuudesta. Koska hän oli ihmisenä lukenut, hänen ajattelussaan näkyy kognitiivinen lähestymistapa. Yksi minua puhuttelevimmista olevaisesta oli arkkityypit, joita hän kuvaa yhtenäisiksi ihmisillä, vertauskuvallisena, eli metaforana. Tällöin tuo unikuva selitetään itselle, mitä se voisi kertoa. Yksi arkkityypeistä oli kala, mitä esiintyy juuri paljon uskonnollisessa kirjallisuudessa. Näin usein unessa itseni kalan muotoon muuttuneena kehollisesti, kun olin menettänyt minuuteni, ja hahmotus hävisi. En ollenkaan ihmettele, jos monet näkevät, vaikka mustekalana itsensä, kun minuudessa ajattelutoiminnat seikkailevat.  Unikuvat kertovat sekä tunnetason että kehotason ilmentymää kokemuksessa. Mustasukkaisuus, kateus, ja pelot menetyksistä ovat ehkä vahvimpia. Joskus näin unen, jossa lapseni ryöstettiin kasvatettavaksi erilaisen aatteen mukaisesti kuin arvoni olivat, koska niitä pidettiin arjessa väärinä. Kovan stressin aikana aivoni lähtivät lentelemään maailman pääkaupungeissa. Kateellinen tai mustasukkainen kaveri voi unessa tulla viemään sinun omia asioitasi. Unia voi luokitella, pelko, toive, konkretia. Pelkounissa tapoin sapelilla suuren armeijan, kun olin yhteisön alistama ja sain siitä voimaa vastustaa heitä.

Tajunnasta on monenlaisia teorioita, yksi niistä on ylitajunta, tajunnan olemuspuoli, mikä tulee esiin, Viktor Franklinin ajatuksissa. Timo Purjo sanoo, ettei alitajunta olisi Jungin ja Freudin käsitteistöstä tulleita. Frankl ajattelee, ettei psyykeä ja henkisyyttä tule sekoittaa, ja olen tästä samaa mieltä, mutta eri mieltä siitä, että ihmisellä toimisi aina ylitajunta, se on jo pidempään ajatuksillaan toimineen kognitiivinen kyky, myös psykologian tutkija Tony Dunderfelt puhuu ylitajunnasta ”Elämänkaaripsykologia” kirjassaan. Ylitajunnan keskiössä on tarkoitus, ja se on uskoa ja kykyä ratkoa vastaan tulevia ongelmia oppien tai toimien. Missään en ole kuitenkaan kohdannut tajuntansa menettäneiden teorioita, niitä luokitellaan vain psyykkisiksi persoonallisuuksiksi ihmiskuvan avulla. Liikaa psyykkiseen puolustukseen joutuneen aistimukset hajoavat, eikä niitä saa koottua, tunnesitoutumisen kautta persoonallisuudeksi kehittyneet voivat tulla pakkomielteiseksi ja tunneskeemoina häiriöisiksi.

Erottelen tajunnassa tietoisen, tiedostamattoman ja tajuttoman, jossa tajuton ihminen menettää hahmotuskykynsä kehoon ja havaitsee vain kehostaan tai ajatuksistaan osan, muistista on tippunut osia pois, kokonaishahmotus häiriintynyt. Se ei aina ole dissosiaatiota, mikä kehittyy traumaperäisesti, vaan minän puuttumisesta johtuvaa, ei ole lupa havaita asioita, joista on kiinnostunut, koska ympäristön ihmiset kokevat ne vaarallisena, paljastuksina ehkä itse tekemistään pahoista teoista ja rankaisevat julmasti. Tiedostamattomassa syntyy tunteet, tietoisen tunteet ovat menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden kautta kokemuksia, alitajunnasta muistan jonkun sanoneen, se on yhteisössä kiellettyjen asioiden piiloon laittoa.

Valitettavasti totuudenetsijät ovat usein ongelmien taustatekijöissä, ne totuuden etsijät, jotka alistavat toiset omiin näkemyksiin. Mitä enemmän alistamista, väkivaltaa ja itsemääräämisoikeuksien riistoa esiintyy, sitä enemmän tarvitaan taidetta korjaamaan ongelmia. He, jotka aliarvioivat taiteen merkityksen, he itse asiassa tuomarielkein luovat paineita juuri lisääntyvään taiteeseen. Taide ei saisi olla itsetarkoitus tarkoituksettomana ja merkityksettömänä, vaan oppimisen ja kehittymisen väline. Me tarvitsemme taidetta itsemme syttymiseen henkisellä tasolla yksilöinä, ja yhteisöllä tasolla yhdistämään meitä.

Joku luo taidetta, joku tiedettä selittäen totuutta, tehden siitä teorioita. Totuudelle on annettava rauha olla, sitä ei voi vangita, sillä salattuna se kääntyy itseään vastaan, hyväksymällä totuuden, ymmärrämme sitä paremmin. Jos alistamme muita uskomaan omaa totuuttamme, se hävittää toisten totuutta ja menetämme sen.

