KIIRASTULEN TORSTAIPÄIVÄ

 

Alakoulun ajoilta saakka olen ollut yhteydessä tyttökaveriini, yli 60 vuotta. Välillä on ollut pitkiäkin aikoja, ettei ole ollut mitään yhteyttä. Nyt vanhempana enemmän.

Kiirastorstaina hän soitti, ilmeisesti vähän ottaneena, mitä ottamista hän näyttää harrastavan useammin. Tässä mielentilassa hän käy läpi nuoruuttamme, kuinka pyysin häntä mukaani muuttaessa itsenäiseen elämään. Hän muistaa muistuttaa, kuinka houkuttelin häntä, ja että se on tuhonnut hänen elämänsä. Kärsimystä on ollut hänen elämässään, kuten meidän kaikkien. Tuossa tilassa soittaessaan hän kertoo minulle mikä oli mielentilani sen nuoruusajan ja minulle tapahtuneen rikoksen aikana, ja väittää, että olin hyvin onnellinen. Tämä on niitä perusasioita, joita ihmettelen juuri monessa tieteellisessä julkaisussakin esiin tuotua näkemystä, että ihminen nauttii kidutuksesta, kun se minusta osittain tarkoittaa, että yksilö pyrkii kohti vapautumista etsien hyvänolon kokemusta hakien positiivisia, aisteista tai henkisestä puolestaan, ja puhe on sitä kautta rakentunut. Itse en ole koskaan sietänyt fyysistä kipua, enkä myöskään henkistä. Säännöllisesti kerron hänelle, että olin hyvin surullinen ja elämäni oli tuskaa, ja mieleni oli murtunut. Mutta hän haluaa vaan kiistää minun kertomukseni, ja suorastaan vänkää, että sinä olit onnellinen. Puhuessaan asiasta, hän muistaa aina sanoa, että minä en puhunut silloin mitään. Hän teki siis tulkintaa elämästäni, omien kokemusten siivittämänä.

Hän haluaa muistaa nuoruusajan kauniina ja onnentäyteisenä ja nähdä minut onnellisena. Se voi liittyä yleisesti parisuhteisiin, joihin kytketään onnellisuus, mutta se voi liittyä myös siihen, että olin raskaana, ja äitiys sekä lapsen saanti oli minulle onnen täyttymystä, olin nähnyt niin paljon sitä onnea lapsuuskodissani. Olin siis onnellinen äitiydestä. Näillä näkemyksillä on useammin väitetty, ettei mitään rikosta ole tapahtunut, koska heidän mielestään olin onnellinen ja nautin elämästä.

Minusta on vaarallista tulkita toista ihmistä hänen mielentilastaan, se vie pääsääntöisesti valheeseen ja tehdä niistä tosiasioita, jopa lähteä valtataisteluun oikeasta ja väärästä. Kohdallani esiintyi paljon yhteisövallassa ja mielikuvien kuljetuksissa sitä, ettei minua kuunneltu laisinkaan, ei kysytty, ei vastattu, jos kysyin, suljettiin ulkopuolelle. Yhteisö oli väkivaltainen.

Kuinka usein kuuleekaan ohjeita, ole ystävällinen, hymyile, iloitse, ja ole kiitollinen, ja mitä näitä nyt on. Mitäpä jos kohtaisimme ihmisen ihmisenä, sellaisena kuin hän elämän kokee ja uskaltaisimme kohdata myös surua ja tuskaa. Minulle on sanottu, ettei kukaan tuollaista kestä kuulla, minun se on pitänyt elää. Kohdallani hymyyn liittyy myös se, että yhteisö rankaisi puhumisesta, jos puhuin rikoksesta, se haluttiin salata. Oli esitettävä ystävällistä ja hymyiltävä, ettei tulisi rangaistusta, ettei suruni näkyisi, ettei heidän tarvitsisi kärsiä tekemisistään, sillä surukasvot olisi aiheuttanut heille ahdistusta hylkäämisestä ja syrjinnästä, se oli minulle pakkovalinta. Ilmeilläkin voi kertoa, mikä sallitaan ja mikä ei, valtaa on monenlaista. Vaikka pahan rikoksen teki muu henkilö, kuin yhteisön jäsenet, rikos oli tabu, josta ei saanut puhua ja ennakkoluulot olivat kohtalokkaat kaikille jäsenille. Yhteisö lähti suojelemaan rikoksentekijää, yhteisön jäsenet hyväksyivät tavallaan rikoksen, tai eivät kyenneet sitä näkemään.

Niin monissa filosofisissa näkemyksissä kerrotaan siitä, kuinka kaunis kuoremme kehossa on vain naamio ja ihminen on sisältä jotain muuta. Nuo naamiot on pääosin syntyneet yhteisön vallan vaikutuksesta.

Ystäväni kohdalla mietin sitä, onko taustalla hänen luonteenpiirteensä, jolla hän haluaa alistaa minua uskomaan hänen näkemyksensä oikeaksi. Toinen näkemykseni selittää taas, että hän haluaa takertua onnellisuuskuvaan, koska elämä on kärsimystä, ja hän haluaa elämäänsä toivoa, myös säilyttääkseen omaa totuuttaan, koska hän loppujen lopuksi näki minua harvoin, kokonaiskuvaa ei syntynyt, eikä puhuttu kielletystä häpeällisestä asiasta. Ja tässä tulkinnan ongelma piilee, jos asiasta ei puhuta. Koko vyyhden ongelman ydin on siinä, että tulkitaan toista, ei uskota mitä ihminen itse puhuu, eikä puhumattomuutta ymmärretä mielenterveyden luhistumisena, jolle on syynsä, jos puhumisesta rangaistaan. Suomi on täynnä tabuja, asioita, joista vaietaan ja ne kiertyvät ihmisen taakaksi.

Moni tunnettu ja arvostettu ihminen neuvoo tänä päivänä, hylkää tuollainen ihminen, mutta en voi, ehkä minä olen hänen elämässään jostain tärkeästä syystä.

