ARVOJEN RISTIRIIDOISTA

 

Paljon puhutaan siitä, kuinka arvot ovat tärkeimpiä asioita johdettaessa ihmisiä yhteisyyteen ja henkilökohtaisesti kulkemaan kohti eettisesti hyvää elämää. Absoluuttisiksi, ehkä abstrakteiksi tai itseisarvoiksi voidaan sanoa, totuutta, kauneutta, hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta, rakkautta ja pyhyyttä, sanoo Timo Purjo, kirjassa, Arvot ovat ihmisen toiminnan perusta.

Neljäkymmentä vuotta sitten työpaikallani aloitettiin arvokeskustelut. Muuta minulle ei jäänyt mieleen kuin se, etteivät ne paljon vaikuttaneet. Ihmiskäsitykset ja ihmiskuvat olivat liian erilaisia työntekijöillä, koska yhdistävää ammattieettistä identiteettien kautta osaamistaitoa ei ollut. Kaupunki oli päättänyt, että työ toteutuu hyvin, jos ihmiset ovat mahdollisimman erilaisia koulutuksiltaan. Jälkiviisaana voin vain todeta, ettei se toteutunut. Jokin yhteinen arvojäsennys olisi pitänyt olla pohjalla rakentamassa yhtenäisyyttä jo koulutuksissa. No, se ainakin minulle vaikutti siten, että luin kirjoja arvoista, ja etsin niiden vaikutuksia ja huomasin, että niistä on paljon kirjallisuutta, mutta osin niin paljon hajallaan ja epämääräistä, että oli vaikeaa saada järkevää johdonmukaista tietoa.

Kaikki lukemani filosofiset perusteet ovat perustuneet ihanteisiin, joihin on pyrittävä, ikään kuin oppina, mutta ei vielä valmiina. Ei sitä turhaan sanota, että filosofia on ajatteluun oppimista, sitä täytyy olla, muuten ei päästä eteenpäin. Tavoitteita, laajemmin päämääriä, on oltava, muuten emme opi mitään. Ovatko ne auttaneet elämässä näillä menetelmillä, sanoisin, eipä juuri? Kärsimyskysymyksiin ne eivät ole vastanneet, sen helpottamisena, koska niissä luotetaan ihanteellisesti ihmisten kykyyn ajatella ja kehittyä ja kärsimystä pidetään osin oppimisen ehtona, mitä se voi ollakin, jos ihminen kehittyy kokonaisuutena hyvin, mutta liiallisena tuhoaa ihmisen. Maailma on todistanut minulle niin laajoissa historian näkemyksissä, kuin henkilökohtaisessa elämässäkin, että sivistys puhalletaan hetkessä pois ihmisten mielistä niin tavan kansalaisilla kuin laajasti oppineillakin. Puheet ovat liian usein valheita ja/tai luotuja uusia totuuksia, teot julmia, ja opitkin vääristyneitä. Ihmiskäsitykset ja ihmiskuvat ovat hyväosaisten maailmasta. Usein katsonkin ihmisten hyvinvointia sairastumisen kuvassa, vaikka pidän erittäin tärkeänä ennaltaehkäisyä ja hyvinvoinnin edellytyksiin pyrkivästä elämänasenteesta, mutta se ei ole helppoa. Asenteesta, ihminen on paha synnynnäisesti, eikä muutu, en pidä, kyllä voi muuttua.

Raamatussa, niin kuin muissakin uskonnollisissa kirjoissa puhutaan paljon pahuudesta, se tuottaa yhä enemmän pahuutta, koska ihmiset ymmärtävät pääosin sen niin, että menneisyyden kristittyjen tekoja on toistettava sanoja myöten. Kuitenkin esim. Viktor Frankl puhuu uskontojen puolesta, itsekin olen löytänyt sieltä viisautta. Frankl esim. ymmärtää uskontunnustuksen nöyrtymisen oppina viisaudelle, kun taas melkein kaikki ymmärtävät sen julistamisena ja kumartamisena korkeammalle, tottelemisena, eikä henkistä kasvua tapahdu. Niin Raamatun kuin Koraanin tekstit johtavat henkisen oppimisen tuhoon tulkinnan ja/tai toiston vuoksi, kielet johdattavat harhaan ja eivätkä kohtaa ihmisyyttä todellisena, eriarvoistuminen on usein takana, kun valta valitseekin eikä viisaus. Ihmiset luottavat liikaa kokemukseensa, se ei kuitenkaan vastaa tiedon vaatimaa totuutta loogisena ja kuvaavana, vaikka onkin erittäin tärkeää ihmisen hyvinvoinnin kannalta mielenterveydessä.

Ihmiset eivät todella opi sanakielen kautta oikeasti asioiden suhteita, vaan siitä on tullut vallan ja uskomusten väline, mielivaltaa. Sanakieltä ylistetään, mutta siltä ei vaadita oppimisen syvempää ja laajempaa korkeatasoisuutta.

Frankl sanoo, että palvelu on ihmisen hyvinvoinnin kannalta tärkein asia, eikä esim. itseilmaisu ole niinkään tärkeää. Olen nähnyt palveluiden ongelmana usein, en aina, vaarallista vallan käyttöä ja alistamista, josta Frankl ei puhu paljonkaan. Perusoikeudet, jossa ihmisyys voisi toteutua, on monta kertaa hukassa. Esim. Maslowin tarvehierarkia osoittaa sen mainiosti. Perusoikeuksien menetys, esim. itseilmaisun, voi johtaa kaltoin kohtelussa siihen, että ihminen joutuu jatkuvan psyykkisen puolustuksen tilaan, ja minuus ei voi toimia. Itse olen joutunut luopumaan perusoikeuksista juuri vallan väärinkäytön vuoksi. Opiskeluani on estetty, itsemääräämisoikeuteni on viety. On väärin puhua valinnanvapaudesta, kun sen vie joku ”palvelullaan” tai yhteisö julmilla rankaisuilla. Voihan sanoa, että olen valinnut, kyllä olen valinnut kieltäytymisen julmista toimenpiteistä lähtemällä ulos yhteisöistä ja ihmissuhteista, mutta onko se vapaa valinta, jos joutuu pakenemaan hirvittävyyttä. Laajemmin ajatellen näemme nyt maailmassa, kuinka palvelu opettamisena ei ole toiminut, sivistys karkaa kuin vesi hanhen selästä, kun joku diktaattori on päättänyt ajaa filosofiaansa, ja määritellyt ihmiskuvan oman mallinsa mukaan.

Ihmisyys tulisi nähdä osittain muuttuvana ja kehittyvänä, eikä juuttua järjettömiin malleihin. Se lienee ensimmäisen käskyn tarkoitus.

Itsemääräytymisen vieminen ihmiseltä tuhoaa ihmisen mielenterveyden, se vaara on usein auttamisideologiassa, ihminen ei voi tulla omaksi itseksi, kun auttaja ”tietää hänen hyvänsä”, kuten Frankl sanoo. Tässä täytyy olla kuitenkin hyvin tarkkana, sillä hänellä on ehdot sen toteutumiseen. Opiskeluissani luin Martti Lindqvistin kirjan, ”Auttajan varjo”, jossa näistä auttajan vallan ongelmista puhutaan. Ihmisten havaitsemiset, analyysit, tiedonmuodostus, tunne-, ja mielen vaikutukset ja monet tilanteiden ja ajan vaikutukset sekä kulttuurista tulleet pakotteet ja/tai valtaoikeudet rajoittavat meidän kykyämme nähdä paremmin. Esim. ihmisen ulkoisessa kehossa voimme nähdä seksuaalisia piirteitä, ja tulkita että ihminen haluaa, mutta kysymyksessä voikin olla käyttäytymisessä kehittynyt seksuaalinen piirre, viehättävyyden/hyväksynnän/vaatimusten/vallan aiheuttama opittu käyttäytyminen, psyykkinen sosiaalisen häiriökäyttäytymisen ongelma. Osaammeko silloin kunnioittaa toista, vai syöksymmekö tulkitsemaan, käyttämään ylivaltaa, ja vallankin kun oppimme ihmisyydestä on vajaa, kielellinen kykymme heikkona, syntyy vain vallan väärin käyttöä.

Reduktion ismissä ajatellaan, että kaikki teot, ja kehitykset voidaan palauttaa alkutekijöihinsä aina elimiä myöten. Uskon tähän osittain itsekin, mutta valitettavan usein se onkin vienyt sellaisiin käsityksiin, jotka eivät ole totta, ja taustalla on usein tieteeseenkin pesiytynyt kuvitelma valinnan vapaudesta, hyvä/paha akselilla, ihmiskuvana. Ratkaisevaa on, osaammeko päätellä asian loogisesti syys/seuraussuhteen, ei psykoosiin joutunut tietoisesti valitse, valinnat on psyyken puolustuksesta syntyneitä reaktioita, mielen kauhun ajamina, kauhu yliaktivoi aivot, ja ne pursuavat mieli/muistikuvia, joita henkilö toistaa tiedostamatta ja sekaisin. On opittava myös oppimisessaan psyyken reaktioiden vaikutukset.

