ROOLEISSA VANKEINA

Elämä ei ole helppoa juuri kenellekään, kaikilla meillä on ristimme, mutta voimme hieman helpottaa oloamme, jos suostumme nöyrtymään, luovumme satuttavasta ylpeydestä ja lähdemme toisen rinnalle tasavertaisina. Se vaatii arvojen selkeyttämistä sisäisesti ja tekoihin liittäen, se vaatii pelisääntöjen sopimista, se vaatii erottelukykyä ymmärtää, jäsentämistä eri vaiheisiin, sitä mistä kaikesta on kysymys. Kärsimyksiä ei voi vertailla, joku voi valittaa pienestäkin ja sitä on helppo tuomita, mutta sitten ei huomata, että alla voi olla suuria kärsimyksiä ja näkyviin tulee vain jäävuoren huippu. Ulkopuolelta tarkkailu voi tuhota totuuden toisesta ihmisestä, liian helposti kuvitellaan ylimielisesti, ettei ihminen osaa itse arvioida itseään.

Fyysisesti sairauksien vankina oleminen on ehkä vaikeimpia kestää ja siihen olemme panostaneet auttamisessa eniten. En varmaan enää itse kestäisi sellaista. Olen nähnyt monia kärsimyksen voittaneita ja ilon löytäneitä, vaikka sairaus on runnellut pahoinkin. Tunnen suurta nöyryyttä silloin. Itselläni on syntymävikana yhden selkänikaman kaaren puuttuminen ja nikama luisuu paikaltaan, jos istun väärässä asennossa tai kumarran. Tällöin hermo saattaa mennä jotenkin väliin ja tuntoaisti katoaa. Tuntuu siltä kuin lähtisin kävelemään vain yläruumiissa ja alaruumista ei ole, ehkä siksi olenkin ajatuksissani niin paljon taivaassa.

Sosiaaliset roolit ovat ehkä meille suomalaisille omituisin ja käsittämättömin ongelma. Eräs psykiatrian opettajani sanoi, ettei niihin voi vaikuttaa, ja pikkuhiljaa alan itsekin ymmärtää sen.

Joskus joku huomautti minulle, kun olin vihan roolissa rikoksen tekijälle. ”et ole antanut anteeksi hänelle”. Olin antanut anteeksi, mutta en halunnut olla hänen kanssaan tekemisissä, vaikka ymmärsin hänen kärsimystään teon takana. Huomauttaja oli itse vihan kourissa kiusaajalleen, eikä pystynyt antamaan anteeksi, mutta hän julisti moraalisesti oikeaa. Niin teemme, sillä toivomme, että joskus elämä toisi helpotusta. Älä tuomitse, ettei sinua tuomita.

Vihan rooliin liittyy paljon ahdistusta. Ahdistus on hyvä kohdata, sillä se on oppimisen alkua, mutta sitä ei voi olla liikaa, se tuhoaa kyvyn tunteisiin ja ajatteluun. Itseäni auttoi vihan poistamisessa se, että en kohdannut vihattua. Jos vihaan lisätään häpeä ja syyllisyys ilman, että on tehnyt tekoa ja on syyllinen, ja yhteisö iskee vain häpeäleimoja tämän tästä, niin se vie henkiseen helvettiin.

Tekee mieli tehdä Jeesukset ja moralisoida sitä julistamisen maailmaa, jossa julistetaan oikeita tekoja suurissa saleissa, mutta ei käytännössä toimita oppien mukaan. Täydellistä ei voi olla, mutta pyrkiä pitää totuuteen ja inhimillisyyteen.  Arvot eivät ole aina sitä käytännössä mitä puhutaan. Kyllä ne seitsemän kuoleman syntiä vain kummasti avautuvat näissä pakkorooleissa. Ne ovat vallan rooleja osittain, vaurioittavia ja negatiivisia liiallisuudessaan, tunteiden tuomaa viheliäisyyttä, kateutta ja ylimielisyyttä.

Vallan käytön näkeminen ja käyttäytymisensä tutkiminen auttaa aukaisemaan suljettua roolia. Asetanko itseni toisen yläpuolelle? Itse opin jo lapsena kunnioittamaan itseäni ja muita, äitini kunnioituskyvyn kautta enkä alistunut ajatuksieni enkä tunteiden suhteen ja sallin ne itselleni, mutta tällöin astui esiin yhteisön valtamekanismit, pois sulkeminen, jolloin tunteet katosivat väliaikaisesti. Kunnioitus on jotenkin aitoudellaan sellainen, kun sitä saa, se tuottaa itseään lisää. Kun tunteet sidotaan asemiin ja korostetaan niitä vallan avulla, aito kunnioitus voi kadota, kateus nousee mieliin. Ihmiset elävät kuitenkin aika pinnallisesti. Viimeinen, joka tuo ongelmallisen, vaurioittavan asian esiin, tuomitaan ja syytetään häntä rikoksesta. Jos joku on lyönyt kirveellä päähän ja lyöty valittaa, hänet tuomitaan, ei lyöjää. Tällöin kokonaisuus häviää, eikä nähdä vihan läpi. Syyttäminen tapahtuu yhtä asiaa todistaen, vihalla on ikään kuin sokea piste.

