ONKO TOIVOA IHMISYYDESSÄ?

Luin kehityspsykologin teoriaa, mikä oli julkaistu Helsingin sanomissa 1.6.2020. Hän oli tutkinut ajattelutasoja ja saanut tutkimuksissa selville, että ne ovat aika kehnot. Viiteen tasoon jaetut tasot, viides korkein, osoittivat, että suurin osa aikuisista jää tasolle kolme, mikä vastaa 9-13 vuoden ikää. Korkeimmalla tasolla ihmisellä on kyky tarkastella itseään objektina, nähdä itseään, kokemuksiaan ja tiedostaa ne. Opiskeluissani luin Kantin moraaliteoriaa, siinä oli myös viisi tasoa ja yleisesti ihmiset pääsivät tasolle kaksi.

Onko opetuksessa vika, kasvatuksessa, yhteiskunnassa, ympäristössä, vai missä? Onko meillä ylipäätänsä aikaa oppia, vai viekö luterilainen työmoraali, tunnollisuus ja velvollisuus meidät tekojen ja uskomusten orjiksi ylikuormituksessa, joiden takaa emme löydä enää hyvää ja sopivan tasoista oppimiskykyä minuuteen ja sen käyttöön.

Äly on yliarvostettua kehittymisessä, älyä voidaan käyttää sekä pahaan että hyvään, samoin luonne ja temperamentti ovat saaneet liian suuren huomion yksilöllisen oppimisen sijaan. Kokemukseni mukaan suurin este oppimiselle on traumat ja varsinkin, jos ei tiedosta traumoja, ei käsittele niitä, eikä anna arvoa niiden vaikutuksille. Käsittelemätön trauma voi estää ihmistä näkemästä kokemaansa ja tapahtumia elämässään, hän torjuu ne muististaan, tai niille ei anneta mahdollisuutta tulla esiin yhteisössä. Omaa traumaattista tapahtumaa ei yhteisö halunnut kuulla, se salattiin ja jos toin esille, minua rangaistiin julmasti. Niinpä pikkuhiljaa trauman palatessa mieleen, se hajotti muistia, koska se ei saanut tulla esiin. Lopulta mieli alkoi hoitamaan traumaa niin, että se loi siitä uudenlaisia mielikuvia, mitkä helpottivat kokemusta, mikä on osa käsittelyä etäännyttämisen taitona. Mutta häpeää se ei vienyt pois, terapeuttini sanoikin, että ihminen tarvitsee tunnustuksen, sinulle on tehty väärin. Mutta minä en saanut tunnustusta, vaan salailulla pidettiin yllä pakkorooleja, jossa olin syyllinen ja kokemukseni ilmoitettiin ja sovittiin joukkovoimalla mielikuvitukseksi, muut tiesivät, loivat valhetarinan päästäkseen syyllisyydestään. Se oli roolien vankila, näytelmä.

Nämä sosiaaliset kontekstit, valheet, roolit ja tarinat ovat suuria esteitä ihmisen tietoisuuden kehitykselle ja tiedostamattomasta tulvivien tunteiden vastaanotolle ja ylläpitävät traumoja, nostavat liiallisena ahdistuksena pintaan traumakokemuksia, lukitsevat pois avoimuudesta sekä tuovat syyllisyyttä ja häpeää. Yleisin ongelma tiedostamattomasta tulevien tunteiden kohtaamisessa on kieltäminen ja muut psykologiset puolustusmekanismit. Se ei ole tervettä syyllisyyttä eikä häpeää, jossa vallan väärinkäytöllä suljetaan mieli avoimuudesta. Näin sosiaalinen valta ja roolit ovat esteenä oppimiselle ja ajattelun kehitykselle.

Kun yksilö joutuu väkivaltaisessa yhteisössä jatkuvaan puolustustilaan psyykkisesti, hän ajautuu lyhytaikaisen muistin jatkuvaan kierteeseen ja näin ajattelulle ja sen kehitykselle ei tule mahdollisuutta. Itsetuntemuksen heikkous on yksi syy siihen, että ihminen ei tunnista itsessään syvätunteita, esim. kateutta ja heijastaa sitä toiseen tietoisesti ja/tai tiedostamattaan, tulkitsee omien tunteiden kautta toisen puhetta, peilaa oma kokemuksensa toiseen. Valta-asemat pönkittävät heijasteongelmaa.

Pelkästään toiminnan kautta oppimisen vaarana on rooleissa pysyminen, eikä tieto saavuta oppijaa sen operointiin, ajattelu ei kehity, sanakieli ei pääse tunnistamaan kokemuksia, eikä sanoitusta synny, kuuleminen heikkenee ja havaitseminen on onnetonta. Valitettavasti nämä sosiaalisista vaikutteista syntyneet tunteet ovat nousseet yliarvostetuiksi. Kun syvätunteiden vaikutuksia ei tunnusteta eikä tunnisteta, eikä niitä opeteta edes ammatti-ihmisille, sosiaalinen valta estää ihmisten kanssakäymisestä syntyvää oppimista totuutta kunnioittaen. Vapaassa vuorovaikutuksessa ja itseilmaisun oikeudessa mahdollisimman hyvässä avoimuudessa oppiminen edistyy.

