ÄIDIN OPETUKSET

Kunnioitan äitiäni paljon, kuten isääkin, kaikista heidän heikkouksistaan huolimatta. Lapsuuden muistot palautuvat mieleen yhä vain selkeämmin, mitä vanhemmaksi elää. Niissä näkyy arvot, jotka syvenevät kirkkaimmaksi päivä päivältä. Äiti; ”Älä koskaan anna alkoholistille viinaa”, heikkoutta ei saanut riivata, isä; ”älä opeta isääsi naimaan”, oltiin heinätöissä kotitilallamme ja olin noin 10 vuotta vanha, kun jotain yritin isälle neuvoa seivästyksestä.

Muistot lapsuudesta ovat usein valikoituja, unohtuneita, haaveita, vajaita, eri iässä syntyneitä, paikalla olosta riippuvaisia, tilanteiden ja kohtelun luomia vaikutukseltaan, mutta myös tarkkoja ja selkeitä. Harvoin tapahtuva muistetaan paremmin, poikkeava tapahtuma kiinnittää huomion.  Väkivallassa psyyken toiminta, puolustuksesta syntynyt mielikuvitus, voi tulla liian vahvaksi, mutta se ei aina ole este hyvin havaitsemiselle, totuuden havaitsemiseen. Pahassa väkivallassa muisti hajoaa ja ihminen siirtää muiston tiedostamattomaan, tai on pakotettu unohtamaan, jos asiasta ei saa puhua.

Lapsuuteni ei ollut auvoista, oli paljon köyhyyttä, ei koulutusmahdollisuutta perusopintojen suhteen, ruokaa liian vähän, kuten vaatteitakin, mutta saimme leikkiä paljon.  Onneksi aikuisena opiskeluni mahdollistui. Käsitellessä menneisyyttäni, varhaisin muisto tuli kahden vuoden iästä, navetan eläimet ja haju. 

Mielikuvitus on oppimisen äiti, huolestun heti, jos en näe unia ja muista niitä. Normaalina pidetään sitä, että yksilö oppii erottamaan noin seitsemään ikävuoteen mennessä mielikuvituksen ja toden, ellei sitten joudu valhetarinoihin, uskomaan sopivaa tarinaa, mikä tulee ongelmana rooleihin joutumisessa, eriarvoistumisessa ja luokittelussa, hierarkkisissa valtasuhteissa. Elämä on siitä armollinen, että muistiin palautuu aina uusia asioita kuin se olisi elämän tarkoitus.

Kun menneisyyttä avaa lapsuudesta, siellä tulee monesti esiin ensimmäisenä pelottavimmat asiat. Yksi suuri asia, minkä on kokenut pelottavana, saattaa leimata käsitystä koko lapsuudesta pitkään. Silloin puhumme vanhemmista kuin he olisivat hirviöitä, niitäkin voi olla, sitä ei pidä kieltää ja tehdä asiaa mielikuvituksen tuottamaksi. Surullista on, jos tutkijat ja avunantajat luovat siltä pohjalta vääristyneen kuvan. Saattaa olla, ettei ihminen koko elämänsä aikana opi erottamaan kokonaisuutta, elämä voi olla liian lyhyt totuuden löytymiseen. On tärkeää luottaa ihmisen kokemukseen, ja sitä pelkoa kohti mentäessä ihminen alkaa hahmottaa muitakin asioita, kun on kohdannut pelkonsa. Menneisyys voi olla myös rikas kokemuksista, miellyttävä ja vahvistava, joskus kuitenkin mielen puolustuksesta syntynyttä valhetta.

Kaikkein surullisinta on se, että yhteisön jäsenet menevät valtataistelun rooleihin, moralismiin, syyllistämiseen, aliarviointiin ja ikään kuin kieltävät/pakenevat omaa käyttäytymistään ja tekoja, eivät halua/uskalla katsoa sitä, eivätkä näe omaa käytöstään, tarkkailevat vain toisia, ja yksilöt, joita vain havainnoidaan, näkevät tuon tarkkailun, missä ei kerrota todellisia ajatuksia ja tunteita eikä tasavertaista kohtaamista synny. Totuutta ei kerrota, siitä vaietaan ja valtaapitävät vaativat omaan totuuteensa uskomista.  Pahimmassa tapauksessa yksilöltä viedään itseilmaisun oikeus, kuten minulta puheoikeus. Valitettavasti tuo hierarkkinen valtamekanismi tulee myös opeista, jossa jostakin on tehty suuri ja arvokkain, kuten myös eläinkunnasta. Kun teot ovat sitten brutaaleja, alkaa vainot, syrjinnät ja kohteluiden toistot.

Erilaisten muistien tasapainottaminen on tarpeen. Itselläni tämä tapahtui koulutuksessa vasta aikuisena, kuulomuistiin alistetusta havaitsemisesta oli opittava takaisin varhaislapsuudesta saatuun kykyyn ja leikin myötä tulleeseen ajatteluun, jossa oli lupa muodostaa oma näkemys. Jokseenkin voi sanoa, että -50 luvun kansakouluopetus oli sokeaan tottelevaisuuteen opettamista.

