LEIKIN MERKITYS

Noin 20 vuotta sitten lasten erityisasiantuntija YK:sta sanoi haastattelussa, että leikki ja lapsuus on menetetty. Valitettavasti päädyin samaan näkemykseen töissäni päiväkodeissa, vapaa leikki oli harvinaista. Psykoanalyysin uranuurtaja Sigmund Freud sanoi, että elämän peruspilarit ovat työ, leikki ja rakkaus.

Synnyin Kainuun rajamailla, Valtimon Sivakassa - 50 luvun alussa. Olimme hyvin köyhiä, leluja ei juuri ollut, ja kasvatus oli vielä aika vapaata, leikki syntyi omista kokemuksista ja tunteista sekä siitä todellisuudesta mitä ympäristössä oli. Merkittävää leikin jatkumisessa oli kansakoulun opettaja, joka laulatti ja leikitti erityisen vahvasta lapsia.

Sisäisessä prosessissa lapsen leikki on symbolinen, ikään kuin unimaailmasta tulevaa, kuvat voivat tarkoittaa toista asiaa kuin sanakielessä kerrottaisiin. Se kertoo siitä, että meillä on symbolisesti syntyvää kuvaa jo kohtuajalta, vapaata tästä maailmasta, mutta toisaalta sitten juuri siinä henki ja keho ovat toisiinsa kietoutuneita. Sanakieli on useimmiten sopimusten mukaista, ulkoisesti havaittua, myös symbolista.

Symbolinen todellisuus, (myyttinen) kokemus on kuin vapauden tila ja se on perusta ihmisen itseyteen ja luovuuteen, jossa kehon voimat eivät pääse vaikuttamaan. Tunteet ovat seuraus kokemuksesta. Usein olen kuullut, että luovuuden uskotaan tulevan tuskasta, psyykkisestä paineesta. Itselläni tuska tuotti toistoa näkyvästä todellisuudesta, samankaltaisuutta, ja vasta kehon vapaudessa koin syvämerkityksellistä luovuutta, symboliikkaa. Seksuaalisuus ei ollut minun elämänvoiman lähde, vaan sisäsyntyinen osa minuudesta, symbolinen puoli, tahdostani vapaa puoli, unien ja satujen valtakunta, jotka sitten yksilöllisesti synnyttivät näkemykset minuuteen, ratkaisuissa ja oppimisessa, kun symbolinen kieli kääntyi ymmärrykseksi, yhteiseksi kieleksi.

Yksilöllisen, persoonallisuuden löytyminen ja voiman saaminen siitä, ei estä todellisuuden havaitsemista ja totuuden näkemistä mahdollisimman lähelle totuutta ja realiteettien testausta vallan kontekstissa, vaikka se voi olla vaikeaa arvojen ristiriitojen vuoksi. Nämä voivat toteutua tasapainoisessa rinnakkaiselossa. Tämän onnistuminen on pääsääntöisesti kiinni kasvatuksesta ja opetuksesta, metodeista ja tiedon laadusta, saako olla ainutlaatuinen ja aito yksilö.

Riittävän kauan leikkiä takaa lapselle eriytymiskykyä ja erottelutaitoa omissa tunteissa, kykyä nähdä salaisuuksien maailma, jossa merkitykset vaikuttavat mieleen, liiallinen eriytyminen estää kokonaisuutta toteutumasta. Unet ovat merkittäviä alkukuvien maailmaa. Kun elin ilman kokonaista itseä vain ruumiin tilassa, myös unet olivat enimmäkseen ihmisten hahmoja ilman juonta, vain liiketekoja, vain ruumiin toimintoja. Väkivallan jälkeen oli painajaisunien aika, mahdollisuuksien jälkeen tuli toiveiden ja ilon aika. Luin joku vuosi sitten lukion psykologian kirjoja, jossa kerrottiin kehotunteista. Jokseenkin ajattelen, että on kysymys samastumisesta, kokemus nousee pintaan voimakkaana kehokokemuksena, ikään kuin tunteet menevät ihon alle. Näitä ilmenee ihmisillä runsaasti, kuin koko keho olisi liekeissä, rakastuminenkin on mahdollinen. Valitettavasti se vie pois ilon itsestä ja myös myötäelämistä erilaisuuteen, koska se vaatii samanlaisuutta, ja tuo tilalle tyytymättömyyden.

Väkivalta ja jatkuva psyykkinen puolustus vie yliaktiivisuuteen, yliseksuaalisuuteen ja voimakkaisiin tunteisiin. Toisenlainen, psyykkinen puolustus näiden vaikutuksesta voi olla lamaantuminen, jonka itse koin pahan väkivallan jälkeen, seksuaalisuus oli kuollut, eikä tunteita syntynyt, aggressiot silloin tällöin kertoivat mielentilastani, hädästä ja tuskasta, mikä tulkittiin itsekkyydeksi. Ilmeisesti suojelin sillä sisäistä itseäni, joka oli kehittynyt leikin myötä vahvaksi, oikeutta itseeni.