Kun tutkii Freudin seksuaaliteorioita elämänvoiman perustekijöinä, on syytä erottaa pelosta ja mielihyvästä syntyvä aktivaatio, joilla on erilaiset seuraukset ja ne näkyvät erilaisina käyttäytymisinä. Itse ajattelen, että esim. trauman aiheuttamat ilmestykset, joista Raamatussa puhutaan, on aika paha ilmiö, kun sitä Jumalaksi uskotaan. En usko sokeasti seksuaaliteorioihin niiden ilmentymänä ulkoisessa käytöksessä, kuten neurooseissa.

On väkivallaton normaali mielihyvä, millä Freud tarkoittaa seksuaalisuuden aistimuksena, ja pelosta syntynyt ja käytökseen ilmaantuva sosiaalisen kehityksen häiriö seksuaalisuutena,  yliseksuaalisuutta ja yliaistillisuutta.

Eettisyys on vastuun ydintä valinnoissa ja eettisyyskasvatus arvojen päämäärä.

Raija

 

MUISTI JA MUISTELUITA

 

Juhannuslukemista.

Muisti on niin omituisia reittejä kulkeva, että siitä on joskus vaikea saada kokonaiskuvaa, mutta aina voi yrittää hahmottaa, se tuo helpotusta, kun jotakin ymmärtää.

Pääsin aika syvälle lapsuuteen, noin kahden ikävuoden ajalle muistin kiinni ottamisessa muutama vuosikymmen sitten. Haju- ja makumuisti palautuivat ensin, imelinä ja multaisina, sitten tuli tunnekokemus ja tapahtumamuisti ja muistin parantuessa selkeytyi kuulo sekä näkö loogisina jatkumoina, ei vain satunnaisina havaitsemisina. (olen 70v.) Hajut ja maut muistin muutaman vuoden ajan, nyt en saa niitä kiinni, ne ovat muuttuneet muistoiksi/tiedoiksi. Lapsuuskodissani oli kaksi kanaa, musta ja valkoinen, joita menin katsomaan navettaan. Sitten epäilin, onko muistini totta, koska silloin laulettiin laulua, ”Musta kana ja valkoinen kana, menivät kukkoa vastaan”. Soitin sisarelleni, joka oli minua 6 vuotta vanhempi, oliko meillä kanat. Hän vahvisti olleen. Jos ja kun tunteet jätetään huomiotta, tai niitä ei synny, niitä ei kuulla tai niitä ei tunnista tai osaa sanoittaa, ne nousevat mieleen vuosikymmentenkin päästä ja niiden esiintymiskuva on kiinni kokemuksen laadusta. Vanha sielu ja konservatiivinen muisti ilman uusiutumista ja luovuutta tuo toiston ongelmaa, mutta miten käy, jos mieli jakautuu, muisti takertuu etuaivolohkolle, tai velloo vain menneisyyden muistoissa. En usko, että lapsella olisi synnynnäisesti jakautunut mieli, se on opetuksen ja oppimisen tulos, vain valmius on olemassa.

Lapsen ohjaaminen (= kasvatus ja opetus) on äärimmäisen tärkeää, eriyttäminen osaamisalueittain, niin ettei lapsi jää ”kokonaisvaltaisuuden” loukkuun, josta lastenpsykiatri Jari Sinkkonen monesti varoittaa. Lapsen kokemus ja kehitys jumittuu silloin kuin kaksivuotiaan tasolle, koko keholla aistimusta ja muistikuvia. Tunteet ovat silloin nk. kehotunteita, mitkä ovat enemmän kehoaistimuksia, mielen kokemuksia, kuin että ne olisi oppinut tunnistamaan kokemuksesta syntyneinä tunteina, iloa ja surua, mitkä ovat perustunteita, ja jo lapsen syntymässä tulleita, keho on vahvempi muistissa ja sisäiset kokemukset jäävät alle. Nk. perisynnit näen opetetuiksi, kilpailusta tulleina, väkivaltaisen opetuksen tuloksena, mitkä valitettavasti kehittävät vallanhimoa, ja sen maailmanhistoria todistaa.

Muistin rakennetekijöinä aistimuksessa ovat, muoto, merkitys, äänne, ja tunne. Varmaan muitakin sääntöjä on, tietoni on 30 vuoden takaa ja olen tutkinut vain vähän muistia. Vain pari viikkoa sitten sain muistutuksen muistisäännöstä. Lääkäri kertoi kipuni syyksi limapussitulehduksen, mutta muistiin jäikin lonkkaniveltulehdus, koska ensimmäinen oli tuntematon termi, kuulo ei vastaanottanut, ennen kuin toinen lääkäri sanoi sen minulle. En siis tunnistanut sanaa. Psykologiassa puhutaan moralistisesti valikoivasta kuulosta. Uskon enemmän asian olevan tunnistamisongelma ja/tai psyykkisen puolustuksen aiheuttama aistimuksen hajoaminen, minuus ei kykene koostamaan muistin osia toisiinsa, ja taantuessa lapsen tasolle alkaa lohkominen aistimuksena, pois muistista osia, pois kokemuksesta, missä taustalla ehkä hirvittävyyksiä, jolloin alkaa pako tilanteesta, ja psyykkinen torjunta. Täytyy muistaa, että välttämättä ei ole nyt ja tästä tilanteesta, vaan muisto voi ahdistaa jostakin vanhasta, ja se tulee väistämättä esiin, jos asiaa ei ole voinut käsitellä, tai sitä ei ymmärrä ja voi myös projisoitua toisiin, heidän ongelmikseen. Tapaukset ovat aina yksilöllisiä, ne eivät aina toistu, ja ongelmia voi olla näkijässä tulkintana.

Missä se luovuus oikein asuu, mitkä ovat tavoitteemme, muistin tulisi vaellella aivoissa eri puolilla? Luovuudessa on kolme vaihetta, myyttinen, rakentaminen, ja lopputulema, ja sen taustalla on merkitykset ja tunteet. Sitten on laatikkoluovuutta, mikä on yleisempää, jakautuneessa mielessä, edestakaista siirtelyä kuin palikoita, mutta asia pysyy samana, kuvitus vaihtelee, ikään kuin mieli syöksähtelisi menneiden syvämerkityksistä tulevaisuuteen ja mielikuvat siirtyilisivät sen mukaan, realiteettien salliessa mitäkin. Kun mieli on ehdollistettu olemaan tietynlainen eikä ole vapautta aivoissa liikehdintään, oleminen voi olla ainoastaan etuaivolohkolla muiden odotuksia täyttäen, muuten voi saada kuolemantuomion. Tulevaisuudessa elo saattaa viedä hurmokseen, menneisyydestä ei saa selvää ja/tai sitten ne ovat mukavasti kontekstissa normaalina kehityksenä ja liike on vapaata. Pakotetut opit tuovat aivoihin polkuja, joista ei osaa poiketa katsomaan eri kohdista. Jokin teoria sanoo, että merkitykset ovat tärkeintä mielen kokemuksessa, jolloin tunteet sitoutuvat niihin ja muisti vahvistuu. Merkityksessä on merkitysskeema tunnekehityksessä, ja merkitysperspektiivi, kohteen kokeminen yksilön tavoitteena ja ympäristön vaatimuksina. Kun yksilön merkityksessä nämä kaksi aktivoituu, syntyy tunneside, merkitys ylläpitää sitä, siksi juuri oppimisen kannalta on äärimmäisen tärkeää, että tunnekokemukset kohdataan ja käsitellään, armollisesti.  Aivotukija Saarikivi sanoo, että sekä tulevaisuus, että menneisyyskäsittelyssä aivot aktivoituvat samasta kohtaa, mikä voi kertoa mielestäni yliaktivoituneesta mielestä. (Yle.fi sivuilla) Arvot säätelevät sitä mitä valitsemme ja arvot ovat laajemmassa merkityksessä taustalla, mihin kohdistamme valinnat.

Viktor Franklin hyvinvoinnin keskeisin oppi olemassaolostamme on löytää tarkoitus ja hyväksyä kärsimys, mitkä hän kehitti keskitysleirillä. Tarkoitus merkityksen kautta sinällään on arvokasta. En hyväksy periaatetta, jossa on lupa tuottaa toisille kärsimystä, se on vallan ongelma, tapettavaksi ja psyykestään tuhoutuvaksi ei tarvitse alistua. Franklinin näkemys, että ihminen olisi aina ajattelukykyinen ja valitseva, mitä vieläkin toitotetaan, otetaan vain asenne miten suhtautua omiin tunteisiin tai ajatukseen. Itselläni se oli koulutuksen tuoma ja vahvan fyysisen harjoittelun kyky/työtä, ennen sitä psyykkinen puolustus hajotti ajattelun, ja muutti kehonkuvan muodottomaksi, mutta psyyken syvyydessä oli kuitenkin sellainen ominaisuus, mistä Frankl puhuu, ihminen selviytyäkseen (ei varmaan aina) menee kohti hyvän/kauniin/mielekkään kokemuksia. Mielen ominaisuudessa on kyky kaunistaa asioita, mikä tuli itselläni selkeästi esiin. Syvätaantumassa palasin lapsuuden satuihin ja sain takaisin hyvän olon kokemukset.  Aistimusten hajoamisesta luulen, että siinä oli taustalla myös heikko ravinto, ja raskas työ jo varhaislapsuudessa, mikä toi myöhemmin sairauksia, myös psyyken puolustus väkivallan alla.

