sunnuntai 8. joulukuuta 2019

MÖRKO SE LÄHTI PIIRIIN...



Nyt en puhu jääkiekkopomo Mörköstä. Nyt puhun ihmisyyden mörköstä, jota kaikki pelkäävät ja jota kaikki vihaavat. Taide on täynnä esityksiä tästä meidän mörköstä, eikä me vieläkään osata nähdä sitä itsessämme ja toisissamme niin, ettei se tappaisi meitä, syyllistäsi helvettiin, vaan me siirrämme sen muihin. Näin ei tarvitse olla.

Mutta jos yhteisö ja yhteiskunta on kulttuurisesta perinnöstään johtuen uhraamiseen oppinut, psykologisoitunut ja oppimaton näkemään muita kuin persoonallisuudesta johtuvia ongelmia, pakenemme totuutta nurkistamme.

Elämäni on tuonut mörkön tapahtumiin, kuin saadakseni kiinni siitä ytimestä. Asuimme maalaistalossa keskellä Kainuun korpea. Niinpä vanhemmat osasivat pelotella meitä karhuista, ettemme eksyisi metsiin lähellä kotiamme. Kerran sitten uteliaisuus voitti ja lähdimme tutkimaan tuota mörkömetsää nuoremman sisareni kanssa. Olin noin viisi vuotias ja parhaassa mielikuvitusiässä. Muistan kuinka näin kaikki mättäät karvaisena pallona, karhuna, sillä en ollut nähnyt kuvaa karhusta ja sellainen kuva oli syntynyt. Nuorena äitinä tein lapselleni karvaisesta kankaasta mörököllin, pyöreän pallomuotoisen karhun. 50 -vuotis päivänäni työkaverit pukivat minut karhun pukuun, sillä he halusivat minun näkevän ahdistukseni, josta oli tullut karhun mörinää ääneeni. Se ei koskaan auttanut, sillä ahdistukseni tuli huonosta kohtelusta, vallan väärinkäytöstä. Mutta nyt kun olen etääntynyt siitä, voin nähdä sitä. Ongelman voisi helposti psykologisoida, minun ihanteeni on väkivallattomuus, ja siksi en kestä. Totta, en siedä ihmisten häpäisyä, syyllistämistä, uhraamista ja ylivaltaa toisten taholta, julmia rankaisuja, ellei hän alistu yhteisövallan alle, yhteisövallan, jossa käytetään uhrausmenetelmiä yksilön tuhoamiseksi.

Koska yhteiskunta on psykologisoitunut, ihmistä tarkastellaan persoonallisuuden kautta, tunteista etsien, jossa luonteeksi luokiteltu pahuuden olemus olisi kehittynyt seitsemän kuolemansynnin aatoksissa, narsismikukassa kauneuden nähnyt Narkismos personoitiin jo antiikin aikoihin psykologisoimalla. Tiedostamatonta kuvaavassa poikana, Oidipus surmaa isänsä tietämättään ja nai äitinsä, kaipuu toisen ihmiseen ja rakkauteen sekä välittämiseen, jota ei anneta vanhempien taholta, synnyttää murhaajan.

On osattava nähdä sekä psykologinen tarve hoitaa asioita, että yhteisöllinen, jolloin perehdytään yhteisön tekemiin rikoksiin, ja tarvitaan yhteispedagogeja. Kun kirkkokin on ajautunut useimmiten ainoastaan yksilöivään ihmisyyden tarkastelussa, unohtuu yhteisöllinen ongelma, yhteisö uhraa ja syyllistää yksilön tuhon partaalle, jopa itsemurhaan. Vastuu laitetaan yksilön harteille, kun häntä kidutetaan. Hoitotakuu psykoterapiaan ei auta vielä murtuneita, se on oma kokemukseni, on hoidettava yhteisöjä ja niitä negatiivisia asenteellisia mielikuvia, jotka murtavat yhteishengen ja vievät oikeuden ihmisyyteen yksilönä. Kyllä paha pitää nähdä, mutta sitä ei pidä tehdä ja rakentaa sinne, missä sitä ei ole. Liiallista kauneutta on vältettävä, sillä kauneus sokeuttaa ja nostaa pintaan pahuutta.