Raija

KUN MIELEN MERKITYKSET KATOAA

Välinpitämättömyys leimaa ihmisten kohtaamista, vainoa esiintyy, sortoa harrastetaan ja ihmisiä kohdellaan kuin vierasta sikaa. Merkitysten kadotessa mielestä seurauksena on henkinen kuolema, ei halua tehdä enää mitään yhteisön, jos ei itsenkään hyväksi, koska pääosa tulkitaan toiseksi vallan väärin käytössä. Rikollinen käyttäytyminen ja uhraaminen on arkipäivää yhteisöissä, mutta siitä vaietaan. Kun rikollisuus ihmisyyttä kohtaan rehottaa, yksilöt menettävä toivonsa ja eivät enää välitä mitä puhuvat, eivät kuuntele, eivät luota, eivät usko eivätkä välitä muusta kuin itsestään. Tällöin merkitys katoaa ja ihminen tekee mitä sattuu eteen ilmaantumaan.

Omassa elämässäni puhumattomuus on otettu aseeksi lyönneille ja suljettu pois yhteisöstä. Mutta sulkemisessa ei katsota olevan mitään ongelmaa ja saan syytteitä itsekkyydestä, vika on minussa, tuomiot ovat arkipäivää. Tämä ongelma yksilön persoonallisuuteen tuijottamisessa tulee pitkälti uskonnoista, mutta myös tieteestä, joka on kulkenut siinä vanavedessä. Tiedän, että sanat voi satuttaa ja koen vastuuta sanoistani. Elän kuin Pohjois-Koreassa, diktaattorit vaativat olemaan samanlaisia kuin he itse, tekemään kuin he itse. Diktaattorit eivät kunnioita tutkittua tietoa, he väittävät vain oman havaitsemisen oikeaksi tiedoksi, muiden on matkittava heitä kuin kolmivuotiaat.

Kun yksilöt alkavat uskoa ulkoiseen kauneuteen, suuruuteen ja itsensä hyvyyteen, alkaa pahuus kukoistaa ja siksi positivismi on vaarallista omahyväisyyteen ajautuen. Nämä ihmiset eivät näe itsessään pahuutta, vaan siirtävät sen toiseen ihmiseen. Mielessä on alkuperäisesti hyvän ja pahan olon tunne, negatiivisuus ja positiivisuus, hyvyys ja pahuus itsessä, ne on nähtävä molemmat.

Puhuessa kohtaamme mielen ja tunteiden tasolla kokemukset sanojen myötä. Esim. laiska sana voi nostaa voimakkaita tunteita ja puhuessa täten tuotamme kuohuntaa, syyllisyyttä ja häpeää. Itselleni nousi ahdistusta ja syyllisyyttä viimeksi, kun sanottiin, että ”alkoi sama jauhaminen”. Ihminen palaa aina samaan asiaan, jos hän ei saa kunnioitusta, arvostusta, kuulemista, huomioimista ja hänet mitätöidään, hänen ajatukset ja tunteet ovat väärin. Psyyke nostaa pintaan loukkauksen, kun se vaan jatkuu, psyyken murtajat vetävät alas mielen, pettämisen, menettämisen ja hylkäämisen kautta ihmisarvossa. Jotkin ovat tietysti lannistuneet ja paenneet ja/tai elävät itsetuhoisesti syyttäen itseään toisten syytöksistä. En voi hyväksyä sitä, että toisilla on oikeus jatkuviin syytöksiin ja he peilaavat sitä toiseen näkemättä itsessään, skitsofreeninen mieli on tämän takana. Psykiatrini opetus pitäisi jo minullekin mennä perille.

Kun ihminen vapautuu mielen pakottavista kuvista, hän ei enää reakoi vahvasti toisen sanoihin, ja syyttele, sinä sanoit, hän näkee ihmisyyden arvoon ja kunnioittaa toisen kokemusta.

Täytyy oppia erottamaan oikeudet ihmisyyteen ja niitä on lupa puolustaa, on moraalitonta puolustaa syyllistämistä, alistamista ja syrjintää. Mutta Suomessa on todella vaikeaa puolustaa heikkoja, kuten lapsia, siitä häpäistään ja puolustaja leimataan mielisairaaksi. Joku kirjoitti suomalaista tabuista Helsingin sanomiin, lapsiin kohdistuva väkivalta ei tullut esiin.

Negatiivisia vaikutuksia saa aikaan, kun ilmoittaa toiselle, ”sinä aina, jatkuvasti, vatvot, vammainen, skitsofreenikko, narsisti”, jne. Itselläni on vaikeaa kohdata sanoja, joissa halveksitaan, vaadin kunnioitusta. Mielestäni meidän tulee käyttäytyä kunnioittavasti toista kohtaan antaen tilaa hänen omanlaiselle elämän toteutukselle, mutta siihen ei voi alistaa muita. Mutta ketä sitten syytetään? Ihmiset näkevät asioita viimeisen kuullun näkemyksen mukaan, ensin joku lyö ja halveksii, siitä syytetään uhria, ja jos uhri paljastaa asian, häntä rangaistaan. Erittäin paljon päästäisiin eteenpäin, jos alkaisimme enemmän pohtia tuomitsemisen ongelmaa. Vaikeinta on, kun ihminen ei kohtaa itseään, pakenee touhuiluun, osa uskoo olevansa suurin, kaunein ja virheetön.