Psykoanalyysi etsii vastausta vaistoista ja vieteistä, mitkä ohjaisivat aina tekojamme ja valintoja, syvimpänä id, josta seksuaalivietti ohjaisi aktivaatioon, minä on kolmiosainen, id, ego ja yliminä. Olkoon miten tahansa, varmaan totuutta kaikissa, mutta ne eivät mitenkään voi toimia, jos ihminen menettää perusoikeutensa, puhumisen, osallistumisen, oppimissoikeudet ja ravinnon, eikä minuutta ole, se on toisten armoilla, ja orjuutettu. Menneisyyden suuret ajattelijat vaikuttavat näkemyksiimme, ihmisen valintakykyä katsotaan yhä hyvän ja pahan valitsemisena.

Tieto kulkee aivojen synapseissa välittäjäaineiden avulla. Monia vaikuttajia on muistin rakentumisessa, vähemmälle huomiolle on jäänyt toiminnallinen puoli. Jos minuutta ei ole olemassa, sosiaalinen kontrolli estää puhumasta, voiko ajatella vain yksikseen, vain itseään varten, en usko, rakastava vuorovaikutus on oppimisen perusta, alistava oppimisen tuho. Milloin kysymyksessä on mielen valittu aktivoituminen, ja/tai mieli toimii yliaktivaatiossa hurmioituen, yliaktiivisen tahdon ja halun kautta, ja kenties kielikin on sekaantunut asiaan? Uskon vakaasti siihen, että jos on tarpeeksi pitkä leikki-ikä seitsemään ikävuoteen vapaana leikkinä, niin lapsi oppii erottelemaan mielikuvat muistikuvista, mielen tuottamat, tunteiden aktivoimat, sanakielen oppimisena ja jos ne tasapainottuvat vapaaseen vaelteluun, minä koostajana ja kartoittajana jäsennellen järjellään ne loogisuuteen, eritellen ja kokonaishahmotukseen.

Muisteja on erilaisia, ja niillä on tietynlaiset toimintaehdot, niiden ymmärtämiseksi vaaditaan tiukkaakin analyysiä, mutta joitakin oppeja voidaan pitää pätevinä. Kuten esim. kuulo-, näkö-, ja lihasmuisti, nk. aistimuistit. Sitten on toiminalliset opitut muistit, pitkäaikainen ja lyhytaikainen, joiden toimintaehtona on se, että minä tahtovana on kehittynyt, ja kykenee siirtämään lyhytaikaisesta muistista pitkäaikaiseen, se ei ole automaattista, yksipuolisesti ohjatut opetukset estävät tätä toimintaa jo hermostojen tasolla ei tahdon alaisena, automaattisena toimintona, psyykkisen puolustuksen tuomana. Muisti on psyyken alainen, se ottaa vastaan sen minkä ymmärtää ja kykenee, ihailut vie tavoitteisiin, inhon puolella hylkäykseen, havaitsemme harvoin tapahtuvaa, erikoisia, vastoin omia muistikuvia olevia, tunnistamattomia, liiallisia, vastoin omaa kehitystä olevan jne. En ole muistin ja sen tutkimuksen asiantuntija tai tutkija, ja kerron vain siitä vähäisestä kokemuksesta, jota itse olen lukenut ja tehnyt lopputyön dementoituneiden muistista. Varmaan on keksitty jo uudet nimet, opiskelustani on 30v., geriatrian professori Antti Hervosen lyhytaikaisen muistin toiminnasta oppina. Miten se toimii pelon ja luottamuksen pohjalta, sitä haluaisin nyt kysyä, turvallisesti liike on hyväksi, kohtuuttomissa peloissa liike pysähtyy aisteissa?

Kun ei voi jättää pois kehoaistimusten havaitsemista, ja tunne-elämää ruokkivaa mielikuvitusta, tasapainon etsiminen on kasvatuksen, opetuksen ja ohjaamisen tehtävää. Kuinka usein oletkaan kuullut ohjeen, elä tässä ja nyt, tulevaisuudessa, älä elä menneisyydessä? Ja kuitenkin muistin ja aivotoiminnan kannalta näiden on oltava hyvässä kontekstissa keskenään toisiaan varten, liiallinen tulevaisuudessa eläminen voi viedä maniaan, menneisyydessä olevat eivät avaudu muistiin, tässä ja nyt voi olla pelon kautta kehittynyt keskittymään psyyken puolustukseen, jossa hermojärjestelmä estää elimistön toimintaa.

Useampi muistaa elokuvan "Kellokosken prinssessa", jolloin prinsessa alkoi elää tarinoita kuningattarena, pois tästä todellisuudesta, sitä esiintyy nk. normaalien elämässä.

Fyysiset sairaudet voivat estää hyvää kehitystä, mutta ne ovat useimmiten korjautuvia oikealla ohjauksella ja hoidolla. Traumat ovat usein esteenä hyvälle muistin kehitykselle.

Raija

POSITIIVISUUS VS. NEGATIIVISUUS

 

Positiivisuus voisi olla parhaimmillaan ihmisyyden kannalta positiivisen ja negatiivisen näkemistä, niihin reagoimista, niiden korjaamista/näkemistä ja niistä oppimista, kokonaisuuden hahmottamista, jossa elämä on ihmisen oikeutta kokea hyvää, elämänhalua ja rakkautta.

Moni on valmis vannomaan positiivisuuden puolesta, ja määrittelee siten positiivisuuden ja ohjeistaa ulkopäin sen malliksi, ulkotarkkailijana, kun hyvä käytös voisi tulla hyvästä kohtelusta ja vuorovaikutteisuudesta syntyvänä. Useimmiten positiivisuus nähdään ainoastaan kauniina käytöksenä. Pidän tätä vaarallisena ilmiönä, vaikka puolustan hyvää käytöstä. Se tulee omasta kokemuksesta, kun olen nähnyt ja myös muiden kohdalla, ettei hyvä käytös aina vaikutakaan siihen, miten häntä kohdellaan. Pahuus on enemmän tekijän päässä, jonka hän kohdistaa toiseen ihmiseen, siksi sosiaalinen kontrolli on vaarallista totuuden näkemisenä.

Muutama päivä sitten oli keskustelua hymypatsaiden jakamisesta oppilaille. Joku opettaja tuomitsi vastustajat vanhempien ongelmaksi, jotka eivät sietäisi muille jotain sellaista, mitä oma lapsi ei saa. (artikkeli löytyy Yle.fi sivuilta). Tunnen muutamia hymypatsaan saajia. Jo alakouluaikaan huomasin, että patsaan saajat olivat hyviä valehtelemaan ja mielistelemään, aina ei tietysti ole näin. Moni joutui syytteeseen heidän synneistään, kun he siirsivät omat virheensä toisten tekemisiksi. Onneksi on myös niitä, jotka sitten oppivat, mutta pahassa tapauksessa oppimista ei tapahdu ollenkaan, silloin lienee kysymys patologisesta luonne/persoonallisuushäiriöstä.

Lapselle soisi kuuluvan turvallinen, luottamukseen ja hyväksyntään tasapainottava kasvun kenttä ikätoveriensa seurassa leikkien ja oppien, eikä siihen tarvita kilpailua. Loppujen lopuksi älykkyys, lahjakkuus ja erityisosaaminen on oppimisen seurausta, ei niinkään kilpailun tulosta, missä enemmän näkyy valtaa, minkä ehtisi vanhempanakin toteuttaa, ehkä viisaampana. Tasavertaisuus ei tarkoita sitä, ettei lasta tueta, vaan häntä ei laiteta liian aikaisin vertailemaan auktoriteettien tukemana, lapsi tekee sitä muutenkin herkästi itse, jos on heikko itsetunto. Vertailun tuloksena on usein enenevässä määrin negatiivisia tunteita, joista seuraa kiusaamista, pahimmillaan murhia. Elämää tulee suojella, ei tuhota, elämän mielekkyys rakentuu sellaisesta hyvyydestä, jossa annetaan oikeus yhdessä kaikille kokea positiivisia kokemuksia, kokea elämää mielekkäänä ja onnistua. Perusarvoista löytyy tähänkin vastausta; hyvyys, kauneus ja totuus.

Viime vuosikymmeninä on käyttäytymistieteet juurtuneet ihmisten mieliin niin, että niistä haetaan ratkaisua jokaiseen ongelmaan ja vastauksena näyttää olevan positiivinen psykologia. Kognitiivista terapiaa ehdotettiin juuri eilen uutisissa masennuksen parantamiseen, ja juuri silloin käy niin, ettei tunne-elämää hoideta, tunteet siirretään alitajuntaan ja ne syöksyvät jossakin pienestä vihjeestä raivona ulos. Ongelmiin haetaan vastausta käyttäytymistieteistä, minuuden kehityksestä yksilöllisenä, sen sijaan että tutkittaisiin enemmän tekoja, joita yksilöön kohdistetaan, ja joihin yksilö vastaa psyyken puolustuksella, kuin että perehdyttäisiin vallan rakenteisiin hierarkkisissa menetelmissä. Uhrin syy ajattelussa ei kiinnitetä huomiota tekoon ja valtaan.