On raskasta elää kauneuden yliarvostamisen vuoksi valheessa, kun ei saa havaita mitä on ja yhteisön jäsenet elävät kevyttä pinnallista touhuamista puheiden siivittäessä mukavaa ja kaunista. Pahat teot salataan ja niistä ei saa puhua, yksikin ruma sana ja siitä saa rangaistuksen. Kerran sanoin yhdessä asiayhteydessä, ”en suostu nuolemaan kenenkään persettä” siitä tuli syyteryöppy henkilöltä, joka arvioi tilannetta, kun olin sen toiselle sanonut ja jolle olin sanonut, käytti myös samaa sanontaa. Mutta arvioija valitsi puolen kumartamalla hauskaa ihmistä, tehden hänestä virheettömän. En tuomitse näitä ihmisiä, mutta nämä ovat perusasioita syrjinnässä, pienestä purosta kasvaa iso järvi. Suuren perheen lapsena minulle on tullut vahva kokemus ja tunteet toisen ihmisen mielipiteisiin, pidän niitä yhtä arvokkaina kuin omiani ja ne vaikuttavat minuun yhtä vahvasti kuin omani.

Pääsääntöisesti pakkorooleihin joutumista olen nähnyt tapahtuvan niissä yhteisöissä, joissa on väkivaltaa taustalla, mikä voi alkaa yhteiskunnan tunkeutumista perheiden elämään, jäsenet joutuvat taisteluun toisiaan vastaan, asemiin, jossa rooli tuhoaa aitoa vuorovaikutusta. Valtasuhteita ei tutkita paljon, koska psykologia on ottanut vallan tieteessä ihmiskäsitysten suhteen, kuten uskonnotkin.

Kaikki on kiinni siitä, minkälaisena me näemme ihmisen. Jossakin elokuvassa sanottiin, mielen täytyy hallita ruumista, minusta ihmisyyden eri puolet kuuluu olla tasapainoisessa kehityksessä suhteessa toisiinsa, ei liikaa mitään. 

Pakkorooleista voi vapautua, kun niistä puhutaan. Hyveiden julistaminen ei aina auta ja opittu ei sisäisty, ihmiset tekevät pahaa toisilleen, kun tiedostamista itsestä ei synny, rooleista voi tulla ikään kuin tunteiden mukaisia, ahdistuja kantaa muiden ahdistusta, syyllisyyttä, jotakin ihaillaan, joku kantaa muistia, jne. Terve ahdistus voi olla merkki ristiriidasta mielessä, josta voi aloittaa itsetuntemuksen tien, se voi olla myös merkki vakavasta kaltoin kohtelusta. Pelot voivat vahvistua niin pahaksi, että ne liittyvät kehon perusahdistukseen ja silloin on vaikeampi saada niistä otetta, itselläni ne tuntuivat aivoissa tärinänä ja kipuna, ja tulivat ulos äänessä vapinana. Tällöin ei ajattelulla kykene korjaamaan ongelmaa, söinkin monia vuosia lihaksia rentouttavia lääkkeitä.

Raija

SE PSYKOLOGISOINTI

Psykologisointia on jokaisessa paikassa, emme aina tiedosta sitä, minäkin psykologisoin, se on tullut kuin salaa ihmissuhteisiin, mutta ei se aina ole pahasta. Aloitin nyt lukemaan uudelleen Risto Vuorisen kirjaa ”Persoonallisuus ja minuus” ja se synnyttää ajatuksia enemmän kuin normaalisti ja sitten niitä täytyy tänne postata. Niin paljon minussa on sisäistä pikkuakkaa tieteentekijänä, että kyseenalaistan aina teorioita oman pääni mukaan.

”Itsemääräämisoikeus vaikuttaa ratkaisevasti minäkokemuksen elämykselliseen laatuun. Ihminen voi sisällyttää minuuteensa vain ne toiminnat ja kokemukset, jotka hän voi tai tuntee voivansa itse tuottaa eli joista hän, oman käsityksensä mukaan itse määrää”, RV. Tässä kohtaa en voi olla muuta kuin samaa mieltä, elämäni on todistanut sen. Minua kiehtoo se, kuinka psyykkinen puolustukseni on luonut uuden tarinan fiktioina, kuvina, kun mieli on hoitanut kokemustani parantavasti käsittelynä ja miten siitä voisi etsiä mitä olen kokenut. Ainakin trauman ensimmäinen versio kirjassani toi esiin toivoa tuovan elementin, Jeesuksen, jota olin lapsena kuunnellut pyhäkoulussa ja kun minuus/itse oli piilotettu lasisiin arkkuihin, lukittu ja jätetty ruusu päälle, kun itsemääräämisoikeus oli riistetty, mieli piirsi ne kuvina, kuten unissa ihminen tekee.