Kun vuorovaikutustavat vellovat kehittämättä ja kohtelemme kurjasti toisiamme, synnytämme traumoja, jotka sitten alkavat toistua teoissa, ahdistuneena ja/tai ylimielisenä ikään kuin muisti sieppaa toistoon edellisen ja viimeisen sanoman ja kokemuksen. Psyykkisen hermoston tahdosta riippumattomat puolustusmekanismit aktivoivat lyhytaikaisen muistin ja reaktiot vaikuttavat aisteihin lyhytaikaisesti mielikuvilla pommittaen, jolloin pitkäaikainen muisti ei onnistu rakentamaan kokonaiskuvaa ja/tai näkemään sitä ollenkaan, keskittyminen ei onnistu tai se on liikaa aisteissa tässä ja nyt havaiten, eikä siirry ajatuksen tasolle.  Koin hyvin henkilökohtaisesti kauan sitten traumaihmisen sieppauksen tukemani henkilön kanssa, kerroin hänelle uneni ja muutaman kuukauden päästä hän kertoi se omana unenaan.

Ongelmista ei pääse eroon syyllistämällä ja kuvittelemalla, ettei itse syyllistä vaan toinen ainoastaan, mutta diktaattorit eivät tee mielestään itse virheitä. Loppujen lopuksi päädymme siihen, että kohtelu on avainasia, etteivät traumat jatkaisi toistoa, persoonallisuuden kehittyminen yksilölliseksi auttaa erilaisuuden syntymään, jossa kuuleminen kunnioituksen kautta innostaa ja tuo ilon. Toisto-oppiminen, ylivalta, ylimielisyys ja hierakkiset systeemit eriarvoistavina opettavat meitä valtataisteluun, menemme poteroihin sotimaan, emme kuule, emmekä näe toista. 

Tuntuu siltä, ettei kehitystä tapahdu, koska yhteiskunta ei arvosta vuorovaikutusta. Yksilön mitätöiminen ja ihmisoikeuksien kumoaminen voi pahimmillaan johtaa siihen, että ihminen alkaa puhumaan puuta heinää, kun itseilmaisulle ei ole annettu merkitystä ja parhaimmillaan itsekunnioitus rehellisyydessä nousee korkealle, mutta en enää usko tuohon ihmisen vallan hyvyyteen. Vahva elämän ja olemassaolon tunne voi auttaa pitkään suojelemaan itsessä arvostusta. Mutta armoa ihminen ei anna toiselle, vallalla alistetaan ja syyllistetään toinen helvettiin. Auttaako tähän nöyryys? Nuoruudessa minulla oli liikaa pelkoja ja alistuin liian paljon, koska sain julmat rankaisut, jos vastustin, tällöin menetin aivoni kyvyt toimia, ne kulkivat aggressioiden ja reaktioiden polkua ilman omaa tahtoa ja halua. Keskiluokkaistunut tiede ei näitä tunnista.

Raija

SE LAMAANNUS

Nuorena 16 vuoden iässä koin hyvin voimakkaan lamaannuksen. Mutta koska minulla oli tiedostamattomana säilynyt varsin vapaassa kasvatuksessa kyky aggressioon ja itsepuolustukseni oli jäljellä, minän teot suuntautuivat toimintaan, pääasiassa juoksuun ja siivoamiseen. Lamaannus ei silloin ollut pitkäaikainen vaan aggressio ajoi liikkeelle, aika ajoin hyvin poukkoilevasti. Nuoruuden lamaannuksessa aggressio ei näkynyt itseilmaisussa niinkään, siitä rangaistiin yhteisön taholta, se oli vain opittuna taustalla aktivoimassa, ehkä synnynnäisenä ja näkyi kehonkielessä vihaisuutena, välillä kehon taantumisena sikiöasentoon, ja joskus hyökkäyksenä toiminnan kautta, ylpeästi päätä nostaen ylös, onneksi. Kun vanhempana jouduin/sain kokea lamaannuksen uudelleen, opin tarkastelemaan yhteisön tuomia ongelmia, alistamista ja oikeuksia, mitä saa tehdä ja mitä ei, mitä tuo roolit tullessaan ja mitä on perusoikeuksissa rakenteellisesti turvattu ihmiselle. 60 – 80 luvulla ei vielä ollut paljon sosiaalista turvaa. Kaikki piti repiä selkänahasta.

Koska maailma on psykologisoitunut ja ideologiat nojaavat yksilön syyttämiseen ongelmista, ei ongelmat koskaan poistu, vaan mieleltään sairastuneiden osuus kasvaa erityisen paljon ja tämä näyttää olevan aika lailla suomalainen ilmiö, tieteellisissä tutkimuksissa syrjäytyneisyys on vakio, noin 20 %. Persoonallisuuden tuijottamisen suhteen olisi hyvä oppia näkemään kohtelua, kaikki ei ole persoonallisuudesta kiinni.