Moni sortuu historiansa muisteluissa unohtamaan ajan, paikan ja tilanteen, mihin joku asia on johtanut. -50 lukulaisena tunnistan hyvin tunteista puhumattomuuden ja niiden sulkemisen alitajuntaan, kielikeskeisyyden ja sokean tottelemisen, (paitsi minulla kotona oli vapaus oppia ja leikkiä, yhteiskunta vaati tottelevaisuutta, kiltti toki olin, liiankin kiltti). Kun olen kuunnellut monien kertomuksia lapsuudesta, käsittelemättömät tunnekokemukset nousevat pintaan, usein pettymykset, menetykset, joissa on joutunut luopumaan omista unelmista. Kun muistia tutkii, nämä tunnemuistiin jääneet asiat nousevat pintaan ja usein syyllistetään vanhempia, tällöin kuva vanhemmista muodostuu negatiiviseksi, onhan lapsena odottanut, että vanhemmat olisi tyydyttäneet tarpeet. Kokonaisuus jää hahmottamatta.

Sellaisia positiivisuutta tukevia terapioita ja oppeja on jo pilvin pimein, joissa uskotaan pintapuolisen mielekkyyden hoitavan ihmistä ja vapautumaan negatiivista kokemuksista, kuten esim. kognitiivinen terapia, jossa tietoisuustasolla keskustellen uskotaan tunnetason parantumista, ikään kuin pannaan piiloon kauniilla keskustelulla. Mutta niin ei käykään, ongelmat purskahtavat pintaan mitä kummallisimmissa paikoissa ilkeytenä, halveksuntana, huonona kohteluna, jopa sanakieli muuttuu valehtelua tuovaksi, kauniiden tarinoiden pakotieksi julkiminuudessa ja opitaan salaamaan, pakenemaan totuutta ja singotaan pahaolo sitten heikompiin tai parempiin, piilossa muilta. En suosi negatiivisia tekoja, väkivaltaa tai ilkeyttä asian korjaamiseksi. Vastustan valheisiin menoa, jossa tuhotaan toisten ihmisten elämiä, ja suojellaan toisia ylivaltaa käyttämällä, missä takana on usein hierakkinen valta-asema.

Elämässä on joskus viisauksia, jotka ovat hyvin ytimekkäitä ja lyhyitä. Joku sanoi jossain, että Raamatustakin riittää muutama hyvä perusajatus. Olen samaa mieltä. Itse olen mieltynyt Narkissos myyttiin, mikä kuuluu kreikkalaisten tarustoon. Narkissos katsoo itseään lammen pinnasta ja rakastuu peilikuvaansa, mutta hänestä tulee sokea näkemään itseään. Tarinan opetus on varoittaa kauneuden vaaroista.

Positiivisten puolesta puhujia on paljon, ikään kuin, jos mielekkäästi puhuisimme ja käyttäytyisimme, asiat muuttuisivat rakentaviksi ja positiivisesti vaikuttaviksi. Kyllä, ne tekevät sitäkin, mutta voivat viedä yhtä hyvin valheeseen ja vallan väärinkäyttöön, ja tätä olen nähnyt enemmän. Parhaimmillaan positiivisuus on sitä, että siinä nähdään kokonaisuus, jossa negatiiviset asiat tulee käsittelyyn, ne uskalletaan avata, ja katsotaan totuutta silmiin, korjataan pahaa tuottavia ongelmia rakentaviksi. Kaunis tarina voi peittää totuuden. Mitään asioissa vellomista en pidä hyvänä, mutta usein se on vain syyteoperaatio, jossa salataan asioita, ja on lopulta syrjintää ja vallan väärinkäyttöä, roolittamista syyttäjä – syyllinen, eikä asiaa saa tuoda ollenkaan esiin.

Hyvä tahto on kuin rakkautta, haluta toiselle hyvää. Psykologisoitunut maailma tuijottaa käyttäytymistä. Olen käyttäytynyt hyvin, mutta muutamat kerrat, mitä ei voi edes sanoa törkeiksi, kuten tuntemattoman suutelu juovuksissa, on ollut se asia, mitä minussa on tuijotettu, ei suinkaan mitä olen ollut pääsääntöisesti. Huonoksi käyttäytymiseksi katsotaan pienet virheet, puolustusreaktiot, kun lyödään, mutta lyöjän tekoja ei saa tarkastella. Yhteisövalta on tottelevaisuuden valtaa, vuorovaikutus tarkkailija – tarkasteltava menetelmää, mikä on hierarkkista valtaa ja ehkäisee oppimista toisiltamme, vaikuttumista. Ihmisten ajattelu on niin psykologisoitunut ja stigmatisoitunut, että ihmiset tekevät diagnooseja kuin olisivat lääkäreitä. Yksi lähihoitaja sanoikin minulle kerran, kun houkuttelin töihin päiväkotiin, ”en ikinä, kun kaikki luulevat olevansa lääkäreitä”.

Ahdistus on usein ohjaavin tekijä ihmisten välisissä suhteissa, sitä ei kestetä, se nostaa pintaa syyllisyyttä, vaikka se ei olisikaan ongelman ydin, vaan käsittelemättömät tunteet. Olisi korkea aika herätä etsimään totuutta. Kuinka maailma onkaan nyt valheiden näyttämö, jossa nk. viisaat ja oppineet ovat olleet sokeita luottamuksessaan ihmisiin ja asioihin. Sitä on kaikkialla ihmisten keskuudessa.

Raija

Wikipedia: Positivismi on varsinaisesti 1800-luvulla syntynyt filosofinen suuntaus, jonka mukaan todellista tietoa on vain tieteellinen tieto, jollaista voidaan synnyttää ainoastaan päätymällä positiiviseen lopputulokseen tieteellisten teorioiden pätevyydestä tiukkaa tieteellistä menetelmää hyödyntämällä. Tämän vuoksi positivismi pyrki rajoittumaan välittömiin havaintoihin, tehden mahdollisimman vähän käsitteellisiä oletuksia.

Positivismin perustajana pidetään Auguste Comtea, joka katsoi tieteellisen menetelmän korvaavan metafysiikan ajattelun historiassa, ja näki teorian ja havainnon välillä molemminpuolisen riippuvuuden. Sana positivismi tulee sanasta positiivinen, jota käytettiin luonnehtimaan selvästi havaittavaa tosiasiaa. Myöhemmin positivismin perinnettä on jatkanut ennen kaikkea looginen empirismi, josta sen kannattajat käyttivät alkuvaiheessa nimitystä looginen positivismi.

 

 

VAPAUS EI EHKÄ OLEKAAN VAPAUTTA

 

 

Uskallan nyt leikkiä vakavalla asialla, milloinka en, nauruhymiö. Mikään ei ole vaikeampaa kuin pohtia vapauden olemusta, mistä on vapaa, mihin, mikä, kuka, missä, milloin, mihin nähden. Leikki on maailma tärkein asia, harjoittakaamme sitä säännöllisesti, että pysyisimme oppivina, sillä jo lapset leikeissään etsivät sääntöjä, että kokonaisuutta asiaan voisi rakentua, rakenteita, mitkä suojaavat liialliselta vapaudelta. Vapautta ei ole, jos ei ole valintaa. ”Vastuun ottaminen tuo valtaa ja lopulta myös vapautta”, kirjoittaa Johanna Kukka Twitterissä.

Elämän peruskysymyksiä on itseilmaisun vapaus, se on mielenterveyden perusta. Yhtä tärkeää on kysyä itseilmaisun sisällöstä, viekö se toisilta vapauden, rajoittaako se toisen oikeuksia itseilmaisuun, ihmisoikeuksiin. Näyttää siltä, että Twitterissä valtaan pyrkivä Elon Musk haluaa rajatonta itseilmaisun vapautta, kuten Ivan Puopolo. Itseilmaisun vapaudella ja rajallisuudella voidaan tuhota muita, myös itseä, se voi viedä rajallisuuteen ja ylivaltaan. Kuinka käy, jos sananvapaus onkin mielivaltaa, orjuutta, millä alistetaan muita, kun vain mieli voi olla lähteenä sanoille, mielivallalle, mikä kadottaa järjen, loogisuuden ja johdonmukaisuuden, ja/tai antaa tunteille ylivallan. Perustarpeemme kokea ihmisyyttä ja kehittyä sekä oppia on sekä uhka että mahdollisuus.

