VIHAN JÄLJET

Kirjoitan tämän ainoastaan siitä näkökulmasta, minkä sain psykiatriopettajaltani; 97 % ihmisistä elää mielikuvituksensa mukaan havainnoiden ja tulkiten. Eilen katsoin dokumentin Alice Milleristä. Olen lukenut hänen kirjojaan muutama vuosikymmen sitten. Hän oli väkivallan vastustaja ja ihmisoikeuksien puolesta puhuja. Yllättävintä, että niinkin hieno, kuin hänen uransa kirjailijana ja psykoterapeuttina oli taistelussa ihmisoikeuksien puolesta, hän ei ollut kohdannut omia traumojaan, vaan siirsi ne poikansa kannettavaksi. Se ei tee hänen uraansa tieteilijänä arvottomaksi, vaan kertoo siitä, kuinka vaikeaa traumoja on käsitellä ja usein vain asian paljastaja tuomitaan, kun ei osata käsitellä eikä pystytä kohtamaan asioita tunteiden tasolla, vaan suututaan silmittömästikin ihmissuhteita katkaisten.

Alice Miller tutki ja kertoi siitä, mitä kaltoin kohtelu ja väkivalta aiheuttaa ihmisyyteen. Hän analysoi myös Hitlerin persoonan kehitystä. Niin kuin minäkin kerron, koska toivon, että siitä voisi oppia. Traumat ovat vaikeita selvittää, saada esiin tunnetasolle ja siksi ne usein jäävät ihmisiltä pimentoon. Joskus olen ehkä kokenut uhriksi joutumista, mutta en ole mielestäni uhriutunut, olen kävellyt pois suhteista, joissa en ole saanut kunnioitusta, en ole säälin kerjääjä, minusta asioista pitää puhua, että voimme estää ihmisten tuhoamista. Elämäni arvoista korkeimpia on ihmisen kunnioittaminen ja kuuleminen. En halua tehdä hallaholaisia, uhriutua ja hirttäytyä omaan ideologiaani, mikä tapahtuu muutaman vuoden sisään halla-aholla. Vaikka joku viisas kyllä sanoi, etteivät fanaatikot muutu koskaan, turha yrittää yksilötasolla, yhteisötasolla demokratia voi auttaa tiedon avulla. Huonosti hoidettu kasvatus, opetus ja tunnetaidot voivat viedä käsittelemättömien tunteiden kautta yhteisövaltaan, mikä tuhoaa ja mikä vaara on niin demokratiassa kuin diktatuurissakin.

Näyttää siltä, että suurin osa ihmisistä todella tulkitsee tapahtumia mielikuvituksensa kautta, jossa vallan käyttö on vahvaa ja vie asemareviireihin ja lopulta jopa yhteiskuntajärjestelmiin, tunkeudumme toisten liiveihin.

Tutkisin enemmän ja mieluummin niitä heijasteita, joita vuorovaikutuksessa ilmenee käyttäytymisen myötä, koska ne ovat osa sitä asiaa, mikä liittyy arvotusten ja aseman kautta. Meitä on moneen junaan, toiset ovat tarkempia havaitsemisessa ja havainnoinnissa kuin toiset. Näyttää siltä, että jokin käsittelemätön kokemus heijastuu voimakkaimmin toiseen ihmiseen, kuin jokin merkityksetön asia. Niissä syntyy suhteettomuutta. Trauman kokenut esim. kertoo vanhempansa väkivaltaiseksi ja hirviöksi, vaikka vanhempi olisi vain suuttunut kerran läimäyttämällä persuksiin, niin kokija kertookin vanhempansa hirviöinä. Tällöin tunnekokemus on lukittunut kokijan tunnemuistiin, eikä hän pääse siitä irti, kuvat eivät lisäänny kaikkine tapahtumineen ja vivahteineen muistissa asian kohtaamisen suhteen.

Lukittuneita tunteita peilataan usein turvallisiin henkilöihin ja tällöin tapahtuu syyllisyydensiirto viattomaan, hyvä psykoterapeutti osaa antaa tämän tapahtua, koska se auttaa lukkiutumisen poistoa. Erään lapsen vanhempi oli kovin hylkivä, vaativa, ehdoton ja valehteleva lapsensa suhteen. Toinen vanhemmista oli lempeämpi ja hyväksyvämpi, mutta kukaan vanhempi ei koskaan ole virheetön ja tuo tunnelukko lähti kiertoon, lempeämpi sai lapsen ajatuksissa hirviön leiman ja julmempi sai sokean ihailun, suorastaan palvonnan. Pelko ohjasi vihamielisemmän kanssa käytyä vuorovaikutusta ja opetti rajautuneita rooleja, kun taas ahdistus tuli lempeämmän kohdalla esiin. Näin tavallaan skitsofreeniset piirteet peilautuvat.

Kohtaamisessa ei kuitenkaan olla ideologisessa tilassa, jossa kommunikaatio tuottaisi sitä tavoitetta, mitä haluamme. Ihmisten mielentilat, osaaminen ja elämäntilanteet kohtaloineen kummasti värittää sitä mihin kykenemme. Yksi ystävistäni on niin arka, ettei hän edes uskalla aina puhua, ei katsoa realiteetti ohjelmia, (en minäkään aina), yksi elää romantiikan varassa, yksi on jäänyt kiinni kilpailuun jne. joku on tunteiden johdettavissa. Sosiaalisissa yhteyksissä ja tiedon konteksteissa syntyneet muistot synnyttävät menneiden aikojen asioita, jotka nousevat pintaan.

