keskiviikko 18. joulukuuta 2019

YKSINÄISYYDEN MONET KASVOT


Yksinäisyyttä kannattaa katsoa monesta näkökulmasta. Mikä tuo yksinäisyyttä, milloin yksinäisyydestä nauttii, onko se pakotettua ja/vai valittua vai luonnollista etsimistä ja löytämistä? Minulle yksinäisyys on tuonut paljon hyvää ja mahdollistanut itsenäisyyden jatkuvaa kehitystä.
Joskus kolmekymppisenä kysyin ystävältäni, koetko sinä yksinäisyyttä joukossa. Muistan, kun hän ei vastannut mitään, luulen, että tuo kysymys herätti meissä molemmissa sisäisen viestin ja itsenäiseen elämään kuuluvan persoonallisuuden kasvun haasteen, joukossa on tärkeää olla yksilöllinen.

Olen harrastanut hyvin monenlaisia harrastuksia kuorolaulusta alkaen runoiluun, näyttelemistä, kirjoittamista, liikuntaa, kirkkoja olen kulkenut, eri oppeja hipaissut ja tuntuu siltä, että niin monessa on niiden filosofia kadoksissa, ei tiedetä mitä varten niitä toteutetaan, niistä on tullut itsetarkoitus ja ihmisestä välinearvo. Yhden vuoden kävin filosofian yleisöluennoilla kirjastossa. Luennoitsijat esittelivät eri filosofien näkemyksiä, eikä ne juuri aiheuttanut keskustelua.

Olinko minä taas väärään aikaan väärässä paikassa? Eikö filosofian tarkoitus ole juuri ajatusten aktivointi, eikö se ole ihmistä, elämää, jos luontoakin varten? Teoissa ja tapahtumissa pitää olla jokin idean runko, teoria, joka pitää sitä toiminnallisena. Taide on kulkenut eri muodoissaan elämässäni. Uskon, että pelko ja kauhu luovat fantasioita ja ne näkyvät eri tasoisesti ajatuksissa, aistimuksissa, tunteissa ja opittuina tapoina. Kun fantasia syntyy pelosta, se esiintyy enemmän kehollisesti aistimuksena, aistikuvina ja tarvitsee peiliksi esim. kauhuelokuvia ja piruja kuvastamaan sitä ymmärryksen syntymiseksi.

Muistan, kun nuorena kauhutilassa en nähnyt itseäni ja mitä minulle tapahtui, kauhu vei kokemuksen sekä tunteet ja vasta kun näin oman elämän tapahtumia muissa, aloin nähdä omaa kokemustani. Minun kauhuni oli niin vahvaa, että aistimus hajosi ja vasta kolmikymppisenä aloin kokea oman halun ja tahdon tuomaa iloa ja luoda jotain itsestäni ulos. En kutsu vielä sanakielen ja tottelemisen kautta itsestä synnytettyä luovuudeksi, kuten lapsuuteni enkelileikit, joita olin oppinut lukemalla. Leikki toi kykyä luovuuteen eri kuvia sekoitellen, mutta ei vielä syväluovuutta, sielua. Vaikka syvätunteet ja tiedostamaton ovat jo kohtuaikaan, niiden esiintulo on hidasta ja estyy kun pelkoja on liikaa, silloin voi yksinäisyys auttaa ympäristön rauhan kautta. Halusta ja tahdosta ihanteen kautta kehittyneenä syntyy enemmän kauneutta ja toivoa, jossa maalautuu tulevaisuuden kuvia ilon tulemisena ja pyrkimyksenä tuottaa sitä, niin kuin lapsi ihailee vanhempiaan. Pelko ja kauhu lähtökohtana ovat usein myös seksuaalisuuden ylilyöntien takana, ei toisen ihaileminen ja rakkaus, josta voi syntyä taivaalliseksi seksiksi kutsuttua nautintoa.

Olemmeko vielä niin paljon kehityksen ongelmissa, että aatteet ovatkin tieteen ja/tai uskonnon auktoriteetteja hierarkian ylläpitämiseksi, joita kumarramme, eikä ajatusten kehittämistä tapahdu.
Minusta filosofia pitäisi olla sitä, että se palvelee elämää ja sen puitteissa arvot jäsentyvät niin, että tiedetään, mitä varten harrastus tuo hyvää. Esim. olin näyttelemässä kesäteatterissa siksi, että pääsin eroon esiintymispelosta ja aivoni aktivoituivat niin, että niiden harjaannuttaminen puhekielessä ja toistot vahvistivat niin paljon mieltäni, että pelko ei enää tuonut kauhua, vaan mielenrauha syntyi ja kykenin tuottamaan puhetta ilman kauhun tuhoa, ajatuksen hajaantumista. Liikunta on hyvin tehtynä kehon hoitoa, myös aivoissa. Sosiaalisia taitoja ei opita juuri missään, vain pieni osa minun harrastusten ja koulutuksen puitteissa osasi aktivoida sosiaalisuutta ja se loi yksinäisyyden sekä syrjäytymisen tunnetta, mutta kuitenkin elämäni parhain kehittymisen mahdollistaja on ollut harrastukset ja opiskelu, työelämä on tuhonnut.