Onko ajattelun oppimisessa ja rakenteiden synnyissä opittu ja kehitetty todella ajatteluun, tottelemiseen vai uskomiseen, ehkä voimme siitä vielä oppia, se jatkuu koko elämän. Mielestäni Suomessa kehitetään opetuksien kautta enemmän uskomista ja tottelemista, meillä on vahvoilla käskykulttuuri hierarkioineen ja joukkovallan ihannointi, missä ei osata pelätä yksilön ja yksilöllisyyden katoamista. Lapsuudessa ajattelun kehitys lähtee tunne-elämästä, mielikuvien pommituksena mantelitumakkeen ansiosta, vanhimmasta ja syvimmästä ydinjatkeesta, jossa kokemus aktivoituu itsestä ja vuorovaikutuksessa muihin. Jo kohtulaisina meillä on unia, jotka jatkuvat mielikuvina syntymän jälkeen ja antavat elämänvoimaa. Jotta ajattelukyky kehittyisi, se vaatii pitkää, pääosin vapaata leikkiä aina 6–7 ikävuoteen, jolloin lapsella on kyky oppia erottelemaan mielikuvitus ja toden havainnointi toisistaan. Ikävä kyllä, jos ja kun elämää on ohjattu yksipuolisesti, kuten vain sanakieli, matematiikka, liikunta ja toiminta, ajattelut voivat kehittyä yksipuolisesti uskomiseen, eikä yksilöllinen kyky välttämättä kehity ja voimme huomata, ettei vielä kahdeksankymppinenkään osaa erottaa näitä toisistaan. Kehollisena ja aistimuksena mielihyvän kokeminen on osa kehityksen jatkumoa, mikä synnyttää halua ja pyrkimystä, jopa ajatteluun, mielikuvitus jo kykyä luoda ajattelua.

Sosiaalinen valta, kontrolli, ja yhtenäisajattelu voivat estää liiallisuudellaan yksilöitymisen. Moralismi ja ylivalta pahentavat sen äärimmäisissä tapauksissa, joskus useinkin yksilön tuhoon. Tutkimusten mukaan syrjintä on vakio, kun sosiaalisuudessa yhtenäisyys vie syrjintään ihmisen mielen ongelmana heijastaa omat kokemukset toiseen, kuten asenteina mielikuvien kuljetus. Mielikuvien viljely vastuuttomasti voi sananvapauden ylistämisenä olla tie tuhoon, jossa tietynlaisilla näkemyksillä alistetaan muut oman vallan alle uskomaan ja tottelemaan, irrationaalisella tiedolla ajaudumme uuden hurmokseen, mielihyvän liialliseen tavoitteluun ja vastakohtanaan mielihyvän katoaminen vie kuolemaan, kuten dementiassa. Olen nähnyt niin paljon ylivaltaa ja häpäisyä Suomessa, että en katso sen toteuttavan ihmisoikeuksia yksilölle. Tämän näkemykseni aliarvioimiseen en tarvitse ylimielisiä kannanottoja yksilön heikkoudesta ja/tai luonteenpiirteestä, jos ei ole käynyt läpi helvettiä yhteisövallasta yksilöiden hirmuvaltaa kohtaan, ei tiedä, mitä se on. Mielivallalla on alistettu valtion, kunnan, virkamiesten ja lakien väärinkäytön alaisuuteen, rajattuihin näkemyksiin ja vallan väärinkäyttöön. Järjenvalon soisi loistavan joskus.

Sananvapaus rajattomana tuo ylivaltaa, millä johdatetaan harhaan ja mielivaltaan, rajoittuneena se usein johtaa yksinvaltiuteen, diktatuuriin ja järjettömiin tekoihin. Miten ymmärtää vihapuhetta, mikä kohdistuu sananvapauden avulla toisiin ihmisiin, heijastumaan toiseen oman mielen vihassa, kun ei ole kyennyt kohtaamaan omia tunteita, tai ei tunnista väkivaltaa, eikä kykene kohtaamaan sitä, erittelemään, vaan pakenee todellisuuksiin, jotka voivat olla suoja, mutta myös voivat estää kehityksen? Usein kuvitellaan, että joku käyttäytyy törkeästi, ja siksi saa toisilta rangaistuksia, mutta psykologisissa tutkimuksissa on todettu myös, että turvalliseen puretaan paineet ja ihailun kohteena voi olla rikollinen pelon seurauksena, asenteissa heikot ja aliarvostetut saavat halveksuntaa ja tuomitsemista, omien inhojen tai ihanteiden valossa.

Mitä sitten tilalle, niin monet väylät johtavat ihmisen kehitykselle tärkeimmän asian, vuorovaikutuksen katoamiseen, sanavaltaan, järjestelmien itsetarkoitukseen, jossa ihmisyys voi tuhoutua. Minne me pakenemme tätä hulluutta, kun emme halua kohdata vääryyttä, ottaa vastuuta teoistamme, hankkia tietoa vaan juoksemme karusellissä kuin hevoset. On lupa hakea helpotusta elämään ja paeta todellisuutta epätodellisuuteen, tai taiteen kautta etäännyttää tuskaa olemassaolon hirvittävyydessä. Lopulta kuitenkin on pakko tunnustaa, että vaikka totuus sattuu, se vapauttaa.

Niin perheissä kuin kaikissa yhteisöissä roolit vaikuttavat ratkaisevasti, miten syyllisyyttä käsitellään. Jos yksilöt tai yhteisö yhdessä ei ota vastuuta teoista, käy niin kuin Jeesukselle, hänet uhrataan muiden syntien vuoksi.

Sanojen merkitykset ovat yhteydessä kohteisiin ja subjekteihin, joihin ne vaikuttavat ja luovat oikeutensa, kuten sydän pumppaa verta, on järjellinen selitys ja todennettavissa, mutta kun sydän alkaa pumpata rakkautta, voimme kysyä, onko se sydän. Kuvaus on metafora, sen ilmentäminen antaa tilan luovuudelle, jossa säilyy yhteys mielikuvitukseen oppimisen kontekstissa, kykenemme järkeen ja tunteisiin ja luovuus säilyy.

Vapautta on katseltava eri yhteyksistään käsin. Jo syntymässä voimme saada lukittuneen kehon, joka vie vapautta ja vaatii hyvää liikuntaa vapautuakseen, huonosti toteutettuna lukittuu lisää, kehon rakenne voi estää hyvää liikuntaa. Lihaksisto ja aivommekaan eivät vapaudu tuosta vain, jatkuvaan psyykkiseen puolustukseen joutunut voi joutua pakkomielteiden ongelmaan, joskus aivot alkavat toimia omaehtoisesti, ilman yksilön tahtoa ja joutuvat psykoosiin, syyntakeettomuuteen. Opetus ja kasvatus ainoastaan psyykkisistä käsin orjuuttaen kaventaa huomattavasti kykyä vapautumiseen. Sanavapaudella saattaa olla väärän tiedon kautta vakavat seuraukset ihmisen valinnanvapauden estymiseen, joukkovallan kautta tietoisuuteen, hurmokseen saakka. Yhteisöissä roolit on merkittävä ahdistaja, joiden taustalta löytyy moninaisia uskomuksia, hierarkkista valtaa asettaa ja asemoittua ihmisen vallan avulla. Suurin ongelma on valhetarinat, joissa emme osaa valita totuuden ja valheen välillä ja ne tuottavat paljon mielenterveysongelmia, kun todellisuus on täysin toinen, mutta siitä ei saa puhua, ihminen ajautuu välinpitämättömyyteen. Kulttuurin kautta voidaan oppia vapautumaan psyykkisistä paineista, avautua mielestä, mutta myös sulkea mielemme. Lapsella on avoin mieli, kulttuuri sanelee kuinka se voi olla tervehdyttämässä.

Jos voimavarat elämässä menee jonkin asian ylilyönnin takia niin kohtuuttomaan keskittymiseen olemassaolonsa säilyttääkseen, kehitykselle jää vähän voimaa ja tilaa. Hammassärky voi viedä kyvyn kuvitteluun, tunnelukot estävät aitoja kokemuksia ja tunteiden esilletuloa. Opeissa ihmisyyttä kehitetään paljon ruumiin kulttuuriin, jossa unohdetaan ihmisen sisäinen minuus, jossa voimavarat ja jaksaminen ovat kantamassa meitä eteenpäin.

”Onko vaikeasta todella toipunut vai vain kutonut sen päälle kireän tarinan”? Maaret Kallio kirjoitti nuo sanat joskus kolumnissaan, ”kun ihminen kokee kovia, osa vaikenee ja toiset puhuvat taistelusta – todellinen toipuminen alkaa kuitenkin toisella tavalla”. Koko kolumni kannattaa lukea Maaretin sivuilta, todella hyvin kuvattu ihmisen keskeneräisyyttä.

Raija

 

 

ÄITIENPÄIVÄN RUKOUS

 

 

Tänä päivänä rukoilen, ettei yksikään maa, kulttuurit tai uskonnot nosta itseään toisten yläpuolelle ja vaadi muita alistumaan heidän näkemyksiinsä, ettei yhtäkään näkemystä aliarvioida. Rukoilen, että tunnustamme tietämättömyytemme ja nöyrrymme sen edessä niin, että olemme valmiit oppimaan ja kasvamaan ihmisinä, lisäämään tietoa ja tutkimusta löytääksemme totuutta.

Rukoilen, että jokaisella kansalla on oikeus omaan maahansa, elämän ja luonnon suojeluun, oikeuttaen kelvolliset olosuhteet.

Rukoilen, että katsomme totuutta silmiin ja myönnämme, että tiedämme vain pienen sirusen totuudesta, elämän suurista kysymyksistä.