Ihmistä eriarvoistavassa kulttuurissa hierarkkiseen valtayhteisöön pesiytyy ongelmia, jotka ruokkivat vihamielisyyttä, syyttelyä, vainoa, huonoa havaitsemista, muistit vaeltavat juoruissa, valheissa ja vallanpitäjien taskuissa. Osa niistä on itsen suojelua, ei jaksa ja/tai ei halua muistaa oikein, pelkää rankaisua. Valheet suojelevat tarinakertojia, ehkä kaunista tarinaa, mielekästä ja vallanpitäjää suosivaa. Nk. luontaiset johtajat vievät tarinoillaan harhaan yhteisön jäseniä. On viisautta pitää yllä ensimmäistä käskyä, mikä viisaudessa opettaa mielikuvien hallintaa, niin että yksilön omat ajattelutaidot säilyvät kunnossa, jos ajattelua ei johda pelot. Väkivallan alla mieli tuottaa liikaa mielikuvitusta.

Jokseenkin ajattelen, ettei ihmisen ominaisuuksilla saada hyvää johtamista ja totuuden löytymistä. Siksi filosofisessa viisaudessa luotu tavoite hyvään on kulttuurisesti luotua, oppia, mikä parhaimmillaan pohjautuu tutkittuun tietoon.

Raija

HARHAANJOHTAJAT

Maailmassa on enemmän harhaanjohtajia kuin totuutta etsiviä. Niitä on yksilöissä, laumoissa, uskomuksissa, uskonnoissa, tieteessä ja jos missäkin paikassa. Tänä päivänä erityisesti on nähtävillä tutkitun tiedon vähäisyyttä, jopa sen heikkenemistä. Populismi jyllää joka paikassa.

Viime viikkoina on käyty keskustelua Päivi Räsäsen kannanotoista, jossa hän siteeraa Raamattua ja tuo sen syntisyyden piiriin, tuomitsemisen alaisuuteen syntymästäkin tuomiten, erilaisuudesta. Näitä on ollut kautta historian, jotkut ottavat tuomarin roolin, julistuksen oikeasta ja väärästä omien päätelmien mukaan tietoa vastustaen. He tekevät itsestään Jumalan ja ilmoittavat mitä Jumala on tarkoittanut ja väittävät tietävänsä, mikä on Jumalan merkitys ja tarkoitus. He väittävät tietävänsä, mikä on Jumalasta tullut ja niin Raamattua sanotaankin Jumalan sanaksi. Ensimmäistä käskyä ei olla opittu. En usko, että Jumala on tarkoittanut tiedon vastustamista.

Jokaisella on oikeus itseilmaisuun, sananvapauteen tai uskonnonvapauteen. Sen voi ymmärtää yksilön ja yhteisön tasolla, mutta millään opilla ei voi tehdä vääryyttä ihmisyyttä vastaan. Raamattua en tunne, mutta en pidä sitä Jumalan sanana, vaan ihmisen ymmärryksen tuottamana näkemyksenä. Kun ihminen syntyy erilaisena fysiologisten ja fyysisten eroavaisuuksin, ei tuosta syntymästä voi ihmistä syntiseksi ja syylliseksi määritellä. Mutta täytyy uskaltaa kysyä, miten kulttuuri tuottaa erilaisuutta vastoin ihmisen luonnollista kehollisuutta. Ja tällä tarkoitan sitä, että ihmiseen syntyy psyykkisessä puolustuksessa esim. seksuaalisia taipumuksia vastoin luonnollisuutta. Ensin saadaan kurittamalla ja rankaisemalla yliseksuaalisuutta ylivallan avulla ja sitten rangaistaan yksilöä siitä. 

Tämä on ollut kirkon ongelma vuosituhansia ja asenteet ovat siirtyneet ihmisiin, koska ihminen tekee itsestään Jumalan.

Yhteisten näkemysten löytäminen ei ole helppoa. Muistimme ei ole kaikkien luotettavin lähde. Suuressa perheessä syntyneenä opin, että kaikilla lapsilla on erilaiset muistot lapsuudesta. Se voi olla sekä yhdistävä tekijä, mutta myös erottava, jos alamme mitätöidä toisten muistoja.

Raija

UROSLIVESTÄ NAARAALTA

On järkyttävää seurata, kun markkinatalous on lähtenyt murentamaan arvoja, joita Kristinusko on pitänyt eurooppalaisen kulttuurin ytimenä. Kristinusko on menettänyt syvimmät oppinsa. Suomessa oikeistopopulistit mediassa pyörittävät konservatiivisia arvoja markkinatalouden keinoin ja juuri tästä on kysymys Tampereen kansiareenan nimivalinnassa. Uros viittaa selkeästi eläimiin ja miehiin, se ei ole kulttuurin ja henkisen kehityksen edistäjä ja/tai ylläpitäjä, se on taantumista mieskulttuuriin ja uskontoihin, joissa ei ole ihmisoikeuksia. Nimeksi hallille kelpaisi aivan hyvin kaukalo.