Viimeisinä kuukausina on puhuttu paljon maalittamisesta. Tikunnokkaan on noussut toimittaja Timo Haapala. Onko toimittajien väärin teot täysin diplomatian alla, heitä ei saa arvostella? Mediassa näkyy uhraaminen yhteisömekanismeissa. Kun Urpilainen uhrattiin median taholta Kataisen hallituksen aikaan, ei pääministeriä syytetty, vaan ministeriä. Lähtikö Kulmurikin uhraamisen tielle? Ei keskusteltu kokonaisuudesta ja järjestelmistä, ideologiasta ja rahan vallasta, vaan maalitettiin ihminen kuolleeksi, ei kuvattu asiaa kokonaisuutena ja se on juuri poliittisen maailman ongelma, kun journalismin pitäisi etsiä ja kuvata totuutta kokonaisuuden nähden. Kyllä ihminen tekee päätöksiä ja virheitä, mutta maalittamisessa on kysymys enemmän vainosta kuin totuuden etsimisestä, henkilön stigmatisoinnista.

Olen tullut siihen tulokseen, ettei ideologista politiikkaa enää tarvita, yhteisöjä, joissa uhraaminen sallitaan, tarvitaan asioidenhoitajia, jossa tieto on ohjaavin tekijä. Ajattelen, että kasvatus, opetus ja työ riittää, ja hyvä laskutaito yritysten toiminnallisuuden, oravanahkojen arvon mittaamiseen.

Raija

lauantai 7. joulukuuta 2019

ITSEYS JA VARJO



Näin itsenäisyyspäivän merkeissä on hyvä pohtia tuota itseä, mitä se on menneisyyden katsauksessa, miten se on muotoutunut. Tieteessäkin moni asiantuntija käyttää varjosielu käsitettä, ikään kuin se olisi ihmisessä vääristynyttä ihmisyyttä, masentuneisuutta ja/tai psyykkistä puolustusta, mitkä ovat kuitenkin oleellisia ihmisten selviytymisessä sosiaalisen vallan alaisuudessa. Käsitteitä olisi hyvä käsitellä monipuolisemmin, avata niitä. Tiede ja kristinusko sekä muut uskonnot ovat tuoneet monenlaista tietoa, mikä on puhutellut meitä monella tasolla.

Ihmisyyttä ei ole helppoa ymmärtää, mikä on synnynnäistä ja mikä opittua. Joidenkin oppien mukaan elämämme polut ovat jo geeneihin kirjoitettua, joten elämä olisi niin ennalta määrättyä, ettei siihen kannata vaikuttaa ja vallankin arvostella. Elämää ei ylipäätänsä ole viisasta arvostella vaan kunnioittaa ja vähentää kärsimystä.  Kysymys on ehkä enemmän siitä, mikä on muuttuvaa ja mikä on muuttumatonta, ehkä käsitteen avaaminen ja eri tasojen esiin tuominen mahdollistaa asian tarkastelua periaatteellisella tasolla. Käsitteiden takana on aina moniulotteinen ja historiallisesti rakentunut tietoisuuden kehittyminen.  Esim. luovuus, myyttinen vaihe, epämääräisten mielikuvien jäsentely/käsittelyprosessi ja lopputulos. Luovuus pinnallisempana on uusien mielikuvien uudenlaisina esittäminen, myyttisestä luovuudesta tuleva on syväsyntyistä, mikä tulee tiedostamattomasta, missä tunteet ovat voineet vaikuttaa ja se ei ole opittua, mutta se voi olla myös geneettistä, missä menemme eteenpäin henkisessä kehityksessä.

Syvätietoisuuden ymmärtäminen osissa ja moniulotteisena jo kohtuajalta syntyneenä henkisen kehityksen kehtona, mielikuvien syntymänä ja luovuuden lehtona, on asia, mikä usein unohtuu yksilön oikeuksissa säilyttää itseytensä aktiivisena toimijana ja puolustuskykyisenä sosiaalisissa yhteyksissä. Mielessä meidän jokaisen todellisuus syntyy pääosin erilaiseksi, mieli tulkitsee ja suodattaa ja jokaisen todellisuus on oikein, olemme peilejä tosillemme. Se mikä on mahdollista löytää yhteisesti pääosin, on aistihavainto ilman mieltä, käsitteitä sovitusti ymmärtäen, kuullen, sekä nähden. Sosiaalisiin oppimisiin liittyy yleisen ymmärryksen syntymä ja sopimukset, jotka eivät vielä riitä siihen ihmisyyskäsitteeseen, jossa yksilölliset oikeudet toteutuisivat syväsyntyisesti.