Aistihavaitsemisen lupa ja mielikuvituksen oikeudet ovat oppimisen suojaamista ja taiteen avulla vapautumista ja toisaalta kaltoin kohtelun lisääntyessä liiallinen mielikuvitus voi johtaa ongelmiin korjaavina hoitona. On viisasta estää kaltoin kohtelua ja suosia itsetutkiskelua, toista havaitessa esiintyy heijastaminen ja peilautuminen itsestä, ei aina, tarkkoja havaitsijoita on. Rikolliset haluavat, ettei asioita ei paljastu, vaan ne salataan, on aivan yleistä, että rikollinen ilmoittaa ensiksi, en ole tehnyt mitään. Usein mielenterveysongelmaiseksi ja persoonallisuushäiriöiseksi halutaan luokitella ihminen, joka ei alistu vallanpitäjän näkemyksiin, auktoriteetti toimii autoritäärisesti. Väkivaltaa harrastava näkee väkivallatonta ihmistä katsoessaan oman väkivaltansa ja todistaa sitä, ei aina. En voi sille mitään, että katson psykiatrien silmälasien kautta, 97 % meistä on jakautunut mielestään, uskon tätä enemmän opituksi, josta voi oppia pois vapauden kautta kokonaisuudessa olemiseksi, aivovaeltelulla. Moni persoonallisuutta tutkinut tunnistaa tämän ongelman vastakkaisuusteoriana. Monet persoonallisuusteorioista ovat kehittyneet ihmisten kokemusten todentamisesta, jossa on ollut valtaa, minuutta ja mahdollisuutta toteuttaa niitä.

Havaitsemisen oppimisessa tärkein rooli on mielen synnyttämän mielikuvan haltuunotto, sen saa harjoittelemalla, se on fyysistä aistihavaitsemista, taide edesauttaa sitä. Sen sijaan mielen syviin tajunnallisiin, ei tietoisiin kuuluu itsepuolustus, kun itseä uhataan/tuhotaan, nämä ovat unenomaisia ja vertasukuvallisia. Periaatteessa unet ovat myös uskon ydintä Jumalan johdatukseen sisäisen minuuden kehityksessä, ja myös psykoanalyysissa merkityksen syntymisen perusta, jossa on kokija ja kohde, tavoite ja subjekti, syvimmillään hajoaminen. Syntymästään saakka vapauteen kasvaneena ja taidesymbolien tavoittama ihminen vapautuu negatiivisista ja aistimuksia ehkäisevistä tunteiden ehdollistumista ja niiden vaurioittavista vaikutuksista.

Parempi luoda kuvaa maailmasta ja itsestään kuin siirtää ylimielinen kykynsä älykkyydessään toiseen arvioidakseen häntä ja luoda toisesta toisenlaisen totuuden kuin hän on. Ikuinen kiista siitä, mitä pitäisi kehityksessä enemmän huomioida, sisäistä minää vai kehollista, aistihavaitsevaa. Sanoisin, että vuorovaikutteisesti ja tasaisesti, sillä kehossa on tappajan/halkojan vikaa, kannibalismia ja narsismin piirrettä, jotka sitten ehdollistuvat tunteisiin. Sosiaalisten kenttien kontrollit, heijastusongelmat ja peilaukset, kun tuovat vain uusia kuvia, ei totuutta.

Liiku, laula ja leiki, luo ja ota vastaan taidetta eri muodoissaan, ne vievät kohti vapautta, kohti parempaa muistia, persoonasi ei tarvitse olla orja kulttuurin järjettömille pakotteille ja uskomuksille, persoonallisuutesi voi vapautua lihan ikeestä, ehdollistumista, rooleista, ja ihmisyydelle vieraista arvoista, jotka palvelevat systeemeitä, ilman tarkoituksia ja merkityksiä kohti hyvää. Huuda vaikka tuskasi kehosta ulos, silla vapaus on iloa.

Raija

ARVOJEN RISTIRIIDOISTA

 

Paljon puhutaan siitä, kuinka arvot ovat tärkeimpiä asioita johdettaessa ihmisiä yhteisyyteen ja henkilökohtaisesti kulkemaan kohti eettisesti hyvää elämää. Absoluuttisiksi, ehkä abstrakteiksi tai itseisarvoiksi voidaan sanoa, totuutta, kauneutta, hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta, rakkautta ja pyhyyttä, sanoo Timo Purjo, kirjassa, Arvot ovat ihmisen toiminnan perusta.

Neljäkymmentä vuotta sitten työpaikallani aloitettiin arvokeskustelut. Muuta minulle ei jäänyt mieleen kuin se, etteivät ne paljon vaikuttaneet. Ihmiskäsitykset ja ihmiskuvat olivat liian erilaisia työntekijöillä, koska yhdistävää ammattieettistä identiteettien kautta osaamistaitoa ei ollut. Kaupunki oli päättänyt, että työ toteutuu hyvin, jos ihmiset ovat mahdollisimman erilaisia koulutuksiltaan. Jälkiviisaana voin vain todeta, ettei se toteutunut. Jokin yhteinen arvojäsennys olisi pitänyt olla pohjalla rakentamassa yhtenäisyyttä jo koulutuksissa. No, se ainakin minulle vaikutti siten, että luin kirjoja arvoista, ja etsin niiden vaikutuksia ja huomasin, että niistä on paljon kirjallisuutta, mutta osin niin paljon hajallaan ja epämääräistä, että oli vaikeaa saada järkevää johdonmukaista tietoa.