Projektiosta RV; ”Tällöin yksilö siirtää ympäristöön jotain sellaista, mitä hänen on vaikea hyväksyä itsessään: esimerkiksi oman huomionhalunsa torjuva näkee helposti muiden käyttäytymisen itsetehostuksena”. Tässä kohtaa en ymmärrä oman elämän yhteyttä, kun ei julmien rankaisujen vuoksi voinut mitään puhua ja haluta. Ehkä voin katsoa sitä aggression kautta, mutta se ei ole vietti, kuten psykiatri Hannu Lauerma on sanonut, aggressio on puolustusmekanismi. Ympäristö on luokitellut minua aggression kautta, kun ensin on lyöty ja sitten on tehty luonneanalyysi suuttumisestani. Sitten psykologisessa testissä on näkynyt kirjallisessa tuotannossa narsismin epäselvää piirrettä ja minulla oppimisintoisena sekä ratkaisukeskeisenä persoonana, helpotin oloani kirjoittamalla, etsin toivoa ja loin kauneuden ylimitoituksena tavoitteita enemmän kuin realismi tarjosi.

Hierarkkisessa vallan väärinkäytössä toiset tulkitsevat ja havainnoivat toista, eikä kohteella ole oikeutta ilmaista itseään. Näin ollen pääsääntöisesti tulkinnat ovat tulkitsijan omasta päästä kehittyneitä. Siksi minua hämmästyttää kovasti se, että suurimmaksi osaksi työpaikoilla, joissa työskentelin, toisten havainnointi oli pääsääntöinen tiedonmuodostuksen väline. Tarkasteltua ihmistä ei kuunneltu, ei kysytty, eikä huomioitu. Varsinainen huhu- ja juorukerho.

Havaitsijoista tulee aina huomata se, että he ovat hyvin erilaisia, toiset havaitsevat erittäin tarkasti, toiset eivät juuri ollenkaan siitä mitä oikeasti tapahtuu, siten tarinoiden kertojat ovat kuultujen tarinoiden vankeja ja usein nuo tarinankertojat ajavat vain omia etujaan.

Raija

USKOA VAI EI?

Pääsiäisen aikaan tuli monta dokumenttia eri uskontojen pyhistä henkilöistä, Jeesuksesta katsoin elokuvan, Martin Scorsesen kohua herättänyt ”Kristuksen viimeinen kiusaus”, mistä käytiin kova taistelu julkaisemista vastaan esim. Ranskassa. Franciscus Assisilaisen kristillisiä näkemyksiä ja Lutherin mietteitä kuuntelin Yleltä ja Teemalta.

Uskonnot on kiinnostanut minua koko elämän ajan ja siinä vaatimus on ollut ainoastaan Jumalan kuuleminen, äitini opetuksen mukaan. Äiti oli joutunut lapsuudessa lukemaan Raamattua ja kärsimään tuomiokulttuurista. Niinpä hän sanoi, ettei hän koskaan pakota lapsiaan siihen, eikä pakottanut, vaan opetti ihmisen kohtaamista ja kohtelua. Minusta tuntuu, että uskoni ytimessä on paljon ihme, se on lapsenmielistä, kohtaan ihmisiä ihmeenä, mutta se on myös ammattini vuoksi mielen ja tunteiden rakenteiden ja toimivuuden ymmärrystä, sen ohjausta niin, ettei mielivaltaisuus pääse johtamaan, vaan arvot ovat selkeinä ihmisen oikeuksista elämään.

Kuolemanpelko on yksi Freudin käsitteitä. Olen huomannut, ettei minulla ole sitä, olen tavallaan kuollut koko elämäni matkan menetysteni kautta.

Olen saanut nähdä elämässäni sen, että usko voi estyä monesta syystä, se ei pitele kiinni mantroina, vaan mielivaltaisuus absurdeina näkemyksinä ja yllykkeinä alkaa johtaa. Mantralla tarkoitan jotakin näkemystä, jossa arvo tihentyy ja kiteytyy. Uskon lujuus on kiinni osittain persoonallisuudesta, se on osa ihmisen persoonaa, ja sen mahdollisuuksia, oppeja ja kasvatusta. Minulla on ollut erityisen suuri vaatimus, että Jumala ottaa yhteyden, eikä ihminen siihen vaikuta. Koska elämässäni on ollut paljon kärsimystä, minulle on sanottu, että olen saatanasta ja siksi minut on laitettu kärsimään. Suurin osa kärsimyksestä on tullut sosiaalisen vallan kautta alistamisena toisten tahtoon ja ellen ole siihen suostunut, rankaisut ovat olleet julmia.

 En tyrkytä ihmisille uskoa, en opeta sitä, saatan vaihtaa ajatuksia henkilön kanssa, joka on siitä kiinnostunut. Hulluna minua on pidetty aina. Olen tutustunut erilaisiin uskontoihin. Kommunistiksikin minua on haukuttu, vaikka en ole sitä koskaan ollut. Yhden lahkouskonnon muistan erittäin vaikeana, siellä joku henkilö oli nostettu mestariksi Jeesuksen arvoisena, ahdistuin siitä, niin kuin ahdistus tulee, jos on vain matkittava toisia ihmisiä ja uskottava sekä kumarrettava heitä niin kuin Kiinassa on tapana. Jouduin tuohon lahkon tilanteeseen ystäväni houkutuksesta ja olin silloin erittäin heikoilla mielen suhteen, toisten varassa. Minulle vuorovaikutus on tietoisuuden lisääntymistä oman ja toistenkin tiedostamattoman kohtaamista ja totta kai kasvua siinä sekä tunteiden oikeutta.