Leikki on tie, mikä avaa kanavan vapauteen. Tällöin syvätunteet ja kehotunteet ovat eriteltävissä ja havaittavissa itseydessä. Näyttää siltä, että kokemuksesta voi tulla joko väkivaltainen tai miellyttävään oloon kiinnittyvä. Väkivallassa havaitsemisesta puuttuu herkkyys, mikä rekisteröi itsestä ja toisesta tulevia mielen vaikutuksia tekoihin, valintaan ja tavoitteisiin. Se on kuin ylitahto, mihin ei ihmisyyden kokonaisuus vaikuta. Hyvän, vapaan ja innostuvan, motivoituneen lapsen leikissä on vapaasta tilasta katsottava näkymä, kehon tilat ja sisäisessä minuudessa oleva tunnekokemus, syvätunteet. Syvissä tunteissa voi erottaa negatiiviset, jotka ovat usein kilpailuista, vertailuista, palvovasta ihailusta ja alistamisesta syntyneitä, positiivisena tunteissa on suru ja ilo, suhde elämän mahdollisuuksiin, antamiseen ja saamiseen. Leikkimisen kautta yksilö oppii hahmottamaan ja havaitsemiseen selkeästi, ja tunnistamaan omaa kokemustaan. Unessa on mielikuvan syntymistä, mikä tulee kuvana hahmottamiseen ja havaitsemiseen ja tällöin on mahdollisuus kehittää loogisesti yhteyksiä ja ymmärrystä kokemuksesta omassa historiassa ja kulkea koti tulevaisuutta, tässä ja nyt kokien. Jos unet mielikuviksi muuttuneena jää ikään kuin kuvaksi ihanteeseen nähden, saattaa se kiinnittyä kehoon, koska mielihyvään pyrkimys on ratkaisevaa elämänvoiman kokemuksessa, ja siitä voi syntyä tavoitetta. Myös negatiiviset kokemukset voivat alkaa ohjata tavoitteissa, ja heijastaa kokemusta väkivaltaan päin. Siksi hellä hoiva ja väkivallattomuus on erityisen tärkeää aina.

Seksuaalilähtöisessä ihmiskuvassa ihmiseltä viedään vapaus valintaan. Unien kautta edeten itseyden syntymään ja vapauden valintaan on merkittävin oikeus, mitä ihmisyydelle voidaan antaa. Se on yhtä lailla kehosta syntynyttä kuin seksuaalisuus, mutta se ei ole tahdonalaista, mutta se voi tuoda seksuaalisuutta tunnekokemusten seurauksena. Mielikuvien syntymässä leikki on oleellinen vaikutuksessa tulla tiedostamattomien tunteiden jälkeen tietoisuuteen. Kun ihminen luokitellaan joko sanakielen ja/tai seksuaalisuuden kautta ohjautuvaksi, siitä syntyy enemmän uskoa ja tottelevaisuutta, mikä on yhteisöjen kehityksen kannalta todella merkittävästi yksilöllisyyttä tuhoava ja valtaan sidottua.

Leikin juuri on symbolisessa kuvassa, kuva esittää jotain muuta kuin sen merkitys on todellisessa sovitussa merkityksessä ja kuvassa, ja yksilö etsii ratkaisussa yhteyden todellisuuteen ja valitsee arvon kohtaamissaan asioissa.

Jos ihminen ei saa itse oppia ratkaisua symbolisen avaamisessa sovittuun sanakieleen tai vapautua avautumisessa tunneilmaisun suhteen, tämä tunteen vaikutus voi muuttua riippuvuudeksi ja tunne alkaa johtaa liiallisena jännitteenä itsen sijasta, eikä valintaa ole, kuten samoin voi käydä, jos seksuaalisuus johtaa.

Raija

PINTAKESKUSTELUA

Joukkovallalla syrjintä johtaa usein yksilön sulkemiseen ryhmän ulkopuolelle. Se on laumakäyttäytymisen mekanismi, primitiivisempiä tapoja, kun keinoja ei ole yhteisymmärryksen synnyttämiseen. Se on eläin ihmisessä, syväsyntyinen puolustusmekanismi, myös kilpailun synnyttämää, ja kateudesta kumpuavaa, jossa ulkopuoliseksi nimetty koetaan hyökkääjänä omaa minuutta tai elämää tai ryhmän yhtenäisyyttä kohtaan ja siksi vastustajaksi tai paremmaksi koettu tuhotaan. Nämä synnynnäiset reaktiot vaikuttavat vahvimmilta, ja kun siihen lisätään opitut tavat, normit ja asenteet, alkaa verilöyly henkisellä tasolla. Niin lauma kuin yksilötkin häpäisevät ja syyllistävät yksilöä, ja lopulta sulkevat pois ryhmästä. Joskus tuntuu siltä, ettei eläinten maailmassakaan olla niin julmia kuin ihmisten maailmassa. On keksitty mitä kummallisempia syitä syrjiä, alkaen ihon väristä, riivaten uskonnon avulla, seksuaalisuudella, oppineisuudella, puhumisella jne. Pääsääntöisesti olen todennut joukon syrjimismenetelmissä, että laumaa johtaa joku yksilö.