Yksinäisyys positiivisena on mahdollistanut yksilöllisen kehityksen siihen, mitkä ovat olleet minun todellisia tarpeita ja henkistä kehitystäni ruokkivaa. Olen vain kulkeutunut niitä kohti, vaikka ympäristö on opettanut toisin, koska olen luottanut omiin kokemuksiin, oppeja tutkien. Opiskeluistani on valitettu työpaikalla, koska on haluttu luokitella vajaaälyiseksi, joten mitä tästä opimme. Minut on kasvatettu erittäin itsenäiseksi varhaislapsuudessa kotona ja suurperheen lapsena olen kehittynyt sosiaaliseksi, työelämä on kuitenkin rankaissut itsenäisyydestäni päiväkodeissa. Valtaa on käytetty alistamiseen tapojen kautta, eikä ammattiosaaminen ole päässyt toteutumaan. Kun v. 1980 OAJ:n liitto taisteli sosiaalialan ammattilaisia vastaan päivähoidon työntekijöinä, etteivät he saisi työskennellä päiväkodeissa, valittiin Suomen linja ihmisyyteen, sosiaaliset taidot eivät nousseet arvoon ja kehitystä nähtiin liikaa sanakielen kautta ja niin lapsista kehitettiin enemmän tottelijoita, kuin itsenäisesti ajattelevia. Tämä on usein myös taustalla siihen, että lapset siirtävät oman pahuuden toiseen ja voi olla kiusaamisen taustalla, kuten ongelmalliset kotiolotkin, kun omat pelot ja ihastukset eivät tule lapselle itselleen nähdyksi.

Ei taide voi olla itsetarkoitus, jossa vain palvotaan taiteen synnyttäjiä, kunnioitusta ja kiitollisuutta voi olla heitä kohtaan, mutta jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus luoda yhteisöissä oma tarinansa, jossa taide auttaa. Usein esim. ajattelemme, että keskustelu auttaa terapoinnissa, se avaa muistia, mutta ei vielä niitä tunteita, jotka tilanteissa on syntyneet. Traumassa muisti palautuu hitaasti ja pätkissä ajan armoilla ja tunteet tulevat avautumisen tuloksena. Ihmisten kokemukset avautuvat ja/tai sulkeutuvatkin tavoittamattomiin hyvin eri tavoin.

Raija

perjantai 13. joulukuuta 2019

USKO JA SEN VARJOT



Usko on merkitykseltään Suomen kielessä montaa asiaa ilmentävä. Usko itseen, jos toiseenkin sisältää luottamuksen ja turvallisuuden tunnetta, uskoa, se tarkoittaa myös tottelemista, uskollinen ja tottelevainen auktoriteeteille ja esivallalle. Uskominen kevyesti ilman ymmärrystä on vaarallista absurdien tapahtumien kohtalonomaista vaeltelua ja usko voi viedä harhaan ja valtaan, jossa vain pyritään alistamaan itseä tai muita. Omat tulkinnat ja uskominen voivat olla vastoin kristinuskon ydintä, uskominen ainoastaan sanaan, joka on kahdentuhannen vuoden takaa, ei vastaa tiedon vaatimuksia loogisesti, merkityksellisesti tai symbolisesti, vaan voi jopa tuhota uskon rakentumista tervehdyttävästi ihmisyyden suojaksi. Se on vastoin ensimmäistä käskyä, itsestä ei pidä tehdä Jumalaa. Ainoastaan tapauskovaiset eivät lähde kasvun tielle, usko on haaste, jossa ihmisyydelle voi tulla mahdollisuus kasvuun, jos uskaltaa ottaa riskin, että antautuu sanakielen tulemiseen itsestään, automaattisesti. Valitettavasti psykologisoitunut maailma ei mahdollista tätä ennakkoluuloineen ja ihmiskäsityksineen, jossa ei huomioida kohtelua, vaan syyllistetään ihminen helvettiin vallan avulla. Raamatun mukaan uskon antaa Jumala ja suurin osa ihmisistä määrittelee sen itse ja vaatii sitä sen mukaiseksi muillakin. Sekä yksilöllistä, että yhteisöllistä uskoa tulee tarkastella.

Luin hiljattain Ylen sivuilta yhden henkilön kokemuksia uskostaan, jossa häntä oli rankaisujen avulla alistettu tiettyyn muottiin ja ajettu helvetinmoiseen ahdistukseen. Oikeastaan uskoa ja tietoa ei voi asettaa vastakkain ihmisyyden ymmärtämiseksi, koska usko on vahvasti sidoksissa ihmisen identiteettiin, oppimiseen, kehittymiseen ja tietoisuuteen tiedostamattoman huomioiden, jossa hän voi kokea olevansa itsenäinen ja ottaa vastuun ajattelustaan. En ymmärrä kirkon ja valtion vastakkaisasettelua. Koska tieteessä ja kristinuskossa on ihmiskuvassa railoa, se ei yhdisty, jos sitä ei tutkita, se on vain valtataistelua, jossa ideologia jyllää. Uskosta ja uskonnoista tulee uskaltaa puhua, kuten tiedettäkin tulee kritisoida. Minulle suurin pettymys opinnoissani ihmisyydestä on ollut se, että se on hyväosaisten ja valtaa pitävien ihmiskuvaa, jossa ei ymmärretä liikaa erillistyneiden kehollisten, tunteiden ja mielen vaikutuksia, silloin kun ihmisellä ei ole ihmisoikeuksia, kuten itsettömyys, kun psyykkinen puolustus jatkuvana tuo ihmisen liskoaivot pintaan. Kirkko on ajautunut samaan ongelmaan oppiensa vastaisesti, kuten kuolema ja kuolemanpelko, sitä käytetään brutaalisti ihmisen alistamiseen muiden tahdon alle.