Kaikki lukemani filosofiset perusteet ovat perustuneet ihanteisiin, joihin on pyrittävä, ikään kuin oppina, mutta ei vielä valmiina. Ei sitä turhaan sanota, että filosofia on ajatteluun oppimista, sitä täytyy olla, muuten ei päästä eteenpäin. Tavoitteita, laajemmin päämääriä, on oltava, muuten emme opi mitään. Ovatko ne auttaneet elämässä näillä menetelmillä, sanoisin, eipä juuri? Kärsimyskysymyksiin ne eivät ole vastanneet, sen helpottamisena, koska niissä luotetaan ihanteellisesti ihmisten kykyyn ajatella ja kehittyä ja kärsimystä pidetään osin oppimisen ehtona, mitä se voi ollakin, jos ihminen kehittyy kokonaisuutena hyvin, mutta liiallisena tuhoaa ihmisen. Maailma on todistanut minulle niin laajoissa historian näkemyksissä, kuin henkilökohtaisessa elämässäkin, että sivistys puhalletaan hetkessä pois ihmisten mielistä niin tavan kansalaisilla kuin laajasti oppineillakin. Puheet ovat liian usein valheita ja/tai luotuja uusia totuuksia, teot julmia, ja opitkin vääristyneitä. Ihmiskäsitykset ja ihmiskuvat ovat hyväosaisten maailmasta. Usein katsonkin ihmisten hyvinvointia sairastumisen kuvassa, vaikka pidän erittäin tärkeänä ennaltaehkäisyä ja hyvinvoinnin edellytyksiin pyrkivästä elämänasenteesta, mutta se ei ole helppoa. Asenteesta, ihminen on paha synnynnäisesti, eikä muutu, en pidä, kyllä voi muuttua.

Raamatussa, niin kuin muissakin uskonnollisissa kirjoissa puhutaan paljon pahuudesta, se tuottaa yhä enemmän pahuutta, koska ihmiset ymmärtävät pääosin sen niin, että menneisyyden kristittyjen tekoja on toistettava sanoja myöten. Kuitenkin esim. Viktor Frankl puhuu uskontojen puolesta, itsekin olen löytänyt sieltä viisautta. Frankl esim. ymmärtää uskontunnustuksen nöyrtymisen oppina viisaudelle, kun taas melkein kaikki ymmärtävät sen julistamisena ja kumartamisena korkeammalle, tottelemisena, eikä henkistä kasvua tapahdu. Niin Raamatun kuin Koraanin tekstit johtavat henkisen oppimisen tuhoon tulkinnan ja/tai toiston vuoksi, kielet johdattavat harhaan ja eivätkä kohtaa ihmisyyttä todellisena, eriarvoistuminen on usein takana, kun valta valitseekin eikä viisaus. Ihmiset luottavat liikaa kokemukseensa, se ei kuitenkaan vastaa tiedon vaatimaa totuutta loogisena ja kuvaavana, vaikka onkin erittäin tärkeää ihmisen hyvinvoinnin kannalta mielenterveydessä.

Ihmiset eivät todella opi sanakielen kautta oikeasti asioiden suhteita, vaan siitä on tullut vallan ja uskomusten väline, mielivaltaa. Sanakieltä ylistetään, mutta siltä ei vaadita oppimisen syvempää ja laajempaa korkeatasoisuutta.

Frankl sanoo, että palvelu on ihmisen hyvinvoinnin kannalta tärkein asia, eikä esim. itseilmaisu ole niinkään tärkeää. Olen nähnyt palveluiden ongelmana usein, en aina, vaarallista vallan käyttöä ja alistamista, josta Frankl ei puhu paljonkaan. Perusoikeudet, jossa ihmisyys voisi toteutua, on monta kertaa hukassa. Esim. Maslowin tarvehierarkia osoittaa sen mainiosti. Perusoikeuksien menetys, esim. itseilmaisun, voi johtaa kaltoin kohtelussa siihen, että ihminen joutuu jatkuvan psyykkisen puolustuksen tilaan, ja minuus ei voi toimia. Itse olen joutunut luopumaan perusoikeuksista juuri vallan väärinkäytön vuoksi. Opiskeluani on estetty, itsemääräämisoikeuteni on viety. On väärin puhua valinnanvapaudesta, kun sen vie joku ”palvelullaan” tai yhteisö julmilla rankaisuilla. Voihan sanoa, että olen valinnut, kyllä olen valinnut kieltäytymisen julmista toimenpiteistä lähtemällä ulos yhteisöistä ja ihmissuhteista, mutta onko se vapaa valinta, jos joutuu pakenemaan hirvittävyyttä. Laajemmin ajatellen näemme nyt maailmassa, kuinka palvelu opettamisena ei ole toiminut, sivistys karkaa kuin vesi hanhen selästä, kun joku diktaattori on päättänyt ajaa filosofiaansa, ja määritellyt ihmiskuvan oman mallinsa mukaan.

Ihmisyys tulisi nähdä osittain muuttuvana ja kehittyvänä, eikä juuttua järjettömiin malleihin. Se lienee ensimmäisen käskyn tarkoitus.