Ongelmien ja ristiriitojen ratkaisuissa etsitään helposti keskusteluissa pinnalle tulevia asioita. Joitakin vuosia sitten soittelimme läheiseksi tulleen ystäväni kanssa usein puheluita molemmin puolin. Sitten yhtäkkiä hän ei vastannut puheluuni eikä soittanut. Hänen ystävältään kuulin, että hän oli ottanut syyksi minun jonkin sanomisen, mikä oli tapahtunut puoli vuotta puhumattomuuden jälkeen, ja siis joku pintaan tullut asia. Hänen elämänsä oli ollut traagisten sarjojen tulitusta. Ja tuo trauma ilmestyi erilliseen yksittäiseen asiaan, hän ei jaksanut kantaa taakkaa, ja siirsi ahdistuksen ja traumansa kannettavakseni ja antoi rangaistuksen, sinulle en enää puhu. En usko, että Jeesuksen syntien kantovastuu auttaa tuota ihmistä, hän kuljettaa mukanaan häpeän taakkaa ja siirtää sen toiseen, vasta totuuden kohtaaminen auttaa, joskus Jeesus voi helpottaa. Ihminen ei kestä totuutta ilman rakkautta.

Kun sain psyykkisen romahduksen, asiaani hoidettiin myös pintaan tulleesta asiasta, lapseni sairastumisesta. Toki se oli kova huoli, mutta olin tuonut esiin myös syvällä olevan ahdistuksen, josta puhuin vähemmän. Se vakavampi murhe oli piilossa ja siinä olisi pitänyt osata käyttää keskustelua hyväksi kysymällä, eikä ohittaen asiaa. Myös ammatti-ihmiset sortuvat pintapuolisuuteen.

Sulkemalla toinen keskustelusta pois, hänet ajetaan tyhjiöön ja mielen vankilaan häpeän ja syyllisyyden painamana, jossa ei ole vaikutusmahdollisuutta, pyytää anteeksi, kysyä mitä on tehnyt väärin ja onko mahdollisesti tullut väärinkäsitys. Tätä on juuri brutaali vallan väärin käyttö, eikä vastaukset ongelmiin ole löydettävissä persoonallisuudesta, vaan vallan väärin käytöstä. Elämässäni olen joutunut toteamaan, että tietäminen on pahasta, siitä rangaistaan, ihmiset leijailevat mielellään pilvissä ja uskovat fiktioihin, ja se on loppujen lopuksi hallintakeino vesittää tietoa, saadakseen hallittua omilla mielikuvilla.

Ihminen ikään kuin ajetaan tai ajautuu pois perusongelman syystä, ahdistuksesta, mikä on perimmäinen syy, ja peitetään pintaan tulleella asialla. Syyllistävä, tuomaroiva ja toisen sulkeva pakenee omaa syyllisyyttään tai ahdistusta ja selittää asian jollakin pinnallisella ongelmalla ja lopulta kysymys on siitä, ettei hän kunnioita eikä arvosta toista niin paljon, että ottaisi hänen näkemyksen tosissaan. Ja itse asiassa se tuottaa hänelle vain häpeää ja syyllisyyttä itselleen.

Pintaa raaputtamalla pääsisimme juurisyihin, vuorovaikutuksessa ilmenevään vallan väärin käyttöön. Kun ei ole opittu kunnioittamista, kuuntelua ja toisen huomioimista empatiasta puhumattakaan, keskustelu fokusoituu syyllistämiseen, virheiden etsimiseen, häpäisemiseen ja valtataisteluun. Nokittelu ja vastakkainasettelu on yleistä, sen sijaan että etsittäisiin kokonaisuutta ja niiden osia, miten ne vaikuttavat toisiinsa.

Mediassa pintakeskustelu on yleistä, se on hiipinyt myös päämedian uutisointiin. Tartutaan johonkin yhteen näkyvään tapahtumaan, eikä pohdita syvemmin asiaa, jankataan, kuten poliittiset keskustelut osoittavat, mistä rahat, mistä rahat, eikä kokonaisvaltaista talouspolitiikkaa näytetä.

Raija

AJATTELEN, KUULEN, OLENKO SIIS OLEMASSA!

Elämä on suuria kysymyksiä täynnä. Minun sydänkäpyseni on vuorovaikutus, miten löydän omat ajatukseni, miten ymmärrän toisten ajatuksia. Voin kuunnella, mutta en kuule, en ehkä saa kiinni toisen ajatuksista, ehkä hän ilmaisee vajavaisesti itseään, eikä minun muistilokeroistani löydy muistikuvia, jotka voisin ajatteluuni ottaa ja luoda näkemyksen. Amerikkalainen psykologi tutki kykyä nk. sisäisiin ääniin, siis dialogia omien ajatusten kanssa, keskustelua, piirtää kuvaa ajatuksestaan, onko siinä loogisuutta, ja tutkija huomasi, ettei ihmiset suinkaan aina kykene siihen, jopa 13 % ei ollenkaan.

Tähtitieteilijä ja aivokirurgi keskustelivat keskenään. Tähtitieteilijä sanoi, kuvasin koko avaruuden, enkä nähnyt Jumalaa, aivokirurgi vastasi, leikkasin satoja aivoja, enkä löytänyt ajatusta.

Kehityspsykologiasta voi lukea ajatusrakenteiden kehittymisestä, joskin olen sitä mieltä, etteivät ne rakenteet mitään auta, jos ajatusten sisältö on puuta heinää, valheita ja epätosia. Kuuleminen on asia, jota tänä päivänä opetetaan ja on kai opetettu iät ajat meille, kuinka tärkeää se on. Kyllä se on tärkeää, mutta ihminen ei kuule, jos hänellä ei ole asiaan liittyviä muistikuvia, ei johdonmukaisuutta, pahimmassa tapauksessa kuuleminen estyy, jos ihminen on kauhun vallassa, aistit ovat yliaktivoituneet olemaan liiallisesti keskittyneenä pelon alla, ja aistit käyvät ylikierroksilla, sanoja ei saa kiinni, ne vilahtelevat ohi. Jatkuva psyykkinen puolustus aiheuttaa sen, ettei ihminen kykene luomaan ajatuksia ymmärrettävään muotoon, ja silloin kysely on hyvä apu hienovaraisesti. Jos ihminen ei taas ollenkaan käsittele tunteitaan, ja jonkun sanat tai teot nostavat pintaan tunteen, he siirtävät tuon sanan tuojalle vastuun.