Aggressio on yksi selviytymisen keinoista, se antaa taistelun eväitä. Psykologisissa tutkimuksissa tulee usein esiin se, että yksilö lähtee taisteluun silloin kun ei saa tahtoaan läpi, sitäkin esiintyy ja valtataisteluissa eniten. Yksilötasolla aggression synnyttää ristiriita tavoitteen/ihanteen ja realismin välillä ja aggressio on terve kohtuullisena, mutta jos se muuttuu vihaksi, kun sitä ei osaa tai voi käsitellä, sillä on vaikeammat seuraukset. Itselleni ympäristön tekemä valhe ja rikos tuotti runsaasti ahdistusta ja aggressiota ja jos sitä esiintyi nykyhetkessä, reagoin siihen vahvasti. Ympäristön valheisiin on melkein mahdotonta vaikuttaa, yksilö häviää melkein aina. Parempi olisi pyrkiä eroon valheesta ja oppia rehelliseksi jo syväoppimisena lapsuudessa. Se ei näytä onnistuvan, koska meillä on niin kiire oppimisessa ja metodit puoltavat vain toisia puolia meissä, eikä eriytymistä tapahdu terveellä tavalla minuudessa, mikä suojelisi ihmisyyttä ja kehittymistä. Koska valhe on myös puolustuskeino yksilöllä väärin kohtelua kohtaan, mutta myös opittu tapa pelon vaikutuksessa ja yhteisövalan alla, se ei ole helppoa. Pitkä varhaislapsuus on siihen paras tae, oikeus itseilmaisuun. 

Kasvojen säilytys näyttäisi olevan vahvimpia valheiden ylläpidossa, niiden menettäminen on monelle rankkaa. Olin niin vahvasti rehellisyyteen kasvanut, ettei tämä yhteisöliitos onnistunut minulta, siitä syntyi häpeää, mikä ahdisti ja toi aggressiota. Mutta näyttää siltä, että joillekin voi kasvaa ylpeyttä siitä, että voi säilyttää kasvonsa, vaikka valheen avulla ja sisäiset moraalin koodit eivät puhuttele.

Raija

KUOLEMANPELKO VAI ELÄMÄNPELKO

Taitaa tuo Iranin konfliktitilanne vaikuttaa siihen, että pohdin kuolemaa. Filosofian lisensiaatti, psykoanalyytikko Pirkko Siltala sanoo kolumnissaan Yle sivuilla 5.72017; ”Harva asia on elämässä yhtä varmaa kuin se, että me kaikki kuolemme. Kuoleman vääjäämättömyys kulkee mukana myös elämässä. Kuolemanpelon lisäksi meissä asuu myös elämänpelko. Kun emme hyvää kiellä tai väheksy kuoleman läsnäoloa, osaamme elää ajatellen minkälaista elämää minä haluan ja mikä siinä on tärkeää”.

Olen vuosikymmeniä pohtinut kohdallani näitä asioita, konkreettisesti ja myös filosofisesti, elämän tarkoitusta. Minä olen varmaan hyvin arkinen ihminen, sillä haluan, että voi kokea jotain merkitystä ja tarkoitusta täällä elämässä ja jokaisen elämä on arvokas suojeltavaksi. Siina mielessä olen näkemykseni tai ajatuskysymykseni mukaan luterilainen, että siellä sanotaan, ettei ole merkitystä mitä tehdään, vaan armo tulee vain Jumalan taholta ja siksi toisaalta elämä on siten turhuutta ja vie pohjaa moraalilta sekä tekee ihmisen arvottomaksi. Minä en odota taivas tai helvettipaikkaa. Joskus luen paavin twiittejä. Eilen luin, kun hän sanoi, että palvonta on hyvä asia, kun saadaan säilytettyä arvoja, mitkä ovat tärkeitä. Näistä filosofisista väitteistä ei ole paljonkaan apua elämässä, jos mitään ei saa tehdä, vaan kaikki on tuomittavaa ja valta ja asema määrittää kaikki oikeudet, ei tutkittu ja tarkoin harkittu tieto.

Ei opit ole itseisarvo, ne kuuluvat elämään eikä niitä voi palvoa itsetarkoituksellisesti, ilman selitystä ja ymmärrystä.

Onko kuolema tai elämä viettejä, mikä laittaa liikkeelle, kuten Freud väitti? Vietti ja vaisto on hyvä oppia erottamaan eri lähteistä vaikuttavina, vaisto synnyttää vietin, siitä kokemuksesta voi syntyä tunteita, mitkä tulee tiedostamattomasta, ihmisen henkisyydestä.  Sen tiedämme, että tämä on ikuinen kiista siitä, syntyykö elämänvoima henkisestä puolestamme vai onko se seksuaalilähtöistä. Minusta nämä voi erottaa siten, että seksuaalilähtöinen on elinvoimaa ja henkinen puoli elämänvoimaa, joissa molemmissa on elämä ja mitkä molemmat vaikuttavat toisiinsa. Jatkuva psyykkinen puolustus väkivallan alla väärin kohtelussa on tuhovoimaa ja vaikka siinä voi esiintyä pinnallisesti seksuaalisuutta, psyykkinen puolustus nousee kehoon jännitteenä, mitä usein juuri lapsuudessa esiintyy eriytymättömän minän kehityksessä, kaikkivoipaisuudessa.

Henkisen puolen kehitykseen vaikuttaa oleellisesti minän ja itsen kehitys ja niissä on omanlaiset ehtonsa niiden toiminnallisessa valmiudessa alkaen vapaudesta päätyen rajoihin. Ilmeisesti on niin, ettei tuo kuolemanvietti ole kehittynyt minussa, ei ole ollut mitä kuolla, kun ei ole saanut olla tai sitten kun oli täysin kuollut henkisesti, halusi vain kuolla ruumiillisesti. Siten esim. väite, että kuolemanvietti antaisi elämänviettiä, kun kuolema on ollut vahvasti läsnä kehossa, on outo. Henkiset valmiudet eivät synny kehosta, mutta ne tarvitsevat kehon niiden tulemisessa. Minuus on siis ehdottoman tärkeä kasvamisessa ihmiseksi.  

Sammuttaminen on kasvatuksessa merkittävä menetelmä, mikä tuli juuri esiin elämässäni, koska ihmiset kasvattivat aina, ehkä se johtui siitä, että he olivat ammattikasvattajia, ammattitauti. Kun minussa on yritetty sammuttaa aggressiivisuutta, mikä on syntynyt väkivallasta, se on ensin noussut ylös ja sitten sammunut/kuollut, kun silläkään ei ole merkitystä.