Vapaus ja elämänoikeus on kysymyksiä, jossa olemme vasta alkumetreillä ja olemme oppimisessa kulttuurin vankeja, joiden kehittymiseen tarvitsemme vapaampaa tutkimusta ja syvällisempää tietoa ja tiedon muodostusta, uutta ja selkeämpää kykyä omaksua tietoa, estäen mielivaltaista mielikuvien voimaa johdattamassa meitä harhaan eri järjestelmien puitteissa, mikä vastuuttomasta vapaudesta voi seurata. Elämällä ja luonnolla on järjestystä, vasta oikeuksien kautta voimme nähdä monimutkaisia ja johdonmukaisia jatkumoita ja ulottuvuuksia, että oikeus itseen ja itseilmaisu on polku tietoisuuteen, jossa tiedot voi avautua totuuteen.

Ihminen on vasta polkunsa alussa, tunnustamme, että vapaus on suuri kysymys. Sananvapaus on voima, mutta myös illuusio, jossa vapauteen kasvaminen ei ole rajattomuutta, se on tiedon ja tietoisuuden uudelleen syntymistä jokainen päivä, uudelleen jäsentämistä kasvun ja oppimisen myötä. Vastuuton vapaus voi viedä mielivaltaan, vallanjakoon, jossa vahvempi voittaa, mieli hallitsee ja sielut kuolevat, sanat vievät orjuuteen, ja ihmisyytemme kuolee. Vapaus on vastuuta ja vapautta kasvaa turvassa.

Olkoon armo kaikkia kohtaan!

Raija

HÄPEÄN VOIMA, HÄPÄISY JA TRAUMATISOITUMINEN

 

 

Kuinka ymmärtää ihmisen käyttäytymistä? Opitut tavat on ehkä helpompi asia, joskin sekin vaikeaa, kuin mielen vaikutukset käyttäytymiseen. Miten luokittelisimme sen ongelmaksi, tai ymmärtäisimme sen ihmisen kasvuna ja kehityksenä, sekä elämän tutkimisena itsessä. Olipa taustatekijä mikä tahansa, tieto auttaa jäsentämään, mieli kehittyy, kun näemme sen eri puolet ja ominaisuudet, tavoitteena siinä on hyvinvointi ja vapaus, oppiminen ihmisyytensä löytämiseksi mikä voisi olla hyve, johon olisi hyvä pyrkiä. Mutta on hyvä muistaa, että esimerkiksi sana ongelma voi olla joillekin niin negatiivinen käsite, ettei ihminen halua nähdä sitä olleenkaan itsessään. Kasvattajalle ja opettajalle ongelma on parhaimmillaan ratkaisunavain asian käsittelylle ja oppimisen tie.

Aina ei ole itsestään selvää, että näet itseäsi oikein, etkä löydä sitä toisesta heijastumina, joskus on vain hyvä avata mielen ja tunteiden vaikutuksia tutkitun tiedon avulla, että vapaudut tunnelukoista, rooleista, jotka kutistavat sinua ihmisenä, ahdistavat sekä tuovat pahoinvointia. Ahdistus voi olla myös tervettä, realismin ja tavoitteen ristiriidan tuoma jännite, mikä antaa voimaa ongelmien ratkaisuun, oppimista. On tärkeää erottaa käyttäytymisessä tavat, joita opimme ja mieli, jossa reagoimme, heijastamme, piilotamme, salaamme ja yksinkertaisesti emme ota vastaan tietoa, mikä auttaisi ymmärtämään, mieli vaatii kypsymistä, ikään kuin ovien aukeamista vapauteen niistä sokeista varjoista ja valoista, joita emme näe.

Kun tulemme tietoiseksi vaikutuksista, teot, joita teemme, miten reagoimme, ne auttavat vapautumaan häpeästä ja syyllisyydestä, anteeksiantoon toiselle ja itselle, kun avaudumme asialle, ryhdymme rehelliseksi. Kun anteeksianto on yksipuolista, uhrilta vaaditaan anteeksipyyntöä, ja itselle otetaan valtaa kontrolloida lisää antamatta armoa uhrille, anteeksiantoa ei ole uhrille. Salaaminen, mikä on osin yksilöoikeus ja suoja vaikeassa asiassa, ei kaikkea tarvitse jakaa, mutta jos se vie rooleihin, tuomitsemiseen, valtaan, kontrollointiin, syrjintään ja asemansa liialliseen turvaamiseen sulkemalla muilta olemisen ja puhumisen, on useimmiten ongelmassa vielä näkymättömiä mielen vaikutuksia.

Vaikka olisi vain sivusta katsojana rikoksen tapahduttua näkijänä, syyllisyyttä syntyy kokemuksena ja tiedostamattomana teoista, joissa on ollut hiljaisena hyväksyjänä. Syyllisyys toimii tiedostamatta tunnetasolla. Nämä tunnelukot lukitsevat myös käytännön teoissa ja toimissa, käyttäytymisessä, suhtautumisessa toisiin ja ajavat syrjintään, tuomitsemiseen, häpäisemiseen, kun ei ole hyväksynyt tapahtumaa tosiasiana. Oma ihanne ja kuvitelma omasta hyvyydestä virheettömänä voi johtaa kuvitelmaan onnellisuudesta ja kaikki hyvin ajatukseen, en ole tehnyt mitään väärää, minulla ei ole syyllisyyttä ja häpeää, mutta ne kuitenkin näkyvät käyttäytymisessä, toiseen suhtautumisessa tuomiten ja häpäisten, projisointina, kieli puhuu toista, kuin mieli ja käytös.

Olin kahdessa tapauksessa vuosia tukena, kuuntelijana, ymmärtäjänä kärsimyksiin, joita kyseiset henkilöt kokivat. Kun tuli aika, jolloin itselläni oli vaikeaa, ja puhuin heille asiasta, he tuomitsivat, hylkäsivät, ja mitätöivät kokemukseni ja kertomani. Vaikka he olivat saaneet myötätuntoa, he eivät silti kyenneet käsittelemään asiaa, ehkä juuri tiedon puutteen vuoksi, tai sitten luonteen ongelmallisuutena. Siksi olen monta kertaa kysynyt, miten suuri vaikutus loppujen lopuksi on myötätunnolla. Sillä samaiset henkilöt puolustivat rikoksen tekijää, jonka kohteeksi olin joutunut. Tässä juuri näkee, kuinka hyväksymme ihailemamme henkilön mutta hylkäämme aliarvostetun tai häpeämme asiaa niin, että emme kohtaa sitä.

Vuorovaikutuksen vaikutukset ovat monimutkaisia, heijastelemme toisiimme, psyykeemme voi reagoida hyvin vahvasti, olemme myös sokeita näkemään itseämme. Joskus olemme niin syvällä mielen sokkeloissa, ettemme löydäkään tietä tietoisuuteen ja ymmärrykseen itsestämme. Se mitä ulospäin näyttää, ei kerro mitä sisällä tuntuu, käyttäytyminen voi olla hyvin ulkokohtaista, selviytymistä, psyykkistä puolustusta, normien toistoa, ettei niistä ota selvää Erkkikään. On vaarallista ajautua liikaa ylikauniiden käytösten maailmaan, ylikohteliaisuuteen, mikä voi olla vain silmänlumetta, jossa moni joutuu hurmion tilaan itsensä suuruudesta. Asiallinen, huomioiva, ja inhimillinen on positiivista, ei tarvita moralisoivaa ylimielisyyttä.

Kun itse tulin tilanteeseen, jossa oli riittävästi turvallisuutta ottaa tuskani käsittelyyn, mieli avautui syvimmissä kokemuksissa vertauskuvallisesti. Kirjoitin kirjan, josta tuli osin naiivi, mutta parin psykologin mukaan loistava mielen kuvaus minuuden käytöksessä ja jakautumisessa minuuden osalta elämälle toivoa tuovassa mielikuvituksessa, ja suojamekanismina ainoastaan kehon toimintaan juuttuminen, kun itse ei saanut tulla esiin rankaisujen vuoksi. Onnekseni en ollut vielä saanut koulutusta mielen toiminnasta, tai sosiaalisista teorioista, vain kansakoulu käytynä, ja kokemuksen avaaminen oli autenttista, syvällä taantumassa lapsen moodissa, satuhahmot ja Jeesuksen kertomuksista syntynyt turva tuli mukaan luonnollisesti.

Kun mieleni murtui, jouduin monissa paikoissa kaltoin kohdelluksi, työpaikalla kiusatuksi, ja joidenkin läheisten aliarvioinnin kohteeksi. Esim. työpaikalla oli järjestetty kokous, kun olin kirjoittanut rumasti lääkärinajan yhteiseen almanakkaan, mistä sain moitteet. Kiinnostukseni mielen toimintaan ja itsetuntemukseen/tutkimukseen oli vahvana, ja pyrin työnohjaaja koulutukseen, siitä tehtiin virallinen valitus, minun ei haluttu tietävän itsestäni, olisin ollut silloin helpommin hallittavissa. Eräs asiakas, jonka lapsen käytökseen jouduin puuttumaan, ja vierailin kodissa jälkeenpäin, hämmennyin katsoessani lasten vanhempien hääkuvaa, kun äiti käänsi ykskaks kuva nurinpäin, ja sanoi, sinä et saa katsoa heidän kuviaan.