Monien uskovaisten elämää asetetaan suurempaan vaaraan ihmisyytensä vuoksi kuin tavan tallaajan. Paljon pahempaakin on olemassa aivan arkisten uskottomien elämässä. Se on riski ajattelulle, jos ei saa pitää omaa todellisuuttaan, vaan sen toimivuus estetään vuorovaikutussuhteissa. Luther oli vainottu, Jeesus joutui kuolemaan uskonsa vuoksi eikä kuulunut kirkkoon ja kirkonisät vainosivat. Jeesuksen ajatukset poikkesivat valtavirrasta ja virallisista näkemyksistä, hän julisti rakkauden sanomaa, oikeudenmukaisuutta, ja välittämistä, hän kaatoi kauppapöydät, hän huusi inhimillisyyttä ihmisyyteen.

Tietoisuus ja tiedostamaton ja sen vaikutukset ihmisyyteen ei ole maailman helpoimpia asioita. En kuitenkaan näe ristiriitaa tieteen ja uskonnon välillä, vaan ne palvelevat toisiaan, jos kunnioitus on läsnä.

Uskontojen kiistat ovat tunnettuja historiassamme kuten tieteenkin. Olen omien persoonallisuusilmiöiden vuoksi kiinnostunut psykologiasta, kuinka oikein mieleni ja tunteeni tulevat, menevät ja vaikuttavat. Olen huomannut, että ne muuttuvat ja kehittyvät reagoinnissaan, mutta niissä on funktioita, joissa lainalaisuus toimii, jos ympäristöehdot ja ihmisoikeudet toteutuvat. Pari kymmentä vuotta sitten luin psykologian professori Risto Vuorisen oppikirjan, Persoonallisuus ja minuus, ja se vaikutti minuun erityisen vahvasti. ”psyyke on omaehtoinen” lause jäi erityisesti mieleeni. Minun täytyy lukea kirja uudelleen, että voi ymmärtää enemmän. Joka tapauksessa kohtasin elämässäni toisenlaista todellisuutta kuin kirja kertoi. Minuuden kehitys oli riippuvainen kohtelusta. Mieli ja tunteet kuolivat, puhekieli lakkautettiin ja sain olla vain ruumis. Mutta opin erottelemaan näitä toisistaan.

Mielen, tunteiden ja kielen ei tarvitse olla yhtä möykkyä. Ne on mahdollista eriytyä niin jo lapsuudessa, että voi arvioida niiden vaikutteita elämäänsä. Kurjalla kohtelulla ne saadaan sekaisin, mutta niistä on mahdollista palautua takaisin selkeyteen, ainakin minulla oli, taantuminen lapsuuteen mahdollisti eheytymisen.

Erikoisin piirre elämässäni on ollut se, että olen nähnyt valveilla ollessa ”näkyjä”. En pidä niitä harhoina, joita niitäkin olen kokenut, ne tulevat selkeinä ajatuksiin. En saa niitä tilaamalla, mutta joskus kysyn ja saan vastauksen. Kummallisinta on se, että näen ihmisten kuolemia. Olen tulkinnut tämän Jumalan armoksi ja lohdutukseksi nähdä etukäteen, että kestäisin sen, sillä elämässäni on liian paljon kärsimystä. En usko, että ihminen voi määritellä Jumalan tarkoitusta, siitä voi olla vain kiitollinen, jos kokee sellaista. Suurin osa ihmisistä on tapakristittyjä ja suurin osa uskovaisista näkee Jumalan vain sanan kautta menneisyydessä.

Joku pappi sanoi muutama päivä sitten haastattelussa, että uskon ydin on vapaus ja rakkaus. Yhdyn hänen ajatuksiin.

Raija

SULJETTU TOTUUS

Totuus sulkeutuu, kun emme enää näe sitä mitä tässä todellisuudessa on ja tapahtuu, jossa elämme, ympäristössä, itsessämme ja toisissa, tutkimalla, vaan oletamme ja uskomme sokeasti tottelemalla. En ole tottelemista vastaan, vaan sokeaa tottelemista. En ole uskoa vastaan, vaan tarkoituksen ja merkityksen poispyyhkimistä ja oppien julistamista itsetarkoitukselliseksi. Totuus ei ole enää se mitä on, ei havaita ja todenneta, uskotaan. Ei nähdä tekoja vaan on hirttäydytty persoonallisuuteen ja oppiin tai vaikka biologismiin. Opetusmetodien ja ihmisen luonteen vuoksi Jeesuksen synninkanto muuttuukin ylemmyydentunnoksi ja tuottaa alistamista, kun oppi ei anna sisäistynyttä minuutta mielen kehittymisprosessien kautta ja tunne-elämän liittymistä ihmisyyden kokonaisuuteen, syväyhteyttä tietoon ja syvätunteisiin, vaan ruokkii ylemmyyttä vallan ja aseman kautta. Aivojen toiminnalliset edellytykset konkretiassa ohjaavat meidän luonnettamme. Huomioimattomuus aivojen toiminnallisista ehdoista arvojen, opetusmetodien ja yksipuolisuuden kautta muuttaa ihmisen todellista luonnetta, kuten esim. vaikka vain pelkkä kuuloaistin kautta opettaminen.