Yhteisövalta kukoistaa ja demokratia tuo joukkovoiman ongelmat esiin. Olemme oppineet venäläistä kulttuuria, jossa ylhäältä annetaan, eikä yksilöllä ole oikeuksia. Se on myös läntisen kulttuurin ongelma, koska Kristinusko on imenyt näkemyksiä hierarkkisista käytänteistä ja luonteenpiirteistä, jotka suosivat autoritäärisiä käytänteitä. Silloin on ymmärretty Jumala taivaassa olevana ja sieltä ohjaavana, ilman henkisen puolen sisäistä kehitystä, ruumiin kulttuurina. Tommy Hellstenin sanoin, ”Jos etsit Jumalaa ulkopuolelta, tulet uskovaiseksi, jos etsit häntä sisäpuolelta, alat rakastaa”

Myyteistä löydämme Narsissi tarinan, joka sitten on narsistina tunnettua luonteenpiirrettä. Tieteestä löydämme näkemyksiä, jossa narsismi on psyykkisen puolustuksen keino selviytyä, eikä sitä ole tieteellisesti todistettu, se on paremminkin kansan myyttejä. Kärsimysfilosofisesti ajatellen ihminen muuttuu kärsimyksen ja kivun kautta kauniiksi kukaksi, narsissiksi, mitä myös uskonnot ja politiikka julistavat joukkovallan keinoin. Minulle on auennut aivojen toimintaa, ja mielen sekä tunteiden tulemista toimintoihin aivojen toiminnan ehdoilla.

Kun asia psykologisoidaan, silloin ajatellaan ihmisen haluavan ja tahtovan asiat, joita se toiminnallaan, ajatuksillaan ja tunteillaan tuo esiin. Kun lamaannus on kuolettava, se vie toimintakyvyn ajattelusta tunteisiin. Myöhemmässä lamaannuksessa lapsiminäni tuli vahvasti esiin, uskoin oppimiseen ja rynnin jatkuvasti koulutuksiin. Mutta pelkkä ajattelu ei oppimisessa auttanut, piti olla puhumisen oikeus, itseilmaisun vapaus ja vielä voimavarat siihen. Kieliä en oppinut koskaan, koska puhuminen oli kiellettyä osaltani, ympäristö päätti, että en ymmärrä asioita. Oli opittava mielen hallintaa ja löydettävä syvätunteet sieltä taustalta, mutta yhteisö ei niitä kaivannut.

Itseilmaisuun ei yhteisö antanut oikeuksia, koska ihmisillä oli enemmän syyllisyyden siirtoa kuin itsetuntemusta, arviointeja käyttäytymisestäni ja vaatimuksia, katso peiliin. Jos toin asioita esiin, rankaisut olivat julmia, poissulkemista, paikan osoittamista, toiminnan estämistä, kaikki mahdolliset alistamisen, kiusaamisen ja poissulkemisen keinot. Vikaa etsittiin minun persoonallisuudesta, ei omista teoista, vaikka ne olivat häpäisyä, syyllistämistä ja julmaa eristämistä.

Uskon, että lamaannus on lopulta aivojen toiminnan pysähtyminen, aktivaatiota ei enää ole, kun siihen ei anneta mahdollisuutta, ei edes mielen aggressiot suojaa ihmistä tältä vallan väärin käytöltä.

Raija

Määritelmää Suomen mielenterveys ry sivuilta

Lamaannuksen taustalla voi olla nippu voimakkaita tunteita, joita ovat aiheuttaneet vaikeat elämäntilanteet, kipeät menetykset, hylätyksi tuleminen tai loukkaantuminen. Joskus yksikin suuri menetys voi saada aikaan voimakkaan lamaantumisen tunteen. Lamaantumisen taustalta voi löytyä suremattoman surun ohella ilmaisematonta turhautumista ja vihaa. Lamaantumisen taustalta voi löytyä sekoitus ilmaisemattomia tunteita.

VIHAAN VALHEITA

Minkälaista minun vihani on? Se on periaatteellista, siinä ei ole mielen ja tunteiden kytköstä, se on rauhan vihaa, sitä kohtaan, jolla tuhotaan luontoa ja luonnon olentoja ihmisen voimalla. Vaikka tiedän, että valheellisuus on luonnon tapa taistella reviireistään, se on silti valtataistelua ja ei sinällään itsetarkoitus, eikä elämän suojelua monipuolisesti. Suojelemiselta vaadin hyvän elämän suojelua, jossa valta ja alistaminen on saatu minimiin, haluan suojelulta elävän organismin elämää, jolla on tarkoitus säilyttää sitä, mikä on luonnolle hyväksi toisiamme palvellen. Elämän riistäminen toiselta omia etuja ajaen ei ole minusta oikeutettua ja kunniallista.

Ymmärrän valheita niiden lähtökohdistaan käsin. Jos eläin puolustautuu suojellakseen itseään, ymmärrän sitä. Mutta sitten ymmärrykseni vähenee, kun eläinkunnassa joku eläinpopulaatio tai yksilö tuottaa tuhoa, hävittää toisia eläimiä, luonnon antimia ja ravintoamme, en ymmärrä sitä. Höpö, höpö, en ymmärrä luonnon suhteesta elämään niin paljon, että voisin siitä väitellä mitään, sanon vain mielipiteeni. Parempi siis puhua ihmisyydestä ja ihmisestä, mitkä tunnen paremmin, kun en ole ollut koskaan hiiri enkä elefantti.

Valheellisuus tulee niin monista lähteistä, että niitä on vaikea aina huomioida, on tiedon puutetta ja sen yksipuolista ilmaisua kuten vain sanakieli, on kehittämättömyyttä ihmisenä, on luottamista järjestelmiin ja tarinoihin jne. Tarinoita pitää olla ja nähdä, se on keino oppimiseen, mutta nähtävä ne valheellisina ja totuudellisina.