Tarvitsemme yllättävän paljon harjoitusta uusien mielikuvien kentällä ajatusten aallokossa, ennen kuin ajattelun käsittelytaidot kehittyvät sellaisiksi, ettei niitä sekoita omiin mielikuviin tunnetasolla, ja osaa käsitellä omat tunteet erillisenä, kuulee toista. Monipuolinen havaitseminen tilanteista persoonallisuuteen tarvitaan ristiriitojen näkemiseksi ja loogisuuden löytämiseksi.

Usein lähdetään valtataisteluun, yritetään murtaa toisen ajatus ja pyritään muuttamaan toisen arvoja kunnioittamatta toista. Miksi kertojien joukko on enemmistössä, ja kuuntelijoiden osuus vakio yhteisökäyttäytymisessä, luennoilla onneksi toisin ? Sosiologiassa opin, että syrjäytyneiden joukko on ollut vakio 10 – 20 prosenttia vuosisatoja. Eikö sen pitäisi olla enemmän fifty fifty. Olemme kuitenkin kaikki erilaisissa mielentiloissa, joku avoimena, jollakin ahdistus, joku haluaa sulkeutua hiljaisuuteen, joku on aggression valtaama, joku pelkää niin paljon muita, ettei uskalla ajatella ollenkaan. Emme ole ihanteellisessa olemisessa, mutta ympäristöolosuhteet rakentavat meitä yllättävän paljon mielekkääseen olemiseen. Liialliset toiminnat tuovat kiireen, jossa mieli ei pysy mukana.

Ajatuksen saaminen persoonallisuuden (yksilöllisyys)yhteyteen on ratkaisevaa. Kun yksilö oppii itsen olossa/tilassa tarkkailemaan ajatustaan, (sisäinen ääni) hän ottaa haltuun mielikuvan, mikä on syntynyt ja rakentaa siitä mahdollisimman loogisen näkemyksen kuultavaksi. Jos ihminen on huonon kohtelun alla, hän ei saa hallintaan tätä mielikuvaa, vaan se karkaa kauhun ajamana tavoittamattomiin. Pelkkä ajattelu ei siis riitä, tarvitaan tuo taito luoda näkemys, kuuleminen voi tuoda vanhoja tarinoita, kuultuja kertomuksia, mitkä voivat olla myös valhetta asenteineen. Yksilöllisen kyvyn myötä, kun hän kuulee toista, hän osaa luoda kuulemastaan näkemyksen etuotsalohkolla lyhytaikaisessa muistissa. Tässä ja nyt puhumisessa avautuu parhaassa tilanteessa kokonaisempi näkemys, vallankin jos kuullaan kaikkia osapuolia, pitkäaikaisessa vaeltavat arvot, periaatteet ja tieto asiaan liittyen.

Kuunteleminen on joskus yliarvostettua. Ihminen voi kuunnella, mutta hän ei kuule, hän ei tavoita toisen kokemusta ja ajatusta. Sinällään kuunteleminen on arvokasta, mutta auttajan roolia on hyvä kritisoida, ettei se mene vallan puolelle, toisen hallitsemiseen. Tästä löytyy hyvä kirja, Auttajan varjo, Martti Lindqvist, tyrkytämme omia arvoja, ajatuksia ja tunteita toisiin. Joskus kun olin tyhjiössä, eikä itseä, eikä tunteita syntynyt, toisten tarinat sinällään antoivat iloa, mutta sieluni ja mieleni rikkoutumiseen ne eivät auttaneet, ensin oli nähtävä kuva asiasta, samanlaisena, ehkä se johtui siitä, että olin taantunut kolmen vuoden tasolle ja mieli oli vienyt kokemuksen piiloon, koska siitä ei saanut puhua, ajattelua ja tunteita ei ollut, oli vain mykkyys ja tuijotus, kauhun huuto. Vasta myöhemmin opin iloitsemaan muiden tarinoista ja kokemaan empatiaa, sitä ei ollut kauhussa, koska se kuoli väliaikaisesti, kun itsekin kuoli.

On myös huomioitava se, ettemme voi vaatia jatkuvasti toisia valitsemaan aiheita, joista yksilö ei ole kiinnostunut, jokaista on kuultava hänen omien mielenkiintojensa pohjalta. Joskus on pakko valita myös vastoin omia kiinnostuksia yleisen hyvän vuoksi. Työssä on pakko olla kiinnostunut työnkuvan näköisestä, toivon mukaan saa valita työnsä ja koulutuksensa, usein ei.