Kuuntelin ehkä huonosti pitkänperjantain Jumalan palvelusta Ylellä. Piispa Irja Askola puhui syyllisyyden ja häpeän kantamisesta, siitä että Jeesus kantaa ne, eikä niitä pidä ihmisen lisätä ja kantaa, vaan vapautua syyllisyydestä Jeesuksen kautta. Tästä olen usein puhunut, tarinassa Jeesus vapauttaa tämän taakan, mutta käytännössä ihmiset syyllistävät ja häpäisevät toisiaan, heikoimmin arvostettua ja stigmatisoitua. Tuo ylevä ajatus syntien anteeksisaamisessa johtaa tuomitsemiseen todellisuudessa, nostaa ihmisen ylemmyydentuntoiseksi. Opista on tullut väline alistamiseen. 

Syyttömyyden kokeminen syyllisenä näyttää elämänkokemukseni myötä paljon suuremmalta ongelmalta kuin syyllisyys. Valitettavasti tiede ei ole päässyt tässä ongelmassa eteenpäin juurikaan, vaan se paradigmansa vuoksi katsoo, että toinen voi havaita paremmin toista kuin ihminen itseään ja se synnyttää valtavasti ongelmia. Ihmisellä pitää olla oikeus nostaa joskus itseään ylöspäin, mutta ei sitä tarvitse tehdä toista alistamalla, sen voi tehdä iloiten itsestään ja onnistumalla teoissa.

Meidän tulisi oppia kunnioitusta ja kuuntelemista toisen arvostelun ja tulkitsemisen sijaan.

En ole syyllistämisen kannalla, mutta näen sitä todellisuudessa niin paljon, että katson sen tuhoavan ihmisyyttä. Ihminen on herkästi valheeseen taipuvainen. Hän ei näe omia tekojaan, eikä tunnista itsessään pahoja tekojaan ja sanojaan. Yhdessä ryhmässä toin esiin yhteisön syyllisyyssiirtoa omista teoista yhteisön heikompaan, syylliseen rooliin asetetusta, sain julman rankaisun, minkä näkee kaikkien syrjittyjen kohdalla. Tämä on näyttelemisen ongelmaa, mitä yhteisöissä harrastetaan, Goffmannin tutkimusten mukaan. Opiskeluissani käytiin tätä läpi rooliharjoituksin. Opiskelijoiden piti päättää, kuka on syyllinen, rooli annettiin minulle. Myöhemmin opettajani sanoi, että todellisuudessa jäsenet valitsevat sen todellisuuden mukaan mitä toteuttavat, syyllistetyn, tietoisesti tai tiedostamatta. Vaikka olin vetäytyvä, hiljainen ja tunkeutumaton toisten joukkoon, valinta tapahtui, mutta ehkä juuri siksi, mutta en voinut alistua heidän tapaansa käyttää valtaa, yksilöiden alistamista jonkun mielivaltaisen johtajan alle huutoäänestämisellä.

Syrjinnän taustalla minussa näkyi myös pelko ja heikkous kehonkielessä. Se oli ristiriidassa kielellisen ilmaisun puitteissa, mikä oli tarkempi. Syylliseksi ja heikkouden esiintulossa tuomitsemiseen löytyy monia syitä, traumoja menneisyydestä, tapoja ja arvoja, mitkä voivat jatkua vuosikymmeniä, vaurioittaa ihmissuhteita, kaventaa oppimista, ajautua yksipuolisuuteen jne. Syyllistämisoperaatioissa valtaa pitäviä ei syyllistetä, ja kun uskonto tekee Jumalan yhteisövallasta, se itseasiassa luo opit ja määrittää Jumalan omien valtapyrkimysten mukaan, sinetöi järjestelmän Jumalaksi ja ilmoittaa mikä on Jumalaa ja vaatii alistumista sille.

Ristiriidat yhteisön ja minun välillä veivät pois luottamuksen ja turvallisuuden, mitä minun oli mahdotonta korjata. Arvoistani irtaantuminen olisi tarkoittanut yhteisön arvoissa yksilön arvostamattomuutta ja kunnioittamattomuutta. Kehoni vapina syntyi yhteisön käyttäytymisestä, ja kun minua lyötiin ja halveksittiin, paha traumani nousi koko ajan pintaan. Tästä syystä psykologinen tieto olisi erittäin tärkeää, että hallitsematon käyttäytyminen ja kohtelu saataisiin aisoihin. Se on kunnioituksen opettelua. Ehkä tällaiset normit kertovat naisten aseman heikkoudesta tai yleisemmin ihmisyydestä. Olen ollut ainoastaan naisyhteisöissä osallisena tai enemmän osattomana.