Omassa syvätietoisuudessa en esim. ole löytänyt musiikin kautta tietoisuudestani sitä ulottuvuutta, mitä ihmisyydestä ymmärrän. Musiikki nostaa pintaan tunteita, syventää kokemustamme, mutta ei ainakaan minulla nouse ja/tai laskeudu siihen syvyyteen, jossa henkisen kehityksen uudelleen syntyminen tapahtuisi. Se on enemmän sanakäsitteiden puhuttelua, siitä syntyvää. Taide ei sinällään vielä auta ihmisessä kehittymistä uuden ymmärtämiseen itsessä syväsyntyisesti, se voi hoitaa katharsiksen, helpottaa ja luoda lisää ymmärrystä sekä oppimista yhteisyyteen toistemme kanssa. Mutta ihmisenä kasvussa ei riitä taiteen luomat uudet todellisuudet.

Itse pronominina on minän tasoa, varjosieluna tahdottomia ja tahdonalaisia tekoja negatiivisten tunteiden kautta, osittain puolustusmekanismeja. Luonto fyysisesti ja fysiologisesti kehossa voi tuoda esiin geenit. Ja juuri tällöin on hyvä erottaa se henkisen kehityksen mahdollisuus sisäisestä sielusta ja minästä, joilla on eritasoiset ja erilaiset vaatimukset kehitykseen.

Raija

Wikipediasta määritelmää:
Itse on ilmeisesti ollut muinaissuomalaisen käsityksen mukaan ihmisen sielun osa, sieluun kuuluva muista osista erillinen henkiolento, sieluolento. Itse-olennosta on tullut nykysuomen pronomini itse. Itsen käsittämisestä henkiolennoksi on jäänyt vain joitakin merkkejä itämerensuomalaiselle kielialueelle, mutta joissain etäsukukielissä sanan "itse" vastine tarkoittaa yksinomaan sielun osaa. Esimerkiksi mordvan kielessä issi on sieluolento, joita oli ihmisellä useita. Itseä saattoi jollain tavoin vastata Luonto, joka useimmiten koettiin sielun ulkopuoliseksi suojelushaltijaksi, mutta joka antoi silti nimensä ihmisen sielun perustavanlaatuiselle piirteelle, luonteelle.
Itse on kuin sielun varjo tai varjosielu, se on erillinen minuudesta, mutta rinnakkainen tälle, ikään kuin tämän kuvajainen. Itse voi olla jopa ihmisen ruumiille rinnakkainen kaksoisolento. Itse voi kulkea ihmisen edellä hänen hahmossaan. Edellä kulkeva ihmishahmoinen itse voi aiheuttaa etiäisen.
Itse on voitu menettää, jolloin ihmisestä on tullut itsetön. Itsetön ihminen on pahasti sairastunut, kalpea, masentunut tai menettänyt onnensa. Itsen on voinut viedä esimerkiksi paholainen valansa rikkojalta. Vainajat ovat voineet viedä itsen vainajalaan jo ennen ihmisen kuolemaa. Alkoholismi voi myös viedä itsen. Sen perusteella, miten itsen voi menettää, vaikuttaa siltä, että itse tarkoittaisi jotakuinkin itsetuntoaomakuvaa tai omaatuntoa, jonka esimerkiksi syyllisyydentunto, itseinho tai syvä masennus voi viedä tai turmella.
Ennen kuolemaa tai kuolemassa itse on lähtenyt omille teilleen, ja voinut esimerkiksi näyttäytyä kaukanakin oleville eläville sukulaisille. Myös itse on lopulta joutunut vainajalaan. Toisaalta kummitukset, kuten ihtiriekko, saattavat olla ihmisen maailmaan jäänyt itse. Yksi ehdotettu alkuperä ihtiriekko-nimitykselle on murteellinen muoto sanasta itseriekko.