Jo nyt voi nähdä, kuinka meille ja maailmalle on pesiytynyt miesvaltainen/kuvainen kiinalainen konservatiivinen vallankäyttö markkinataloudessa, suuri määrä Suomen firmojen omistuksesta on jo kiinalaisilla. Nimen valinta ja kielipeli tuottaa konservatiivisten arvojen kautta valtaa, joilla arvot muutetaan Euroopassa, jokainen yhteiskuntatutkija ymmärtää tämän. Se on piilotajuista arvojen kehittämistä, jossa on vuosisatojen vaikutukset, symboliikka alitajunnan kautta syntyy uudelleen konkreettisesti valtamekanismeihin. Suorastaan tekisi mieli antaa selkäsauna joillekin julkkiksille, jotka mediassa pyörittävät tätä tiedottamisen avulla, miesvaltaista kulttuuria, mikä on Kristinuskon vastaista.

Kielipelissä sanat menettävät merkityksen, emme voi muodostaa yhteisiä näkemyksiä, jos ja kun markkinavalta säätelee sanakielen käyttöä. Symboliikasta tulee peliväline, jolla valtaa suojellaan ja jaetaan. Kun ihmistä harhautetaan symboliikalla, mitä esiintyy paljon uskonnoissa, se ei ole naurun ja leikin asia. Kun nyt esimerkiksi kuuntelen Suomen euroviisu kappaletta, se ei synnytä minulle mitään tuntemuksia, koska en ymmärrä Englannin kielisiä sanoja, musiikki on mielekästä kuunnella, mutta tunteita syntyisi vasta, jos ymmärtäisin sanat, mistä kerrotaan merkitys. Sanojen ymmärtämättömyydessä voimme myös joutua itseydessä tilaan, jossa taistellaan uskosta ja itseyden synnyttämän kokemuksen ja niiden kautta tuodun vallan oikeudesta. Sanat ovat vahvoja uskomisen suhteessa, tarinat ja kuvat vievät enemmän kuin on ihmisen tarpeet. Itselleni äitini opetus, kuuntele aina Jumalaa, on vahvin vaikuttaja, en toimi ja tottele ihmisen käskystä, en edes Raamatun suhteen, koska se on ihmisen kirjoittama, vain Jumalalla on oikeus ohjata elämääni syvien arvojen toteutumassa. Silti kunnioitan maailman arvoja, mutta en suostu määräämään ihmisten elämää heidän määreillään itselle enkä muille.

Uros sana tulee biologian termeistä. Sen voi redusoida eläinkunnan elintapoihin ja toimintaan. Monissa niissä esiintyy suurimman ja vahvimman valta, jolla alistetaan muut joukon jäsenet. Leijona uros tappaa nuoremmat urokset reviiriltään ja pitää yksinoikeutenaan siittää kaikki naaraat.

Koska tiedän, että ihminen voi menettää kykynsä tunteisiin, kokemuksensa sisäiseen minuuteen niin työn kuin liikunnan kautta, yksipuolisen toiminnan seurauksena, pidän vastuuttomana sitä, että tietoa estetään niiden kautta ja ohjataan sankielen avulla harhaan. Yksilöitä ajetaan myös sosiaalisen vallan ja kontrollin alla yksipuolisiin toimintoihin, jossa tottelevaisuus on ratkaisevassa määreessä vaikutuksen suhteen. Kun tähän vanhatestamentilliseen ruumiin kulttuuriin ajetaan, on uskonnot ja tiede, kulttuuriset järjestelmät sekä ihmiset vastuussa toisen ihmisyyden estämisestä ja/tai syntymisestä. Tästä myös käsittääkseni Raamatussa puhutaan, vaikka en voi sitä paljon lukea, koska pidän Jumalan ohjausta itseeni nähden ehdottomana. Voidaanko määrätä, että Jumala on toiminut vain menneisyydessä? Tottelevaisuus on kiistatonta ja nähtävissä kaikissa kulttuureissa ja niiden jälki on brutaalia. Henkisen kehityksen ja filosofian salliminen oikeutena ihmisyydessä on kulttuurin kynnyskysymys etsittäessä hyvää. Onko markkinataloudella oikeus vietellä ihmisyyttä pois syvimmästä ihmisyydestä kehon kulttuuriin?

Emme koskaan voi saavuttaa täydellistä sanan semiotiikkaa, mutta kyllä siihen on pyrittävä pääsääntöisesti, eikä tietoisesti tavoitella harhauttamista sanakielen ja kuvien avulla. Symboliikalla pelaaminen on vastuutonta. Markkinataloudessa on erittäin paljon seksuaalisuutta ruokkivia elkeitä. Tutkimuksissa on todettu, että kehon treenaus tuottaa efedriinejä, jotka tuottavat esim. urheilussa mielihyvää katsojille. Tätä kehotunteiden ruokkimista harrastetaan runsaasti urheilussa. Syvätunteet ja minuuden oikeudet henkiseen puoleen jäätyvät, jopa katoavat kokonaan, ja tämän oikeuden kielipeliä ja markkinoiden valtaa hamuavat haluavat alistaa miehen tiettyyn muottiin, kadottamalla henkisen kehityksen ihmisyydessä. Minuudesta on runsaasti tutkittua tietoa, mielen ja tunteiden kehityksestä, kulttuurit valitsevat, onko vain ruumiilla oikeus elämään. Tämä kehokulttuuri on Venäjän hallintamenetelmä, tätäkö me haluamme Suomeen.