Minulla elämänpelko on suurempi kuin kuolemanpelko. Elämänpelko ihmisiä kohtaan, joiden valta on kuin taivaassa kaikkivaltiaalla. Olenko siis kiittämätön, kun en vain ota vastaan vaan mitä ylhäältä annetaan? Ensinnäkään en usko, että elämäni on ylhäältä annettu ja määrätty tällaiseksi, vaan se on täällä maan päällä luotu ihmisten vallan avulla. Saan tuta joka päivä ihmisten vallan, jossa he katsovat, että teen kaikki väärin ja sulkevat pois vuorovaikutuksesta, ellen toimi heidän määrittelemillään ehdoilla. Vuorovaikutus on juuri se asia, mikä on minulle arvokkainta, siihen perustuu kaikki elämän tarkoituksessa ja sehän on riistettävä, että kuolisin lopullisesti. Ajattelen muiden mielestä vääriä asioita, vakavia, elämän tarkoitusta ja merkitystä, oikeuksia ja velvollisuuksia. Pitäisi kulkea pelkästään tulevaisuudessa ja luoda tavoitekuvia ja minun arvoni on ihmisyydessä, ihmisen oikeudessa kasvaa ihmisenä, elää kaikkine puolineen niin, että se on kunnioitusta elämälle, mikä meissä mahdollistuu. Mutta näyttää siltä, ettei muut halua sitä, he haluavat pitää hauskaa, kun minä vaadin myös sisäistä iloa, sielun kuplimista.

Kun on oppinut luottamaan Jumalaan elämän tarkoituksessa, ainoastaan sieltä syntyy toivoa. En ole mikään ilon pilaaja, suon ihmiselle hauskanpitoa, elämästä nauttimista ja hyväksyn ihmisen kehon, seksuaalisuuden ja nautinnon. Mutta joskus toivon, että miettisimme joskus vakavasti elämää, syitä ja seurauksia. Kirkosta sitä en ole saanut, tiede ei huoli minua, koska en osaa englantia.

Elämän etsiminen vuorovaikutuksen kautta oikeutena on yksi ulottuvuus, jossa jokaisen yksilön oikeutta on etsittävä jokaisen ihmisen totuutena tulla huomioiduksi kysyvänä ja etsivänä yksilönä, kuulla häntä hänen totuutensa kautta. Joskus luin jostakin, ettei edes mielisairaat puhu järjettömiä, vaikka se siltä voi vaikuttaa. Kun menemme mukaan vuorovaikutukseen, rakennamme yhdessä sitä maailmankuvaa, jossa ihminen kasvaa ja oppii omaa ihmisyyttä. Kun puhuin avun pyytämisestä viimeisessä blokissani, juuri noihin sanoihin olisi pitänyt tarttua ja viedä keskustelua eteenpäin, mistä pelot syntyivät, mitä oli niiden takana. Jokaisen ihmisen sanominen on otettava tosissaan, eikä se estä elämän iloja. Kukin tulee omalla todellisuudella vastaan, kenellä on oikeus määritellä se vääräksi, niin ettei kyseinen henkilö saa ilmaista itseään, vaan hänet suljetaan ulos yhteisöstä.

Raija

UNOHDETTU MENNEISYYS

Lapsuuskodissani oli fyysinen rankaiseminen vanhempieni taholta tietoisesti kiellettyä. Vain yhden tapauksen muistan, kun äitini ajoi minua ison pirttipöydän takaa leipälapiolla. Rankaisuksi riitti katse, auktoriteettiasema oli vanhemmilla vahva ja se perustui luottamukseen ja kunnioitukseen, aitouteen, selkeisiin rajoihin, sääntöihin, leikin oikeuteen, itseilmaisun vapauteen ja työhön, jota ei ollut liikaa. Vasta yhteiskunnan kohdattuani elämän käännekohdissa ja työelämässä, ymmärsin, että sellaista ei harrastettu julkisen vallan puitteissa. Se on edellyttänyt myös omien kokemusten kohtaamista, väkivallan näkemistä myöhemmin, mikä tuli ulkopuolisilta. Se oli minulle mahdollista, realiteetin kohtaaminen, koska olin nähnyt niin paljon maatalossa kuolemaa ja syntymää, taistelua leivästä.

Ehkä juuri siksi olen oppinut havaitsemista tarkasti, masennuskautta huomioimatta. Eräs tuttavani tuttava on kovin uskonnon ilmiöissä pyörivä, hän elää toivon ja ihastuksen maastossa ja usko on hänelle voimanlähde, mitä hän uskoo tarvitsevansa, se hänelle suotakoon. Hän jo eläkkeellä, mutta ihmettelen silti, miksi hän ei kohtaa menneisyyttään. Onko se ollut niin kauheaa? Kyllä se on ollut, vaikkei hän välttämättä sitä tiedosta, eikä hän pysty sitä kohtaamaan. Kuuntelin hänen lapsuuskodissaan työskennellyttä renkiä. Paljon olen pahan tekoa nähnyt, mutta ehkä nämä olivat rajuimpia. Perheen äiti oli usein hakattuna, tiiliseinään lennätetty, veri oli roiskunut runsaastikin ja lapset olivat olleet kovin usein naapurissa paossa isän hulluutta. Isän, jonka lapsuus oli väkivaltaa täynnä omien vanhempien taholta.

Miksi tämä edellä mainittu ihminen takertuu toivoon ja on kuin hengittäminen olisi siitä kiinni, saako hän tuottaa sanoissaan ja teoissaan kauniita asioita ja hylkiä negatiivista todellisuutta? Ehkä sen ydin onkin siinä! Hengityksen syveneminen tuottaa kipua, kun psyyket kivut liittyvät fyysisessä kokemuksessa tunnistettaviksi, hengitys leikkaa keskeltä rintakehää. Hän ei uskalla mennä kohti psyykkistä kipuaan, kohti totuutta omista kokemuksistaan, sillä se on todella useimmiten ahdistavaa. Mutta tuossa se ihme tapahtuu, kohtaamalla omat tunteensa, keskustelun saatteena on sen alla olevat kokemukset tunteineen ja kun nämä kohtaa, ihminen löytää oman totuutensa ja vapautuu ahdistuksesta, oppii ehkä vähän anteeksiantoa ja kun menneisyyttä ei voi muuttaa, oppii ehkä hyväksymään sen. No, kyllä siinä voi hieman katkeruuttakin syntyä ja sekin on minusta hyväksyttävää, kohtuudella.