maanantai 2. joulukuuta 2019

UNEN MERKITYS JA LAATU



Jos olen levännyt hyvin, osaan herätä hyvin. Nousen sängyn laidalle ja siirrän muistiin uneni. Stressaantumattomana näen erinomaisia ja erilaisia unia, joiden merkitys vaihtelee. Pelko- ja kauhu-unien aikana psyykeni voi huonosti ja unet olivat sekavia. Kun työpaikalla oli henkistä väkivaltaa, mitätöintiä ja alistamista, näin unen, jossa työkaverit tulivat kirveen kanssa läpi oven kotiini tappamaan minua. Siitä seurasi psykoosi. Pari vuotta sitten yhteisön hylättyä minut, koska puhuin vaikenemisen, roolittamisen ja syyllistämisen ongelmasta yhteisössä, uneni vei minut stressiin, jossa lepo ja rentoutus ei enää toiminut, en nähnyt syväunia.

Tieteessä ei arvosteta kovinkaan korkealle yksilöiden oivalluksia, mutta on syytä huomata, että monet suuret viisaudet ja älylliset neroudet ovat yksilöiden luomia, Einsteinistä alkaen.

Nyt on ollut muutaman vuoden tapetilla tietoisuustaitojen kehittäminen läsnäolotaitoihin nähden. Näyttää siltä, että oletetaan jälleen kerran yksilöosaamisen vaikuttavan ratkaisevasti siinä onnistumiseen, kognitiiviset-, tunne- ja sosiaaliset taidot jne. siis yksilölliset kyvyt. Tällöin uskotaan, että läsnäolotaitojen merkitys kehittää nämä tietoisuus taidot. Olen sitä mieltä, että liiallinen tietoisuus kadottaa tyystin ihmismielen kaksipuolisuuden, syväosan tiedostamattomassa, tunteiden syntymisen kehdon ja tietoisen osan sitä tukevana, kun nähdään, että aivoissa ei enää synny eri osissa toimintoja. Varmasti niinkin ihmistä voidaan kehittää, mutta vanhana akkana sanon, että se voi viedä ojasta allikkoon, tiedostamaton ei enää toimi siinä merkityksessä, kuin sen olisi ihmisen kokonaisuuden kannalta toimittava, levon, rentoutuksen ja merkitysten syntysijana.

Syvätunteiden merkitys uniin ja laatu rentoutukseen syntyy hyvässä kontekstissa mielekkääseen ja todelliseen elämään. Kun ympäristöstä tulee pelot ja uhkat, ihminen ajautuu liikaa tietoisen puolelle ja unet eivät enää rentouta. Pelot eivät ole aina yksilöstä syntyneitä, ne ovat myös todellisia uhkia ympäristöstä. Mutta voiko tiedostamattomaan ja syväuniin vaikuttaa liiallinen stressi niin, että tiedostamattoman syväunet tulevat liian tietoiseksi pelkojen ja häpeän kautta. Näitä mielen mekanismeja on käytetty kautta aikain sodissa yksilöiden tuhoamiseen, jos yksilö ei alistu diktaattorin ja/tai yhteisövallan alle. Yksilöiden kykyihin perustavissa näkemyksissä huomaa sen, ettei osata nähdä ihmistä eriytyvänä kyvyissään, mikä voi mennä liian pitkälle, kuten pelkkä keho toimivana, kuin myös aivokeskeinen ajattelu, jossa kaiken katsotaan vaikuttavan kaikkeen.

Huomaan, että stressini aiheuttaa nyt syväuniin liikaa tietoisuudesta tulleita mielikuvia, siinä näkyvät päivän tapahtumat kuin ratkaisuna, ei enää satunnaisina mielikuvina, toki niitäkin vielä joskus. Mitä mahtaisi sanoa unien tulkitsija Carl Jung symbolisella tasolla ilmentyvän asioissa. Kun elin nk. ruumiin tilassa muutama kymmenen vuotta sitten elämässäni, näin unissa eläimeksi muuttumista, usein kalaksi, sillä vain suuret lihakset toimivat käytännössä. Jung on kutsunut näitä arkkityypeiksi, joita on esiintynyt vuosituhansia. Jos kaikki katsotaan vain yksilön kykyjen kautta, mielen hoitavat vaikutukset eivät enää suojele ihmistä, kun ihmisestä tulee pelkojen kautta liian tietoinen ympäristöstä tulevien uhkien myötä, eikä syväunia ei esiinny.