Itsemääräytymisen vieminen ihmiseltä tuhoaa ihmisen mielenterveyden, se vaara on usein auttamisideologiassa, ihminen ei voi tulla omaksi itseksi, kun auttaja ”tietää hänen hyvänsä”, kuten Frankl sanoo. Tässä täytyy olla kuitenkin hyvin tarkkana, sillä hänellä on ehdot sen toteutumiseen. Opiskeluissani luin Martti Lindqvistin kirjan, ”Auttajan varjo”, jossa näistä auttajan vallan ongelmista puhutaan. Ihmisten havaitsemiset, analyysit, tiedonmuodostus, tunne-, ja mielen vaikutukset ja monet tilanteiden ja ajan vaikutukset sekä kulttuurista tulleet pakotteet ja/tai valtaoikeudet rajoittavat meidän kykyämme nähdä paremmin. Esim. ihmisen ulkoisessa kehossa voimme nähdä seksuaalisia piirteitä, ja tulkita että ihminen haluaa, mutta kysymyksessä voikin olla käyttäytymisessä kehittynyt seksuaalinen piirre, viehättävyyden/hyväksynnän/vaatimusten/vallan aiheuttama opittu käyttäytyminen, psyykkinen sosiaalisen häiriökäyttäytymisen ongelma. Osaammeko silloin kunnioittaa toista, vai syöksymmekö tulkitsemaan, käyttämään ylivaltaa, ja vallankin kun oppimme ihmisyydestä on vajaa, kielellinen kykymme heikkona, syntyy vain vallan väärin käyttöä.

Reduktion ismissä ajatellaan, että kaikki teot, ja kehitykset voidaan palauttaa alkutekijöihinsä aina elimiä myöten. Uskon tähän osittain itsekin, mutta valitettavan usein se onkin vienyt sellaisiin käsityksiin, jotka eivät ole totta, ja taustalla on usein tieteeseenkin pesiytynyt kuvitelma valinnan vapaudesta, hyvä/paha akselilla, ihmiskuvana. Ratkaisevaa on, osaammeko päätellä asian loogisesti syys/seuraussuhteen, ei psykoosiin joutunut tietoisesti valitse, valinnat on psyyken puolustuksesta syntyneitä reaktioita, mielen kauhun ajamina, kauhu yliaktivoi aivot, ja ne pursuavat mieli/muistikuvia, joita henkilö toistaa tiedostamatta ja sekaisin. On opittava myös oppimisessaan psyyken reaktioiden vaikutukset.

Kun tutkii Freudin seksuaaliteorioita elämänvoiman perustekijöinä, on syytä erottaa pelosta ja mielihyvästä syntyvä aktivaatio, joilla on erilaiset seuraukset ja ne näkyvät erilaisina käyttäytymisinä. Itse ajattelen, että esim. trauman aiheuttamat ilmestykset, joista Raamatussa puhutaan, on aika paha ilmiö, kun sitä Jumalaksi uskotaan. En usko sokeasti seksuaaliteorioihin niiden ilmentymänä ulkoisessa käytöksessä, kuten neurooseissa.

On väkivallaton normaali mielihyvä, millä Freud tarkoittaa seksuaalisuuden aistimuksena, ja pelosta syntynyt ja käytökseen ilmaantuva sosiaalisen kehityksen häiriö seksuaalisuutena,  yliseksuaalisuutta ja yliaistillisuutta.

Eettisyys on vastuun ydintä valinnoissa ja eettisyyskasvatus arvojen päämäärä.

Raija

 

MUISTI JA MUISTELUITA

 

Juhannuslukemista.

Muisti on niin omituisia reittejä kulkeva, että siitä on joskus vaikea saada kokonaiskuvaa, mutta aina voi yrittää hahmottaa, se tuo helpotusta, kun jotakin ymmärtää.

Pääsin aika syvälle lapsuuteen, noin kahden ikävuoden ajalle muistin kiinni ottamisessa muutama vuosikymmen sitten. Haju- ja makumuisti palautuivat ensin, imelinä ja multaisina, sitten tuli tunnekokemus ja tapahtumamuisti ja muistin parantuessa selkeytyi kuulo sekä näkö loogisina jatkumoina, ei vain satunnaisina havaitsemisina. (olen 70v.) Hajut ja maut muistin muutaman vuoden ajan, nyt en saa niitä kiinni, ne ovat muuttuneet muistoiksi/tiedoiksi. Lapsuuskodissani oli kaksi kanaa, musta ja valkoinen, joita menin katsomaan navettaan. Sitten epäilin, onko muistini totta, koska silloin laulettiin laulua, ”Musta kana ja valkoinen kana, menivät kukkoa vastaan”. Soitin sisarelleni, joka oli minua 6 vuotta vanhempi, oliko meillä kanat. Hän vahvisti olleen. Jos ja kun tunteet jätetään huomiotta, tai niitä ei synny, niitä ei kuulla tai niitä ei tunnista tai osaa sanoittaa, ne nousevat mieleen vuosikymmentenkin päästä ja niiden esiintymiskuva on kiinni kokemuksen laadusta. Vanha sielu ja konservatiivinen muisti ilman uusiutumista ja luovuutta tuo toiston ongelmaa, mutta miten käy, jos mieli jakautuu, muisti takertuu etuaivolohkolle, tai velloo vain menneisyyden muistoissa. En usko, että lapsella olisi synnynnäisesti jakautunut mieli, se on opetuksen ja oppimisen tulos, vain valmius on olemassa.

Lapsen ohjaaminen (= kasvatus ja opetus) on äärimmäisen tärkeää, eriyttäminen osaamisalueittain, niin ettei lapsi jää ”kokonaisvaltaisuuden” loukkuun, josta lastenpsykiatri Jari Sinkkonen monesti varoittaa. Lapsen kokemus ja kehitys jumittuu silloin kuin kaksivuotiaan tasolle, koko keholla aistimusta ja muistikuvia. Tunteet ovat silloin nk. kehotunteita, mitkä ovat enemmän kehoaistimuksia, mielen kokemuksia, kuin että ne olisi oppinut tunnistamaan kokemuksesta syntyneinä tunteina, iloa ja surua, mitkä ovat perustunteita, ja jo lapsen syntymässä tulleita, keho on vahvempi muistissa ja sisäiset kokemukset jäävät alle. Nk. perisynnit näen opetetuiksi, kilpailusta tulleina, väkivaltaisen opetuksen tuloksena, mitkä valitettavasti kehittävät vallanhimoa, ja sen maailmanhistoria todistaa.