Usein ihmettelen, miksi juuri en ole kuullut kirkossa puhuttavan, ”minulla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä”, ja ymmärrän tämän varoituksena vallan vaaroista, en sokeana tottelemisena ja uskona. Loppujen lopuksi palaamme ongelmien syissä kohteluun, tekoon, mitkä tulevat vallan kautta. Emme löydä vastausta persoonallisuudesta, vaikka persoona tekee ratkaisun, mutta siihen ratkaisuun vaikuttaa oleellisesti oppi ja kaikki näkyy kuitenkin persoonan käyttäytymisessä, tietoisesti tai tiedostamatta.

Eräs jo nyt poismennyt mummo vihasi voimakkaasti sisartaan, joka oli nuorempi. Vanhempi kertoi tarinaa, että äiti olisi pitänyt nuorempaa parempana. Tunsin molemmat sisaret ja he kertoivat aivan erilaiset tarinat. Vihaaja kiusasi ja löi nuorempaa, ja äiti puolusti häntä, mutta kiusaaja muisti vain äidin puolustuksen, minkä tulkitsi nuoremman parempana pitämisenä. Lapsuusmuistot ovat usein vääristyneitä.

Raija

PALVELEEKO TAIDE?

Taide on ehdottomasti tärkeimpiä asioita ihmisen kehitykseen. Jotkut pitävät sitä hömppänä, se voi mennä liiallisuuteen, eikä enää tuota sitä hyvää, mitä ihminen tarvitsee oppiakseen tästä maailmasta jotain. Taide on tie oppimiseen, se auttaa ja on tie itsetuntemukseen, oppimista havaitsemiseen ja kehittymiseen, sekä pikkuhiljaa kypsymiseen. Taidetta on elämää ilmaisevana muotoina, kuvina ja sanoina, on ollut aikojen alusta saakka, kalliomaalauksissa, pergamenteissa, kirjoituksissa, toiminnoissa, tavoissa.

Jo heti syntymän jälkeen lapsi on ikään kuin vankilassa kehossaan, joskin ei tietoisena. Avautuminen alkaa liikkumisesta ja hellällä hoivalla siihen saadaan mielekkyyskokemus, osa sisäisessä kokemuksessa kohtuajalta. Alkuaikoina sisäisen minuuden kehitys on pääosin tunteissa vuorovaikutuksen suhteen, mutta myös unina, jotka ohjaavat lasta etsimään positiivista mielekkyyskokemusta tiedostamatta, vaistomaisesti, siitä saa elämänvoimantuntua. Vanhemmat vastaavat tähän etsintään hoivaamalla ja ruokkimalla, vahvistaen niitä.

Taide ei aina mene ihmisen itsetutkiskeluun, siitä tulee itsetarkoitusta, taiteilijan yliarvostamista, markkinaehdoilla toimivaa, palvontaa, kumartamista ja niin taide voi menettää merkityksen ihmisen kasvun välineenä.

Kaiken keskiössä on ihmisyys luonteenpiirteenä. Kun autoritaarisessä kulttuurissa ja myös opetuksen metodeista johtuen, ihminen ajautuu etuotsalohko työskentelyyn, ainoastaan tulevaisuuteen päin, ei itsetutkiskelu onnistu, koska sen pitää nähdä myös menneisyyteen, tulevaisuuteen ja tässä ja nyt. Niin kuin Raamatun tulkinnassa on menty Jeesuksen palvontaan ja kumartamiseen vastoin Jeesuksen opetuksia, se sama toistuu ihmisten välillä aina, ellei meitä ohjata kohti nöyryyttä tutkia itseään. Hierarkkisen vallan väärinkäytön vuoksi asemat korostuvat, roolit vahvistuvat, eikä oppiminen ja valta kulje käsi kädessä, eikä opin merkitys kohtaa, se katoaa.

Raija

SIETÄMISEN TULKINTAA

Olen sitä mieltä, että sietäminen on erilaista mielen, tunteiden ja kehon osissa, inho voi kasvaa voimallisesti, jos voi elää ainoastaan kehossa ja vahvistua siinä, huonosta kohtelusta tullut psyykkinen puolustus voi tuoda liikaa lihasvoimaa jännityksen seurauksena, kielletty tai häväisty mieli. Liikunta voi auttaa vapautumaan. Tunteet rakastumisen huumassa vain kehollisella tasolla voi viedä jännityksen liiallisuuteen. Olen elämässäni nähnyt, että vapaus asuu sisäisessä minuudessa ja oikeudessa valintaan omissa ajatuksissa ja on tie vapaudentunteeseen, mutta se vaatii tien ulospäin, oikeuden itseilmaisuun, vankiloita rakentavat enemmän yhteisöt yksilöille kuin yksilö itselleen. Vapaudentunteen saadessaan kestää paljon rajoituksia, eikä välitä, jos ei ole maailman rikkain materiaalisesti, ilo tulee sielusta.

Ei mieltä, tunteita ja kehoa voi erottaa täysin toisistaan, ne voi hyväksyä olemassa olevana, ihmisyyteen kuuluvana. Itselläni oli onnea nuorena ensirakkauden ja vuorovaikutuksen voimaannuttavan voiman ymmärtämiseksi. Aika oli sellaista, ettei seksuaalisuutta harrastettu, mutta muistan, etten myöskään kokenut tarvetta siihen, suutelu riitti, oi mikä viattomuus.