Kiinnostukseni on suuntautunut ihmisten valehteluun useasta näkökulmasta. Kun ihmistä kohtaan hyökätään, uhataan hänen arvoaan ja mainettaan, hän päätyy usein valheeseen suojellakseen itseään, ja silloin toisen elämänarvo on vähäinen, valhe ja tarina säilytetään, vaikka muut kuolisivat sen vuoksi. Ymmärrän ensireaktion, jos joku hyökkää, mieli luo puolustusmekanismin, mutta jos ylpeys ohjaa valheen luojaa itsensä ylentämisenä, eikä hänellä esiinny nöyryyttä, hän ei korjaa tekemäänsä virhettä. Olen sen nähnyt pääsääntöisesti toimivan ihmisten teoissa ja sanoissa. Tulemalla tietoisemmaksi itsestä, on mahdollista korjata virheensä, jos alkaa nähdä valhetta itsessään, mutta jos näkee sen vain toisessa, totuus häviää, unohtuu ja muuttuu uudeksi tarinaksi mielen ja tunteiden kokemuksen myötä ja itse luoden valheen. Sarjassa La Bureau, johon olen ihastunut melkoisesti, joku sanoi, jos osaat valehdella itsellesi, osaat valehdella myös toisille. Totuus on minulle arvokas ja merkityksellinen kun sillä suojellaan elämää, kohteliaisuus kuuluu siihen, mutta ei tolkuton salaaminen vain vallan saamiseksi.

Aina ja ikuisesti totuutta ei pidä vaatia, pienissä asioissa, jotka eivät tuhoa, mutta suurissa asioissa kaipaan totuutta, kun toisen ihmisen elämä tuhoutuu, tarvitaan puolustamista, apua, tukea ja turvaa kuolemaan tuomitulle muiden henkilöiden avustamana.

Täytyy uskaltaa kyseenalaistaa oma totuudellisuus, yleinen totuus, silloin tuomitsemattomuus auttaa ja anteeksianto tulee tilalle, emme voi ymmärtää kaikkea, olemme erehtyväisiä. On uskallettava luopua vallasta, toisen määrittelystä ja antaa tilaa luottamukselle ja turvallisuudelle.

Raija

SOSIAALISUUTTA ETSIMÄSSÄ

Sosiaalisuuden ymmärtäminen merkittäväksi vuorovaikutukseksi kehitykseemme on sitä, millä voi olla positiivinen vaikutus meidän mieleemme, vääryydessä ylinegatiivinen. Kulttuurilla, opetuksella, kasvatuksella ja toiminnalla on ratkaiseva merkitys sille, onnistummeko luomaan näiden kautta vuorovaikutuksen, mikä tuottaa ihmisyyteen hyvää. Tunteet, mieli ja kieli on mahdollistettava vaikutukseen hyväksynnän ja myötäelämisen kautta, eikä liiallisella luokittelulla ja eristämisellä ihmisiä toisistaan, estäen ihmisyyden toteutumaa järjettömien rankaisujen ja ylivallan toteutumana. Selkeät arvot, rajat ja oikeudet ihmistä suojelevina on itsenäistymisen ja vastuullisen ajattelun, tunteiden ja mielen elinehtoja saada vuorovaikutus positiiviseksi.

Minulla on liian vähäinen koulutus tältä osin ymmärtääkseni tarpeeksi kasvatuksen filosofiaa, opetuksen ja arvojen risteytymää relevantilla tiedolla tässä suhteessa ja näen ehkä liikaa asioita käytännön kannalta. Siksi näkemyksiäni tulee kritisoida ja koska ihmiskäsitykseni ja ihmiskuvani on toisenlainen kuin tiede ja uskonnot tarjoaa, se oleellisesti vaikuttaa näkemyksiini. Hyvä teoria on parasta käytäntöä, mutta voi tuoda esiin vain yleisyyden, ei poikkeamia. Olen oppimisoptimisti, uskon kasvatuksen hyvään voimaan ja että pääosin pahuus on lähtöisin väkivallasta ja metodeista, joilla kasvatus ja opetus toteutetaan. Minusta tieteelliset tutkimuksetkaan eivät aina anna syiden ja seurausten oikeaa vastausta, jos ihmiskuvat tai metodit eivät tule näkyviin todellisina.

Opetus ja kasvatus on kuitenkin vain pieni siivu siitä mitä voimme toteuttaa elämässä, kulttuurin tavat ja normit säätelevät paljon sitä, mitä oppiminen voi tuoda kehitykseen.

Hyvässä onnessa lapsen myönteinen kehitys alkaa vauvaiässä vuorovaikutuksen suhteen. Vauva imee rintaa ja saa aistimielihyvää, kokemuksesta syntyy tunteita ja vauva alkaa ihailla äitiään, sitoutuu miellyttävään kokemukseen ja kiintymyssuhde voi syntyä, ravinnosta tulee hyvä olo kehoon. Mielekkäät kokemukset alkavat tuottaa lapselle tyydytystä ja hän pyrkii saavuttamaan niitä opittuaan imemisen ja karsastaa epämiellyttävää. Kun lapsi siirtyy muiden ikäistensä joukkoon, nuo tyydytyskokemukset ohjaavat hänen suhtautumista toiseen, koetut ihastukset innostavat katseen kautta, kuulemisen ja näkemisen avulla kiinnostumaan, kiinnittymään ja kiintymään, ihailemaan toista, nauttimaan siitä, mitä toinen voi antaa. Luottamus ja turvallisuus saa perustan kehitykselle. Yhteiset samanlaiset kokemukset yhdistävät lapsia, mutta myös erilaisuus tuo ihmettelyn ja ilon. Tutkimuksissa on todettu, että lapset voivat kokea empatiaa toista kohtaan jo alle vuoden iässä. Katse on vahva yhteys ihmisen mielen tunnistamiseen ja kokemukseen. Myös negatiiviset tunteet nousevat pintaan ja ratkaisevaa lapsen kykyyn käsitellä niitä on, miten aikuiset suhtautuvat niihin, lohduttavatko he vai rankaisevat tai ohjaavat.