Muistin rakennetekijöinä aistimuksessa ovat, muoto, merkitys, äänne, ja tunne. Varmaan muitakin sääntöjä on, tietoni on 30 vuoden takaa ja olen tutkinut vain vähän muistia. Vain pari viikkoa sitten sain muistutuksen muistisäännöstä. Lääkäri kertoi kipuni syyksi limapussitulehduksen, mutta muistiin jäikin lonkkaniveltulehdus, koska ensimmäinen oli tuntematon termi, kuulo ei vastaanottanut, ennen kuin toinen lääkäri sanoi sen minulle. En siis tunnistanut sanaa. Psykologiassa puhutaan moralistisesti valikoivasta kuulosta. Uskon enemmän asian olevan tunnistamisongelma ja/tai psyykkisen puolustuksen aiheuttama aistimuksen hajoaminen, minuus ei kykene koostamaan muistin osia toisiinsa, ja taantuessa lapsen tasolle alkaa lohkominen aistimuksena, pois muistista osia, pois kokemuksesta, missä taustalla ehkä hirvittävyyksiä, jolloin alkaa pako tilanteesta, ja psyykkinen torjunta. Täytyy muistaa, että välttämättä ei ole nyt ja tästä tilanteesta, vaan muisto voi ahdistaa jostakin vanhasta, ja se tulee väistämättä esiin, jos asiaa ei ole voinut käsitellä, tai sitä ei ymmärrä ja voi myös projisoitua toisiin, heidän ongelmikseen. Tapaukset ovat aina yksilöllisiä, ne eivät aina toistu, ja ongelmia voi olla näkijässä tulkintana.

Missä se luovuus oikein asuu, mitkä ovat tavoitteemme, muistin tulisi vaellella aivoissa eri puolilla? Luovuudessa on kolme vaihetta, myyttinen, rakentaminen, ja lopputulema, ja sen taustalla on merkitykset ja tunteet. Sitten on laatikkoluovuutta, mikä on yleisempää, jakautuneessa mielessä, edestakaista siirtelyä kuin palikoita, mutta asia pysyy samana, kuvitus vaihtelee, ikään kuin mieli syöksähtelisi menneiden syvämerkityksistä tulevaisuuteen ja mielikuvat siirtyilisivät sen mukaan, realiteettien salliessa mitäkin. Kun mieli on ehdollistettu olemaan tietynlainen eikä ole vapautta aivoissa liikehdintään, oleminen voi olla ainoastaan etuaivolohkolla muiden odotuksia täyttäen, muuten voi saada kuolemantuomion. Tulevaisuudessa elo saattaa viedä hurmokseen, menneisyydestä ei saa selvää ja/tai sitten ne ovat mukavasti kontekstissa normaalina kehityksenä ja liike on vapaata. Pakotetut opit tuovat aivoihin polkuja, joista ei osaa poiketa katsomaan eri kohdista. Jokin teoria sanoo, että merkitykset ovat tärkeintä mielen kokemuksessa, jolloin tunteet sitoutuvat niihin ja muisti vahvistuu. Merkityksessä on merkitysskeema tunnekehityksessä, ja merkitysperspektiivi, kohteen kokeminen yksilön tavoitteena ja ympäristön vaatimuksina. Kun yksilön merkityksessä nämä kaksi aktivoituu, syntyy tunneside, merkitys ylläpitää sitä, siksi juuri oppimisen kannalta on äärimmäisen tärkeää, että tunnekokemukset kohdataan ja käsitellään, armollisesti.  Aivotukija Saarikivi sanoo, että sekä tulevaisuus, että menneisyyskäsittelyssä aivot aktivoituvat samasta kohtaa, mikä voi kertoa mielestäni yliaktivoituneesta mielestä. (Yle.fi sivuilla) Arvot säätelevät sitä mitä valitsemme ja arvot ovat laajemmassa merkityksessä taustalla, mihin kohdistamme valinnat.

Viktor Franklin hyvinvoinnin keskeisin oppi olemassaolostamme on löytää tarkoitus ja hyväksyä kärsimys, mitkä hän kehitti keskitysleirillä. Tarkoitus merkityksen kautta sinällään on arvokasta. En hyväksy periaatetta, jossa on lupa tuottaa toisille kärsimystä, se on vallan ongelma, tapettavaksi ja psyykestään tuhoutuvaksi ei tarvitse alistua. Franklinin näkemys, että ihminen olisi aina ajattelukykyinen ja valitseva, mitä vieläkin toitotetaan, otetaan vain asenne miten suhtautua omiin tunteisiin tai ajatukseen. Itselläni se oli koulutuksen tuoma ja vahvan fyysisen harjoittelun kyky/työtä, ennen sitä psyykkinen puolustus hajotti ajattelun, ja muutti kehonkuvan muodottomaksi, mutta psyyken syvyydessä oli kuitenkin sellainen ominaisuus, mistä Frankl puhuu, ihminen selviytyäkseen (ei varmaan aina) menee kohti hyvän/kauniin/mielekkään kokemuksia. Mielen ominaisuudessa on kyky kaunistaa asioita, mikä tuli itselläni selkeästi esiin. Syvätaantumassa palasin lapsuuden satuihin ja sain takaisin hyvän olon kokemukset.  Aistimusten hajoamisesta luulen, että siinä oli taustalla myös heikko ravinto, ja raskas työ jo varhaislapsuudessa, mikä toi myöhemmin sairauksia, myös psyyken puolustus väkivallan alla.