Raija

VALINTA

Elokuvassa ”Piano”, päähenkilö on menettänyt puhekykynsä traagisen onnettomuuden seurauksena, hänestä on tullut mykkä. Elokuvan lopussa asia ilmaistaan niin, että tahto on ollut este puheen oppimiseen, itseilmaisun ilmeneminen vain pianon soiton kautta. Mutta rakkaus pelastaa hänet, rakkaus, jossa mies herättää aistimaan toista.

Jeesus valitsee kuoleman itselleen, vai valitseeko, kun totuus ei saa tulla esiin itsestä, usko Jumalaan. Yhteisö haluaa tulkita tämän Jumalan teoksi, etteivät he kokisi syyllisyyttä ja nimeävät Jeesuksen synninkantajaksi, mikä on häpeän ja syyllisyyden siirto vallanhimossa toiseen. Autoritaarisen kulttuurin kautta Jeesuksen sanoma on muuttunut Jeesuksen palvonnaksi, jumaluuden ylistämiseksi, elämän ja kuoleman vallan antamiseksi Jeesuksen kautta. Miksi ei puhuta kuoleman todellisuudesta suhteessa totuuteen? Jeesus menettää itsensä ja totuutensa ja valitsee kuoleman, koska elämää ei enää ole, kun oma jumalakäsitys ei saa olla olemassa. Miksi tämä on muuttunut vallan ilmentymäksi, elämän ja kuoleman antamiseksi, Jumalan voimaksi, eikä elämän selittämiseksi ja ymmärtämiseksi, mikä tuo elämää.

Kun vertaiskuvallinen ilmaisu muutetaan konkretiaksi, se vesittää asian idean henkisen kasvun yhteyteen. Voiko koskaan saada totuutta selville, jos emme katso ihmisen todellisuutta sellaisena kuin se on, kohtelun vaikutusta, oikeuksien olemassaoloa, sisäisiä yllykkeitä, tapoja, mahdollisuuksia, tavoitteita, ja niitä kaikkia tekijöitä, jotka tekoihin johtaa. Usein olen kuullut sanottavan, tekemättömyyskin on teko ja valinta, voi se sitäkin olla, mutta ei aina, riippuu asioista mihin ne vaikuttaa. Kaikki on suhteellista, jos teko johtaa kuolemaan, voiko vieläkin tuomita tekemättömyyden valintana. Valintoihin ei pidä sokeasti tuijottaa, vaihtoehtoja on punnittava menetysten, hylkäämisten ja pettämisten valossa. Voinko olla joukossa, jossa menetän itseni ja elämänvoimani, siinä silloin vallan käyttö on oleellisemmin vaikuttava kuin valinta?

Elämä, jossa perustana on vain kohtalon sattumat, kuljeskelu joukoissa, ei ole kestävää ja tyydyttävää ihmisen kasvussa, kehityksessä, oppimisessa ja kypsymisessä. Elämän kuuluu olla ihmisessä, siihen tulee olla oikeus kokemuksena, hengittämisenä, liikkumisena, ajattelevana ja tunteiden oikeutena, kuten sanakielen ja oppimisen oikeutenakin.

Kun ihminen on suljettu pois vuorovaikutuksesta, hänen kehoaistimukset lakkaa toimimasta, hän muuttuu ruumiiksi, aistimattomaksi, jopa tunnottomaksi. Vaisto, mikä ihmisessä voi syntyä kehoaistimuksena antaa kokemuksena viestin itselle ja siitä syntyy vietti. Kun ihminen on nälkäinen, aistimus syntyy, ja kun hän näkee ruokaa, vietti syntyy ja ihminen tahtoo ruokaa. Näin ihminen, jolta on otettu kaikki ihmisoikeudet pois kehoa myöten, ei viehäty ulkoisesta, vaan kääntyy/jää sisäänpäin/sisälle, mutta se ei anna ihmiselle mitään ilman merkityksiä ja ilman vuorovaikutusta toisiin ja ihmisyys sammuu. Näin ollen ympäristö voi riistää ihmisen elämänvoiman, kun se kuolettaa kaiken toiminnan ihmisyydessä. Autoritaarisen kulttuurin ja hierarkkisen järjestelmän usko Jeesuksen antamaan elämään ja kuolemaan on vain usko, mutta ei totta, Jeesus ei sitä itse halunnut niin ymmärrettävän, vaikka ajan arvojen mukaan luontaisesti puhui auktoriteetin roolissa.

Olenko minä valinnut kuoleman, kuten Jeesus, koska totuus ei saa tulla esiin. Jos ei voi kunnioittaa itseään, se vie mielentilaan, jossa millään ei ole väliä. Kyllä keveillä teillä saa myös kulkea, viihtyä ja pitää hauskaa, mutta se ei kanna ihmistä ihmisyyteen, vakavaakin pitää olla, ihmisoikeutta tulla itseksi elämän oikeuksin. Mutta jos meillä ei ole selkeyttä arvoista ja konkretiasta, missä ihmisyys ei voi toteutua, kuljeskelu kohtalon kourissa vie levottomuuteen, aivot ja mieli toimivat kuin maan vetovoimassa tahdottomana. Tahto ei sinällään vie ihmisyyttä mykäksi, sen vie yksipuolinen itseilmaisu, jossa erilaisia kieliä esitetään, eikä koeta sitä rakkauden kautta, vuorovaikutuksessa ja välittämisessä, itsemääräytymisen oikeudessa. Kuljeskelu satunnaisissa asioissa, arvottomuudessa vie meidät ei tahdonalaiseen toimintaan hermostomme vuoksi, emmekä enää hallitse kehomme toimintoja, emme voi antaa käskyjä, absurdi mieli valitsee.