Häpäisyjen sarjaa alkoi kerääntyä kohteluihin, ne muuttuivat tavoiksi ja olivat osin tietoisia tapoja, normeja, mutta myös tiedostamattomia. Yhden lapsen käyttäytymisestä huoleni kertominen kollegalle aiheutti sen, että hän nosti asiasta hirveän mekkalan, kuinka uskallan sanoa toisten lapsesta tuollaista, en edes ehtinyt itse kertoa perheelle, kun asia vietiin takanapäin perheelle, ja siitä seurasi vahva häpäisy, ja rankaisuna yhteydenpidon katkaisu. Minulle ei mikään ole kipeämpi asia, kuin nähdä lapsen kärsivän kaltoin kohtelusta, johon puutuin, en halua lasten tuhoutuvan vanhempien kovan kohtelun ja kasvatuksen alla. Tämä kollega, joka ”toi näyttämölle asian”, (Goffmannin teoria)uskon, ettei hän tehnyt sitä tietoisesti, vaan ongelman näkyminen ja asian esille tuonti toi pintaan julkihäpäisynä hänen oman ahdistuksensa, jossa hän oli joutunut salaamaan läheisten tekoja, ahdistuksia, häpeää ja ongelmia.

Kun julkisesti häpäistään ja kohteena on masentunut henkilö, hän saattaa tiedostamattomasti toistaa häpäisyä, se voi laueta voimakkaana yllättäen, (Jorma Myllärniemi, Masennus, psyyken kipu) kun joku ärsyke nostaa trauman pintaan, syntyy ilmestys Raamatun sanojen mukaan, häpäisy tuottaa ilmestyksen. Niin kävi itselleni. Nuoruudessani tapahtunut rikos, josta en saanut puhua, ja asia salattiin häpeällisyyden vuoksi, nousi pintaan ryhmässä, kun sanomaani väitettiin mielikuvitukseksi. Juuri se kipein asia, asian esille tuonti ja puhumisen kielto, se oli keino, mieli, jota yritettiin murtaa, ja olinkin kolme viikko lähellä psykoosia, ja näin trauma ja masennus nousivat taas pintaan ja ahdistuin. Traumojen esiintulo näkyi molemmin puolin, yhteisössä ja minussa, ongelmaa ei voitu korjata vastakkainasettelulla, syytöksillä ja häpäisyin, ongelmaa olisi voinut alkaa työstää suomalla kaikille tasa-arvoisesti puheoikeuden, ketään mitätöimättä. Minun ”näyttämölle tuonti” toisti samaa kaavaa, kuin minut oli häpäisy vuosia aikaisemmin. Trauma nousi pintaan, esille tuonti oli loukkaantumisen seuraus.

Yhteisö alkoi kuitenkin rangaista asian esille tuomisesta minua, he eivät pystyneet kohtamaan traumaa, jossa he kokijoina olivat osallisena asian kuultuaan, omat syyllisyydet ja häpeät nousi pintaan tunne-elämän tasolla, torjunta, kieltäminen ja kieltäytyminen. ”Tuot väärin asian esille, väärässä paikassa, väärä tunne, väärä käytös, aina sinä puhut, jankkaat samaa asiaa, et ymmärrä, kuvittelet, muistat väärin, liuta siitä kuinka teen kaiken väärin.” Vaikka rikostapahtumasta oli kulunut yli 50 vuotta, ja asian esille tuonnista myöhemmin 5 vuotta, silti tänä päivänä ei ollut kykyä kohdata asiaa, vaan mentiin rooleihin. He alkoivat toistaa omaa sanomaansa, sinä et puhu, et kerro, kun toin asian yhä uudelleen esiin, he mitätöivät sen, mitä olin kokenut ja kertonut, jankkasivat tuomiotaan, mutta syyttivät minua asian esille tuomisesta ja jankkaamisesta yhä uudelleen. Ja tässä näkyy juuri se kuvitelma, että uskotaan, että toinen voisi kestää taakkoja, ja häntä voi syyllistää ja häpäistä, tuomita ja kontrolloida yläpuolelta, eikä nähdä omaa toistokaavaa, minkä aliarvostaminen oli tuottanut, eikä nähty, että yritettiin estää puhuminen ja itsemääräämisoikeus, että salaus säilyisi, että ongelmaa ei voitaisi tutkia. Avoimuus oli kirosana siinä yhteisössä. Se oli myös pakenemista onnellisuusmuurin taakse, ”meillä on kaikki hyvin, meillä ei ole mitään ongelmaa, emme ole tehneet mitään väärää, emme ole häpäisseet sinua, vain sinä aiheutat ongelmia ja olet tuhonnut yhteisön jäsenten välit”. Mutta häpäisijän syyttely paljasti kaikki ne ennakkoluulot, asenteet ja näkemykset, mitä oli kuljetettu minusta mielikuvina, ja ne ryöpsähtivät täysillä ulos.

Häpäiseminen on tuhoavaa, sitä ei voi käyttää kasvatus- ja opetuskeinona. Se voi olla inhimillistä ja tiedostamattomasta tulevaa tunne-elämän häiriötä, mutta myös opetettuja tapoja. Sen tunnusmerkkejä on salaaminen, toisen syrjintä, häpäisy, syyllistäminen, mitätöiminen, halveksunta, estäminen jmv. On turhaa kuvitella, että kontrollikeinot salaisesti ja/tai näkyvästi jäisivät huomaamatta kohteelta, ne näkyvät kehonkielessä, sanoissa, teoissa, ja ristiriidoissa, jopa samassa puheessa voi olla täysin ristiriitaisia väitteitä, osa jää piiloon.

Paljasta salaisuutesi, valheesi ja häpeäsi itsellesi, ja vapaudut, etsi avoimuus ongelmien ratkaisuun.

Raija

 

 

AJATTELEN, OLEN OLEMASSA

 

Rene Descartes lausui nuo sanat 1650. Miten se pitää paikkansa, minkälainen on olemassaolon edellytys, milloin se katoaa, voiko sitä määritellä? Mielestäni voi, on uskallettava kysyä, miten kokee olemassaolonsa, miten kokee läsnäolonsa, antaako ympäristö olla. Maailma puhuu koko ajan kieltä, jossa ei välttämättä toisen todellisuutta huomioida, ikään kuin filosofia on itsetarkoitus. Filosofian arvo on siinä, että se opettaa ajattelua, kohti todellisuuden havainnointia. Minulle maailma on sitä todellisuutta, mitä joudun ja/tai saan elää. Siinä on sekä positiivista että negatiivista. En sulje silmiäni negatiiviselta, mutta toivon että positiivista ja toivoa herättävää olisi, muuten ihminen ei jaksa olla olemassaolonsa varassa, on oltava kieltä, mieltä, tunteita, vuorovaikutusta, työtä, materiaakin. Freud luokitteli elämän perustarpeet; leikki, työ ja rakkaus, Maslow on määritellyt niitä selkeämmiksi yksilön tarpeista käsin. Voidaan kysyä, onko silloin olemassa, jos ei enää ajattele.

Ei ole yhdentekevää, mitä puhumme, mitä arvoja viemme eteenpäin. Tulen surulliseksi siitä, että esim. ihmisen tuhoamisesta ei saisi puhua, ja ajatukset ohjataan vain positiivisesti tulevaisuuteen. Menneisyydessä on syväsyntyinen tunnekeskus, sisäisessä lapsessamme, syvimmässä ja vanhimmassa osassa aivoja, mantelitumake, millä syntyneenä viestimme vuorovaikutuksen kokemusta ja tarvitsemme sitä välittämiseen ja mistä yksilö aktivoituu, ja oikeus olla omana itsenään vuorovaikutuksessa, pitää sitä yllä. Asiaa on hyvä miettiä, miten arvot vaikuttavat aivojen toimintaan, jääkö tunnepuoli lukkoon ajattelusta, onko se manian ja depressiivisyyden takana. Menneisyydestä voi olla vapaa, vaikka se on näkyvissä, se on enemmänkin voimavara, josta ammennamme tietoisuuteen osaamista, ja tunteet voivat tulla vapaasti. Kun kiellämme menneisyyden kokemukset, ne juuttuvat toistoiksi, tai pahimmillaan ajaudumme hurmokselliseen toimintaan todistamaan, onnellisuutta ulkoisesti, eikä tunnesidettä synny, kokemusta, jossa syntyisi tunteita itseen/toisiin nähden. Psykologian professori Risto Vuorinen sanoo kirjassaan, Persoonallisuus ja minuus, ”psyyke on omaehtoinen”, eli se kehittyy yksilöllisten kokemusten kautta ja ei ole palautettavissa aina fyysisiin elimiin. Psyyke on siis kehittynyt vuorovaikutuksessa laadun mukaan.