Historialla, uskolla, ja uskomuksilla on vahva vaikutus siihen, miten muutokset ja kehitys tapahtuvat, on asioita, joihin emme voi kovin paljon vaikuttaa, toisiin enemmän kuin toisiin ja tuntuu siltä, että pyrimme hallitsemaan sitä, mikä on helppoa.

Aloitin urani päiväkodissa 1976 ja lopetin 2011. Niihin päiväkoteihin, joissa työskentelin, tuli lastenhoitajia töihin sairaalan käytänteitä oppineina. Niinpä siellä oli esim. eristyshuone. 2000 luvulla ne kiellettiin, mutta käytännössä lapsen eristämistä toteutettiin. Koska kasvatuksessa kiinnitetään erityisen paljon huomiota lapsen käyttäytymiseen, huono käytös johtaa rankaisevassa yhteisössä rankaisuun, lapset joutuivat erityksiin eteiseen.

Olin yhdessä päiväkotiryhmässä opettajana, jossa oli erityisen paljon lapsilla vaikeuksia leikin ja vuorovaikutuksen alueella, ei ollut yhteistä kieltä, maahanmuuttaja lapsia paljon, kasvattajilla erilaiset käsitykset menetelmistä ja harvinaisen paljon menneisyydestä tulevia ongelmia. Ruokailutilanteessa, jossa lapset oli ennen jaettu viiteen eri pöytäryhmään eri suuntiin katsoen, lapset huutelivat toisilleen pöydistä toisiin nähdäkseen toisen ja melu oli melkoinen. Ratkaisin asian niin, että yhdistin pöydät yhteen, että lapset näkivät toisensa ja niin sekä luottamusta että turvallisuutta syntyisi. Tilanne rauhoittui, ja lapset alkoivat puhua rauhallisesti ja ruokailusta tuli mielekästä. Hoitaja siirsi pöydät takaisin, koska aina oli ollut niin. Keskusteluissa hän ei antanut yhtään periksi, niin oli ollut 20 vuotta ongelmana hänen kohdallaan, ja minut palkattiin juuri näiden ongelmien vuoksi ryhmään. Kun puhe ei auttanut käytin hoitajan omaa tapaa oppia, olin oppinut sen omassa elämässä, joskus piti näyttää konkretiassa se, mitä tapahtuu, että ihminen alkaa tiedostaa itseään. Revin yhden hänen opetusmateriaalin, mikä ei sopinut ollenkaan 3 vuoden ikäisten lasten ohjaukseen, ja oli aikuisten käsitteillä symboloitu. Johtaja antoi huomautuksen, että olin käyttäytynyt huonosti hoitajaa kohtaan ja hoitaja sai jatkaa terrorisointia.

Eristys ja eristäminen, luokittelu ja arvostelut ovat olleet oleellista suhtautumista ihmisiin lapsesta alkaen suomalaisessa kulttuurissa. Olemme oppineet historiassa autoritäärisen tavan ja käskytyksen menetelmät, myös tieteen kautta on tullut behavioristista oppia. Julmuutta ja negatiivisuutta on tullut uskomuksista ja ne ovat siirtyneet osin myös koulutuksen maailmaan, myös niissä syntyneinä. Vaikka me helposti näemme, että olemme kehittyneet paljon, valitettavasti se ei ole kaikilta osin totta, lapsen kunnioittamattomuus, ja terveiden rajojen sekä itsetuntemuksen puute tuottavat yhä lapsille ongelmia, kiusaamista, masennusta, oppimis- ja mielenterveysongelmia, ehkä enemmän kuin koskaan. Suurin syy on aikuisissa, joilla ei ole käsitystä oppimisen ja kasvatuksen menetelmien vaikutuksesta ihmisyyteen.

Muutos on saavutettavissa koulutuksen avulla, tulemalla tietoiseksi ihmisen kehityksestä, sen eri puolista. Se vaatii enemmän koulutusta, etteivät normit jatka negatiivista kulkuaan asenteina, jotka tuovat yhä enemmän luuloa ja epäilyä toisiimme nähden. Sokea tottelevaisuus johtaa harhaan, jos ihminen ei opi tunnistamaan ja tiedostamaan omia tunteitaan, ajatteluaan, näkemään itsessään sitä mitä hän on ja toimii vain tapojen ja normien mukaan. Erityisen tärkeänä pidän oppimista tuntemaan itseänsä, löytämään itsensä, näkemään mielen ja tunteiden vaikutukset, oppien analysoimaan tietoa, kunnioituksen periaatteella ihmistä kohtaamalla. Ymmärrys on tavoite, jota ei saavuteta ainoastaan uskomalla ja tottelemalla, se on opittava itse jäsentämään oppikäsitteillä omaa kokemusta unohtamatta.