Näiden ongelmien näkeminen on useimmiten kiinni siitä, muistavatko uhrit, joskus se on mahdotonta. Onneksi nykyään puhutaan jo asioista joskus, vaikenevat yhteisöt elävät vielä monin paikoin vahvasti. Kun uhrit eivät muista, asiaa ei ole olemassa ja se ei tule tutkimuksen piiriin. Psykiatrit voivat vain uumoilla oireista ongelman olemassaolosta.

Itseasiassa osittain ajattelen, että ammattiosaaminen on ollut heikkoa yhteiskunnassa ja tiede ei ole pystynyt näkemään totuutta, yhteiskunnat vallan käyttäjänä tavallaan, jos ei nyt luo, niin ainakin tukevat uskonnollisuutta ja populismia heikon avun vuoksi, koska eivät näe vallan tuomaa ongelmaa ja ihmisen pahuutta. Heikko taloudellinen, sosiaalinen, ja psyykkinen turvallisuus on omiaan ruokkimaan vahvojen valtaa, jossa alistettu ripustautuu oljenkorsiin.

4.1.2020 artikkeli Helsingin Sanomissa. ”Media ja poliitikot suoltavat tarinoita huomiosta kilpaillessaan, ja siinä on vaaransa – vaikka kuinka oltaisiin ”hyvien puolella”, sitaatti päättyy. Ihmisellä tulee olla oikeus tarinaan, omaan tarinaan, sillä se on väylä etsiä omaa totuutta, sitä voi avustaa toisten tarinoilla, mutta se ei saa olla ainoa totuus ja ei ole aina yleistettävissä, vaikka kokemuksillakin on tietyt ehtonsa toteutuessaan, hallintakeinot ja puolustusmekanismit. Omasta elämästäni tiedän, kuinka suuri kärsimys on tullut siitä, ettei minun kertomustani ole kuunneltu, vaan nk. viisaat ovat luoneet tieteellisen näkemyksen, jossa ei ole tarkasteltu muuta kuin käyttäytymistäni, mitä toiset ovat arvioineet, eivätkä suinkaan nähneet omia tekojaan, kun ihmisoikeudet on viety minulta puheineen ja psyyke on tulvinut ulos aggressiivisuudesta syvään taantumukseen puheoikeuksien puutteessa. Ihmisoikeudet yksilönoikeuksineen ovat perusta, jolla myös terveyden vaaliminen on pohjana. Jos ihmisyys on vain palveluita, systeemeitä ja tiedon rajaamista ammattivallan kautta, menetämme yksilöt.

Sitä vaan tänään ihmettelen, kuinka loppujen lopuksi apua pyytäessäni kirjoittamani sanat ovat osuneet kummasti kohdalleen, ihmistä ei voi opettaa (ei voi alistaa vasten tahtoaan), Jumala on hyvä psykiatri, (muut eivät auttaneet), ihmiset eivät osaa puhua, (puhua ei annettu eikä puhuttu, vallan väärin käyttö). Kaikki on näytetty toteen.

Raija

SALAILUN JA VALHEIDEN SAAREKKEISSA

Niinistö peräänkuulutti avoimempaa kulttuuria uudenvuoden puheessa. Avoimuus ja rehellisyys on hyve, millä suomalaiset ovat ylpeilleet maailmalla, ihan häpeäksi asti. Historiaa tarkastellessa voi vain uumoilla, että salailua on enemmän kuin annetaan ymmärtää, saunakapinetit, mielisairaista puhuminen takanapäin, tarinoiden sepittäjät ja niitä kumartavat aina äärimmäisyyksiin saakka. Salailu on monien ongelmien taustalla ja onpa tuo nähtävissä konsulttien suuri ryntäys työpaikoillekin. Joskus ulkopuolinen tuo uusia näkökulmia asian avaamiseksi ja se voi helpottaa asian käsittelyä, mutta uudeksi tarinaksi luotuna se luo ihmisille enemmän ahdistusta, koska he voivat joutua valheen ja vallan kierteeseen. Tarinaa voi käyttää oppimisessa, etäännyttäminen helpottaa asian käsittelyä. Näyttää siltä, etteivät ihmiset ole oppineet satujen kautta lukien erottelemaan totta ja tarua, olen puhumisen kannalla, mutta paras tie on selkiyttää ihmisen tunne-elämää ja oppia havaitsemista. Lukemista tarvitaan, se on itseisarvo oppimisessa, rehellisyys on enemmän oikeutta, kuinka saa olla läsnä ja olemassa, ilmaista itseään.

Yhteisön tukemat arvot, normit ja asenteet, asemat ja roolit ovat omiaan luomaan valhetarinoita, jossa vallan väärinkäyttö mahdollistuu. Eriarvoisuus on kuin syöpä, joka synnyttää yhteisöllisen sairauden yksilön kannettavaksi ja yhteisön ilmapiirin valheen, josta kaikki kärsivät. Valhe luo ihmiseen ahdistuksen, koska hän ei voi havaita totuutta, hänen pitää uskoa ja/tai kertoa tarinaa. Näin jouduin itse tekemään vakavan rikoksen uhriksi joutuessani, kun yhteisö ei hyväksynyt totuutta. Voisi melkein sanoa, että yhteisön valhe tuotti mielen murtumisen, pakotettu tarina. Jos olisin saanut kertoa asian, olisi suuret ongelmat vältetty, valhe toi yhteisöihin jälkeenpäinkin paljon ahdistusta myös muihin, koska minun ahdistukseni ahdisti muita ja koska he joutuivat kantamaan valhetarinaa ja toimivat takanpäin, koska se oli menetelmä, jota sairaanhoidossa toteutettiin.