Raija

Wikipediasta määritelmää.
Usko tarkoittaa uskonnollista vakaumusta, uskontoa: ihmisen vakaumusta jumalan tai muun yli-inhimillisen mahdin olemassaolosta ja tähän turvautumista.
James Swindalin mukaan uskonnolliseen uskoon liittyy joko julkilausuttu tai lausumaton näkemys ilmoituksesta ja sen tuonpuoleisesta, ylimaallisesta eli transsendentista lähteestä.
Kristinuskon sisällä esiintyy eroavia tulkintoja siitä, mitä uskolla tarkoitetaan.
Uudessa testamentissa ja Vanhan testamentin kreikankielisissä käännöksissä uskosta käytetään kreikan kielen sanaa πιστις (pistis), joka tarkoittaa vakuuttumista, uskoa (jumalaan) ja luottamusta (toisiin ihmisiin). Raamatussa uskosta käytetty kreikan kielen sana on etymologisesti johdettu verbistä πειθω (peithō), joka tarkoittaa suostutella ja vakuuttaa.
Uskonnonfilosofi James Swindalin mukaan erilaisille lähestymistavoille uskon luonteesta löytyy esikuva apostoli Paavalin kirjoituksista. Roomalaiskirjeissä Paavali toteaa, että ”Sen, mitä Jumalasta voidaan tietää, he kyllä voivat nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille. Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan.”. Toisaalta ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä Paavali katsoo, että Jumalan ilmoitus on hulluutta viisautta etsiville kreikkalaisille ja maailma ei oppinut tuntemaan Jumalaa järjen avulla vaan ”Hän paljastaa itsensä puhtaan uskon kautta”.
Teologi Alister McGrathin mukaan kysymystä uskosta voidaan lähestyä joko filosofisesta tai uskonnollisesta näkökulmasta. Filosofista näkökulmaa edusti Tuomas Akvinolainen, jonka mukaan uskon kysymykset ovat rationaalisesti todistettavissa olevia propositioita. Tuomaan mukaan usko sijaitsee tiedon ja mielipiteen välimaastossa. Uskon näkökulmaa edusti McGrathin mukaan Martti Luther. Tällöin uskon merkityksen katsotaan avautuvan henkilökohtaisen elämän kautta ja siinä on kysymys luottamuksesta Jumalan lupauksiin.
Uskonnolliset käsitteet
Uskontotieteilijä Pascal Boyerin mukaan uskonnolliset käsitteet voidaan yksinkertaistaen selittää siten, että niiden intuition vastaiset piirteet loukkaavat ihmismielen ontologisten kategorioiden jäsenten ominaisuuksia. Intuition vastaisuus tarkoittaa sitä, ettei piirre vastaa arkiajattelua. Tällainen piirre voi olla esimerkiksi kuollut esi-isä, joka vaeltaa näkymättömänä keskuudessamme. Intuition vastaisuutta ei kuitenkaan saa olla liikaa, vaan juuri sopiva määrä, koska liian intuition vastaiset käsitykset ovat vaikeita käsitellä mielessä ja ne unohtuvat nopeasti. Sen sijaan sopivassa määrin intuition vastaiset käsitykset loisivat aivoissa myötäsyntyisten ontologisten kategorioiden loukkauksina.
Uskon arvostelua
W. K. Cliffordin tunnetun lausuman mukaan on aina ja kaikkialla väärin uskoa mihinkään riittämättömin perustein.
Filosofi Bertrand Russell arvosteli uskon (engl. faith) käsitettä. Russell kirjoitti sekä kristittyjen että kommunistien pitävän omaa uskoaan hyvänä. Hänen mukaansa usko on kuitenkin aina vahingollista, jos se on lujaa uskoa johonkin, josta ei ole todisteita. Russellin mukaan uskosta puhutaan silloin, kun todisteita ei ole. Tällöin todisteet korvataan hänen mukaansa tunteella.
Sam Harrisin mukaan uskonnollinen usko on ongelmallinen. Jotkut uskomukset ovat luonnostaan vaarallisempia kuin toiset – toiset ideologiat esimerkiksi oikeuttavat väkivallan, toiset eivät. Vaarallisista uskomuksista kaikkein vaarallisimpia ovat kuitenkin sellaiset, jotka asetetaan järjellisen keskustelun ulottumattomiin. Harrisin mukaan tämän suojamekanismin tarjoaa ”uskon dogmi”.


sunnuntai 8. joulukuuta 2019

MÖRKO SE LÄHTI PIIRIIN...



Nyt en puhu jääkiekkopomo Mörköstä. Nyt puhun ihmisyyden mörköstä, jota kaikki pelkäävät ja jota kaikki vihaavat. Taide on täynnä esityksiä tästä meidän mörköstä, eikä me vieläkään osata nähdä sitä itsessämme ja toisissamme niin, ettei se tappaisi meitä, syyllistäsi helvettiin, vaan me siirrämme sen muihin. Näin ei tarvitse olla.

Mutta jos yhteisö ja yhteiskunta on kulttuurisesta perinnöstään johtuen uhraamiseen oppinut, psykologisoitunut ja oppimaton näkemään muita kuin persoonallisuudesta johtuvia ongelmia, pakenemme totuutta nurkistamme.