Juuri personoivassa näkemyksessä tuijotetaan vain yksilön valintaa, tahtoa ja halua, eikä huomioida vallan väärinkäyttöä, jossa yksilön puhe on jatkuvasti mitätöityä, estettyä, vaiennettua, rangaistua, ulkopuolelle sulkemista, yksinäisyyteen, ja jossa vuorovaikutusta ei ole. Elämänvoiman voi viedä ympäristö.

Raija

ONKO MAHDOLLISUUKSIA?

Olen hyvin vaikuttunut Paratise elokuvasta. Se toi esiin ihmisen pahuutta ja eriarvoisuutta niin vahvasti, että kokemukset kiersivät syvällä kehossa antamatta hetkeksikään karata ulos itsestä katsomisen aikana. Mille kaikille olemme alisteisia, mikä tekee meistä tappajia? Onko filosofiat riittäviä kuvaamaan pahuuden/hyvyyden syntyä, riittääkö uskonnot siihen, ja onko ihmiskuvamme loppujen lopuksi muuta kuin viholliskuva, vallan kuva, jossa vain ahneus selittyy, kun asenne tuomitsemiseen on vahva, yläpuolelle asettumisessa? Ehkä olisi syytä katsoa maailmaa konkreettisemmin, mutta helppoa tietä ei ole. Luin juuri evoluutiobiologi Robert Triversin näkemyksiä ihmisen ahneudesta, ja tuntui niin pahalta, kuin tahto ja pyrkimys olisi selitettävissä vain kehollisten yllykkeiden kautta, eikä henkistä kehitystä olisi olemassa.

Ihmiskuva on valitettavasti viholliskuva ihmisyyden kehitysmahdollisuuksiin nähden, mikä pohjautuu juuri biologiaan, ulkoisesti havaittuihin tulkintoihin, eikä ole mahdollisuutta nähdä ihmisen kehitystä kokonaisena. Olemme unohtaneet, että ihminen on syntyessään viaton, mikä tulee ymmärtää mahdollisuutena eikä totuutena. Mieli voi tulla kaksijakoiseksi, ahdistukset alkavat peilautua toisiin ja emme ymmärrä enää toisiamme sanakielen kautta, emme opi tuntemaan itseämme. Itselläni mielelle ei tullut mahdollisuutta, vain aggressiot silloin tällöin putkahtivat esiin, itsepuolustus, mistä sai rankaisun yhteisöissä, yhteisyydestä tuli joukkovallan kautta alistaja. Tässä kohtaa lienen juutalaisuuteen taipuvainen, valta on oleellista ihmisen pahuuden syntymässä. Minuuteni on kehittynyt niin vahvasti sanakieleen, että se on henkisen kehitykseni pysyvä tie.

Kun olemme valmiiksi luoneet käsityksen, että ihminen on aina ahneuden, itsekkyyden ja saalistajan roolissa selviytyäkseen tässä maailmassa, suljemme pois mahdollisuudet, joita on olemassa.

Niin ahneuden kuin luopumisenkin voi oppia. Olen oppinut luopumaan, koska en itsekunnioituksen vuoksi voi mennä ahneuteen, liialliseen haluun ja tahtoon. Opin luopumisen jo varhain lapsena, se on kuin kehoni laulu, se ei voi luovuttaa itseään vain nautinnolle, josta voi tulla itsetarkoitus elämälle. Pidän nautintoa tärkeänä, elämäntunnon kannalta, mutta en voi myydä sitä ahneudelle. Olen vain oppinut lapsuudessa suuressa perheessä ja köyhyydessä jakamaan kaiken, lautaset, kengät, vaatteet, olen oppinut luopumaan. Ei luopumisesta eikä ahneudesta voi tehdä itsetarkoitusta kuin pahuudesta tai hyvyydestä kuunaan, ihmisen tarpeita on hyvä nähdä, kuten ravinto, aivoille sokeria toiminnan takaamiseksi ja suoja ilmaston mukaan. Ei ihmisestä voi pudotella osia pois, kadottamatta kokonaisuutta.

Kun evoluutiobiologi katsoo vain kehon kautta elämää, hän unohtaa kehityksen kohtu-unista alkaen unien kautta henkisyyteen ja henkisen kehityksen tien, jossa on polku sanojen maailmaan. Juuri tämä kehollinen maailmankatsomus vie meitä kohti ahneutta ja narsismia, ne ovat kehollisia ongelmia. Sielutieteessä nämä nähdään sielun ominaisuuksina, tunteiden ilmiöinä, mutta kun menetin itseni tyystin tunteineen ja kehoni muuttui ruumiiksi tuntonsa menettäen, sain ja jouduin palaamaan takaisin itseen ja löysinkin erilaisen itsen ja tunteet, mitä tiede ja uskonnot vakuuttavat halun ja tahdon filosofiassa. Sain kuin elää uudelleen syntymänä lapsuuteen kuuluvat asiat, mutta lapsuudessa niitä ei osaa eritellä, aikuisena se mahdollistui. Sielutiede hypoteeseinä on kehitetty miehen maailmasta käsin vallan kautta, koska se valta on ollut miehillä.