Raija

JUORUMENETELMÄT

Elämä on varsinaista siksakkia tiedon suhteen. Elämässäni olen oppinut sen, että juorut ovat yhteisöjen tiedonmuodostuksen pääasiallinen menetelmä. Olenkin aina ihmetellyt, miten valheesta saa totuuden. Tämä ihmisyyden valtaongelma hierarkkisuudessa, ammatillisuudessa, politiikassa jne. tuottaa runsaasti yhteisöihin valhetta ja ongelmia, joita ei nähdä, ja mitkä ovat sosiaalisen käyttäytymisen ja vallan ydintä. Psykiatria ja psykologia ei näitä tunnista, ainakaan minun kohdalla ei tunnistanut, koska tuijotetaan ainoastaan persoonallisuuteen. Se on ulkoa tarkkailun ongelma, päähän potkittu ja pilkattu alkaa oirehtia yhteisöissä, kehonpuolustus nousee esiin ja yksilö käyttäytyy hyökkäävästi, puolustaen keholla, puhua ei saa, eikä oikeuksia osallisuuteen ole kuin tarkoin määritellyssä roolissa. Siinä saa sitten moni narsistin leiman kaupanpäälliseksi.

Tämä valheiden verkosto muodostuu valtarakenteista, joita yhteisöt toteuttavat. Toinen tarkkailee toista ja tulkitsee häntä, ja saa uuden totuuden näkemykseksi. Tarkkailtavalla kohteella, subjektilla ei ole oikeutta näkemyksen muodostukseen, enimmäkseen vain psyykkisen puolustuksen tuoma rooli väkivaltaisen yhteisön käytänteiden toteutuksessa.

En ole persoonallisuusteorioita vastaan, niitäkin voi olla, jos on valtaa ja oikeuksia, vaan niiden perusteita vastaan. Jo yksistään ruoka voi olla esteenä ihmisyyden muodostumiseen, voimaa ei ole mihinkään toimintaan. Ei psyykkinen puolustus voi olla halun ja tahdon ilmentymää ja tietoista valintaa. Teko ei sinällään vielä kerro valinnasta, se on opittua, ja jo tutkimuksin on todettu, että ihminen voi toimia ilman aivojakin, lihasmuistin varassa. Sen sain oppia nuoruudessa, kun sai vain kävellä, siivota ja olla mykkä. Väkivallan seurauksena en muuta olisi osannutkaan.

Sosiaalisten näkemysten puuttuminen johtaa persoonallisuusterrorismiin. Luonteenpiirteet määräävät sen, miten yhteisö voi kehittyä ja sitä tukevat hierarkkiset valta-asemat, ei niinkään tieto ja osaaminen. Näistä ongelmista ei osata puhua. Ei maailma ole ihmisyyden suhteen muuttunut miksikään. Psykopaatit ovat yhä johtavassa asemassa, saavat arvostusta ja kunnioitusta sokean ihailun muodossa alkaen virkapukuasetelmista. He johtavat yhteisöjä mielikuvien kautta.

Kun ihmiskuvat ovat heikkoja, yksipuolisia ja epämääräisiä, on hankalaa ymmärtää ihmisyyttä. Joonas Nordmanin keskusteluohjelmassa haastateltiin Henkka Hyppöstä, joka on kirjoittanut kirjan luovuuden merkityksestä. Jokseenkin jäi sellainen kuva, että luovuus syntyisi meemeistä, joita tarjoamme ympäristöstä ja olisi rakenteellinen tarkoitukseltaan, yhteisöön sidottu. Toki nämäkin ovat tärkeitä, mutta ei vielä yksilöllisyyden ydintä. Kaikkein merkityksellisin, ihmisen kokemus jäi sivuun, kuin ainoa ihmisarvomme tarkoitus olisi tuottaminen ja siitä taloudellinen hyöty. Pidän ehdottomasti tärkeimpänä luovuuden prosessissa mielikuvien syntymää itsessä, mikä sinällään on luovuutta, uuden syntymistä. Siitä syntyy mielihyvä kokemukseen, olemassaolon ydin. Jos tämä kadotetaan, olemme vain muistiefektien ajamia eläimiä, ohjelmoituja koneita. Mielihyvän puuttuminen johtaa kuolemaan, se on todettu dementian tutkimuksissa. Mutta eihän kaupallisuuden maailmassa voi muuta odottaakaan, kuin, että ihmisellä on välinearvo, ei ihmisarvoa.

Media on varsinainen juorujen temmellyskenttä.

Raija

MITEN KESTÄÄ TOTUUS?

Olenko auktoriteettipelkoinen? Minkälainen suhde minulla on auktoriteetteihin? Eräällä opetustuokiolla psykiatri lausui, ettei ihminen kestä totuutta ja hän siirtää syyllisyyden toisen kannettavaksi. Se oli minulle erittäin vaikuttava lause. En voinut hyväksyä sitä, koska siihen liittyi toisen ihmisen uhraaminen, toisen elämän tuhoamista. Ja en ole mitenkään ylimielinen totuuden torvi, puolustan totuutta elämän suojeluksi.