Raija

lauantai 30. marraskuuta 2019

SIETÄMÄTÖN TOINEN



Olen kirjoittanut aika usein psykologisoinnin vaaroista ja sitä pitäisi perustella myös. Psykologia, eli tunne-elämän kehitystä tutkiva tiede on päätynyt ihmissuhteita tutkiessaan liian kapeaan ihmiskäsitykseen. Minä tarkastelen asiaa enemmän sosiaalisesta näkökulmasta, jakamisen ja osattomuuden ilmiöstä käsin. Psykologia perustaa ihmiskäsityksensä tunne-elämän kautta minuuteen. Siinä ihminen nähdään aina vastuullisena ja valitsevana yksilönä, halun ja tahdon ajamana. Sen taustalla näyttäisi olevan myös mystisiä ihmiskuvia ihmisen hyvästä ja pahasta, paholaisesta ja enkelistä. Se on mahdollista vallanhimon ihmisessä, valtaa käyttävässä. On hyvä kysyä, miten me oikeastaan voimme ajautua harhaan näiden oppien kautta. Esimerkiksi pappien koulutuksessa on paljon psykologiaa ja taustalla ihmisen pahuus. Psykiatriassa löytyy enemmän käsitystä kohtelusta, neuroosit syntyvät vinoutuneesta suhteesta itseen, arvostuksen puutteesta ja vääristymisestä ihmisyyden suhteen.

Surullista on se, että mielestäni nuo psykologisoituneet ja tunne-elämään perustuvat opit eivät ole kristinuskon ihmiskäsitystä syvästi luotaavia Jeesuksen oppien mukaan. Ihmisyyden perusta on vapaus valita, ei tunne-elämän pakottavuus.

Minä olen tällainen kuin olen, enemmän jakamisen kulttuurista tuleva kuin yksilöllisesti oikeuksia saanut. Jaoimme lapsuudessa jopa lautasen, ylisuuria ja pieniä kenkiä joutui käyttämään, koska niitä ei riittänyt kaikille. Voin nähdä historiastani liiallisen luovuttamisen kauden, annoin toisille liikaa valtaa, en jaksanut pitää puoliani. Itseni puolustamisesta sain julmat rankaisut ja niin opin olemaan hiljaa. Mutta itseäni olen aina tutkinut, etsinyt ja löytänyt ehkä sen erityisen tarkasti, sillä minusta ei olisi tullut tällainen kuin nyt olen ja olen siitä kiitollinen. Aika, jolloin minuus ja itseys katosi, tuli psyykkisestä puolustuksesta kovassa kohtelussa muiden taholta, pelko vei kauhuun ja loi voimakkaita aistimuksia, mitkä loivat yliaktiivisuutta. Psykologisoiva sanoisi taas, että ihminen tuomitsee itse, sitäkin voi olla, sosiaaliseen jakamiseen tottunut uskaltaa ajatella, että ihmisen kokemus tulee yhtä voimakkaana yksilöstä ja ympäristöstä. Sanoisin jopa, että harva ihminen itseään piiskaa, enemmän sen tekee ympäristö. Kunnioittamisen kulttuuri auttaisi tässäkin asiassa.

Perustavan laatuisia ja yksilöllisiä kasvuun ja oppimiseen yllyttäviä synnynnäisiä tekijöitä on olemassa. Ainoaksi synnynnäiseksi motiiviksi luetaan uteliaisuus, mikä usein johtaa tutkimiseen, leikkimiseen ja oppimiseen, muut ovat opittuja. Perustunteista löytyy inho, (alla Wikipedian määritelmää, mikä ei ole kattavaa eikä vastaa nykyaikaa). Pelko on kuvattu aisteja herkistäväksi, mutta se voi liiallisena tuhota koko aistimuksen, lamaantua ja palautua solutasolle, jakautumiseen. Siinä mielessä jakamista liiallisena ei voi pitää ihanteena, koska se vie solutasolle, minuuden oikeudet tahdon ja halun oikeudessa ovat oleellisia ihmisyyden pysyvyydessä.

Sosiaalisissa kanssakäymisissä olen todennut, että syyllisyys, viha ja häpeä siirretään usein toiseen henkilöön ja erityisesti, jos hän on ala-arvoisessa asemassa. Sen takana voi olla inhon voima, joka siirtyy sosiaalisiin suhteisiin. Kun yhteiskunta on rakentunut poliittiseksi, hierarkkiseksi ja valta-asemia korostaviksi, juuri nämä tuovat sosiaalisuuteen ongelman, jossa ennakkoluulot saavat polttoainetta, joka roihuaa liekeillä.