Tuo itsekkyyskuva ihmisyydestä, viholliskuva itsestä ja ahneuden kuva on kehittynyttä, vallan antamista ruumiille, seksuaalisuudelle ja vahvemmalle ruumiin kehityksessä, se on minuuden riistoa. Se on epätasa-arvoisuuden kenttää, jossa riistetään ihmisoikeudet. Se ei ole konkretiaa, jossa minuus saisi kehittyä positiivisten kehityksien kautta niin luottamukseen kuin turvallisuuteenkin, se on huonon kohtelun kautta tie ihmisen väkivaltaan, vihaan ja jopa tappamiseen.

Yhteisyyttä on vaikea rakentaa. Jokseenkin olen tullut siihen tulokseen, että voimme kulkea vain vankan tutkitun tiedon polkua. Työpaikalla työnkuva on rakentaja, kun se osataan näyttää loogisessa muodossa osista kokonaisuuteen, se luo yhteisyyttä. Mielikuvat ja tunteet ovat ihmisyyttä, jossa yksilöiden huomioiminen tuo rikkautta, mikä edesauttaa mielekkyyttä, jos kunnioitus on ohjaava tekijä. Historioitsija, professori Risto Kuisma valitsi tärkeimmäksi arvokseen kunnioituksen, se on ollut minullekin syvin arvo, äidinmaidosta tullut. Se vaatii kaikkien osapuolten sitoutumisen ja osaamisen. Se vaatii tasavertaisuuden, siinä ei voi olla alisteisuutta toiseen nähden.

Autoritaarisessä kulttuurissa ihmisestä tehdään Jumalaan nähden alentuva, mikä vie palvontaan ja vihaan, kunnioituksen kulttuurissa se on rakkauden ilmentymä, jossa Jumala tulee ihmiseksi, ja se kuuluu kaikille. Kunnioituksessa kukaan ihminen ei ole toista arvokkaampi, mikään maa ei ole valittu, mikään usko ja/tai uskonto ei ole korkeampi tai parempi, eikä niillä ole oikeutta alistaa ketään. Ihmisyys itsessään on sisäisesti minuuksien alisteisuutta, tunteiden osalta ymmärryksen syntymiseksi, lapsi, aikuinen ja vanhempi minuudessa, dialogin kehykset.

Raija

HUOLEN SAARTAMAT

Huoli on sana, jonka merkityksellä näyttää olevan oikeus tunkeutua toisen elämään ja osoittaa tietävänsä enemmän kuin tuo huolen kohde. Lapsen kohdalla sen voi ymmärtää, aikuisellakin joskus, mutta sen sisältö voi olla myös vallan väärin käyttöä, omien arvojen tunkemista toiseen ja/tai niiden mitätöintiä. Huolen ilmaisija voi pyrkiä hallitsemaan toisen, joukon, tai kansan elämää ja vaatimaan itselleen totuuden valtaa, mikä voi loppujen lopuksi olla valheen suojelua.

Huolia on kaikilla elämän tasoilla, kaikissa paikoissa enemmän ja/tai vähemmän. Syyrian sodassa hallitus pyrkii Venäjän tuella säilyttämään virallisen vallan ja hallinnan valtion tasolla järjestäytyneiden hallintoelinten kautta. Nyt maailmalla vellovaa Korona virusepidemiaa estäessä hallitus pyrkii luomaan luotettavan kuvan viranomaisten avulla ja tietoon pohjaten, tieteelliseen näyttöön perustuen ja hyvä niin. Kuten olemme huomanneet, huhut ovat vaarallinen yhdistelmä, ne voivat saada suuren joukon vauhkoontumaan ja joukkohysteriaan.

Huolissa usein joko paetaan totuutta, suojellaan sitä, tai luodaan satukuvia todellisuudesta. Se voi tapahtua valtion taholta, perhe-elämässä, yksilön päässä ja/tai yhteisöjen käytänteissä.

Sadun pauloissa elävälle on uhka, jos joku tulee kertomaan mitä elämässä oikeasti tapahtuu. Niinpä hän lähtee puolustamaan uskomuksensa todellisuutta kaikin keinoin. Muistan tapauksen, jossa esille tuomani asia sai vallanpitäjän tunkeutumaan yksityiselämääni. Hän ilmoitti, että on huolestunut minusta ja ilmaisi huolen mielenterveydestäni. Kovin usein olen ajatellut, että juuri tietoiseksi tulemiseni saa ihmiset huolestumaan, olisipa huoli tullut silloin, kun apua todella tarvitsin mieleni järkkyessä, mutta painonhallintaan meni kiinnostus ammatti-ihmisillä. Kertomani asia ei miellyttänyt elämääni tunkeutujaa, valtaa väärin käyttävää, se oli väiteltävä toiseksi, ettei hänen maineensa tahrautuisi ja varjeltu totuus paljastuisi. Ehkä hän oli itse vallan väärin käytön alla ja suojeli itseään. Maineen suojeleminen on monien valtaapitävien totuuksista taistelujen peruste.