Elämäni on tuonut mörkön tapahtumiin, kuin saadakseni kiinni siitä ytimestä. Asuimme maalaistalossa keskellä Kainuun korpea. Niinpä vanhemmat osasivat pelotella meitä karhuista, ettemme eksyisi metsiin lähellä kotiamme. Kerran sitten uteliaisuus voitti ja lähdimme tutkimaan tuota mörkömetsää nuoremman sisareni kanssa. Olin noin viisi vuotias ja parhaassa mielikuvitusiässä. Muistan kuinka näin kaikki mättäät karvaisena pallona, karhuna, sillä en ollut nähnyt kuvaa karhusta ja sellainen kuva oli syntynyt. Nuorena äitinä tein lapselleni karvaisesta kankaasta mörököllin, pyöreän pallomuotoisen karhun. 50 -vuotis päivänäni työkaverit pukivat minut karhun pukuun, sillä he halusivat minun näkevän ahdistukseni, josta oli tullut karhun mörinää ääneeni. Se ei koskaan auttanut, sillä ahdistukseni tuli huonosta kohtelusta, vallan väärinkäytöstä. Mutta nyt kun olen etääntynyt siitä, voin nähdä sitä. Ongelman voisi helposti psykologisoida, minun ihanteeni on väkivallattomuus, ja siksi en kestä. Totta, en siedä ihmisten häpäisyä, syyllistämistä, uhraamista ja ylivaltaa toisten taholta, julmia rankaisuja, ellei hän alistu yhteisövallan alle, yhteisövallan, jossa käytetään uhrausmenetelmiä yksilön tuhoamiseksi.

Koska yhteiskunta on psykologisoitunut, ihmistä tarkastellaan persoonallisuuden kautta, tunteista etsien, jossa luonteeksi luokiteltu pahuuden olemus olisi kehittynyt seitsemän kuolemansynnin aatoksissa, narsismikukassa kauneuden nähnyt Narkismos personoitiin jo antiikin aikoihin psykologisoimalla. Tiedostamatonta kuvaavassa poikana, Oidipus surmaa isänsä tietämättään ja nai äitinsä, kaipuu toisen ihmiseen ja rakkauteen sekä välittämiseen, jota ei anneta vanhempien taholta, synnyttää murhaajan.

On osattava nähdä sekä psykologinen tarve hoitaa asioita, että yhteisöllinen, jolloin perehdytään yhteisön tekemiin rikoksiin, ja tarvitaan yhteispedagogeja. Kun kirkkokin on ajautunut useimmiten ainoastaan yksilöivään ihmisyyden tarkastelussa, unohtuu yhteisöllinen ongelma, yhteisö uhraa ja syyllistää yksilön tuhon partaalle, jopa itsemurhaan. Vastuu laitetaan yksilön harteille, kun häntä kidutetaan. Hoitotakuu psykoterapiaan ei auta vielä murtuneita, se on oma kokemukseni, on hoidettava yhteisöjä ja niitä negatiivisia asenteellisia mielikuvia, jotka murtavat yhteishengen ja vievät oikeuden ihmisyyteen yksilönä. Kyllä paha pitää nähdä, mutta sitä ei pidä tehdä ja rakentaa sinne, missä sitä ei ole. Liiallista kauneutta on vältettävä, sillä kauneus sokeuttaa ja nostaa pintaan pahuutta.

Viimeisinä kuukausina on puhuttu paljon maalittamisesta. Tikunnokkaan on noussut toimittaja Timo Haapala. Onko toimittajien väärin teot täysin diplomatian alla, heitä ei saa arvostella? Mediassa näkyy uhraaminen yhteisömekanismeissa. Kun Urpilainen uhrattiin median taholta Kataisen hallituksen aikaan, ei pääministeriä syytetty, vaan ministeriä. Lähtikö Kulmurikin uhraamisen tielle? Ei keskusteltu kokonaisuudesta ja järjestelmistä, ideologiasta ja rahan vallasta, vaan maalitettiin ihminen kuolleeksi, ei kuvattu asiaa kokonaisuutena ja se on juuri poliittisen maailman ongelma, kun journalismin pitäisi etsiä ja kuvata totuutta kokonaisuuden nähden. Kyllä ihminen tekee päätöksiä ja virheitä, mutta maalittamisessa on kysymys enemmän vainosta kuin totuuden etsimisestä, henkilön stigmatisoinnista.

Olen tullut siihen tulokseen, ettei ideologista politiikkaa enää tarvita, yhteisöjä, joissa uhraaminen sallitaan, tarvitaan asioidenhoitajia, jossa tieto on ohjaavin tekijä. Ajattelen, että kasvatus, opetus ja työ riittää, ja hyvä laskutaito yritysten toiminnallisuuden, oravanahkojen arvon mittaamiseen.

Raija

lauantai 7. joulukuuta 2019

ITSEYS JA VARJO



Näin itsenäisyyspäivän merkeissä on hyvä pohtia tuota itseä, mitä se on menneisyyden katsauksessa, miten se on muotoutunut. Tieteessäkin moni asiantuntija käyttää varjosielu käsitettä, ikään kuin se olisi ihmisessä vääristynyttä ihmisyyttä, masentuneisuutta ja/tai psyykkistä puolustusta, mitkä ovat kuitenkin oleellisia ihmisten selviytymisessä sosiaalisen vallan alaisuudessa. Käsitteitä olisi hyvä käsitellä monipuolisemmin, avata niitä. Tiede ja kristinusko sekä muut uskonnot ovat tuoneet monenlaista tietoa, mikä on puhutellut meitä monella tasolla.