Olen ottanut siedätyshoitoa suhteessa liiallisen kehon esiin tuonnissa twitterissä. Olen yrittänyt sietää seksikuvia jakavia ja blokannut pornoa jakavia. Joitakin henkilöitä olen seurannut pidempään ja huomannut, että ahdistuksensa aikana he tuovat enemmän esiin seksuaalisuutta.

Ihanteet ovat ratkaisevassa asemassa siinä, miten voi hyväksyä toista lähellään ja mitä voi hyväksyä toisessa, läsnäolossa ja jakamisessa. Kun ihailee vilpittömästi ja ihaillen, ei ole tarvetta hylkiä, etäännyttää tarkasteluun, ei ryhtyä opettajaksi yleviä tavoitteita toiselle luoden, ei ole tarvetta kumota toisen ajatuksia, mitätöidä niitä, vaan liittää niitä omiin ja tarkastelee niitä näkökulmina. Uskon, että mieleni ominaisuudet ja osin rakenteet, joita oppiminen on tuonut, ovat rakentuneet hyvässä varhaislapsuudessa. Luulen, että siksi taistelen lasten puolesta.

Kun ihastuksen fokus on kehollisessa liiallisessa aktiviteetissa, uskon, että inho kehittyy vahvemmaksi ja jännite oman ihastuksen suhteessa nousee korkeammalle kuin on tervettä. Se on kuin mielen olemus, hylkiä erilaisuutta, tai sitten samaistua malleihin. Mieli on kehon aistimus. Mieli ikään kuin kääntää inhoksi toisenlaisuuden ja luo kumoamisen tarvetta, kun se näyttäytyy ahdistuksena, kuin pahuuden voimana, tunteiden puolella kaunis kääntyy julmuudeksi (voisin tulkita niin, että Raamatussa puhuttu paha on juuri mielen ominaisuutta). Mielen käänteisyys mielekkäänä ja epämielekkäänä tulee syntymäpuristuksesta, se alkaa hylkiä ahdistuksen ja puristuksen kokemuksen ja seurauksena siirtää sen toiseen hylkimisenä, ja haluaa itse kokea mielihyvää, koska se on tuo elinvoiman tuntoa, ja positiivinen mielekkyys on syvien tunteiden ja mielikuvituksen kokemuksessa kaipauksena.

Mielikuvituksen oikeus ja sanakielen vahvistuminen pitävät yllä positiivisen sisäisen minuuden olemusta ja suojaavat ihmistä hyvän puolelle ja kehittävät rakkauden kokemusta sekä myötäelämistä, ja vähentävät mielen voimaa inhoon. Mielen vaurioittavasta voimasta ja inhosta sekä hylkimiseen johtavasta tiestä voidaan päästä vähemmän vaurioittavaan kunnioituksen ja sisäisen minuuden arvostuksen kautta sekä sanakielen, että mielikuvituksen arvostamisella ja inho ei lähde kasvamaan vihaksi toisia kohtaan. Mielivaltainen ihmisyys on vaikein ongelma sosiaalisella kentällä.

Elämässäni halu ja tahto on saanut jäädä taakse mielen osalta, siksi arvostan juuri sisäistä minuutta ja inhoni on melkein kadonnut, olen oppinut hyväksyntää. En hyväksy mitä tahansa, jos näen halveksuntaa, rikollisuutta ja kaltoin kohtelua, taistelen niitä vastaan, jos se kohdistuu itseeni, isken kirveellä.

Uskon, että mielenvaltaa voidaan vähentää antamatta vallalle liiallista oikeutta ihmisten suhteen. Se ei tarkoita, että mieli kielletään, koska kiellossa se tulee yhä vahvemmaksi ja vaativammaksi. Uskon, että oppimisen tie mahdollistaa meitä pois mielen vihan ja inhon tieltä ja rakkaus pääsee vahvemmaksi, toisesta välittäminen. Moraalista tulisi tehdä oppiaineena oikeus ja velvollisuus.

Kyllä ihmisellä on oikeus kokea aistimusmielihyvää ja nautintoa, mikä tuo elinvoimaa ja pitkälle viedyssä analyysissä se on seksuaalisuutta. Mielikuvitus taas on ajattelun ja tunteiden oikeutta, yksilöllisyyttä, mikä on kehittynyt kulttuuristen arvostusten puitteissa, ja vie usein valheellisuuteen mielen vallan kautta, kun se valhe on mielen ominaisuus, kyky muuttaa tosi oman mielen mukaiseksi, niin kuin eläinkin voi muuttaa väriään suojautuakseen, mutta myös valtaa saadakseen. Ihmiselle tulee suoda oikeus minuuden kehittymiseen, tahdon ja halun, että hän voi koostaa sisäisiä yllykkeitään, hallita niitä ja saada inhimilliseen kontekstiin ulostulona. Se on kasvatuksen ja opetuksen tavoite, ilman tätä mieli velloo mielivaltaisesti, katoaa tyystin, havainnoi, kuulee ja näkee väärin, myös oikein. Kasvatuksessa pidättäytyminen kohtuudella suhteessa vapauteen on polku, jossa sitä opetellaan, sopiva määrä haastetta ja työtä mielessä, tunteissa, kielessä ja konkretiassa.