Raija

SYNTISTEN POLKUJA PIINATUSSA MAAILMASSA

 

Piinaviikon pituudella. Lukuaika 10 min.

Miten erottaa uhriutuminen, normaali syyllisyys teoista ja vallan kautta uhraaminen? Opettaako syyttömänä syylliseksi ilmoittautuminen uhraamista? Voiko syyllisyydellä yrittää nostaa itseään toisten yläpuolelle? Jeesus ilmoitetaan syyllisyyden kantajaksi, joka poistaa kaikkien synnit? Ymmärrän hyvin, jos on liiallista syyllisyyttä, eikä ihminen kestä sitä enää, luhistuu, syrjäytyy ja vetäytyy, silloin tuki on tarpeen, taustalla on usein rankempaa syyllistämistä ja häpäisyä, mieli murtuu. Vaarallista on viedä liiallisesti ihmisen vastuu teoistaan, ja ottaa ylivaltaa toiseen nähden. Ei syyllisyys katoa tuosta vain kevyesti anteeksipyytämällä ja/tai syyllisyyden kantamisella toisten puolesta, kehomuisti kantaa sitä kauan, jos syrjivät asenteet jylläävät. Olen kuullut monelta, etteivät he koe syyllisyyttä eikä häpeää teoistaan, ja he ovat hyvin julmia toisia kohtaan, toisia palvotaan oman mielen kaksijakoisuudesta johtuen, toiseen heijastetaan oma inho. Syrjintää esiintyy monin eri tavoin, sulkemista, häpäisyä, valheita, kauneutta ja rumuuttakin selittäen. Syrjinnän oikeudeksi voidaan jopa ilmoittaa kunnioitus, ei esim. puhuta, vastata tai huomioida mitenkään, piiloudutaan sanavallan avulla, ilmoitetaan moralistisesti, etkö ole sitä taikka tätä, käytetään elämän kauneutta lyömäaseena, ei anneta anteeksi, vaan hirttäydytään sanoihin liikaa. Ihminen osaa hyvin valehdella itselleen. Hyveet muuttuvat helposti paheeksi, jos mielen annetaan velloa kehittämättä sitä tietoisemmaksi, eikä tunteiden säätelyä esiinny, vajotaan mielivaltaan ja välinpitämättömyyteen. Kuten esim. kiitollisuus elämästä voidaan nähdä ilona ja nöyryytenä, mutta liiallisena elämästä luopumisena, häpäisemisenä ja elämän aliarvioimisena julistaen jotain asiaa ylitse elämän itsetarkoituksellisesti. Puhumme arvostetulle henkilölle kunnioittaen ja ihaillen, arvostamattomalle moittien, emme suo kaikille ihmisoikeuksia, toisten kokemuksia halveksitaan, kun tasavertaisuutta ei ole. Mieli voi kehittyä avautuvaksi, sulkeutuvaksi, leikkiväksi ja oppivaksi heijastaen sen tekoihin.

Hierarkkisten käytänteiden kautta olemme oppineet kohtelemaan eriarvoisesti toisiamme, missä vaikuttaa tunteet mieleen vahvistuen, valintoja synnyttäen, inhon ja ihastumisen kontekstissa, hyläten ja hyväksyen, sulkien ja avautuen, itsestä ja toisista.

Näitä valheiden naamioita olisi opittava riisumaan. Loppujen lopuksi, kun ihminen ilmoittaa käytännössä kantavansa toisten synnit, hän voi nostaa itsensä toisen yläpuolelle ja kokea ylemmyyttä omasta rehellisyydestä, mutta ei katsokaan totuutta silmiin, vaan valikoi asiat, joihin kiinnittää huomion, sulkee asioita, tapahtumia ja ihmisiä todellisuudestaan, kaikkia asioita ei tietenkään voi kantaa.  En ole syyllistämisen kannattaja, mutta en pysty hyväksymään, että toisten mieltä murretaan valheilla, eikä tunneta vastuuta teoista, unohdetaan mitä puhutaan ja tehdään, otetaan omat mieltymykset ohjenuoraksi ja muille vaatimuksena. Ei tässä nihilistiksi kannata ryhtyä, mutta toisen vastuun ja syyllisyyden riisto toiselta suojaa yleensä itsensä ylentäjää, nostaa hänet toisen yläpuolelle. Käytännössä on pystyttävä katsomaan tekoja, teot osoittavat, arvostetaanko ihmistä. Moni sanoo, unohda menneisyys, mutta käytännössä kuljettaa asenteissaan eriarvoistavia tekoja ihmistä kohtaan, jolle ei arvoa anna. Anteeksipyynnöt ovat näennäisiä, jos todellista muutosta ei tapahdu. Käytännössä olen myös huomannut, että syyllisyyttä ketjutetaan ja viimeinen asian esille ottaja laitetaan syyllisen penkille, ja kierretään asiaa. Menneisyys kulkee tavoissa kuin ihminen ei niitä tiedostaisi.

Ihmisen mielen valheellisuus on myös suoja, niin mielelle, kuin tapoihin liittyen, mitä pitää oppia näkemään. On kohteliasta olla paukuttamatta sanoina toiselle mitä tahansa mieleen tulevaa inhoa, mielipidettä kuin tietoakin, mikä rasittaa kohtuuttomasti ja vaurioittaa ihmistä. Valhetta voidaan tietysti käyttää väärin ja hamuta itselle valtaa sekä hallitsemista toiseen nähden, omaisuus niistä ehkä yleisin. Yhdessä ongelmassa olin tuomatta esiin asiaa peräti 50 vuotta, itseeni kohdistuvista vääryyksistä, en tavallaan ensin nähnyt rooleja, joita yhteisöissä ilmeni, mutta sekin haluttiin salata, ettei syyllisyys tulisi vallankäyttäjille. Näyttää siltä, että valhetta ja salailua on käytänteiden toimissa enemmän kuin totuuteen pyrkimistä.