Ajattelua voi pohtia rakenteelliselta tasolta, persoonalliselta, toiminalliselta ja tunteiden sekä mielen vaikutuksen seuraamuksena. Jos kuulo- tai näkömuistin kautta seikkailemme vain etuotsalohkolla, se ei vielä riitä tunnekokemuksiin ja empatiaan, ellei muistikuviin tule riittävän paljon sellaista mitä vastapuoli kokee, eikä yhteyttä ole omaan persoonallisuuteen. Kokemuksessa peilautuminen on ongelma, tulkitsemme toista omien mielikuvien kautta. Liian usein tuijotamme ulkoista käyttäytymistä, emmekä huomaa ihmisen sisäisiä kokemuksia.

Raija

TYÖKULTTUURISTA

Tapasin joku aika sitten bulgarialaisen jalkojen hoitajan. Käyn kampaajalla musliminaisen luona. Toinen heistä pyörittää pientä yritystä. Keskustelimme suomalaisten ja ulkomaalaisten tekemän työn eroista. Mutu tuntumalta yrittäjä arvioi, että suomalaiset ovat työssään vähemmän sitoutuneita ja tekevät työtänsä huonommin kuin ulkomaalaiset. Jokseenkin olen tullut samaan näkemykseen kuin yrittäjä. Meillä vallitsee työelämässä vastakkainasettelua ja valtataistelua, mikä tulee historiallisesti tehdasaikojen toiminnasta. Tavat ovat sitkeitä. Yhäkin päiväkodeissa vaaditaan lapsia nukkumaan seitsemältä herätyksen vuoksi ilman väsymystä, koska tehtaat aukenivat siihen aikaan, sen sijaan että aikaa olisi modernisoitu ja joitakin ryhmiä voisi olla kahdeksalta tai yhdeksältä herääjiä.

Olen tehnyt työurani naisvaltaisissa työpaikoissa ja vain nuorena olin työssä, jossa oli miehiä. Joskus 80 -luvun paikkeilla joku mies yritti työhön päiväkotiin. Olin surullinen kiusaamisesta, jota mieheen kohdistettiin ja uskon, että se oli osasyy sille, ettei miehet hakeudu nk. naisten töihin. Onko naisilla enemmän kiusaajaluonnetta, kateuden kautta syntynyttä, alistamisesta ja arvottomuudesta kehittynyttä? Onko miehillä enemmän väkivaltaa kilpailun ja sankaritarinoiden vuoksi, voittoon on pyrittävä hinnalla millä hyvänsä? Surullista, että maskuliinisia miehiä huudetaan vielä pelastamaan maailmaa Ukkolan kolumneissa. Ihmiskuvaa tulisi monipuolistaa.

Kutsun naisia joskus epätoivon tyttäriksi. Se tarkoittaa sitä, että yhteiskunnissa ja yhteisöissä alistetut ja ala-arvoiseen asemaan saatetut oppivat selviytymisessä ja pärjäämisessä kyseenalaisia keinoja vallan saamiseksi, ylivalta näyttää tuovan saman ongelman. Ilkeydet ovat useimmiten salaa tehtyjä, ei niinkään julkisia, sillä julkiseksi tuleminen tuottaa häpeää, ja he menettävät kasvonsa. Heikkojen alistajat pyrkivät valtaan, koska valta on heiltä ryövätty, valta olla oma itsensä, on oltava liikaa ammattiroolissa yhteiskunnan arvojen puitteissa. Ihminen tarvitsee valtaa osaamiseen ja olemiseen, ei alistamiseen ja sen on oltava kehitykselle ja muutokselle altista.

Työpaikoilla on vallan mahdollisuus ammatin puitteissa. Meillä on pitkät perinteet ammattiliittojen vaikutuksesta, ammattireviirit ovat kuin linnakkeita, joissa taistellaan viimeiseen mieheen, linnoittaudutaan poteroihin ja taistellaan ”vihollisia” vastaan. Varpaille ei ole astumista. Ammatit tarvitsevat suojaa, se on työn toimivuuden kannalta merkittävää, joskus kuitenkin ammattivalta tuhoaa. Kun OAJ taisteli ainoastaan lastentarhanopettajille opettamisen oikeuden päiväkodeissa, ja sen painopiste oli oppimisessa, sosiaaliset taidot ja tunne-elämä jäivät paitsioon, niiden arvo ei noussut oikeudeksi vallassa olevien työntekijöiden professioon. Ja tulokset näkyvät nykypäivän lasten ongelmissa, mielenterveysongelmat vaivaavat, kiusaaminen on jokapäiväistä, ja väkivaltakin on lisääntynyt, mikäli on uskominen uutisointiin.

Itselleni itseilmaisu oli erittäin tärkeää, kun aloitin työurani. Olin menettänyt sen ja intoa täynnä, saadessani sanoa ajatuksiani. Mutta peilautuneena toisiin se ärsytti enemmän, sillä monet työkavereista olivat oppineet itseilmaisun eri tavoin kuin minä, se oli lokeroitunutta ja hierarkkisen aseman mukaan sallittua, kaupunkikulttuurin ilmentymää. Minut nk. laitettiin ruotuun, hierarkkista valtaa suojeltiin ja olin oppinut varhaislapsuudessa vapaan ja kunnioittavan itseilmaisun, maalaistalon luonnonlapsi, meillä oli kaikkien lupa puhua ja uskalsin sanoa mielipiteeni myös johtajille, olivatpa he kuinka korkeassa asemassa olevia hyvänsä. Hierarkkiset asetelmat ovat pääosin vuorovaikutuksen esteitä. En ollut pilkunviilaaja ja puuttunut pieniin asioihin, mutta kun arvot lytättiin ja periaatteet olivat tarpeettomia, eikä pelisääntöjä ollut, revin pelihousuni. Hierarkkisissa valta-asetelmissa rajataan usein myös asioita, mitkä voisi tulla esiin vapaassa oikeudessa ilmaisuun, näkökulmien lisäyksenä, toki se voi tuoda rakenteellisesti hahmottamista ja hallintaa.