Mutta miten toimia, jos yksilön psyyke luo oman tarinan ja se tarina on psyyken puolustusta. Se onkin havaitsijan ja tutkijan suurin tehtävä, poimia totuutta ja nähdä harhoja. Totuuden puhujat ovat usein vainon alla. Kyllä ihmisellä saa olla salaisuuksia, esim. yksityisessä elämässään, ei niitä tarvitse kaikille kertoa, niin kauan kuin niissä ei tehdä rikoksia toisia kohtaan. Lapsuudesta voi nähdä, kuinka kaikilla lapsilla on erilaiset muistot. Siinä ei ole mitään väärää, se on luonnollista, ollaan eri ikäisiä, eri aikaan eri pakoissa, ei näkemässä. Toiselle voi olla vaikeampaa hyväksyä se, että ei muista oikein, tai ei ole kuullut ollenkaan asiaa. Valtataistelussa hyökätään toisia vastaan, osittain se on luonnekysymys tai ehkä enemmän opittu rooli. Joku voi joutua muistajan rooliin, ahkeran rooliin, valehtelijan jne. Näin nämä roolit kotona suuressa perheessä ja opiskelu toi ymmärtää tätä enemmän. Yhden sisaren mukaan meillä kotona oli puhelin ja minun mielestä ei. Muistan niin elävästi juoksut naapuriin puhelimeen, mutta ehkä puhelin oli myöhemmin, kun en ollut enää kotona.

Perheissä miesten ylivalta on tuonut monia ongelmia. Äidit ovat joutuneet tarkkailun alaiseksi ja ala-arvoiseen asemaan, tytöt ovat heikommassa asemassa kuin pojat. Miehet ovat käyttäneet valtaansa lasten avulla kertomalla lapselle tarinan, eikä lapsi ole voinut luottaa omiin havaintoihinsa ja lapset ovat joutuneet taistelemaan äitiä vastaan ja se on tuonut negatiivista ahdistusta, joissa syyttelyt ovat puhjenneet vuorovaikutuksessa. Hyvä ahdistus on sellainen, jossa on ristiriita asiassa, tapahtumien välillä ja yksilö voi luottaa siihen, että näkökulmat on rakennettavissa johdonmukaisesti monista kulmista katsottuna.

Salailu ja vaikeneminen ovat todella mielen murtajia, jota soisi enemmän pohdittavan suomalaisessa kulttuurissa saunan taakse asenteiden sijaan. Valheesta syntynyt ahdistus voi kehittyä niin vahvaksi, ettei ihminen kestä sitä, se voi murtaa mielen. Olen nähnyt, että tämä on vahvin ihmisten välillä oleva ongelma, työpaikolla, perheissä, harrastuksissa jne. Mennään tarinoiden maailmaan, salailuun ja jos joku tuo totuuden esiin, hänet syrjäytetään ja esiin etsitäänkin todisteita siitä, että tuo syrjitty on käyttäytynyt huonosti. Useimmiten tuo huonosti käyttäytyjä on tehnyt pari vastaansanomista vallankäyttäjille, tai puuttunut räikeisiin epäkohtiin, mutta psykologisoitunut ja käyttäytymistä syynäävä yhteisö ei näe metsää puilta vaan ajaa itseään yhä enemmän tarinoihin ja valheisiin.

Raija

ANALYYSIÄ ODOTUKSISTA

Odotukset liittyvät oleellisesti ihanteisiin, joissa normittamisen myötä on hyvät ja huonot puolensa vuorovaikutuksiin. Petymme, kun odotuksemme eivät täyty.

Olen ilmeisesti saanut viettää hyvän varhaislapsuuden. Olen saanut rauhassa ihastua omiin kokemuksiini, itseeni ja leikkiä rauhassa minuuden alkukehitysvaiheilla. Psykologiassa pidetään hyveenä, että lapsen itsekeskeisyys on pohja hyvälle kehitykselle, minuus tulee vahvaksi selviytymisen tielle. Vaikka minuuteni pohja on ollut vahva, se ei ole turvannut sen pysyvyyttä, koska olen joutunut kokemaan julmia tekoja sekä fyysisesti, että psyykkisesti elämääni tunkeutuvien ihmisten vuoksi. Siksi olen tajunnut, että ympäristöllä on erittäin suuri merkitys, mahdollistuuko minän kehitys.

Elämäni matkat ja tapahtumat ovat aukaisseet erittäin merkityksellisesti arvoja. Perusarvoina hyvyyttä, kauneutta ja totuutta pidetään muuttumattomina niiden mahdollisuutena ohjata ihmisen valintoja. Arvostukset ovat muuttuvia ja ajan ilmiöitä, näitä voisi jo vähän päivittää. Itselläni varhaisen lapsuuden vaikuttajana oppimiskokemus näytti perustavan laatuiset ongelmat ihmisyyteen, ne toivat mahdollisuuden kypsymiseen ja kehittymiseen, mutta veivät juuri ympäristön vallan vuoksi ne olemattomuuteen. Tuo lapsuuden innostus tuotti paljon kateutta kanssaihmisiin ja liitettiin narsistisiin piirteisiin, vaikka oppimiskyky ja tunteet ovat aivan eri asioita, vaikka vaikuttavatkin tosiinsa.

Rankan kymmenen vuoden kidutuskauden jälkeen apua saamatta pääsin vapauteen. Olin intoa täynnä, pursusin riemua ehkä enemmän kuin laki sallii, mutta tunnollisena tein työni hyvin, se ei mennyt äärimmäisyyteen. Työyhteisön johtaja oli ajautunut autoritaarisen ja alistavan johtamistyylinsä vuoksi toimistokammioonsa, kärsi yksinäisyydestä ja oli ahdistunut, iloni oli hänelle tuskaa. Hän peilasi ongelman minuun ja yritti valheella irtisanoa.