Auttamisen verholla otetaan paljon valtaa nimenomaan henkisellä puolella. ”Auttajan Varjo” on hyvä kirja, jossa kerrotaan auttamisen tuomasta vallasta, kirjoittaja Martti Lindqvist. Ymmärrän hyvin konkreettista auttamista, mutta en ymmärrä esim. nyt sotia, joissa hyökätään toisten kimppuun, kun eivät suostu heidän filosofiansa mukaiseen uskoon. Kärsimyksellä itsensä ylentäminen on uhriutumisessa yleistä, kauniit tarinat, sielun puhtaus, joka hurmostilassa saadaan aikaan, kun puetaan tapahtumat oman vallan alle. Kärsimys ei jalosta ketään.

Elämässä on hyvä olla inhimillistä, kaunista ja jotain sellaista, mikä tuo rauhaa ja kunnioitusta hyvää kohtaan, pyrkimystä kohti hyvää. Normaalisti ihminen havaitsee aistein kauneutta ja ilo syntyy luontaisesti. Kaltoin kohtelussa mieli luo kaunista tarinaa mielen suojaksi, että kestäisi kaltoin kohtelun. Satu, mikä suojelee kokemusta, on hyväksi, mutta muuttuessa jatkuvaksi valheeksi ihmiselle, se turruttaa näkemästä totuutta. Hyvä esimerkki kauniiseen tarinaan ihastumisessa ja tapahtumia toistaen näkyy elokuvassa, Kellokosken prinsessa, jossa prinsessa alkaa elää ja toistaa tarinaa. Hänen mielensä ei ole yksilöitynyt löytämään sisäistä kauneutta ja mielihyvää yksilönä, sielun kauneutta, mikä voimistaa yksilönä, vaan kauneus on muuttunut tapahtumien toistamiseksi, ulkoiseksi kuviksi palvomisena, joissa arvot ovat kuin jäykistynyt todellisuus ilman ihmisyyden oikeutta kokea hyvää itsestä, kulttuuristen asemien toistoa. Tämä on vakava oppimisen ja kasvatuksen ongelma, mitä usein selitetään yksilön mielen ongelmana, kun se on tunkeutumalla opettamista. Näitä monia ulkoisen maailman hallitsemismenetelmiä käytetään ikään kuin moraalin turvaamiseksi, mutta kysymys on vallan väärinkäytöstä ja alistamisesta.

Kun arvostelemme uskovaisia, se tuomitaan, mutta sitten ollaan valmiita tukemaan ihmisten mielikuvitusta tiedon rakentajana, yhteisövallan ihannointina, mikä on yhtä epäluotettavaa kuin mikä tahansa populismi tai yksilön kuvitelmat, tai ajatusharhat.

Tuomitsemisen kulttuurissa, minkä juuret tulevat pitkältä uskontojen maailmasta aina jalkapuusta ristiinnaulitsemiseen totuuden tutkimisen unohtaen, mutta myös psykologisoimisesta, minkä se on perinyt valintakuvitelmana yksilöissä hyvä/paha akselilla kirkon oppien mukaan, syntikeskeisesti. Kun pahaa ja väärää tehdään, kohteeksi ongelman ratkaisuun on alettu etsiä syytä yksilöistä, useimmiten uhrista, eikä tuomitsijoista, koska sosiaalinen kontrolli on hyväksyttyä, vaikka omatunto tulisi saada aikaan kasvatuksella. Tekoja pitäisi tarkastella moraalin kannalta, tuhoavuuden näkökulmasta, ei syyttämällä ja jaottelemalla ihmisiä hyviksi ja pahoiksi.

Kun ihmiset kohtaavat, mieli- ja kielikuvat sinkoilevat tajuntaamme, synnyttäen jos jonkinmoisia tuntemuksia ja tunteita, ahdistuksesta iloon, häpeään ja syyllisyyteen. Tällöin kohdatessa toisen ja omat tunteet nousevat myös kohdattavaksi, inhot ja ihailut. Syyllisyys on tutkimusten mukaan teosta syntynyttä, häpeä enemmän yhteisön moraalista ja teoista, jota yksilöön kohdistetaan, sanoo Malinen kirjassaan ”Häpeän monet kasvot”. Nämä sekoittuvat myös helposti. Vallan antaminen toiselle toisen kontrollin oikeudella ja valvonnalla rakentaa valta-asetelman, jossa käyttäytymisemme, ystävällisyys, sanavalinnat ja positiivisuus kaikkoaa, ja luokka-asetelmat astuvat voimaan, valtataistelu ja väärinkäytökset. Luokkia ovat nykyään, kouluttamattomuus, mielenterveysongelmat, työttömyys, köyhyys, vammaisuus, asema yhteisössä jne. Ratkaisevaa on, kuinka johtamisella tuotetaan näitä eriarvoisuutta rakentavia yllykkeitä taistoon ihmisarvosta. Kun mielen ja tunteiden toiminnasta ei ole tarpeeksi tietoa, ihminen joutuu hätään ja ahdistuu, ja seuraa valtataistelu.

Pahan salliminen, millä tarkoitan elämän tuhoamista, esiintyy arvojen kautta. Ihminen sallii pahan, mikäli on hyväksynyt teon tai ei kykene näkemään sitä. Väkivaltaa harrastava hyväksyy väkivaltaa, sokeasti uskova voi sulkea silmänsä pahuudelta, koska pitää sen aina mahdollisena ihmisessä ja asenteena kuljettaa sitä ihmisissä, ei kyseenalaista, vaan ottaa tuomarin roolin. Puheoikeutta ei ole kaikille, opetti jo Mauno Koivisto, saman sanojat saavat eriarvoisen kohtelun.

On huomioitava myös tilanteet ja olosuhteet, kaikki ei ole mielen ongelmaa, taidot kypsyvät iän myötä. Ollaan armollisia itsellemme ja toisille!