Psykoanalyysi etsii vastausta vaistoista ja vieteistä, mitkä ohjaisivat aina tekojamme ja valintoja, syvimpänä id, josta seksuaalivietti ohjaisi aktivaatioon, minä on kolmiosainen, id, ego ja yliminä. Olkoon miten tahansa, varmaan totuutta kaikissa, mutta ne eivät mitenkään voi toimia, jos ihminen menettää perusoikeutensa, puhumisen, osallistumisen, oppimissoikeudet ja ravinnon, eikä minuutta ole, se on toisten armoilla, ja orjuutettu. Menneisyyden suuret ajattelijat vaikuttavat näkemyksiimme, ihmisen valintakykyä katsotaan yhä hyvän ja pahan valitsemisena.

Tieto kulkee aivojen synapseissa välittäjäaineiden avulla. Monia vaikuttajia on muistin rakentumisessa, vähemmälle huomiolle on jäänyt toiminnallinen puoli. Jos minuutta ei ole olemassa, sosiaalinen kontrolli estää puhumasta, voiko ajatella vain yksikseen, vain itseään varten, en usko, rakastava vuorovaikutus on oppimisen perusta, alistava oppimisen tuho. Milloin kysymyksessä on mielen valittu aktivoituminen, ja/tai mieli toimii yliaktivaatiossa hurmioituen, yliaktiivisen tahdon ja halun kautta, ja kenties kielikin on sekaantunut asiaan? Uskon vakaasti siihen, että jos on tarpeeksi pitkä leikki-ikä seitsemään ikävuoteen vapaana leikkinä, niin lapsi oppii erottelemaan mielikuvat muistikuvista, mielen tuottamat, tunteiden aktivoimat, sanakielen oppimisena ja jos ne tasapainottuvat vapaaseen vaelteluun, minä koostajana ja kartoittajana jäsennellen järjellään ne loogisuuteen, eritellen ja kokonaishahmotukseen.

Muisteja on erilaisia, ja niillä on tietynlaiset toimintaehdot, niiden ymmärtämiseksi vaaditaan tiukkaakin analyysiä, mutta joitakin oppeja voidaan pitää pätevinä. Kuten esim. kuulo-, näkö-, ja lihasmuisti, nk. aistimuistit. Sitten on toiminalliset opitut muistit, pitkäaikainen ja lyhytaikainen, joiden toimintaehtona on se, että minä tahtovana on kehittynyt, ja kykenee siirtämään lyhytaikaisesta muistista pitkäaikaiseen, se ei ole automaattista, yksipuolisesti ohjatut opetukset estävät tätä toimintaa jo hermostojen tasolla ei tahdon alaisena, automaattisena toimintona, psyykkisen puolustuksen tuomana. Muisti on psyyken alainen, se ottaa vastaan sen minkä ymmärtää ja kykenee, ihailut vie tavoitteisiin, inhon puolella hylkäykseen, havaitsemme harvoin tapahtuvaa, erikoisia, vastoin omia muistikuvia olevia, tunnistamattomia, liiallisia, vastoin omaa kehitystä olevan jne. En ole muistin ja sen tutkimuksen asiantuntija tai tutkija, ja kerron vain siitä vähäisestä kokemuksesta, jota itse olen lukenut ja tehnyt lopputyön dementoituneiden muistista. Varmaan on keksitty jo uudet nimet, opiskelustani on 30v., geriatrian professori Antti Hervosen lyhytaikaisen muistin toiminnasta oppina. Miten se toimii pelon ja luottamuksen pohjalta, sitä haluaisin nyt kysyä, turvallisesti liike on hyväksi, kohtuuttomissa peloissa liike pysähtyy aisteissa?

Kun ei voi jättää pois kehoaistimusten havaitsemista, ja tunne-elämää ruokkivaa mielikuvitusta, tasapainon etsiminen on kasvatuksen, opetuksen ja ohjaamisen tehtävää. Kuinka usein oletkaan kuullut ohjeen, elä tässä ja nyt, tulevaisuudessa, älä elä menneisyydessä? Ja kuitenkin muistin ja aivotoiminnan kannalta näiden on oltava hyvässä kontekstissa keskenään toisiaan varten, liiallinen tulevaisuudessa eläminen voi viedä maniaan, menneisyydessä olevat eivät avaudu muistiin, tässä ja nyt voi olla pelon kautta kehittynyt keskittymään psyyken puolustukseen, jossa hermojärjestelmä estää elimistön toimintaa.

Useampi muistaa elokuvan "Kellokosken prinssessa", jolloin prinsessa alkoi elää tarinoita kuningattarena, pois tästä todellisuudesta, sitä esiintyy nk. normaalien elämässä.

Fyysiset sairaudet voivat estää hyvää kehitystä, mutta ne ovat useimmiten korjautuvia oikealla ohjauksella ja hoidolla. Traumat ovat usein esteenä hyvälle muistin kehitykselle.