Liian usein syylliseksi ja huolen kohteeksi nimetään asian esiin tuova henkilö. Huolehtijat, ja joskus tuntuu, että myös tolkun ihmiset, tekevät kaikkensa, että oma totuus hallitsee ihmisiä, se voi olla satu, johon henkilö uskoo, se voi olla oman asemansa ja vallan suojelua. Sitä on uskonnoissa, yhteiskunnissa, valtioissa, yhteisöissä, ryhmissä ja yksilöissä. Jos joku ei suostu tähän luotuun totuuteen uskomaan, hänet uhrataan, tutkitulle tiedolle sanotaan hei, hei.

Totuus ei ole se tärkein asia, mistä taistellaan vallan avulla, vaan se on enemmän valta-asema, mikä on saavutettu yhteisössä. Valta-aseman saanut ja tarinaansa kuljettava joutuu järkytykseen ja mielenterveys on kovilla, kun hän puolustaa omaa totuuttaan. Totuus voi murtaa hänen näkemystään itsellä ja/tai yhteisössä, mikäli se tulee esiin julkisesti, mutta mielenmurtaja on itse asiassa valhe, mitä yksilö kantaa näkemyksissään. Sillä ei ole merkitystä, valitseeko ihminen itse valheen näkemykseensä vai pakotetaanko hänet siihen, mieli järkkyy silti.

Jokaisella on oikeus omaan todellisuuteensa, mutta oikeutta ei ole oman ja vallankin valheellisen näkemyksen kautta tuhota toisten totuutta ja/tai todellisuutta, se on vallan väärin käyttöä. Rumat häpäisemiset ja syyllisyyteen väärällä tiedolla saattamiset ovat uhraamista, toisen elämän tuhoamista.

Monessa maassa virallista totuutta vastustavat erkanevat valtiosta ja politiikasta suojellakseen mielenterveyttään, he eivät kestä valhetta, mitä julkisuudessa kerrotaan. Ehdotonta totuutta on vähän, todellisuuksia enemmän ja siitä syystä toisaalta on suojeltava itse kunkin totuutta, eikä omien totuuksien varjolla voi tuhota toisten totuuksia, kunnioitus on kohdallaan, monessa todellisuudessa on totta toinen puoli, ja tutkimuksin saamme enemmän selville.

Työaikana olin huolestunut lapsista, heidän kehityksestään, heidän leikin oikeudestaan ja itsenäistymiskehityksestä. Huolestuin lasten mielenterveyden vuoksi, jo pienissä lapsissa saattoi nähdä valtataistelua, joista monet ongelmat syntyivät, puhumattakaan aikuisten epäarvoistavasta suhtautumisesta lapseen. Mutta niin monella työntekijällä olikin huoli omasta selviytymisestä, kokea että kaikki on hallinnassa. Kyllä valveutuneita kasvattajia ja opettajia oli, mutta erittäin harva uskalsi käydä taistelemaan lapsen puolesta. Miten monta kertaa huoleni syntyikin siitä, ettei kestetty normaalia lapsen innostusta, suuttumista, ja kiipeilyä jne. Kaikki piti näyttää niin osaavalta, kauniilta ja hallitulta, mikä oli enemmän ulkoista ja ulkoa osaamista, ei lapsen sisäisen kasvun, tunne-elämän ja sosiaalisten taitojen kehittymistä.

Raija

YSTÄVYYDESTÄ

Ystävyys on kaunista ja kaunis sana. Kauniita sanoja on paljon, sisältö voi olla silkkaa p****a, ainakin mielen kääntöpuolessa, mikäli mieli on jakautunut täysin mustaksi ja valkoiseksi, eikä enää ole herkkä ilon ja surun tunnistelija. Sinä tunnetko ystävän, onko oikea sulle hän, tunnettu laulu kysyy? Ystävyyttä on montaa lajia, sitovia, kohteliaisuutta, hyväntekeväisyyttä, hyvän vaalimista, hyväksikäyttöä jne. Olen arvostanut äitiäni paljon ja arvostan yhä. Hän oli aikansa lapsi ja enempää ei voi ihmiseltä vaatia. Liityin aatteelliseen yhdistykseen äitini jalanjälkiä noudattaen, uskoen aika pitkään hänen näkemyksiin. Hiljattain erosin yhdistyksestä, en enää uskonut aatteen hyvää tuovaan voimaan. Puheenjohtaja rankaisi siitä niin, ettei hän enää puhu minulle. Puhumattomuuden rankaisuja olen saanut paljon. Se näyttää olevan tapana piireissä, joissa pyörin, se on toimintatapa professoreista siivoojiin, on vaikeaa hyväksyä toisenlaisia ajatuksia.

Erilaisuus saa tuomarit liikkeelle. Merkittävää tuomion antamisessa on ihmisen asema yhteisössä. Jos hän on uskovainen julistaja, häntä ei helposti tuomita, hänellä on sädekehä pään päällä. Eronnut, vammainen, kouluttamaton, likainen, masentunut, kilpaileva, jne. kun he poikkeavat normista, heitä on lupa lyödä, syitä on tuhansia. Arvottomaksi luokiteltu saa herkemmin tuomion kuolemaan saakka, moralismi on tappava voima.