Raija

ELÄMÄLLÄ HUIJAUSTA

 

Kolumnieni, jos näitä niiksi voi sanoa, on tarkoitus tuoda uusia näkökulmia asioihin, eikä tarkoitus ole väittää näitä totuudeksi. Ne ovat kokemuksesta syntyneitä, opiskelun kautta teorioita ymmärtäen. Erityisesti kiinnostukseni kohteet kuuluvat ihmiskäsityksiin ja ihmiskuviin, joita myös kulttuurista on siirtynyt tietoisuuteeni ja tiedostamattomaan. Se, miksi olen päätynyt näiden tarkasteluun, johtuu elämästäni, mikä on kovan kohtelun seurauksena vienyt syviin vesiin. Mitä on löytynyt, ja miten, siitä seuraavat ajatukseni. Tieteessä etsitään totuutta, ja sitä on tarkoitus haastaa uudelleen, jos todisteet puhuvat toisin. Useamman tuntemani tutkijan suusta olen ilokseni kuullut arvostavan erilaisten näkemysten esiintuontia, se auttaa heitä tutkimaan asiaa ja tuomaan uudenlaisia hypoteeseja.

Joskus 40 vuotta sitten olin kiinnostunut psykoanalyysistä ja luin niitä kirjoista, vieläkin olen. Kohdalleni osui Melanie Kleinin kirja, jossa kuvattiin seksuaalista kehitystä, mikäli muistan oikein nyt kirjoittajan, muitakin oli. Melanie kuvasi sikiöajan kehitystä niin, että sikiö kurkottaa kohdussa sukuelimiä ja imee niitä ja seuraavaksi, tutin imeminen on peniksen imemistä. Hylkäsin tässä vaiheessa psykoanalyysin seksuaalisen kehityksen teorioita, toki en niistä tarpeeksi tiedä, enkä ole asiantuntija. Minulle kuitenkin sikiöajan liikkeet kertovat enemmän painovoimalakien liikettä ja äidin liikuntaa, jossa liikevoima toimii kohti sukuelimiä köyristyneessä sikiössä. Myöhemmin sain opiskella psykoanalyysin mielen kehitysteoriaa, mikä tuli minulle uskottavaksi, koska sain sitä kautta selkeytettyä mielen toimintaa ja tunteiden syntymää kokemisessa. Itselläni seksuaalisia kokemuksia syntyi vasta hormonien vaikutuksesta nuoruuden siirtymässä naiseuteen.

Ymmärrän monia tieteen teorioita ajan ilmiöinä. Esim. Oidipus myytti, jossa Oidipus tappaa isänsä ja menee naimisiin äitinsä kanssa tuntematta vanhempiaan, mielestäni kertoo tiedostamattomasta tulleista tunteista, mitkä hylkäämiskokemus on tuottanut. Lasta syrjittiin ja hylättiin kasvatuksen ja opetuksen keinoin, ja kateus kehittyi vanhempia kohtaan, jossa omistamisen tunteet nousivat ja viha vei surmaan saakka.

Nykyään tiedetään jo paljon lapsen kehityksestä. Jos ja kun lasta ei huomioida kehitystarpeiden mukaisesti, vaan häneltä vaaditaan kehityksen vastaista oppimista, alkaa ilmetä fyysisiä oireita, joita myös sanotaan seksuaaliseksi, vastoin itseä oleminen aiheuttaa psyykkistä puolustusta jännitteenä, ja keho viestiin sen seksuaalisesti. Seksuaalisuus voidaan ymmärtää aikuismaisesti yhdynnän aktina, mutta myös laajemmassa näkemyksessä aistimielihyvänä, mikä on normaalia kehosta nauttimista. Kehityksessä erilaisten kehitysalueiden vaikutus eri asioissa, kuten kieli, mieli, tunteet ja sosiaalisuus eriytyminen on tarpeen, ettei nk. kokonaisvaltaisuus pääse johtamaan, mikä on kaksivuotiaan tietoisuuden taso, kun sisäistynyttä minuutta ei vielä ole. Jos ja kun jotain vain kehitetään yhden osaamisalueen vahvistumisena, kuten mieli tai kieli, se ilmenee liiallisena psyykkisessä puolustuksessa, ja voi tulla esiin yliaktivoituneena seksuaalisuudessa. Tällöin ihminen ei voikaan valita seksuaalisuuttaan itse, vaan sen ovat luoneet kehitysjärjestelmät. Asia erikseen on vielä seksuaali-identiteetit, jotka voivat olla roolien kautta kehittyneitä, ihmiskäsitysten, ihmiskuvien ja vallan kytkeytymiä, missä vapaus itsenä olemiseen ja toteutumiseen on luotu ulkopuolisin arvoin, ja on menetetty vapaus valintaan.

Ei ole vaaraa, että ihminen tulisi hyvin opetettuna ja eriytymisen kyvyssä liian kokonaisvaltaiseksi, koska ihminen ei pysty kokemaan kerrallaan kuin yhtä kokemusta. Psykososiaalinen kehitys on minuudessa impulssien ja yllykkeiden haltuunottoa, jossa mielihyvän kokemukset tulee tietoiseksi ja muuttuvat haluksi, sekä tahdon myötä tavoitteiksi. Mielihyvän syntymisen teoriat kuvataan objektisuhdeteoriassa, mikä kehittyy lapsen ja vanhempien välisessä suhteessa.

Olen idealisti hyvän elämän puolesta. Minusta rakkaus tulisi olla taustalla seksuaalisuuteen. Liian moni joutuu pakkoaktin alla tyydyttämään tarvetta, mikä ei ole enää omaa itseä. Minusta jokaisen yksilön oikeudet parisuhteessa on ihastua toiseen, kokea vetovoimaa sen seurauksena, kokea arvoja, joista syntyy kumppaniin arvostusta, joihin mieltyy. Ja lopuksi seksuaalisuus on kuin leikin myötä syntynyttä iloa nauttia toisesta, ei väkisin purkautumista omista kehityksistä, minkä ulkopuoliset ovat luoneet opetuksessa ja kasvatuksessa. Vapaus kokea oma seksuaalisuus omana itsenä on suurinta vapautta ja voi olla taivaallista seksiä, josta kirjakin on kirjoitettu nimensä mukaisesti.