Eräs työkaveri antoi negatiivista palautetta minun ihailemistani näyttelijöistä ja elokuvista. Ne olivat hänen mielestään aina tyhmiä, joita ei olisi kannattanut katsoa. Meidän ero oli se, että hän piti romantiikasta ja minä draamasta, minun romantiikan vaihe oli tullut väkivallan jälkeen. Tämäkin kantoi hedelmää myöhemmin, näytteleminen tuli auttamaan ahdistuksen myötä esiintymispelkooni. Kaikki eivät näin onnistu, eivätkä löydä ratkaisua, eikä se minullekaan ole helppoa ollut. Jotkut elävät erikseen ihanteet ja todellisuuden ja puhuvat niistä ilman yhteyttä todellisuuteen. Tässä näkyy klassinen ihmisyyden ongelma. Liikaa kauneuteen ja rakastumiseen ihastuen tuokin inhon ja vihan, kuten olemme oppineet Oidipus ja Narkissos tarinoista, se heijastetaan. Nämä ovat usein niitä tiedostamattomuudesta tulevia, joita ihmiset eivät näe itsessään, tunnetason vaikutteita, mitkä näkyvät sanoissa ja kehonkielessä.

Lapsena pelot ja jännitykset ovat kanssakulkijoita, joista oppii pois vain turvallisuuden ja luottamuksen ilmapiirissä. Ne liittyvät usein auktoriteetteihin, mutta joukkovalta voi olla myös erittäin vaurioittavaa. Itselläni oli päinvastoin, ihailin auktoriteetteja ja oppineisuus oli arvossaan enemmän kuin oli viisasta, sillä elämä opetti, että he eivät ole vain hyvään pyrkiviä. Lapsena tietysti ihaili enemmän ulkoisia piirteitä, nuoruudessa tuli jo vuorovaikutuksen iloista nauttiminen, kolmekymppisenä löysin takaisin ilooni kehosta. Kaiken aikaa olen ollut toiminnallinen ja pyrkinyt eteenpäin, paitsi masentuneena. kun makasin lavetilla. Olen ollut oppimisintoinen ja kuinka ollakaan, elämä toi oppimisen tutkimiseksi tietoa oppimisen esteistä.

Mielestäni Suomen kansa on historiastaan johtuen oppinut enemmän sosiaalisuuteen hallinnallisia tyylejä kuin hyvää vuorovaikutusta ja toisen tukemista sekä kunnioitusta. Ihmisiä rangaistaan yrittämisestä, itseilmaisusta ja jopa opiskelusta, ammatteja vaaditaan omien arvojen puitteissa, ei kiinnostusten.

Jokin aika sitten erosin yhdestä yhdistyksestä. Sain jälleen rangaistukseksi puhumattomuuden ja välien katkaisemisen. Olin yhdistyksen innoittaja, joka sai ihmiset puhumaan. Minussa oli vielä jäljellä sitä lapsenominaisuutta, mitä tarvitaan vuorovaikutuksen syntymiseen. Arvostuksen syntyminen oppimiseen on tuonut sen, että olen ihaillut oppineisuutta ja se on ollut vahva kannattelija elämässäni. Eila Roineen sanoin voisi sanoa, että aito ja rehellinen ilmaisu on se, joka saa lapsetkin tottelemaan ja innostumaan.

Raija

NE SUURET SYNNIT

Syntikeskeisessä maailmassa tuomitseminen on vahvaa, pakotettua ja oppeja eli dogmeja vastuuttomasti kumartavia, jotka pakottavat ihmiset ajattelemaan tietyllä tavalla, heillä ei ole vapautta valita. En puolusta irrationaalista ajautumista mihin tahansa, vaan vaadin enemmän johdonmukaisuutta ja selitystä ilmiöille. Venäjällä on nyt koko maassa rajattu tiedonsaanti, jossa tutkimuksetkin on valikoitu yhteiskunnan järjestelmää ja valtaa palvelevaksi. Kirkko ei ole vapaa näistä pakotteista, ei ihminen, ei yhteisöt eikä tiedekään. Kaikenlaiset huuhaat ja harhautukset ovat arkipäivää.

Opit näyttävät kadottaneen johdonmukaisuuden ja muuttuvat käytännössä uskoksi, johon on ehdollistettu näkemys, mitä sinun on toteltava, eikä yksilön usko voi kehittyä todelliseksi. Epämääräiset käsitteet ovat sekä uhka että mahdollisuus. Itsemääräytyminen mielen ja sielun tasolla vaatii yksilön vapauden valinnan. Symbolit ovat merkityksen syntymisen kannalta myyttinä suoja, jossa yksilöityminen voi tapahtua ja ihmisen mieli eheytyy ajatusten hallintaan. Kun on valittu sanat isä, poika ja pyhä henki, se on johtanut sukupuolen korostumiseen ja miesvaltaan konkretisoituessaan, mikä ei ole jumalallisen kolminaisuuden kannalta tarkoitus, kun sen symboli on sisäinen lapsi, aikuinen ja vanhempi. Konkretisoituminen voi olla sanan merkitysoppien liiallisuudessa vaara, jossa ihminen nousee ylivallan puolelle, vastoin Jeesuksen opetusta Jumala yhteyteen. Me tarvitsemme tarkkaa ja analysoitavaa sanakieltä, että konkretia voi selkiytyä, mutta mielen ja tunteiden tasolla yksilöytyminen on oltava symbolista ja merkityksellistä, että yhteydet voivat rakentua luovuuden kautta vuorovaikutukseen sekä ihmisten välillä, että yhteydessä Jumalaan.

Dogmina synnynnäinen ja ehdollistettu pahuus vie pois vastuusta, ymmärryksestä ja oppimisesta, jossa yksilö ei voi kehittyä. Se opettaa pakenemaan omia tekoja, näkemäänsä ja tekemäänsä ja luomaan valhetodellisuuden sekä siirtämään syyllisyyden ja häpeän toiseen, ulkopuolella olevaan. Ymmärrän Jeesuksen pelastumisopin sanan kautta pelastumisena ja syntien anteeksiannon Jeesuksen kautta yhteiskunnallisena valtarakenteena, jossa hierakkisuus estää yksilöä kehittymästä ja kypsymistä ihmisyydessä täyteen mittaansa. 