Kun ihmissuhteet rakentuvat vallan mekanismin alaisuuteen ja ihmismielen sekä tunteiden yliarvostukseen, alkaa vainojen maailma kukkia. Se tapahtuu joko yksilön liiallisessa arvostuksessa vallan kautta ja/tai yhteisövallassa. Tällöin meitä ei ohjaa perusarvot, hyvyys, kauneus ja totuus yleisenä viisautena, eikä kristinopin syväviisaus Jeesuksen oppina, etsi aina Jumalaa puhuttajaksi. Ihminen on siinä mielessä aina heikko, että hän peilaa ihanteiksi omia kokemuksiaan, koska ne tuovat turvallisuuden ja luottamuksen tunnetta, sitä suositellaan toisille.

Raija

Wikipedia: Inho on voimakas vastenmielisyyden tunne. Inhoa tuntiessaan ihminen puristaa silmiään kiinni ja vetää nenäänsä kasaan, koska inhoa aiheuttavaa kohdetta ei haluta nähdä tai haistaa. Tässä mielessä inho on vastakkainen tunne pelolle, koska pelko herkistää aistihavaintoja ja inho taas supistaa niitä.


KUINKA NÄKISI TOISTA IHMISTÄ?



Me melkein kaikki tiedetään, kuinka asioiden pitäisi olla, hyvät käytöstavat toista kohtaan, kuunteleminen, kohtaaminen aidosti, luottaminen, uskominen ja arvostaminen, ihanteita löytyy roppakaupalla. Mutta silti me kuljemme toistemme ohi. Ihanteita on luotu kautta aikojen, mutta tuo ihmisen nurja puoli vain tahtoo pitää pintansa.

Ajattelun aikana ja tunnekokemuksen läsnä ollessa, me voimme olla täysin eri maailmoissa toisiimme nähden, eivät kuvat eivätkä sanat kerro sitä, emme tavoita toista. Itselläni olen huomannut viimeisinä vuosina, ettei musiikki enää tavoita minua, ei synny tunne-elämyksiä, herkistyn kyllä, mutta ne eivät luo sellaista tunnesyvyyttä, mikä puhuttelisi minua. Ja minä tiedän, ja suon mielelläni toisille ne tunteet ja voiman, jota musiikki voi antaa. Ehkä pitkä aika elämässäni ilman tunteita on vienyt minut enemmän sanojen maailmaan, ja niitä rakastan.

Läsnäolossa ei ehkä aina synny ymmärrystä toisen kokemukseen. Mutta sitä ei välttämättä tarvitse syntyä tunnetasolla, sillä kunnioittamisen arvostuksessa kuunteleminen riittää, usko ja luottamus siihen mitä toinen kertoo, sokea ei tarvitse olla. Mutta liian usein olen todennut, että kuuntelijat, jotka eivät usko toisen kertomaa, luovat vain oman version kuulemastaan ja käyttävät valtaa väärin. Sitten mennään toiselle tasolle, ratkaisijan rooliin, opettajan hommiin, yritetään auttaa ystävä pois hädästä, luomalla toiselle toimintamalli, ihanteellisempaa olisi antaa kertojan ratkaista itse. Tämä edellinen ei estä konkreettista auttamista, se on ihmisoikeus.

Vaikka minä muodossa kertomuksia usein pilkataan, se on kuitenkin ainoa tie kertoa, löytää ja tavoittaa omat tunnekokemukset, sillä toisen tunteita emme voi kokea, ja niiden tulee antaa tulla rauhassa, niin että yksilö voi kokea ne itse, miltä ne tuntuvat. Liian suuressa rasituksessa tunteet transferoituvat, siirtyvät toiseen tiedostamatta, ajattelemattomuudessa siirretään syyllisyyden kautta toiseen. Kysely auttaa usein jäsentämään ja sanoittamaan kokijan tutkimusta omiin tunteisiin. Jokaiselle ihmisellä on oikeus säilyttää oma todellisuutensa, se on mielenterveyden perusta. Voimme kokea empatiaa, ja tavoittaa toisen kokemuksen merkitystä, siihen täytyy pyrkiä.