Raija

Wikipedia; Kolumni eroaa uutisesta siten, että kirjoittaja esittää siinä henkilökohtaisen mielipiteensä ja tarkastelee asiaa vain valitsemastaan näkökulmasta.

 

SYRJINNÄN MEKANISMEJA

 

 

Ihmisille näyttää oleva perin vaikeaa olla asiallisia, ainakin osalle ihmisistä, vallankin silloin kun tunteet ja mieli johtaa ajatuksen kulkuja, pommittaa epämääräisiin kuviin, heittää eteen kummallisia muistikuvia, menneestä, tulevasta tai nykyhetkestä, ja todellisuuden havaitseminen ei onnistu. Me olemme antautuneet pahan ohjattaviksi, olemme valinneet valhetarinat, uskomukset, tunteet ja mielen, jossa valta sanelee ja kulttuuri anelee. Olemme orjia kehityksen hitaassa kulussa, koska olemme ajautuneet tielle, josta ulkopuolelta tulevan ohjauksen luullaan olevan opettavaisinta yksilöllisen sisäistyneen oppimisen kariutuessa. Yksilöllisyys, itsetuntemus, ja itsereflektio ovat olleet sosiaalisen vallan välineitä estää yksilön kehitystä, se on pitkälti kommunistista oppia, jossa tukeudutaan tarinan voimaan, yhteiseen säveleen, mitä kaikki laulavat ja uskovat. Kommunismi ja uskonto ovat hyvin lähellä toisiaan.

Luen parhaillaan kirjaa, jossa ihmistä kuvataan pyhyydestä pahuuteen. Näitä kirjoja on maailma pullollaan ja yhä vain suositellaan vahvasti niiden lukemista kaiken korjaavana. Pitäisikö kuitenkin kysyä, voisiko olla toisin, kun mitään ei opita, vaan yhä olemme pahoja toisillemme ja kirjat suorastaan opettavat ja toisintavat tätä pahuuden syntymistä. Taiteen ylitarjonnalla on ongelmansa. Totuutta ei saa hylkiä taiteessakaan, mutta kasvatuskeinona itsen tutkiminen psyykkisesti on paljon tehokkaampaa oppimista ja johtaa objektiivisimpiin asioiden tarkasteluihin, eivätkä tunteet pääse johtamaan. Puheen kautta voisimme saada paremmin totuutta esiin, mutta sekään ei auta, jos emme osaa estää mielen ylivaltaa ja opi ymmärtämään mieltä. Mieli on ehdottomasti ihmiselle tarpeellinen, sitä ei voi estää toimimasta, sillä silloin se luo yhä voimakkaimpia reaktioita.

Sosiologiassa olen saanut oppia, että syrjintä on vakio, noin 20 % joukosta. Uskon tämän kehittyvän juuri vallan ja hierarkian kautta, mutta myös oppimisesta, siihen opitaan, kun sitä koko ajan syötetään. Koko suunta tulisi muuttaa, lähteä tutkimaan ihmistä sisältä päin ja luoda edellytykset itsetuntemukseen. Tämä ihmisyyden ymmärtäminen on omituista, lähdetään korjaamaan ihmistä vaurioitumisen jälkeen, eikä ennaltaehkäistä vakavien ongelmien syntyä.

Mielikuvien kulkeminen ihmisistä toisille on pääosin häpeän synnyttämää mielen reaktiota, jossa suojaudutaan häpeältä ja syyllisyydeltä ja luodaan kaunis tarina tapahtumasta. Työpaikalla joskus tutkittiin tapausta, jossa syyllisen penkille oli joutunut apulainen, häntä vainottiin ja rangaistiin milloin mistäkin pienestä asiasta vaatien lopulta potkuja töistä. Kun asiaa purettiin, taustalta löytyi toisen työntekijän perhe, jossa vaimo oli miehensä alistamisen ja terrorismin alla, ja vaimo pyrki hallitsemaan ongelmaa apulaisen kautta levittämällä hänestä juoruja omasta syyllisyydestään johtuen, josta mies syyllisti häntä, hän projisoi, tuoden näin ongelmansa näyttämölle. Apulainen joutui puolustustilaan, josta häntä syytettiin, ettei hän tunne vastuuta teostaan. On tärkeää erottaa hyökkäys ja puolustus, ei voida vaatia syyllisyyteen puolustamisesta. Se olisi kuin nyt Ukrainaa syytettäisiin Venäjän hyökkäyksestä.

On syytä erottaa teot, josta ihminen on vastuussa, ja josta syntyy syyllisyyttä, kun tehdään väärin, vastoin opetettuja normeja, mitä niitäkin osattava kritisoida, kun ne synnyttävät ongelmia. Teot ovat enimmäkseen opittuja, valittuja ja kehitettyjä, mitkä ovat tietoisen minän operoimia. Häpeä on enemmän synnynnäistä, jossa lapsi on oppinut vieroksumaan vierasta jo 7 kuukauden iästä alkaen ja joka toimii usein puolustuksena ja myös tiedostamattomana tunteiden seurauksena. Lapsi rakastuu tuttuun ja turvalliseen vaarallisestikin, josta irtaantumiseen tarvitaan rohkeutta ja itsenäistymistä, oppia havainnoimaan totuuden mukaisesti ja valitsemaan. Valitettavan usein opetuksissa ilmenee alistamista ja sokeaa uskomiseen sekä tottelevaisuuteen ohjaamista kuin itsenäiseen ja kriittiseen ajatteluun ohjaamista. Oppisuunta, jossa itsenäistä ajattelua tuetaan, on konstruktiivinen, tottelevaisuususko on behavioristinen, mikä on koirien kasvatuksesta tuttua, ärsyke, reaktio, palkinto. Häpeä tulee vahvana kulttuurista, mikä voimistuu julmaksikin yhteisöissä, yhteiseksi menetelmäksi kohdella yksilöä, jolloin yksilöä häpäistään ja se tuhoaa yksilön minuutta, siksi on tärkeää kiinnittää huomio tekoon häpäisyn sijaan, ettei mielelle anneta valtaa. Häpäisemistä perustellaan usein juuri uskonnoista tulevan hyvä/paha akselin kautta.