Olemassaolon edellytyksiin kuuluu oikeus olla kulttuurissa sellainen, jossa itseilmaisu onnistuu alkaen fyysisyydestä psyykkisyyteen, kieleen ja sosiaalisuuteen. Kun luen olemassaolon filosofisia kysymyksiä, ne jättävät tavallaan auki ja jäsentämättä ihmisyyden mahdollisuuden tulla ihmiseksi, biologisena, sosiaalisena, henkisenä ja hengellisenä ihmisenä. Ei ole kehoa ja elimiä eikä niiden tehtäviä, ei sosiaalista todellisuutta ja valtaa, joissa ideologioita käytetään, ei sitä, mitä fyysinen olemuksemme tuo tehtävänä, kuten sydän veren pumppaajana, ei sitä olevaisuutta, mikä yhteisöissä mahdollistuu, niin kuin yksilöllisestikin.

Kun ihmiseltä otetaan kaikki pois, alkaen liikunnasta, materiaalisesta turvasta, ravinnosta, yhteenkuuluvaisuudesta, psyykkisestä hyvinvoinnin oikeudesta, tunteiden ja itseilmaisun oikeudesta, hänen tarpeidensa huomioimisesta, hän kuolee henkisesti. Ihminen tarvitsee toisen ihmisen, että voi luoda omaa ja tulla näkyväksi todellisuudessaan yhteisöön nähden toimivana. Oman todellisuuden oikeus on elämänehto olla henkisesti olemassa. Kun ihminen saatetaan erilaisten mielivaltojen avulla jatkuvaan psyykkiseen puolustukseen, olemassaolo muuttuu ahdistukseksi, jossa tunteet eivät tulee vapaasti, ajattelu ehdollistuu odotuksien mukaan toimivaksi tai pakkomielteiksi. Saadakseen pitää olemassaolonsa omana itsenään, ihminen tarvitsee vapaan oikeuden ilmaista itseään, eikä muut aseta ehtoja sille, kuinka ja missä saa ilmaista. Kyllä ihminen luonnostaan oppii sopivuuden säännöt, jopa lapset leikeissään luovat sääntöjä, mitkä johtavat johdonmukaisuuteen.

Olemassaolon määritelmästä ei vallitse yksimielisyyttä. Olemassaolokysymysten tarkastelusta käytetään nimitystä ontologia eli oppi olevaisesta. Ontologia tutkii olemisen ja olemassaolon käsitteitä. Sen esittämiä kysymyksiä ovat muun muassa ”mitä on olemassa?” ja ”mikä on erilaisia entiteettejä koskevien olemassaoloväitteiden luonne?” Wikipedia.

Yhteisöllisyyden vallankäyttö ei useinkaan perustu hyvään tietoon, vaan enemmän mielivaltaan, mielikuvitukseen ja vähäiseen tietoon, oppiminen on vajavaista. Olenkin sanonut, ettei ihminen ehdi oppia niin paljon elämänsä aikana kokemuksestaan, tiedon suhteen tai psyykkisesti, että ehtisi tiedostaa ihmisyytensä eri puolet, ihmistä myös opetetaan ja kasvatetaan vajavaisuuteen, jolloin halutaan hallita moraalisesti, ihmisen ei anneta tuoda esiin parhaita puoliaan. Erityisen vajaaksi on jätetty psyykkinen puoli, meillä on uskontojen pakko. Ongelmia tuottaa eniten se, ettei tiedosteta arvoja ja niiden vaikutuksia, eikä ihmisoikeuksia. Näyttää välillä siltä, että markkinatalous ja työkeskeisyys määrittävät sen mitä ihminen saa olla.

Kun yksilö ilmaisee itseään, haluaa tulla kuulluksi, yhteisön/joukkovallan ja/tai yksilöiden yhteyteen, vallan väärinkäytössä ihmiset tulkitsevat häntä, vievät tiedon muille, muut tulkitsevat, syntyy täysin uusi totuus, kun ihmistä ei kuulla. Traumatologisissa tutkimuksissa on todettu, että nämä mielikuvilla luodut yhteisötodellisuudet elää omaa elämäänsä, ja asiat eivät etene johdonmukaisesti, vaan viimeisin tieto tulee totuudeksi, ei syyt ja seuraukset. Muistivarkaat vievät yksilön muistin olemassaolon häpäisyin.

Olemassaolon edellytyksiä on syytä kertoa, sitä ei aina ole tietoisena, jos ihminen ei saa olla, ja hän saa koko ajan rangaistuksen olemassaolostaan. Tieteessä on myös ajauduttu yksilön tutkimuksissa ihanteiden maailmaan, jossa uskotaan, että ihminen voi vaikuttaa siihen, miten häntä kohdellaan. Isossa kirjassa sanotaan, että paha tulee aina ensin ja mielikuvien kuljetuksissa se juuttuu asenteeksi. Kun valtaa annetaan tarkkailuun ja hallitsemiseen, useimmiten ensin toisessa nähdään vain pahaa, kun kaikki negatiiviset tunteet pääsevät valtaan. Itse olen tullut siihen tulokseen, että valta toiseen nähden on niin tuhoavaa, ettei olemassaoloa enää ole, ja nähnyt sen monen kohdalla, että ihmisen käyttäytyminen ei ole se, mikä selittäisi huonon kohtelun. Hyvin usein voi nähdä, että toiset pyrkivät määrittämään mitä ihminen saa olla ja mitä ajatella. Uskon, että suomalaisessa kulttuurissa vahva koulutus vie siihen, että ihmiset samaistuvat opettajiin, vuorovaikutuksessa aletaan opettaa toista. Katsotaan oikeudeksi tunkeutua toisen elämään, määritellä, vaatia, odottaa ja käyttää ylivaltaa toiseen nähden.

Ihmiset valehtelevat paljon, siihen on vahvat hierarkkiset perinteet. Kirjassa, ”Ettekö vieläkään tiedä, kuka minä olen” Ari Turunen kuvaa hyvin tapoja, joita yhteisöt ja yksilöt kuljettavat mukanaan, vallan olemusta ja tapoja.

Ihmisen kaltoin kohtelu tuottaa eniten mielenterveysongelmia. Läsnäolo on ihanne, jossa kuvitellaan, että ihminen on tietoinen siitä mitä ajattelussa tapahtuu, ja kykenee katsomaan ja etäännyttämään ajatteluaan niin, että analysoi sitä, ja mihin perustuu se, että katsotaan, että tunteita ei voi valita, mutta valita voi, miten suhtautuu niihin, eli kyky etäännyttää ja tarkastella ajatustaan. Psyykkinen puolustus voi olla niin vahvaa, ettei ihminen kykene näkemään omia ajatuksiaan, eikä tuntemaan tunteitaan. Ihanteissa usein kuvitellaan, että keskustelut ovat rakentavia.  Useimmiten oppimistilanteissa työpaikalla ohjaus ja opetus olivat sellaisia, ettei ihmiset ymmärtäneet käsitteitä ja olivat hiljaa, eikä keskustelua syntynyt, eli tavoitteet ja termit olivat liian korkealentoisia. Sen sijaan ammattiopettajien koulutuksissa tällaista esiintyi vähän.

Yhteisövallassa sattumat alkavat johtaa, johdonmukaisuus katoaa, ja mielivalta alkaa kukoistaa, tieto ei ohjaa, kun osaaminen ja tietoisuuden rakentuminen päästetään täysin irrationaaliseen vapauteen, jossa vastuuta ei ole, loogisuus hukkuu ja ihmisarvo/oikeudet on epätietoisuuden pauloissa jäsentymättä, mielikuvien viidakossa. Terveydenhoidossa näkyy se, että korjataan ihmisen hyvinvointia, ei ole ensin hyvinvointia rakentavia elementtejä, ja siten ammattivalta hallitsee yhteisöllisiä toimia määrittäen sen, mitä elämässä saa olla ja tulla esiin.

Nyt en enää ole olemassa, yhteisövalta yksilöiden junailemana on käyttänyt sekä demokraattista että kommunistista valtaa alistaakseen minut tahtonsa alle, ja he onnistuivat siinä, enää en ajattele, toistan vain kiltisti käskyjä, ihmisoikeuksia minulla ei enää ole, eikä ole ollutkaan. 1978 kirjoitin runon, ”Elävä kuollut”, kun heräsin uuteen elämään kidutuksen jälkeen, ymmärtämättä mitä se tarkoitti, nyt tiedän, että olen kuollut, minua ei enää ole, persoonallisuuteni on kuollut, tunteeni ovat kuolleet. Ei haluttu oppia Jeesuksen sanoista, ”minulla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä”, eikä ensimmäistä käskyä, minkä hän halusi viisaudessaan kertoa, miten vaarallista valta on ja tuhoaa ihmiset. Minut on ristiinnaulittu vallan avulla. En kestänyt sitä, että katsoitte minun ainoastaan olevan syyllinen, häpäisitte, väititte ajatukseni ainoastaan mielikuvitukseksi, kun pelkäsitte, että totuus paljastuu. En ole mikään öykkärirehellisyyttä vaativa, vaadin silloin rehellisyyttä, kun ollaan tuhoamassa ihmistä. Voin laskea kymmenellä sormella, milloin olen hyökännyt kimppuunne, niille, jotka olette olleet elämäni vaikutuspiirissä. Liian moni korkeassa asemassa ollut henkilö on joutunut sijaiskärsijäksi, kun olen vaatinut muutosta vallan väärinkäyttöön ja antanut palautetta.

Raija