Raija

POSITIIVISUUS VS. NEGATIIVISUUS

 

Positiivisuus voisi olla parhaimmillaan ihmisyyden kannalta positiivisen ja negatiivisen näkemistä, niihin reagoimista, niiden korjaamista/näkemistä ja niistä oppimista, kokonaisuuden hahmottamista, jossa elämä on ihmisen oikeutta kokea hyvää, elämänhalua ja rakkautta.

Moni on valmis vannomaan positiivisuuden puolesta, ja määrittelee siten positiivisuuden ja ohjeistaa ulkopäin sen malliksi, ulkotarkkailijana, kun hyvä käytös voisi tulla hyvästä kohtelusta ja vuorovaikutteisuudesta syntyvänä. Useimmiten positiivisuus nähdään ainoastaan kauniina käytöksenä. Pidän tätä vaarallisena ilmiönä, vaikka puolustan hyvää käytöstä. Se tulee omasta kokemuksesta, kun olen nähnyt ja myös muiden kohdalla, ettei hyvä käytös aina vaikutakaan siihen, miten häntä kohdellaan. Pahuus on enemmän tekijän päässä, jonka hän kohdistaa toiseen ihmiseen, siksi sosiaalinen kontrolli on vaarallista totuuden näkemisenä.

Muutama päivä sitten oli keskustelua hymypatsaiden jakamisesta oppilaille. Joku opettaja tuomitsi vastustajat vanhempien ongelmaksi, jotka eivät sietäisi muille jotain sellaista, mitä oma lapsi ei saa. (artikkeli löytyy Yle.fi sivuilta). Tunnen muutamia hymypatsaan saajia. Jo alakouluaikaan huomasin, että patsaan saajat olivat hyviä valehtelemaan ja mielistelemään, aina ei tietysti ole näin. Moni joutui syytteeseen heidän synneistään, kun he siirsivät omat virheensä toisten tekemisiksi. Onneksi on myös niitä, jotka sitten oppivat, mutta pahassa tapauksessa oppimista ei tapahdu ollenkaan, silloin lienee kysymys patologisesta luonne/persoonallisuushäiriöstä.

Lapselle soisi kuuluvan turvallinen, luottamukseen ja hyväksyntään tasapainottava kasvun kenttä ikätoveriensa seurassa leikkien ja oppien, eikä siihen tarvita kilpailua. Loppujen lopuksi älykkyys, lahjakkuus ja erityisosaaminen on oppimisen seurausta, ei niinkään kilpailun tulosta, missä enemmän näkyy valtaa, minkä ehtisi vanhempanakin toteuttaa, ehkä viisaampana. Tasavertaisuus ei tarkoita sitä, ettei lasta tueta, vaan häntä ei laiteta liian aikaisin vertailemaan auktoriteettien tukemana, lapsi tekee sitä muutenkin herkästi itse, jos on heikko itsetunto. Vertailun tuloksena on usein enenevässä määrin negatiivisia tunteita, joista seuraa kiusaamista, pahimmillaan murhia. Elämää tulee suojella, ei tuhota, elämän mielekkyys rakentuu sellaisesta hyvyydestä, jossa annetaan oikeus yhdessä kaikille kokea positiivisia kokemuksia, kokea elämää mielekkäänä ja onnistua. Perusarvoista löytyy tähänkin vastausta; hyvyys, kauneus ja totuus.

Viime vuosikymmeninä on käyttäytymistieteet juurtuneet ihmisten mieliin niin, että niistä haetaan ratkaisua jokaiseen ongelmaan ja vastauksena näyttää olevan positiivinen psykologia. Kognitiivista terapiaa ehdotettiin juuri eilen uutisissa masennuksen parantamiseen, ja juuri silloin käy niin, ettei tunne-elämää hoideta, tunteet siirretään alitajuntaan ja ne syöksyvät jossakin pienestä vihjeestä raivona ulos. Ongelmiin haetaan vastausta käyttäytymistieteistä, minuuden kehityksestä yksilöllisenä, sen sijaan että tutkittaisiin enemmän tekoja, joita yksilöön kohdistetaan, ja joihin yksilö vastaa psyyken puolustuksella, kuin että perehdyttäisiin vallan rakenteisiin hierarkkisissa menetelmissä. Uhrin syy ajattelussa ei kiinnitetä huomiota tekoon ja valtaan.

Moni sortuu historiansa muisteluissa unohtamaan ajan, paikan ja tilanteen, mihin joku asia on johtanut. -50 lukulaisena tunnistan hyvin tunteista puhumattomuuden ja niiden sulkemisen alitajuntaan, kielikeskeisyyden ja sokean tottelemisen, (paitsi minulla kotona oli vapaus oppia ja leikkiä, yhteiskunta vaati tottelevaisuutta, kiltti toki olin, liiankin kiltti). Kun olen kuunnellut monien kertomuksia lapsuudesta, käsittelemättömät tunnekokemukset nousevat pintaan, usein pettymykset, menetykset, joissa on joutunut luopumaan omista unelmista. Kun muistia tutkii, nämä tunnemuistiin jääneet asiat nousevat pintaan ja usein syyllistetään vanhempia, tällöin kuva vanhemmista muodostuu negatiiviseksi, onhan lapsena odottanut, että vanhemmat olisi tyydyttäneet tarpeet. Kokonaisuus jää hahmottamatta.