Odotinko toisenlaista käyttäytymistä puheenjohtajalta? Oliko odotukseni väärä? Petyinkö siihen, olinko kuvitellut hänet ystäväksi? Mutta minä muutuin, sallitaanko se minulle, vai halutaanko minut muottiin, jotka on määritelty toisen taholta. Oliko muiden odotukset liikoja, enkö ollutkaan sellainen kuin odotettiin ja kuviteltiin? Niin vähän voimme tuntea loppujen lopuksi toista. Syvää ja antavaa ystävyyttä on vähän, useammat ystävyydet ovat pintapuolisia, kakkukestejä, liikuntaa ja karkeloita harrastuksesta toiseen. Monessa yhteisössä olen ollut mukana ja niissä on ollut yhteinen piirre, minua on rankaistu niistä eroamisesta, erilaisesta ajattelusta, toisenlaisista näkemyksistä. He ovat ajautuneet sitten häpeään ja eivät pysty kohtamaan, kun ovat tuominneet jyrkästi.

Olen vakuuttunut, että suomalaiseen kulttuuriin kuuluu sokea tottelevaisuus luonteen piirteenä, opittuina tapoina. Erilaisuutta ei siedetä, siksi meillä on myös paljon yksinäisyyttä. Olemme yhteisövaltaa kumartava kansa. Olen sääntöjä noudattava, kohtuudella, kunnioitan auktoriteetteja, kohtuudella, puutun harvoin asioihin, puutun silloin kun ihmistä lähdetään tuhoamaan, mutta siitäkin rangaistaan. Diktatuuristen vallankäyttönä on viholliskuvien luominen.

Häpeää on monenlaista, tervettä, epätervettä, luhistavaa, lamaannuttavaa. Neuvoja tulee useammalta suunnalta, nosta pääsi pystyyn, nouse häpeän yläpuolelle, älä anna sen lannistaa. Kaikki ei ole kiinni kuitenkaan persoonallisuudesta ja valinnasta. Olen surullinen siitä, että persoonallisuudella uskotaan olevan niin suuri voima, että voi itse valita, viimeksi Kati Outinen julisti Flinkkilä/Tastulan ohjelman haastattelussa, että meillä on aina tahtotila. Ei ole, jos ihminen joutuu jatkuvaan psyykkiseen puolustukseen, mieli hajottaa ajatuksen ja tunteet, posttraumaattiset kokemukset syöksevät mielen kaaokseen, ne voivat olla yhtä mömmöä. Yhteisö toimintoineen, kuten sota voivat käyttää valtaa väärin ja alistaa yksilön kuolemaan. Vallan väärinkäyttö tulee pääosin mielikuvilla johtamisesta, kuten sodassa. Perusihmisoikeuksien riisto ottaa pois oikeudet valintaan ja osallistumiseen. Minulta on otettu oikeus puhumiseen niin monta kertaa, että uskon sen olevan kansantauti.

On vaikeaa tunnistaa ihmistä, mikä hän todella on, voiko luottaa, osuuko arvot yhteen. Ystävällisyydestä, välittämisestä ja hyvistä tavoista puhuva voikin olla hirviö todellisuudessa, ei aina, on myös todellisia välittäjiä. Sillä en ole nähnyt merkitystä, käyttäytyykö ihminen fiksusti vai ei, asenteet ratkaisevat, annettu tieto. Todellisesta välittäjästä olen huomannut sen, että he ovat usein tässä ja nyt ihmisiä, kohtaavat todellisena itsenään, aitona ja avoimena, antavat tunteiden tulla sellaisina kuin ne ovat, heillä ei ole tarvetta alistamiseen eikä väkivaltaan. He eivät nosta itseään yläpuolelle selittämään oikeaa ja väärää, eivätkä kaada tuskaansa toiseen. On hyvä, että pidämme yllä hyviä tapoja, tuomme ne esiin moralisoimatta, mutta sen esittäjä voi olla itse julmuri, neuvoo niin kuin pappi. On hyvä muistaa tarina Narkissoksesta, itsensä järjetön ihailu tuomitsee toisia, mutta muistaa silti, että se voi olla suojautumismekanismi mielen suhteen.

Sosiaalinen valta on vaikea vallan muoto. Huonossa johtamisessa yksilöt ajautuvat rooleihin, jossa vain psyykkiset puolustusmekanismit nousevat johtamaan, kun ei ole keinoja löytää yhteistä näkemystä. Tällöin uhrataan yksilöitä tuhoon. Hierarkkinen  alistamiseen arvoistunut valta johtaa syrjintään, tuomitsemiseen, halveksuntaan, hylkäämiseen, pettämiseen ja valheisiin. Yksilöt suljetaan ryhmästä ja pidetään sylkykuppeina. Kun ihmisen rooli rakentuu vallasta, se tuottaa ongelmia, roolin rakentuminen tiedon pohjalta auttaa vuorovaikutuksen antautumista kehittyvään tietoon.

Maailma osoittaa tällä hetkellä vahvaa epäinhimillistä politiikkaa, lapsia ei saa suojella. Miten paljon toisen tarkkailuun johtavassa vuorovaikutuksessa on tieteen paradigmaa, kuvittelua, että toinen osaa havainnoida toista paremmin ja kuinka paljon se on tullut koulutuksiin arvosteluna.

Raija