Ihmisyyttä ei ole helppoa ymmärtää, mikä on synnynnäistä ja mikä opittua. Joidenkin oppien mukaan elämämme polut ovat jo geeneihin kirjoitettua, joten elämä olisi niin ennalta määrättyä, ettei siihen kannata vaikuttaa ja vallankin arvostella. Elämää ei ylipäätänsä ole viisasta arvostella vaan kunnioittaa ja vähentää kärsimystä.  Kysymys on ehkä enemmän siitä, mikä on muuttuvaa ja mikä on muuttumatonta, ehkä käsitteen avaaminen ja eri tasojen esiin tuominen mahdollistaa asian tarkastelua periaatteellisella tasolla. Käsitteiden takana on aina moniulotteinen ja historiallisesti rakentunut tietoisuuden kehittyminen.  Esim. luovuus, myyttinen vaihe, epämääräisten mielikuvien jäsentely/käsittelyprosessi ja lopputulos. Luovuus pinnallisempana on uusien mielikuvien uudenlaisina esittäminen, myyttisestä luovuudesta tuleva on syväsyntyistä, mikä tulee tiedostamattomasta, missä tunteet ovat voineet vaikuttaa ja se ei ole opittua, mutta se voi olla myös geneettistä, missä menemme eteenpäin henkisessä kehityksessä.

Syvätietoisuuden ymmärtäminen osissa ja moniulotteisena jo kohtuajalta syntyneenä henkisen kehityksen kehtona, mielikuvien syntymänä ja luovuuden lehtona, on asia, mikä usein unohtuu yksilön oikeuksissa säilyttää itseytensä aktiivisena toimijana ja puolustuskykyisenä sosiaalisissa yhteyksissä. Mielessä meidän jokaisen todellisuus syntyy pääosin erilaiseksi, mieli tulkitsee ja suodattaa ja jokaisen todellisuus on oikein, olemme peilejä tosillemme. Se mikä on mahdollista löytää yhteisesti pääosin, on aistihavainto ilman mieltä, käsitteitä sovitusti ymmärtäen, kuullen, sekä nähden. Sosiaalisiin oppimisiin liittyy yleisen ymmärryksen syntymä ja sopimukset, jotka eivät vielä riitä siihen ihmisyyskäsitteeseen, jossa yksilölliset oikeudet toteutuisivat syväsyntyisesti.

Omassa syvätietoisuudessa en esim. ole löytänyt musiikin kautta tietoisuudestani sitä ulottuvuutta, mitä ihmisyydestä ymmärrän. Musiikki nostaa pintaan tunteita, syventää kokemustamme, mutta ei ainakaan minulla nouse ja/tai laskeudu siihen syvyyteen, jossa henkisen kehityksen uudelleen syntyminen tapahtuisi. Se on enemmän sanakäsitteiden puhuttelua, siitä syntyvää. Taide ei sinällään vielä auta ihmisessä kehittymistä uuden ymmärtämiseen itsessä syväsyntyisesti, se voi hoitaa katharsiksen, helpottaa ja luoda lisää ymmärrystä sekä oppimista yhteisyyteen toistemme kanssa. Mutta ihmisenä kasvussa ei riitä taiteen luomat uudet todellisuudet.

Itse pronominina on minän tasoa, varjosieluna tahdottomia ja tahdonalaisia tekoja negatiivisten tunteiden kautta, osittain puolustusmekanismeja. Luonto fyysisesti ja fysiologisesti kehossa voi tuoda esiin geenit. Ja juuri tällöin on hyvä erottaa se henkisen kehityksen mahdollisuus sisäisestä sielusta ja minästä, joilla on eritasoiset ja erilaiset vaatimukset kehitykseen.

Raija

Wikipediasta määritelmää:
Itse on ilmeisesti ollut muinaissuomalaisen käsityksen mukaan ihmisen sielun osa, sieluun kuuluva muista osista erillinen henkiolento, sieluolento. Itse-olennosta on tullut nykysuomen pronomini itse. Itsen käsittämisestä henkiolennoksi on jäänyt vain joitakin merkkejä itämerensuomalaiselle kielialueelle, mutta joissain etäsukukielissä sanan "itse" vastine tarkoittaa yksinomaan sielun osaa. Esimerkiksi mordvan kielessä issi on sieluolento, joita oli ihmisellä useita. Itseä saattoi jollain tavoin vastata Luonto, joka useimmiten koettiin sielun ulkopuoliseksi suojelushaltijaksi, mutta joka antoi silti nimensä ihmisen sielun perustavanlaatuiselle piirteelle, luonteelle.
Itse on kuin sielun varjo tai varjosielu, se on erillinen minuudesta, mutta rinnakkainen tälle, ikään kuin tämän kuvajainen. Itse voi olla jopa ihmisen ruumiille rinnakkainen kaksoisolento. Itse voi kulkea ihmisen edellä hänen hahmossaan. Edellä kulkeva ihmishahmoinen itse voi aiheuttaa etiäisen.
Itse on voitu menettää, jolloin ihmisestä on tullut itsetön. Itsetön ihminen on pahasti sairastunut, kalpea, masentunut tai menettänyt onnensa. Itsen on voinut viedä esimerkiksi paholainen valansa rikkojalta. Vainajat ovat voineet viedä itsen vainajalaan jo ennen ihmisen kuolemaa. Alkoholismi voi myös viedä itsen. Sen perusteella, miten itsen voi menettää, vaikuttaa siltä, että itse tarkoittaisi jotakuinkin itsetuntoaomakuvaa tai omaatuntoa, jonka esimerkiksi syyllisyydentunto, itseinho tai syvä masennus voi viedä tai turmella.
Ennen kuolemaa tai kuolemassa itse on lähtenyt omille teilleen, ja voinut esimerkiksi näyttäytyä kaukanakin oleville eläville sukulaisille. Myös itse on lopulta joutunut vainajalaan. Toisaalta kummitukset, kuten ihtiriekko, saattavat olla ihmisen maailmaan jäänyt itse. Yksi ehdotettu alkuperä ihtiriekko-nimitykselle on murteellinen muoto sanasta itseriekko.