Yksi tärkeimmistä ulottuvuuksista mielen hallitsemisessa ja vastuun sekä syyllisyyden kehittymisessä on havainnoida todellisesti tapahtunutta. Tottelevaisuudesta on tie itsenäisyyteen, nk. äidin/isän murha, taito uskaltaa vastustaa vanhempiaan, mutta valita viisas totteleminen. Ihminen taistelee tiensä ulos sokeasta tottelevaisuuden kehästä rohkeudella, eikä siirrä tunteitaan toisiin, mitkä ovat kehittyneet oman itsen sulkeutumisesta kasvatuksen keinoin vanhempien tai muiden kasvattajien/opettajien taholta. Kun hän itsenäistyy ja aikuistuu, hän alkaa nähdä syitä ja seurauksia selkeämmin ja näkee tekijän vastuun. Itse sain oppia tämän kantapään kautta. Pitkään jatkunut halveksunta ja elämääni tunkeutuminen yhteisössä päättyi, kun aloin puolustautua, hyökkäsin vahvastikin. Seurauksena oli yhteisöstä ulos sulkeminen. Kysymys kuuluu, pitääkö alistua ja uhrautua, jos halveksujat eivät tunne vastuuta, vaan luovat vain uutta valhetarinaa, ikään kuin ottaa uhrina vastuu toisten teoista, tapahtuu uhriutumista. Ei ole oikein kunnioittaa rikollisuutta. Syyllisyyden, häpeän ja vastuun siirtäminen on kuin tie hierarkkisuuteen, toisen oikeuksien ja velvollisuuksien riistämistä ja vallan antamista, jossa pelastetaan ja noustaan itse tai toinen yläpuolelle. Aikuisena jokaiselle kuuluu vastuu teoistaan, sen riistäminen on ihmisyyden riistoa. Joskus voi olla vaikeaa irtaantua näistä, jos on julmat rankaisut ja on pakotettu rooliin. Liiallisten vaatimusten osoittaminen voi viedä valheeseen.

Kaikkein raskainta on joutua syylliseksi teoista, joita ei ole tehnyt. Silloin ihminen mitätöidään.

Syrjintää voi yrittää luokitella. On tunnesyntyisiä, vuorovaikutteisia, asemaan liittyvää valtaa, tiedon puutetta, valtataistelua, hyökkäystä, suojautumista ja puolustamista.

Raija

 

 

 

EDELLISTÄ TEKSTIÄ ON KORJATTU MYÖHEMMIN UUDEN LUKEMISEN MYÖTÄ.

VAHVUUTTA JA HEIKKOUTTA

 

Äitini oli erityisen osaava huolehtiessaan auktoriteetin oikeudet vanhempana, ja hän teki sen kunnioituksen kautta, jonka myötä itselleni kehittyi vahva auktoriteettien kunnioitus, jossa keskeisemmäksi opiksi jäi totuuden etsintä. Joskus tuntuu siltä, että taistelussaan totuuden puolesta ja vanhemmuuden oikeuksista, maailman repiessä hajalle, lopputiellä hänellä oli vain ylpeys oikeutena olla oma itsensä totuudessa, hänen oli valittava ylpeytensä säilyttääkseen totuuden ja kunnioituksen ihmisyytensä vuoksi. En ajattele, että äitini olisi virheetön, kuten en itsekään, katson kaikkien ihmisten tekevän virheitä ja mutta mitä kurjemmin heitä kohdellaan, valehdellaan, vaaditaan liikoja, alistetaan, häpäistään, syyllistetään, sitä kauemmas he ajautuvat pakenemisen tielle, suojellakseen omaa olevaisuuttaan pysyä järjissään.

Kun kaikki arvot ohjaajina menetetään, totuus katoaa, kauneus hävittää kaiken pyhyydessään, ja hyvyys on kuin maalaus, ikoni, jota vallanhimossaan ihminen kumartaa, häivyttää totuutta taakseen, kiertää tutkimusta ja oikeutta, ettei vain tarvitsisi kantaa omaa syyllisyyttä ja häpeää. On aina muistettava, että on sairasta ja tervettä syyllisyyttä ja häpeää, jossa terve on elämän suoja ihmisyyden heikkoudelta ja vahvuudelta. En kenellekään vaadi kohtuutonta orjuutta asioiden esille tulossa, ymmärrän, että armoa on annettava, mutta en voi hyväksyä, että jonkun on kuoltava toisten kunnian vuoksi. Valhe on suurin elämän tuhoaja. Sen näemme nyt Venäjän hyökkäyksessä Ukrainaan, narratiivia säilytetään oman kunniallisuuden vuoksi, hyvyyttä todistaen, totuutta paeten, kauneutta sivellen. Ja tämän saman tekee uskonnon ja uskon nimissä kirkon ihmiset. He kaventavat ja sitovat totuuden uskoon, Jeesuksen ja Jumalan nimeen, mutta eivät halua tutkia totuutta, vaan nostavat itsensä toisen ihmisen yläpuolelle hallitakseen häntä, uhrit maksavat hinnan heidän teoistaan. Uhrit eivät ole puhtaita pulmusia, en sitä tarkoita, mutta en voi nostaa valhetta suojaavaksi tekijäksi kaikkia kohtaan, jossa uhri joutuu maksamaan hengellään. Kun itseäni häpäistiin, ja kohtelustani valehdeltiin, ilmoittaen, että asiat, joista kerroin, ovat mielikuvitusta, huusin hirveyksiä, en kestänyt valhetta ja tarinaa, mikä luotiin syyllistämisen avulla. Oli niin raskasta kuulla toisen ihmisen kommentti, en tunne mitään syyllisyyttä ja häpeää.