Sellaisia positiivisuutta tukevia terapioita ja oppeja on jo pilvin pimein, joissa uskotaan pintapuolisen mielekkyyden hoitavan ihmistä ja vapautumaan negatiivista kokemuksista, kuten esim. kognitiivinen terapia, jossa tietoisuustasolla keskustellen uskotaan tunnetason parantumista, ikään kuin pannaan piiloon kauniilla keskustelulla. Mutta niin ei käykään, ongelmat purskahtavat pintaan mitä kummallisimmissa paikoissa ilkeytenä, halveksuntana, huonona kohteluna, jopa sanakieli muuttuu valehtelua tuovaksi, kauniiden tarinoiden pakotieksi julkiminuudessa ja opitaan salaamaan, pakenemaan totuutta ja singotaan pahaolo sitten heikompiin tai parempiin, piilossa muilta. En suosi negatiivisia tekoja, väkivaltaa tai ilkeyttä asian korjaamiseksi. Vastustan valheisiin menoa, jossa tuhotaan toisten ihmisten elämiä, ja suojellaan toisia ylivaltaa käyttämällä, missä takana on usein hierakkinen valta-asema.

Elämässä on joskus viisauksia, jotka ovat hyvin ytimekkäitä ja lyhyitä. Joku sanoi jossain, että Raamatustakin riittää muutama hyvä perusajatus. Olen samaa mieltä. Itse olen mieltynyt Narkissos myyttiin, mikä kuuluu kreikkalaisten tarustoon. Narkissos katsoo itseään lammen pinnasta ja rakastuu peilikuvaansa, mutta hänestä tulee sokea näkemään itseään. Tarinan opetus on varoittaa kauneuden vaaroista.

Positiivisten puolesta puhujia on paljon, ikään kuin, jos mielekkäästi puhuisimme ja käyttäytyisimme, asiat muuttuisivat rakentaviksi ja positiivisesti vaikuttaviksi. Kyllä, ne tekevät sitäkin, mutta voivat viedä yhtä hyvin valheeseen ja vallan väärinkäyttöön, ja tätä olen nähnyt enemmän. Parhaimmillaan positiivisuus on sitä, että siinä nähdään kokonaisuus, jossa negatiiviset asiat tulee käsittelyyn, ne uskalletaan avata, ja katsotaan totuutta silmiin, korjataan pahaa tuottavia ongelmia rakentaviksi. Kaunis tarina voi peittää totuuden. Mitään asioissa vellomista en pidä hyvänä, mutta usein se on vain syyteoperaatio, jossa salataan asioita, ja on lopulta syrjintää ja vallan väärinkäyttöä, roolittamista syyttäjä – syyllinen, eikä asiaa saa tuoda ollenkaan esiin.

Hyvä tahto on kuin rakkautta, haluta toiselle hyvää. Psykologisoitunut maailma tuijottaa käyttäytymistä. Olen käyttäytynyt hyvin, mutta muutamat kerrat, mitä ei voi edes sanoa törkeiksi, kuten tuntemattoman suutelu juovuksissa, on ollut se asia, mitä minussa on tuijotettu, ei suinkaan mitä olen ollut pääsääntöisesti. Huonoksi käyttäytymiseksi katsotaan pienet virheet, puolustusreaktiot, kun lyödään, mutta lyöjän tekoja ei saa tarkastella. Yhteisövalta on tottelevaisuuden valtaa, vuorovaikutus tarkkailija – tarkasteltava menetelmää, mikä on hierarkkista valtaa ja ehkäisee oppimista toisiltamme, vaikuttumista. Ihmisten ajattelu on niin psykologisoitunut ja stigmatisoitunut, että ihmiset tekevät diagnooseja kuin olisivat lääkäreitä. Yksi lähihoitaja sanoikin minulle kerran, kun houkuttelin töihin päiväkotiin, ”en ikinä, kun kaikki luulevat olevansa lääkäreitä”.

Ahdistus on usein ohjaavin tekijä ihmisten välisissä suhteissa, sitä ei kestetä, se nostaa pintaa syyllisyyttä, vaikka se ei olisikaan ongelman ydin, vaan käsittelemättömät tunteet. Olisi korkea aika herätä etsimään totuutta. Kuinka maailma onkaan nyt valheiden näyttämö, jossa nk. viisaat ja oppineet ovat olleet sokeita luottamuksessaan ihmisiin ja asioihin. Sitä on kaikkialla ihmisten keskuudessa.

Raija

Wikipedia: Positivismi on varsinaisesti 1800-luvulla syntynyt filosofinen suuntaus, jonka mukaan todellista tietoa on vain tieteellinen tieto, jollaista voidaan synnyttää ainoastaan päätymällä positiiviseen lopputulokseen tieteellisten teorioiden pätevyydestä tiukkaa tieteellistä menetelmää hyödyntämällä. Tämän vuoksi positivismi pyrki rajoittumaan välittömiin havaintoihin, tehden mahdollisimman vähän käsitteellisiä oletuksia.

Positivismin perustajana pidetään Auguste Comtea, joka katsoi tieteellisen menetelmän korvaavan metafysiikan ajattelun historiassa, ja näki teorian ja havainnon välillä molemminpuolisen riippuvuuden. Sana positivismi tulee sanasta positiivinen, jota käytettiin luonnehtimaan selvästi havaittavaa tosiasiaa. Myöhemmin positivismin perinnettä on jatkanut ennen kaikkea looginen empirismi, josta sen kannattajat käyttivät alkuvaiheessa nimitystä looginen positivismi.