Minkälainen minun suhteeni on kunnioitukseen? Se ei ole sokeaa tottelemista auktoriteetteihin nähden, ei ylipäätänsä mihinkään erityisesti, näen ihmisen tarpeistaan käsin. Tiedän, että ihminen voi havaita väärin ja mieli voi tehdä tepposet. Jokseenkin tuntuu, että totuudella on erilaisia arvostuksia, toista totuutta pidetään arvokkaampana kuin toista. Lääketieteessä fyysisen sairauden vuoksi totuutta pidetään ehdottoman tärkeänä, että tauti voidaan parantaa, mutta psykiatriassa sitä venytetään turhan paljon, ei aina. On tabuja, joista ei puhuta, ne salataan.

Joskus tapaa ihmisiä, jotka pitävät omaa totuuttaan ainoana oikeana, ja niitä esiintyy diktaattoreina pilvin pimein historiassa Hitleristä alkaen, tutkimusta ei arvosteta eikä asiantuntijuutta. Näitä on kaikkialla, jos havaitsee ja havainnoi ihmisiä ympärillään, eikä siinä tarvitse mennä liialliseen tarkkailuun, kontrolliin tai peräti manipulointiin. Kunnioitus on suojaa ihmisen pahuutta vastaan.

Kun erosin poliittisesta puolueesta, puheenjohtaja ei enää halunnut puhua kanssani. Oliko minun odotukseni väärä? Kun odotin rehellisyyttä ystävältä, jossa valta vaurioitti suhdetta ja olimme ajautuneet valtasuhteeseen, jossa toinen oli noussut toisen yläpuolelle, ja siinä ei ollut enää tunteiden jakamista, eikä asioiden käsittelyä toimivuuden turvaamiseksi, oli vain taistelua siitä, kenen näkemys oli oikea. Halusin tuoda totuuden esiin, en sietänyt uhraamista, halusin pitää kiinni omista arvoistani, ihmisen kunnioittamisesta. Tiedolla täytyy olla konteksti loogisuuteen, silloin kun se oleellisesti vaikuttaa ihmisen elämään, eikä siitä tule tehdä hirttosilmukkaa, mikä ahdistaa liikaa, muistikin on hyvä olla jokseenkin toimiva.

Joku päivä sitten sain moitteita siitä, että kerroin rokotteen aiheuttamasta vauriosta, terveyden menetyksestä. Eikö näitä saisi kertoa? Pitäisikö meidän sokeasti uskoa lääketieteeseen? Tieteen perusajatus, paradigma vaatii totuuden kyseenalaistamista, salailu estää totuuden näkymistä, enkä tarkoita sitä, että totuudella tulee terrorisoida, siitä täytyy löytää vaurioittavat tekijät.

Uskon, että ihmiselle on hyväksi, että hän myöntää olevan itsellään harhan mahdollisuuden, siinä suojellaan ihmisen todellisuus yksilöllisesti, tuhoavaa on se, että kuvitellaan usein toisen elävän harhassa. Jos vain toisen totuus on totuutta, se on usein valtataistelua enemmän kuin totuuden kunnioittamista. On helpompia totuuksia ja vaikeampia totuuksia, tieteessä vaaditaan useampien testauksien todentamista.

Mielestäni ratkaisevaa on etsiä oikeita tapoja, opetusmenetelmiä ja lähestymistä ihmisyyteen ja tietä totuuteen. Ei riitä ainoastaan tarinat, on löydettävä monia näkökulmia, avattava sisältäpäin ihmisyyttä ja nähdä sen vaikutukset ulospäin, kuuleminen ei ole aina totuutta, se on vasta usein vaillinaista havaitsemista. Jos voimme nähdä, että oma käytöksemme tuhoaa toisen ihmisen elämää, en voi hyväksyä sellaista, olen jokaisen ihmisen kunnioituksen kannalla. Jatkuva todellisuuden ja totuuden kiistäminen ei ole hedelmällistä, enemmänkin kiusaamista, eri ihmisten ajatusten ja tunteiden mitätöimistä.

Totuudet eivät vain aina ole loogisia, epätäydellisyyttä täytyy oppia sietämään, on asioita, joissa ei ole selkeää syyseuraus suhteita, tiedoissa on puutteita, ne ovat vaillinaisia. Nyt kun kuuntelee korona keskustelua, huomaa, että jotkut toimittajista saattaa vaatia ehdotonta tietoa ja päätöstä asiasta, mistä tietoa ei ole olemassa. On opittava näkemään muutoksenalaisia asioita.

Ei kokemaansa totuutta tarvitse paukuttaa suoraan toiselle naamaan, sinulla on ruma mekko, kauhea ääni, hirvittävät jalat, erityisesti naiset saavat kokea ulkomuodon arvostelua. Ystävällisyys ja kohteliaisuus on tarpeen.  Totuutta täytyy puolustaa, kun vääryydellä ja väärällä tiedolla tuotetaan vahinkoa. Minulle vuorovaikutuksen onnistuminen on ollut arvoista suurin, se on ihanteeni, mutta juuri siitä on haluttu lyödä. Opettajani oppi ihmisen eläinluonteesta ovat paljastuneet, sudet löytävät aina heikoimman kohdan ja raatelevat. Mitään oikeutta olemiseen ei saa olla, kun valta annetaan toiselle toiseen nähden, kuin perusluonteena olisi hallita toista ihmistä, ikuinen kasvattajan ja opettajan luonteenpiirre.

Raija