maanantai 2. joulukuuta 2019

UNEN MERKITYS JA LAATU



Jos olen levännyt hyvin, osaan herätä hyvin. Nousen sängyn laidalle ja siirrän muistiin uneni. Stressaantumattomana näen erinomaisia ja erilaisia unia, joiden merkitys vaihtelee. Pelko- ja kauhu-unien aikana psyykeni voi huonosti ja unet olivat sekavia. Kun työpaikalla oli henkistä väkivaltaa, mitätöintiä ja alistamista, näin unen, jossa työkaverit tulivat kirveen kanssa läpi oven kotiini tappamaan minua. Siitä seurasi psykoosi. Pari vuotta sitten yhteisön hylättyä minut, koska puhuin vaikenemisen, roolittamisen ja syyllistämisen ongelmasta yhteisössä, uneni vei minut stressiin, jossa lepo ja rentoutus ei enää toiminut, en nähnyt syväunia.

Tieteessä ei arvosteta kovinkaan korkealle yksilöiden oivalluksia, mutta on syytä huomata, että monet suuret viisaudet ja älylliset neroudet ovat yksilöiden luomia, Einsteinistä alkaen.

Nyt on ollut muutaman vuoden tapetilla tietoisuustaitojen kehittäminen läsnäolotaitoihin nähden. Näyttää siltä, että oletetaan jälleen kerran yksilöosaamisen vaikuttavan ratkaisevasti siinä onnistumiseen, kognitiiviset-, tunne- ja sosiaaliset taidot jne. siis yksilölliset kyvyt. Tällöin uskotaan, että läsnäolotaitojen merkitys kehittää nämä tietoisuus taidot. Olen sitä mieltä, että liiallinen tietoisuus kadottaa tyystin ihmismielen kaksipuolisuuden, syväosan tiedostamattomassa, tunteiden syntymisen kehdon ja tietoisen osan sitä tukevana, kun nähdään, että aivoissa ei enää synny eri osissa toimintoja. Varmasti niinkin ihmistä voidaan kehittää, mutta vanhana akkana sanon, että se voi viedä ojasta allikkoon, tiedostamaton ei enää toimi siinä merkityksessä, kuin sen olisi ihmisen kokonaisuuden kannalta toimittava, levon, rentoutuksen ja merkitysten syntysijana.

Syvätunteiden merkitys uniin ja laatu rentoutukseen syntyy hyvässä kontekstissa mielekkääseen ja todelliseen elämään. Kun ympäristöstä tulee pelot ja uhkat, ihminen ajautuu liikaa tietoisen puolelle ja unet eivät enää rentouta. Pelot eivät ole aina yksilöstä syntyneitä, ne ovat myös todellisia uhkia ympäristöstä. Mutta voiko tiedostamattomaan ja syväuniin vaikuttaa liiallinen stressi niin, että tiedostamattoman syväunet tulevat liian tietoiseksi pelkojen ja häpeän kautta. Näitä mielen mekanismeja on käytetty kautta aikain sodissa yksilöiden tuhoamiseen, jos yksilö ei alistu diktaattorin ja/tai yhteisövallan alle. Yksilöiden kykyihin perustavissa näkemyksissä huomaa sen, ettei osata nähdä ihmistä eriytyvänä kyvyissään, mikä voi mennä liian pitkälle, kuten pelkkä keho toimivana, kuin myös aivokeskeinen ajattelu, jossa kaiken katsotaan vaikuttavan kaikkeen.

Huomaan, että stressini aiheuttaa nyt syväuniin liikaa tietoisuudesta tulleita mielikuvia, siinä näkyvät päivän tapahtumat kuin ratkaisuna, ei enää satunnaisina mielikuvina, toki niitäkin vielä joskus. Mitä mahtaisi sanoa unien tulkitsija Carl Jung symbolisella tasolla ilmentyvän asioissa. Kun elin nk. ruumiin tilassa muutama kymmenen vuotta sitten elämässäni, näin unissa eläimeksi muuttumista, usein kalaksi, sillä vain suuret lihakset toimivat käytännössä. Jung on kutsunut näitä arkkityypeiksi, joita on esiintynyt vuosituhansia. Jos kaikki katsotaan vain yksilön kykyjen kautta, mielen hoitavat vaikutukset eivät enää suojele ihmistä, kun ihmisestä tulee pelkojen kautta liian tietoinen ympäristöstä tulevien uhkien myötä, eikä syväunia ei esiinny.