Niin monet tuskat piilotetaan valheen alle, kärsimystä sallitaan. Niin monet ongelmat näkyvät julkisuuteen pienissä kuin suurissakin asioissa, kuinka ihmisen kaksijakoisuus ja valhe loistaa ja sitä ylemmyyttä toistetaan tarinoina. Vaikka maailmassa tiede, taide ja uskonnot puhuvat siitä koko ajan, siitä ei opita, se yhäkin murskautuu vallan alttarille. Olen nähnyt virkamiesten suojelevan toisiaan, pitävän valhetta yllä, mutta uhrit eivät saa oikeutta puheeseen, itsensä ilmaisuun. Oikeutta ei tule oikeuslaitoksissa, ei oikeusvaltioissa, eikä missään järjestelmässä, ellei ihmiset halua totuutta. Yhäkin uskon, että lapsen viattomuus on asia, jonka kautta voimme säilyttää pyrkimystä totuuteen, mutta erehtymättömyyttä se ei ole, se on pitkän matkaa oppimista. Hierarkkiset systeemit ja valtarakenteet suojelevat valhetta, uhrien kuulemattomuus. Joharin, psykologian tutkijan minuuden kuvaus, ”Meissä on itselle näkyvä ja salattu, toisille näkyvä ja salattu.

Kreikkalainen filosofia puhuu puheoikeudesta elämän ja ihmisyyden suojana, sen juuresta saada oikeutta. Sitä ei kuitenkaan suoda kaikille, yhä uhraaminen on arkipäivää, jumalien kumartamista, hierarkkisten valtasysteemien ylläpitoa. Tieto ei ole arvostettua, vaan mielen ylentäminen ohjaavaksi tekijäksi.

Ei ole enää yksilöllistä, vaikka se on moraalin juuri hyvässä yhteisöllisyydessä, vaan hyvä ja paha on siirtynyt rooleihin, taistellaan vallan kautta oikeasta ja väärästä, se on tulosta sosiaalistamisen ideologiasta, kuin oikeus persoonallisesta pahasta, jossa valta on oikeuden ja totuuden määrittelijä.

Maailma on täynnä kauniita sanoja, viisautta ja oppeja, mutta tuntuu, ettei mitään opita, painvastoin, järjestelmät palvelevat pahuutta ja tuhoa. Ohjeita lentelee kuin maailmanlopun alla, ole kiitollinen, pyydä anteeksi, kasva, huomioi, kunnioita, alistu, nöyrry, jne. Voitko olla kiitollinen silloin kun sinulta viedään kaikki oikeudet ihmisyyteen, ja sallitaan paha, jota sinulle tehdään, voitko antaa anteeksi, jos se on vain sinun velvollisuutesi, eikä vastapuoli tee sitä, vaan hänet nostetaan yhä korkeammalle hyvyyden alttarille tekemään itsestään pyhä, joka ei tee koskaan virhettä, vaan hän on alistamisen oikeuttava ihminen, syyllisyytesi, häpeäsi ja virheittesi sekä vastuun kantaja.

Vietkö totuuden Jeesuksen ja Jumalan persoonallisuuteen, ja sidot kokemuksesi rituaaleihin, joilla peset syntisi puhtaaksi. En halua ketään ristille uhrattavaksi, mutta tätä henkistä ristiin naulitsemista en voi ymmärtää. Jokaisen elämä on arvokas. Kannatatko vain ideologioita, että voit paeta totuutta, hyvää ja kaunista valheiden avulla.

Olen hirveän surullinen. Onko elämä ja kulttuurimme vain näytelmä Goffmannin teorioiden mukaan, jossa tuomme näyttämölle itseämme, tuskaamme, kärsimystämme, mutta emme halua sitä helpottaa, vaan valitsemme vallan, jolla muita voi hallita, mitä järjestelmillä tuetaan? Niin monet kerrat on todistettu ihmisen pahuus, hänen tottelevaisuutensa, jossa hän tappaa käskystä, tämä on yhteiskunnallista filosofiaa, mikä on valittu.

Pahuuden taustalta löytää useimmiten moralismin, jolla toisia ihmisiä pyritään hallitsemaan. Kantin teorian mukaan olemme moraalissa vasta alimmalla tasolla. Ihmiselle ei suoda nautintoa, iloa, onnea, eikä mitään, missä hän voisi järjellisesti toimia, eikä hyvän tekeminen onnistu, hänen mielensä murretaan. Mielestä on tehty uskoa kiihkon myötä, salakavala pahuuden tyyssija, jossa mielen vapaus kokea normaalia nautintoa ja iloa on lukittu ja pahuudeksi nimetty. Joskus nuorempana, kun otin alkoholia, se vei minut vahvaan masennukseen ja ahdistukseen, vaivuin hiljaisuuden tuskaan, kipuun kehoni ilon katoamisesta, ahdistukseni nousi pintaan. Ja vasta aikuisena saatoin löytää ilon, kun sallin totuuden puhua, mutta silloin olin jo menettänyt kaiken, sillä niin monelle valhe ja kauneus oli elämän totuus. Olen sittenkin äitini jäljillä, säilyttääkseni itsekunnioituksen, minun on valittava ylpeys. Sitä synniksi sanotaan, mutta onko se sittenkin vain vallan ilmentymää, vallan mitä tarvitsee säilyttääkseen itsensä hallinnan, eikä se tarkoita elämän hallintaa kokonaisuudessaan.

Raija

 

 

 

ITSE JA ITSEMÄÄRÄYTYMISEN TUHOUTUMINEN

 

 

Mielenterveyden syntymiseen keskeinen asia on itsemääräytyminen. Se voidaan tuhota vastuuttomien ympäristötekojen kautta, tunkeutumalla yksilön mieleen operoimaan. Vaikka ihminen olisi kuinka vahva, fiksu, asiallinen ja ystävällinen, niin hänen itsemääräytymisensä voidaan estää ulkoisin toimin vain vallanhimosta ja/tai yhteiskunnallisista rakenteista käsin, valheellisista mielikuvista ja niiden kuljettajien toimesta.