Olemassaolo ei ole itsestään selvää, itseilmaisuoikeutta ei ole kaikille, sen työelämä opetti minulle, puhumisen oikeus vietiin ja puhuttiin selän takana. Poteroihin asettuneet ihmiset pitävät yllä hierarkkista valta-asetelmaa, lokeroitunutta hyökkäämiskulttuuria, jossa toinen on lähtökohtaisesti vihollinen, potero on sotilaallinen termi.

Raija

TOTUUTTA, VALHETTA JA VALTAA

Yritän katsoa maailmaa monelta tasolta ja ehkä en ymmärrä yhtään mitään. Kasvatustieteen opinnoissa törmäsin käsitteeseen hallinnalliset tyylit. Nyt googlasin asiaa ja en löytänyt koko termiä, tai se esiintyi enää hallinnallista ammattia kuvaavana, onkohan se hävitetty tai ehkä muistan sen luennoitsijan käyttämänä. Mieleeni jäi kuitenkin käsitys, että termi tarkoitti ihmisten tapoja hallita ja käyttää valtaa muihin nähden ja viedä omaa näkemystään johtavaksi ja alistaa muut siihen hallitsevilla määreillä, käskyinä, lakeina ja ohjeistuksena.

Totuus ei ole arvossa tänä päivänä, tutkittua tietoa ei arvosteta, on vain ihmisen valta, mihin hän määrittää oikeudet, oikean ja väärän. Se on ihmisen valtaa, ei niinkään tiedon valtaa, totuus tuntuu jo toisarvoiselta. Ei juuri missään ole mielivaltaa enemmän kuin uskontojen harrastajissa. 144 000 pääsee taivaaseen ja loput helvettiin, ellet usko konkreettisesti Raamatun sanaan, suljemme sinut ulkopuolelle hiljaiseksi alistaen, väittelyä ja perusteluita ei sallita. Nämä uskonnolliset tavat ovat hallitsevia monessa yhteisöissä. Ellet tottele minua ja/tai meitä ja meidän totuutta, emme enää kuuntele emmekä kunnioita sinua. Tämä on vallan väärin käytön julmin muoto henkisellä tasolla, julmempaa on ottaa elämä pois kokonaan, siihenkin uskonto näyttää oikeuttavan, kun ihmisestä tehdään Jumala, kaikkitietävä, jolla on oikeus kaiken määrittelyyn ja tekemiseen.

Olisi parempi, että ihmisille opetettaisiin vain ensimmäinen käsky ja sen merkitys. Uskontojen avulla tuotetaan harvinaisen paljon valtaa, jossa ylennetään itse taivaskelpoiseksi ja Jumalan armon alaiseksi, ja ne, jotka joutuvat helvettiin niillä määritelmillä, mitä tuo vallanpitäjä itse on määritellyt ja unohtanut ensimmäisen käskyn. Jumalaksi itsensä korottaminen näyttäisi olevan helpompaa ihmiselle, joka saa yhteisössään tuen ja aseman sen pönkittämiseen.

Missä tätä tietoa ja valtaa käytetään? Missä on tätä julkista valtaa? Media on paljon vartijana. Me tarvitsemme yhteisöllisyyteen yhteneväisiä näkemyksiä, ne tukevat meidän pystyvyyttä ja tuovat mielenrauhaa, vaikka voivat olla valheellisia. Niillä ei kuitenkaan voi terrorisoida yksilön oikeuksia ja kumota hänen oikeutta omiin näkemyksiin ja kokemuksiin. Yksilöllä on oikeus omaan maailmankuvaansa, hänellä on oikeus ajatteluun ja tunteisiin, joiden avulla hän voi pitää itseään koossa. Mielivaltainen hyökkäys yksilön maailmankuvaan tuhoaa mielenterveyttä, täydellisessä vallan väärin käytössä, jossa maailmankuvaa riistetään yksilöltä ja niin hän pahimmillaan menettää mielenterveytensä.

Media on ottanut enemmän valtaa kuin sille kuuluu. Maalittamista näkyy myös toimittajien taholta. Joku aika sitten tutkittiin yhdestä virkamiehestä uutisointia, hänestä oli huomattavasti korkeampi negatiivisten uutisten määrä kuin muista johtavista virkamiehistä. Mutta, kuinkas kävikään, toimittajat alkoivat puolustaa maalittajaa. Ajojahteja on myös Suomessa, ei vain prinsessa Dianaa ajettu surmaan, myös meillä tehdään niin. Tieto mediassa on valikoitunutta ideologioiden mukaan.