Raija

lauantai 30. marraskuuta 2019

SIETÄMÄTÖN TOINEN



Olen kirjoittanut aika usein psykologisoinnin vaaroista ja sitä pitäisi perustella myös. Psykologia, eli tunne-elämän kehitystä tutkiva tiede on päätynyt ihmissuhteita tutkiessaan liian kapeaan ihmiskäsitykseen. Minä tarkastelen asiaa enemmän sosiaalisesta näkökulmasta, jakamisen ja osattomuuden ilmiöstä käsin. Psykologia perustaa ihmiskäsityksensä tunne-elämän kautta minuuteen. Siinä ihminen nähdään aina vastuullisena ja valitsevana yksilönä, halun ja tahdon ajamana. Sen taustalla näyttäisi olevan myös mystisiä ihmiskuvia ihmisen hyvästä ja pahasta, paholaisesta ja enkelistä. Se on mahdollista vallanhimon ihmisessä, valtaa käyttävässä. On hyvä kysyä, miten me oikeastaan voimme ajautua harhaan näiden oppien kautta. Esimerkiksi pappien koulutuksessa on paljon psykologiaa ja taustalla ihmisen pahuus. Psykiatriassa löytyy enemmän käsitystä kohtelusta, neuroosit syntyvät vinoutuneesta suhteesta itseen, arvostuksen puutteesta ja vääristymisestä ihmisyyden suhteen.

Surullista on se, että mielestäni nuo psykologisoituneet ja tunne-elämään perustuvat opit eivät ole kristinuskon ihmiskäsitystä syvästi luotaavia Jeesuksen oppien mukaan. Ihmisyyden perusta on vapaus valita, ei tunne-elämän pakottavuus.

Minä olen tällainen kuin olen, enemmän jakamisen kulttuurista tuleva kuin yksilöllisesti oikeuksia saanut. Jaoimme lapsuudessa jopa lautasen, ylisuuria ja pieniä kenkiä joutui käyttämään, koska niitä ei riittänyt kaikille. Voin nähdä historiastani liiallisen luovuttamisen kauden, annoin toisille liikaa valtaa, en jaksanut pitää puoliani. Itseni puolustamisesta sain julmat rankaisut ja niin opin olemaan hiljaa. Mutta itseäni olen aina tutkinut, etsinyt ja löytänyt ehkä sen erityisen tarkasti, sillä minusta ei olisi tullut tällainen kuin nyt olen ja olen siitä kiitollinen. Aika, jolloin minuus ja itseys katosi, tuli psyykkisestä puolustuksesta kovassa kohtelussa muiden taholta, pelko vei kauhuun ja loi voimakkaita aistimuksia, mitkä loivat yliaktiivisuutta. Psykologisoiva sanoisi taas, että ihminen tuomitsee itse, sitäkin voi olla, sosiaaliseen jakamiseen tottunut uskaltaa ajatella, että ihmisen kokemus tulee yhtä voimakkaana yksilöstä ja ympäristöstä. Sanoisin jopa, että harva ihminen itseään piiskaa, enemmän sen tekee ympäristö. Kunnioittamisen kulttuuri auttaisi tässäkin asiassa.

Perustavan laatuisia ja yksilöllisiä kasvuun ja oppimiseen yllyttäviä synnynnäisiä tekijöitä on olemassa. Ainoaksi synnynnäiseksi motiiviksi luetaan uteliaisuus, mikä usein johtaa tutkimiseen, leikkimiseen ja oppimiseen, muut ovat opittuja. Perustunteista löytyy inho, (alla Wikipedian määritelmää, mikä ei ole kattavaa eikä vastaa nykyaikaa). Pelko on kuvattu aisteja herkistäväksi, mutta se voi liiallisena tuhota koko aistimuksen, lamaantua ja palautua solutasolle, jakautumiseen. Siinä mielessä jakamista liiallisena ei voi pitää ihanteena, koska se vie solutasolle, minuuden oikeudet tahdon ja halun oikeudessa ovat oleellisia ihmisyyden pysyvyydessä.

Sosiaalisissa kanssakäymisissä olen todennut, että syyllisyys, viha ja häpeä siirretään usein toiseen henkilöön ja erityisesti, jos hän on ala-arvoisessa asemassa. Sen takana voi olla inhon voima, joka siirtyy sosiaalisiin suhteisiin. Kun yhteiskunta on rakentunut poliittiseksi, hierarkkiseksi ja valta-asemia korostaviksi, juuri nämä tuovat sosiaalisuuteen ongelman, jossa ennakkoluulot saavat polttoainetta, joka roihuaa liekeillä.

Kun ihmissuhteet rakentuvat vallan mekanismin alaisuuteen ja ihmismielen sekä tunteiden yliarvostukseen, alkaa vainojen maailma kukkia. Se tapahtuu joko yksilön liiallisessa arvostuksessa vallan kautta ja/tai yhteisövallassa. Tällöin meitä ei ohjaa perusarvot, hyvyys, kauneus ja totuus yleisenä viisautena, eikä kristinopin syväviisaus Jeesuksen oppina, etsi aina Jumalaa puhuttajaksi. Ihminen on siinä mielessä aina heikko, että hän peilaa ihanteiksi omia kokemuksiaan, koska ne tuovat turvallisuuden ja luottamuksen tunnetta, sitä suositellaan toisille.