Esimerkiksi voisimme ottaa ahneuden. Kun se nähdään perisyntinä, siihen tarvitaan pelastaja, eli kirkossa Jeesus ja näin se on ehdollistettu opin sisään. Ihminen ei joudu tekemään työtä itsensä kanssa, vaan hänen on uskottava mitä oppi väittää ja usko ei ole yksilölle totta vakautena ja toteutuvana muuten kuin auktoriteettiuskoisena, yläpuolella olevia palvoen ja sisäinen lapsi jää pimentoon. Auktoriteettiuskoon voi syntyä vapauden ja turvan tunnetta, johon voi luottaa ja turvautua ja siitä tulee tottelevaisuususko vallan mekanismeihin, riippuvuus, jossa vastuu voi kadota, kun totuus tulee esiin. Ihminen ei tällöin tiedon avulla voi ymmärtää itsessään kokemuksia, joita tunne-elämä, synnynnäisyys tai oppimiset ovat tuoneet. Hän ei saa nojata Jumalan luomistyöhön tulla ja oppia tietäväksi ihmiseksi, vaan hänen on valittava kulttuuriseen valtajärjestelmään lukittu usko, mikä ei anna vapautta valita, ei vilpittömyyttä, vaan on tunnustettava itsensä pahaksi, hallittavaksi. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, etteikö ihmiset tekisi pahuutta. Pakkopahuus vie vapauden valita ja tuo ihmiseen sellaisen syyllisyyden, mikä ei ole tervettä. Se pakottaa sinut uskomaan kulttuuriseen Jumala käsitykseen, isä, poika ja pyhä henki ja tällöin ihminen menettää vapauden ja valinnan sekä oppimiskykyään.

Tutkimusten mukaan esim. ahneus voi syntyä puutteen vuoksi. Olen todennut sen itsessäni. Kun lapsuudessa ei ollut ruokaa, nälkä kurni vatsassa alvariinsa ja fyysinen heikkous hallitsi päiviä. Olin vatsastani turvonnut kuin biafralaiset lapset aikoinaan. Minulla oli laktoosin imeytymishäiriö ja elimme maataloudessa. En saanut riittävästi ravintoa, niin kuin sisareni, joilla ei ollut sairautta. Niinpä minulle jäi ahneuden ongelma, kun pääsin runsaiden ruokapöytien ääreen, ahnehdin. Vieläkään ei ole helppoa olla syömättä liikaa. Tämän asian voi rinnastaa myös esim. rahan ahneuteen. Kun lapsena on vaadittu ja opetettu järjetöntä säästämistä, luopumista ja omaisuuden, rahan sekä tavaran palvomista, saattaa tämä esiintyä aikuisena suurena ahneutena. Lapsuus on ryövätty arvoille, joita kulttuuri on arvostanut, eikä lapsi ole saanut olla lapsi tasapainosesti ihmiseksi kehittyen. Altruismiakin esiintyy, palvelemista toisen hyväksi, jos ihminen oppii nöyryyttä.

Käsitteet ovat uskonnon suhteen, jos ylipäätänsä kulttuurissa kaikin muodoin vaikeita ja niiden vaikutukset ovat moninaisia. Kun meidät pakotetaan uskomaan isään, poikaan ja pyhään henkeen, meiltä viedään uskonnonvapaus ja sananvapaus, kuten sanakeskeisessä näkemyksessäkin. Vaikka ihmisyyden kehityksessä on ehtoja niiden toiminnan parhaassa mahdollisessa toteutumassa, ei niiden toimintaehtojen tarvitse viedä kohti ihmisen tuhoa. Symboliikassa, joita sanojen sisään kätkeytyy, on jumalallisuuden mahdollisuus, salaisuus, jota ihminen voi tutkia sisimmässään, se on tie tiedostamattomaan, mikä mahdollistaa Pyhän hengen tulemisen.

Ahdistus on synnynnäinen syntymäpuristuksesta tullut kokemus, jossa on paljon yksilöllisiä eroja. Keisarileikatuilla on enemmän opitun kautta syntynyttä ahdistusta, minkä ovat synnyttäneet ristiriidat. Myös aggressiota esiintyy synnynnäiseen tapaan, ahdistuksesta lähteneenä, uskon, että tällöin on kysymys jo eloon selviytymisestä, puristukseen ja ahdistukseen joutunut saa aggression luonnonvoimasta, kehon voima tuo avautuessaan aggressioäänen, myöhemmin tahdon ja halun mielen kehityksen myötä, ja ihminen oppii käyttämään aggressiota tahtonsa toteutukseen. Ahdistus on positiivisena ja ihmiselle tarpeellinen suoja kuten aggressiokin.  Parhaimmillaan juuri ahdistus saa tutkimaan itseä, oppimaan ja etsimään ratkaisua, se synnyttää ristiriidan ihanteen ja realismin väliin näkemyksessä ja panee tutkimaan sekä etsimään ratkaisuja, ellei vallanhalun kautta luoda systeemejä, jotka palvelevat vain ihmisen valtaa hallita muita.

Raija

ÄLÄ LUE TÄTÄ, JOS ET KESTÄ USKON RIITOJA

Jouluaattona tulin lausuneeksi yhdelle ystävälleni, ettei Kristuksen syntymää tule sekoittaa seksiin. Ja minun täytyy nyt selittää se itselleni, että ymmärtäisin, vaikka sanat olivat tulleet ensin automaattisesti, vuorovaikutteisuuden voimasta, toisen tarpeiden huomioimisesta. Se johtuu minun kehityksestäni, sillä olen joutunut jakamaan minuuden puolet eri osiin ja erittelemään niitä, olen saanut elää aikoja, jolloin kaikki puolet eivät ole olleet toiminnassa. Olen kulkenut pitkän matkan ainoastaan kehon osia käyttäen, ruumiiksikin niitä kutsuen, kun mieli ei ole saanut toimia ja sen myötä tahto ja halu. Valta on ollut ympäristön ihmisillä ja he ovat hallinneet minua uhkilla ja rankaisuilla, jossa olen joutunut kokemaan elämäni menettämisen mahdollisuutena. Tämä on vienyt minut tutkimaan sisintäni, itseäni ja minuuttani erityisen tarkasti ja se on johtanut erittelyihin, mikä on positiivista, mutta ei helppoa, nk. myönteisten tähtien alla olisin ehkä vain nautiskellut positiivisuudesta ja kauneudesta ja sulkenut pois negatiivisuuden ja pahuuden, kuoleman virran.