Ihmiset käyvät koko ajan oikeudenkäyntiä. He ovat valmiita todistamaan asioita, vaatimaan näkemyksensä oikeaksi julistamista, asioista, missä heillä ei ole riittävästi tietoa, he vannovat valan asioista, jossa he eivät ole olleet mukana tai osallisena, nähneet tapahtumaa, eivätkä ne liity asiaan, ei tietoon eikä tietoisuuteen, vain oma uskomus riittää. Mutta todistaminen, valan vannominen ja lausunnon antaminen voi olla syvällisempää, kuten kunnia ja omatunto, jossa rehellisyys on ratkaisevaa. Voisi sanoa, että mielikuviin perustuva vallanhimo on itsetarkoitus, jolla vain todistetaan oikeassa olemista ilman perusteita.

Yhteisön liimaa rakennetaan tarinoilla, epätosilla ja tosilla. Niiden pitäisi nähdä myös ihminen, yksilö, jolla on erilaiset kokemukset kuin tutkittu tieto on tieteen yleisyys vaatimuksessa.

Raija

LEIKIN OIKEUS JA MAAILMANKUVA

Taistelin työssäni päiväkodissa leikin puolesta, mutta koin sen käytännössä turhaksi, vaikka se oli kaupungin opetussuunnitelmassa tärkein päiväkodin arvoista. Käytäntö on usein erilainen kuin tavoitteet, täydellisyyteen ei voi päästä, mutta ei tavoitteita voi hylätäkään. Asiaan vaikutti osaamisen puute lapsen henkisestä kehityksestä, koska hoitajien koulutus painottui fyysiseen puoleen ja hoitajia oli 2/3 osaa, opettajia 1/3 osaa, ja useimmiten käytännössä enemmistö voitti. Kasvattajien yksi ongelmista on kokea hallitsevansa ryhmää, ja se on tietysti hyvä, mutta se voi mennä liiallisuuksiin, lapsia vietiin paljon liikuntaan, laulamiseen tai askarteluun, käden töihin, jossa katsotaan edistyvän analyyttinen ajattelu. Leikki ei ole kuitenkaan ainoastaan analyyttisen ajattelun kontekstissa, se on enemmän itsen syntymään ja luovuuteen erikoistunutta. Erilaisista leikeistä tuli aikuisten mallien mukaisia, oli valmiit kehikot, prinsessaleikit, autoleikit, kotileikit jne. Jossakin on kokeiltu, että jos näitä ärsykkeitä ei annettaisi niin lapsille alkaisi kehittyä mielikuvitusta, tuloksia en ole nähnyt. Itselläni ei ollut leluja lapsuudessa, piirtelin ikkunahöyryyn ikkunassa ja tein halosta nuken. Runous sanakielessä palautti yhteyden tunteisiin ja mielikuvituksen syntymään sekä hallintaan, mutta ajattelurakenteet oli uudistettava hallintaan harjoittelemalla minuutta näyttelemällä kesäteatterissa, koska itseys oli kuollut.

Noin seitsemään ikävuoteen saakka lapsella on mielikuvituksen ja toden ymmärtämisen mahdottomuus, ne sekoittuvat toisiinsa. Tätä yritetään saada ymmärrykseen sanakielen kautta, ja se on yksi kehitystehtävistä, mutta se ei voi tulla liian aikaisin. Kysymys on aivorakenteen muovautumisesta, leikkien lapsi saa mielikuvia ja sanakielen kautta kehittyy tietoinen osaaminen, hallittu. Koska lapsella on enemmän pelkoja olemisessaan jo yksistään aivotoiminnan vaikutuksesta, sen tietoiseksi saaminen kestää 6 – 7 vuotta, että psyykestä syöksyvät ylitse pursuavat mielikuvat rauhoittuvat tietoisuuden avulla ja ymmärryksen syntymässä. Liian nopeassa sanakielen kehityksessä tämä leikin alueelle menevä tulee liian nopeasti hallitsevaksi, ja tällöin juuri on vaarana se, että tuo tunnepuoli mielikuvituksineen kutistuu liian vähäiseksi, itseys ei valmistu tarpeeksi vahvaksi, koska tunteet itkevät, itse voi kuolla. Olen sitä mieltä, että suurin osa loppuun palamisesta johtuu tästä ongelmasta, leikki ei ole saanut riittävän vahvaa kehystä, eli oppinut hallitsemaan syntyviä mielikuvia ja ottamaan ne ajatuksin haltuun. Tätähän opetetaan sitten työnohjauksessa, kun se on jäänyt opetuksissa hoitamatta.

Raija

Määritelmää Wikipediasta:

llkka Niiniluodon mukaan henkilön maailmankuvalla tarkoitetaan henkilön hyväksymien, todellisuutta koskevien käsitysten joukkoa.

Leikki on varsinkin lasten harjoittamaa, usein määrämuotoista ja määräsääntöjä noudattavaa, mielihyvänsävyistä toimintaa ilman tietoista hyötytarkoitusta. Sillä on myös tärkeä merkitys lapsen kehitykselle.

Wood ja Attfield (1996) ovat määritelleet leikkiä Hujalan (2002) mukaan seuraavasti:

·        Leikki esittää todellisuutta symbolisesti, mielikuvituksellisesti, leikisti.

·        Leikki edellyttää leikkijöiden omaehtoista ja aktiivista sitoutumista siihen.

·        Leikkiä ylläpitää lapsen oma sisäinen motivaatio ja toiminnan synnyttämä mielihyvä.

·        Leikki on yhteydessä lapsen omiin kokemuksiin.

·        Lapset leikkivät heille ennestään tutuilla esineillä ja asioilla tai sellaisilla uusilla asioilla, joihin he ovat juuri tutustumassa ja joista he haluavat ottaa selvää.