Nuorena vahvuus voi olla ulkoisen olemuksen vaikutteissa. Toisaalta mietin sitä, kuinka lapsuuteni on vaikuttanut siihen, ettei kotona kiinnitetty huomiota ulkoisiin asioihin, vaan keskiössä oli puhe, keskustelu ja sanojen merkitykset, se ikään kuin suojasi liialliselta mielen voimalta.

Joskus tulin hyvin surulliseksi, kun olin huolestunut yhden lapsen kehityksestä, lapsella oli oireita, ilkeyttä toisiin liittyen. Äiti väitti minun vain kokevan kateutta lapsesta. Tarkastelin lapsen kehitystä, hänen asemaansa perheessä, hän oli palvottu, ihailtu ulkoisten asioiden suhteen, mutta myös pahoja rankaisuja saava, hän oppi piilottamaan itseään ja se tuli inhona ja halveksuntana esiin toisiin lapsiin suhtautumisessa. Kasvatuksella on erittäin suuri merkitys ihmisyyteen.

Raija

HUOLIEN KANTAJAT

Ehkä kaikkein voimallisin suhde huolehtimisena on lapsi äidilleen. Joskus se muuttuu toisinpäinkin. Nykyisin käytetään enemmän nimeä hoiva. Sanoihin kehittyy usein latauksia, negatiivisia ja/tai positiivisia, jolloin niitä on tarve uusintaa. Hoivalla ja huolella on erilaiset merkitykset jo syntymerkityksessä. Alkukantaisena siteenä toiseen reagoinnissa on vaistot, myöhemmin tunnesiteet ja toiminnat. Jokainen tietää, ettei ilman tunnesidettä synny lujaa suhdetta.

Minulle hoiva sana on positiivinen, hoivata lasta tai ketä tahansa ihmistä niin, että hänellä on hyvä olla. Rakastaa niin, että toivomme hänelle parasta ja teemme sen eteen töitä myötäeläen. Eläimillä hoivaa näkee hyvin voimakkaina taisteluina, mikä vaisto ihmisilläkin ilmenee. Taistelemme lastemme puolesta kuin leijonat. Mutta ei kaikki eläimet hoivaa harrasta, vaan tappavat ja syövät poikasiaan. Sitä ilmenee myös ihmisissä.

Huolta voisi luonnehtia enemmän kulttuurisena ilmiönä, se on kuin kehittyvä ilmiö. Jos sinä et saa tietoa jostakin asiasta ja se liittyy elämääsi saumattomasti, tiedon puute kasvattaa huolta yli äyräiden, vie epätoivoon ja hätään erityisesti läheisissä ihmissuhteissa. Huoli toisesta voi kasvaa liialliseksi, kun siihen ei voi vaikuttaa, eikä sitä voi hallita. Elämää ei voi hallita, mutta itseä pääosin, ja tilaa on hyvä olla epätietoisuudelle, mitä täytyy sietää. Liiallinen epätietoisuus voi pahimmillaan viedä psykoosiin ja toisaalta se haastaa ratkaisemaan asiaa, etsimään järjellistä tapaa sen hallitsemiseksi.

Yhteiskunnallisesti ammattien oikeuksissa huolet liittyvät usein ammatin funktioon. Opettaja huolestuu, jos lapsi ei opi, lääkäri huolestuu ihmisen terveyden puolesta jne. Valtion tulisi olla huolestunut ihmisoikeuksista kansalaisten suhteen.  

Pääsääntöisesti me ihmiset kuvittelemme, että ilmaisemme kielellisesti hyvin itseämme, hyvähän se tietysti on luottaa itseensä, mutta on syytä huomata, että me olemme kovin vajavaisia ilmaisussamme, havaitsemisessa, kuulemisessa, kunnioittamisessa, jokseenkin vajavaisia kaikin puolin. On hyvä selventää tieteen ja uskontojen rajoja, niiden oppien sisältöjä totuuteen nähden.

Korona on vienyt kyllä ajatukseni tyystin, ei tartuntaa, mutta yleisesti ottaen. Nyt olisi syytä maailman päättäjien vähän tarkastella, mitä sallimme, minkälaisia järjestelmiä voimme pitää elämää suojelevina. Kiina sälytti valtavan ongelman maailmaan viruksen kautta, nyt olisi syytä saartaa Kiina, mutta aiheuttaako se pahemman ongelman, jos virukset ovat aseena. Kulttuurien yhtenäistämistäkin voi miettiä niin, että se on suoja maapallolle ihmisineen. On syytä pohtia, mitkä asiat tuhoavat maapalloa, ihmisyyttä ja eläimiä. Annammeko vallan eläinkunnalle? Populismille ei voi antaa valtaa, valtioilla on oikeus suojella kansaansa ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa, hyvää tietoa ja oikeutta ihmisyyteen laajassa sekä syvässä näkökulmassa. Valtiot ovat tarpeen, emme voi elää markkinavoimien ehdoilla, emmekä valtion järjestelmiin sokeasti uskoen, näiden on kehityttävä koko ajan.

Raija