Raija

Wikipedia: Inho on voimakas vastenmielisyyden tunne. Inhoa tuntiessaan ihminen puristaa silmiään kiinni ja vetää nenäänsä kasaan, koska inhoa aiheuttavaa kohdetta ei haluta nähdä tai haistaa. Tässä mielessä inho on vastakkainen tunne pelolle, koska pelko herkistää aistihavaintoja ja inho taas supistaa niitä.


KUINKA NÄKISI TOISTA IHMISTÄ?



Me melkein kaikki tiedetään, kuinka asioiden pitäisi olla, hyvät käytöstavat toista kohtaan, kuunteleminen, kohtaaminen aidosti, luottaminen, uskominen ja arvostaminen, ihanteita löytyy roppakaupalla. Mutta silti me kuljemme toistemme ohi. Ihanteita on luotu kautta aikojen, mutta tuo ihmisen nurja puoli vain tahtoo pitää pintansa.

Ajattelun aikana ja tunnekokemuksen läsnä ollessa, me voimme olla täysin eri maailmoissa toisiimme nähden, eivät kuvat eivätkä sanat kerro sitä, emme tavoita toista. Itselläni olen huomannut viimeisinä vuosina, ettei musiikki enää tavoita minua, ei synny tunne-elämyksiä, herkistyn kyllä, mutta ne eivät luo sellaista tunnesyvyyttä, mikä puhuttelisi minua. Ja minä tiedän, ja suon mielelläni toisille ne tunteet ja voiman, jota musiikki voi antaa. Ehkä pitkä aika elämässäni ilman tunteita on vienyt minut enemmän sanojen maailmaan, ja niitä rakastan.

Läsnäolossa ei ehkä aina synny ymmärrystä toisen kokemukseen. Mutta sitä ei välttämättä tarvitse syntyä tunnetasolla, sillä kunnioittamisen arvostuksessa kuunteleminen riittää, usko ja luottamus siihen mitä toinen kertoo, sokea ei tarvitse olla. Mutta liian usein olen todennut, että kuuntelijat, jotka eivät usko toisen kertomaa, luovat vain oman version kuulemastaan ja käyttävät valtaa väärin. Sitten mennään toiselle tasolle, ratkaisijan rooliin, opettajan hommiin, yritetään auttaa ystävä pois hädästä, luomalla toiselle toimintamalli, ihanteellisempaa olisi antaa kertojan ratkaista itse. Tämä edellinen ei estä konkreettista auttamista, se on ihmisoikeus.

Vaikka minä muodossa kertomuksia usein pilkataan, se on kuitenkin ainoa tie kertoa, löytää ja tavoittaa omat tunnekokemukset, sillä toisen tunteita emme voi kokea, ja niiden tulee antaa tulla rauhassa, niin että yksilö voi kokea ne itse, miltä ne tuntuvat. Liian suuressa rasituksessa tunteet transferoituvat, siirtyvät toiseen tiedostamatta, ajattelemattomuudessa siirretään syyllisyyden kautta toiseen. Kysely auttaa usein jäsentämään ja sanoittamaan kokijan tutkimusta omiin tunteisiin. Jokaiselle ihmisellä on oikeus säilyttää oma todellisuutensa, se on mielenterveyden perusta. Voimme kokea empatiaa, ja tavoittaa toisen kokemuksen merkitystä, siihen täytyy pyrkiä.

Meillä on taipumus alkaa analysoimaan ja psykologisoimaan toista ihmistä, hänen luonnettaan, persoonallisuuttaan, elintapojaan, koulutustaustaa, älykkyyttä. Tuntuu siltä, että kaikkea psykologisoidaan, luin luonnekuvauksia eri sivustoilta, jotka olivat niin psykologisoituja, että tyrmistyin. Sosiologian professori Antti Eskola on sanonut, ”ihmisen luonne on elämänkokemukset”. Jos kunnioittaa ihmistä, silloin ei lähde arvostelemaan hänen elämäänsä, josta kokemukset ovat tulleet ja vallankin vääntämään niitä persoonallisuuden piirteiksi, jotka minulle tarkoittavat enemmän vallassa olijoiden ihmiskuvia, ei osattoman ja oikeudettoman ihmisen.

Oppimisessa vuorovaikutus on merkittävin vaikuttaja, toisten näkemysten kuuleminen ja näkeminen, mennään mukaan niihin näkemyksiin tiedon lisäämisessä ja opitaan niiden kautta. Tasavertaisessa ihmisten kohtaamisessa ja kohtelussa ei valtaa anneta toisen yli, sillä se estää kuulemisen, vie tarkkailijan rooliin, jossa jakaminen ja yhdistäminen katoaa. Oppijan rooli on aika hyvä mielekkään nöyryyden oppimisessa.

Suomi on tällä hetkellä valheiden ja ylimielisyyden tilassa politiikan kiemuroissa. Pitkän linjan näkemykseni on, että kansaa on nöyryytetty hätätilaan talouden kautta, jolloin aggressiot nousevat pintaan ja alkaa syrjinnän mekanismit nousta ylös, eloonjäämiskamppailu tekee ihmisestä suden.

Raija