·        Leikin säännöt ovat leikkijöiden itse luomia - leikin sisäiset säännöt eivät tule leikin ulkopuolelta.

·        Leikissä on keskeistä itse toiminta – ei niinkään sen päämäärät.

PUOLUEETON VAI EI

Kuuntelen Ylen aamua. Joku psykologi körmyyttää ihmisiä puhelimen räpläämisestä. Väittää kivenkovaan, että se on valintakysymys, sulkeeko puhelimen vai ei ja taivastelee ihmisten tahdottomuutta. Ja sanon, että kukkua kanssa. Joo, kyllä olen perehtynyt Timo Airaksisen halun ja tahdon filosofiaan, mutta minulle ne aukenivat epätodellisuutena, hyväosaisen hurinana, mikä ei ollut totta. Kyllä niitä filosofioita pitää olla, mihin pyrkiä, miten nähdä tietoisuutta, mutta ei niitä tule sekoittaa todellisuuteen. Tieto ja tietoisuus ei ole maailman helpoin asia kehittää ja/tai olla kehittämättä. Minua vaan ärsyttää nämä yhteiskunnan ohjeistajat, jotka tuntuvat elävän sellaisessa maailmassa, mikä ei ole todellisuutta tavan tallaajan elämässä.

Tuo valintojen kuviteltu karuselli on kuin sirkuksesta. Kun elin ainoastaan kehon elämää, moni varmaan tyrmistyi, ettei se voi olla totta. Joku aika sitten todettiin tieteellisesti, että ihminen voi toimia ilman aivoja, ja tiedän että se on mahdollista, kehomuistin varassa. Siinä ei tarvitse olla aivojen puute kun aivot eivät toimi, vaikka kyseiset tapaukset niin osoittivat, siihen voi joutua sosiaalisen vallan väärinkäytön vuoksi.  Se ei ole mielekästä, se on helvettiä. Ihmisen oikeus valintaan, haluun ja tahtoon pitää kuulua ihmisoikeuteen, mutta sillä ei voi alistaa muita todellisuuden kuvaamisessa, ne ovat ihanteita.  

Näitä kahdessa todellisuudessa eläjiä tulee esiin, milloin missäkin yhteydessä. Voin vain itsekin todeta, etten suinkaan ole täysin puolueeton, sillä se on mahdotonta, mutta en ole ääripään ihminen. Nyt tapetilla somessa on ollut törkeä käyttäytyminen. Perussuomalaisten Halla-aho ja Huhtasaari kehuvat törkeästi käyttäytyvää Junes Lokkaa, joka lähettää somessa törkyvideoita ja fantasioita naisten raiskaamisesta. Somen videoista ei voi koskaan tietää, onko ne totta, mutta jos ne ovat yleisesti jaossa monen kanavan kommenteissa, lienee totuus lähellä. Useat perussuomalaiset ovat kansallismielisiä kannanotoissaan ja ihanteissaan, rotuopin kannattajia ja törkeästi käyttäytyviä.

Joku päivä sitten sisäministeri Ohisalosta oli kaksi rinnakkaiskuvaa, jossa hän tuomitsi maahanmuuttajaan kohdistuvan syytöksen raiskauksesta, mutta oli hiljaa suomalaisen lapsen raiskauksesta, mutta hän on useaan otteeseen sanonut, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille, mutta ei ole uskottavaa puolustella vain toisia. Asioiden vääristelyä ja mielikuvien syöttöä tulee joka tuutista. Tällainen kaksinaismoralismi näkyy niin monessa poliitikossa, että se on pöyristyttävää. Perussuomalaiset vaativat muilta hyvää käyttäytymistä, mutta käyttäytyvät itse törkeästi. Sitten on Kokoomuksen linja, jossa ei ole mitään linjaa vaan ympäripyöreitä puheita. Yhden asian ajajia on joka kulmalla, millä ei korjata ongelmia perusteisina kokonaisuudessa. Ideologioita ei saisi arvostella kukaan.

Olen tieteen kannattaja ja uskontojen ymmärtäjä, mutta en sokeasti. Niin tiede kuin uskonnotkin ovat ideologioiden kehityspajoja, sylttytehtaita, jossa ei vielä todellisuutta tunneta, ja kun sitä aletaan tutkia, kuinka ollakaan, ne tekevät katharsista ja alkavat vesittää totuutta. Inhorealismi ei ole hyvä, ja sitä ei jaksa kestää koko ajan silmissään, mutta ne asiat, joita olen kohdannut ihmisten julmuudessa, olisi helposti saatu korjattua rajaamalla valtaa, eikä tukemalla sitä.

Täällä tavallisten pulliaisten elämässä törkeästi käyttäytyvät olisi viety hoitoon, mutta ei politiikkoja, heille laki on toinen. Ovatko he vaaraksi itselleen ja ympäristölleen, no kyllä he ovat, ei sanansaattajina, vaan suuren ihmispopulaation yllyttäjinä tuhoon, huomiomatta ihmisen käyttäytymistä ja tunteiden kiihottamista vihaan. On helppoa puuttua lasten kännykän räpläykseen ja se on tietysti todella tärkeä asia, ettemme tuhoaisi lastemme aivoja. Yhtä tärkeää olisi puuttua mediaa hyväksikäyttävin terroristeihin.

Raija