Kirjoitan tämän, koska näyttää yleiseltä, että katsotaan yksilön persoonallisuus häiriintyneeksi, mitä pitää aina korjata, ja kuvitellaan ettei itse tuhoutuisi, itsekkyys ja oma pahuus pitäisivät huolen, että itse säilyisi kovistakin kohteluista huolimatta, mutta todellisuus on se, ettei säily. Tämä yhteisövallan ihannointi ja psykologisointi on sokeaa uskoa, jossa ihmisyys nähdään omituisesti aina pahana ja yhteisön katsotaan voivan ”parantaa” tämä yksilö vallan avulla. Olen täysin toista mieltä, koska olen menettänyt itseni elämääni tunkeutumisen vuoksi. Tämä asia ei ole minulle pakkomielle, jossa pyrkisin itsevaltiuteen, kirjoitan asiasta siksi, että pidän arvossa ihmisyyttä ja haluan suojella elämää ja itseyttä, itsemääräytymistä. En tee tätä siksi, että haluisin määrätä totuuden, ja luoda toisiin itseyttä, tämä olkoon heidän itsemääräytymisoikeutensa, itsen sisäsyntyinen kokemuksen todellisuus, joita toisilla ei ole oikeutta luoda vallan avulla. Kerron tästä siksi, että niin moni menettää mielenterveytensä tämän ongelman vuoksi.

Opiskeluissani ihmiskäsitykset ja ihmiskuvat kuvattiin ja käsiteltiin keskiluokkaisen ja hyväosaisen näkökulmasta. Niin kristinuskossa kuin muissakin uskonnoissa on sama ongelma, sitä ylläpidetään yhteiskuntien kautta. Kielemme muokkautuu valtaapitävien, auttajien, ammattilaisten, politiikkojen, median ja tarinoiden kautta. Viimeinen lukemani kirja, ”Terapeuttinen valta”, kuvasi hyvin sitä, kuinka minuuden käsitys on psykologisoitunut, yhteiskunnallisena vallan ongelmana.

Kuinka usein kuulet sanottavan, muuta itseäsi, muita et voi! Se on totta, mutta asenteisiin voidaan vaikuttaa, moraalia voidaan kehittää ja tapoja muuttaa, vaikka se onkin hidasta.

Se mitä tässä kokemuksesta puhun, on tapahtunut elämässäni reilu 50 vuotta sitten. Se ei koskaan ole haihtunut muistista, piiloon sen olen joutunut viemään välillä, kun häpäisyt ovat olleet julmia, kun olen tuonut asiaa esiin.

Pidän ehdottomasti tärkeänä sitä, että ihmisen minuudelle on oikeus ja se saa kehittyä ja olla olemassa. Siihen kuuluu keho, mieli, tunteet, kieli ja sosiaalisuus. Mielen elinehto on se, että saa olla olemassa halu ja tahto, ja itse voi tavoitella jotakin, se ei ole itsestäänselvyys, opin sen toiminnan tasapainon koulutuksessa, osin omien harrastusten, kuten teatterissa näytteleminen ja kirjoittaminen.

Kun nämä itsen syntymisen edellytykset riistettiin, jäljelle jäi vain keho soluina, jossa oli solutason jakautumista, minää ei ollut, tämä tila ei ollut kokoaikaista, vaan kykenin suoriutumaan pakkoroolissa. Kun sammunut mieli alkoi nousta ylös riittävän turvallisuuden vallitessa, vasta 25 vuoden kuluttua, myös piiloutuneet mielikuvat, kuin pakko-olleena pakkomielikuvina totuuden säilymiseksi alkoivat nousta toistuvina, traumakuvina, ja siihen meni aikaa pitkään ennen kuin ne tasaantuivat. Esiin tuli aggressioita, välillä mentiin vanhaan pakkorooliin, jossa kuin pinnalle nousi itsen vahvistaminen, arvostettujen asioiden esiin tuleminen, usein pinnallisesti ulkoisten arvojen mukaisesti, sallittujen ja hyväksyttyjen tapojen. Mieli nousi ensin esiin vertauskuvallisena, kaunistaen kokemusta, ikään kuin se säilynyt totuus tapahtumista tuli uusin mielikuvin, mutta ei hävittänyt todellista tapahtumaa, vaan suojasi kärsinyttä mieltä.

Rikoksen jälkeen kehotietoisuus katosi vakavan väkivallan jälkeen. Oli kuin koko keho olisi kadonnut olemattomiin, eikä tuntoaisti toiminut, josta päättelin, että minuus ei tunnistanut eikä hahmottanut, kun sitä ei ollut. Yhtäkkiä saatoin kokea kehon kuin suureksi ilmapalloksi kehon muotojen mukaan, järkyttävän pelon seurauksena kohdatessani rikoksen tekijän, hän muuttui viisi metriseksi. Ilmeisesti juuri päälle karkauksen seurauksena kehotietoisuus kehokuvassa oli muistissa litteä, joka leveni levenemistään. Tätä litteyden kuvausta en ole nähnyt tieteellisissä julkaisuissa. Siksi on vaarallista vaatia vain itseä muuttumaan, se voi murtaa koko ihmisyyden, kuten itselläni kävi, niin psyyke kuin kehokin romahti täydellisesti. Ihmisen psyykkinen hyvinvointi on koko yhteisön kudelma, erityisesti kohtelun tulos.

Kirjassa ”Terapeuttinen valta” tuli selkeästi esiin se, kuinka on ajauduttu kielen ja termien kautta psykologiseen eetokseen, jossa yksilöön on siirretty käsitteitä ja näkemyksiä, kaikki muuttuu, kun vain itse muutut, ja tavoitteet ovat tulevaisuudessa kuvitelmina hyvästä, mikä ei mahdollistu todellisuudessa. Sen olen myös elämässäni nähnyt.

Raija