Haluan erottaa mielen ja henkisyyden, henkisyys on; tunteet, vuorovaikutus ja kieli, sekä hengellisyyden; mikä on yhteys Jumalaan ja yritän kuvata niitä eri lähtökohdista syntyneinä. Henkisyys on alkujaan kohtuaikaisia unia, unikuvia, jotka myöhemmin liittyvät ymmärrykseksi sanan kautta ja esiintyvät myös mielikuvien kautta, kun paineet on suuria, eikä yhteyttä syväkokemukseen synny, tiedostamattomaan tilaan, ei tahdonalaiseen. Tämä hengellisyyden yhteys on luovuuden yhteyttä juuri Jumalan luomistyöhön, mikä on koko ajan ihmisyydessä tapahtuvaa, jos se mahdollistetaan.  Tällöin vain totean, että olen tässä kohtaa roomalaiskatolinen ihmiskäsityksessäni, mikä tunnustaa luovuuden. Olen ilmeisen vahvasti tunnollisuuden perikuva. Jo muutama vuosikymmen sitten näin unen, jossa vedin kivirekeä taivaalla, jossa oli kyydissä koko ihmiskunta. Kuin unet olisivat valmistaneet minua ajattelun ja kehityksen sekä merkitysten pohtimiseen, sanan selityksiin ja tietysti omaan kärsimykseeni, jossa olen kokenut suurta taakkaa, lähtihän aivonikin joskus unessa kiertelemään pääkaupunkeja.

Jostakin olen lukenut, että kristikunnan pääkirkot ovat sopineet, että psykoanalyysi mielen suhteen on kristillisen näkemyksen osa. Tiedän, että kaikki ihmisen osat liittyvät toisiinsa, eikä niitä ole helppo erottaa, mikä vaikuttaa mihinkin, mutta minun on ollut pakko. Olen kokenut ajan, jolloin en kokenut seksuaalista halua, koska en saanut siitä itse päättää, tahtoa. Silloin kehoni oli kuollut ruumis, en aistinut mitään. Siitä on syntynyt minulle käsitys, ettei ihminen ilman mieltä koe tahtoa ja halua, henkisyys ei myös toimi, ilmeisesti myös hormonitoiminta on sammunut. Mutta miten selittää eläinten paritteluun pyrkimykset, en osaa sitä ymmärtää, onko takana liikkeen tuomat kehitykset, luonnon lait. Myönnän, että näen eron ihmisen ja eläimen välillä, jossa ihmisen erilaisuus korostuu ennakoivaan ja ymmärtävään tietoon.

Opintojen myötä sain oppia mielen mekanismeja, ettei mielemme toimisi mielivaltaisesti luoden todellisuuksia, mitkä eivät ole totta. Täydellisesti emme voi koskaan päästä eroon harhoistamme, se on inhimillistä vajavaiselle ihmiselle.

Minulle Jeesuskristus avautuu hengellisen yhteyden kolminaisuudesta. Neitsyt Maria on se ihmisen tiedostamaton osa, mikä on puhtauden symboli, jossa ei vielä henkisyys vaikuta. Kun taas Jeesus on sana, mikä on henkisyyttä. Siksi Jeesus on tie, sana, jonka kautta ihminen pääsee tietoisuuteen itsestään ja tämä sana syntyy Neitsyt Marian kautta, jossa hengellisyys on yhteydessä Jumalaan Jumala johtajanaan. Nämä eivät vie pois sitä totuutta, jossa Jeesus ja Maria ovat olleet historiallisesti olemassa, nuo sanan liitteet ovat oleellisia ja symbolit liittävät yhteyksiä Jumalaan, Mariasta puhutaan pelkästään ja myös yhdistettynä neitsyenä. Tällöin ymmärrän sen juuri hengellisyyden yhteytenä, enkä liitä seksuaalisuuteen.

Jokseenkin minulle ei ole mitenkään epäselvää se, että ihmisen heikkous on kuoleman puolella, ja yhteydessä sanaan hän on yhteydessä hengellisyyteen, sanan kautta, mutta yksilönä aina uudestisyntyvänä hengellisyydessään Neitsyt Marian kautta. Niin usko tulee vahvaksi ihmisen kokemuksessa ja sana tulee väliin pelastajana kuolemisesta. Maailma on vain mennyt autoritaarisen ihmisyyden pauloihin, hierarkkisuuteen ja vallan väärinkäyttöön, koska valtarakenteet ovat olleet yhteisöissä sitä palvelevia, usein rahan vallasta. Minulle Jeesus ei ole koskaan opettanut näin. Mutta ihminen on laiska, eikä ponnistele hengellisyyteen itsensä kautta henkisen opiskelun käytävää, vaan laiskuudessaan on lähtenyt kumartamaan ja palvomaan hierarkkiseen systeemiin. Se on minusta surullista, sillä minusta se vie pois kokonaan hengellisyyden yhteydestä ja sen mahdollisuudesta, se on kuin luonnonlakien noudattamista, vahvemman oikeutta alistaa toinen, kuin eläimillä, jotka esim. ottavat siittämisen oikeuden vain itselleen ja muut urokset karkotetaan. Tällöin ihmisyyden oikeus henkisyyteen kadotetaan ja ajaudutaan seksuaalisuuden ohjaamaan ihmisyyteen.

On tärkeää, että opitaan käsittelemään mielen toimintoja ja erottamaan ikään kuin ne sanan yhteydestä, vaikka ne vaikuttavatkin tosiinsa, mutta erittelemällä saamme ymmärryksen niiden toimintaehdoista, eri todellisuuksista. Mielessä on sekä hyvän että pahan kokemus, negatiivinen ja positiivinen. Oppiakseen itsetuntemuksessaan näkemään tätä itsessä, se vaatii juuri psykoanalyysin teorian, itsen ja kohteen mielikuvassa, jossa mielikuva saadaan näkyviin ja ihminen oppii erittelemään omat mielikuvansa ja sanan tuoman näkemyksen. Tunteet voivat tulla erillisenä mielestä, eli ne eivät ole persoonallisuutta, vaan vuorovaikutuksesta syntyneitä.

Raija