Meillä on taipumus alkaa analysoimaan ja psykologisoimaan toista ihmistä, hänen luonnettaan, persoonallisuuttaan, elintapojaan, koulutustaustaa, älykkyyttä. Tuntuu siltä, että kaikkea psykologisoidaan, luin luonnekuvauksia eri sivustoilta, jotka olivat niin psykologisoituja, että tyrmistyin. Sosiologian professori Antti Eskola on sanonut, ”ihmisen luonne on elämänkokemukset”. Jos kunnioittaa ihmistä, silloin ei lähde arvostelemaan hänen elämäänsä, josta kokemukset ovat tulleet ja vallankin vääntämään niitä persoonallisuuden piirteiksi, jotka minulle tarkoittavat enemmän vallassa olijoiden ihmiskuvia, ei osattoman ja oikeudettoman ihmisen.

Oppimisessa vuorovaikutus on merkittävin vaikuttaja, toisten näkemysten kuuleminen ja näkeminen, mennään mukaan niihin näkemyksiin tiedon lisäämisessä ja opitaan niiden kautta. Tasavertaisessa ihmisten kohtaamisessa ja kohtelussa ei valtaa anneta toisen yli, sillä se estää kuulemisen, vie tarkkailijan rooliin, jossa jakaminen ja yhdistäminen katoaa. Oppijan rooli on aika hyvä mielekkään nöyryyden oppimisessa.

Suomi on tällä hetkellä valheiden ja ylimielisyyden tilassa politiikan kiemuroissa. Pitkän linjan näkemykseni on, että kansaa on nöyryytetty hätätilaan talouden kautta, jolloin aggressiot nousevat pintaan ja alkaa syrjinnän mekanismit nousta ylös, eloonjäämiskamppailu tekee ihmisestä suden.

Raija

maanantai 25. marraskuuta 2019

KUMPI ON RANGAISTUS, ELÄMÄ JA/VAI KUOLEMA?



Katsoin YLE 1 neliosaisen sarjan UHRI. Se on katsottavissa YLE Areenassa, suosittelen. Siitä voi sanoa, että se on laatua. Se pureutuu elämän ydinkysymyksiin elämästä, kuolemasta, vallasta, kostosta, armosta, oikeudesta ja niiden vaikeudesta. Lopussa runoilija Rumi sanoo ” Vääryyden ja oikeuden tuolla puolen on niitty, odotan sinua siellä.” Elämässä on hyvä nauttia pienistä asioista, jos pystyy vaeltamaan nautinnon puolella, mutta jos elämä tuo kärsimyksen, joutuu miettimään suuria asioita, eivätkä ne jätä rauhaan, siihen on turha neuvoa. Meillä on täällä jokaisella osamme. On aivan eri asia, jos ei kestä nähdä ja kuulla toisen tai omaa kärsimystä, silloin nöyryys tulee avuksi, ja kuunteleminen ilman arvostelua auttaa.

Kuka voi sanoa itsestään, että hänen vallassaan on ihmisen elämä ja kuolema, mikä ihmiselle suodaan? Sen tiedämme, että Jeesus on näin sanonut. Toisaalta Jeesuksen ihmiskuva voi olla kertomus ihmisyyteen, se voi olla kertomus vallan maailmaan, mitä se voi tuoda tullessaan. Milloin valta nousee niin suureksi, että se loppujen lopuksi tuhoaa ihmistä itseä ja lopulta muitakin? Tv-sarjan lopussa tapetun pojan äiti armahtaa tappajan, kun häntä uhkaa kuolema. Onko tappajan kokema katumus ja tuska teostaan riittävä rangaistus, ja kenellä on oikeus määritellä kärsimys armoon tai ei kuuluvaksi ja mikä on uhrin oikeus elämään?

Elämää on syytä pohtia monipuolisemmin oikean ja väärän kautta. Eikö valta toisen elämän ja kuoleman antamisesta ole ihmisen suuruuden ja vallan mittaa? Elämänhalun ymmärtäminen laajemmin ja syvemmin on tarpeen. Usko voi jopa tuhota elämää, ellei uskalleta katsoa ihmisyyttä elämän kokemuksen kautta, lääketiede todistaa, että menettäessään elämän mielekkyyden ja sen sisältämän merkityksen itseydessä mielen tasolla ihminen voi dementoitua ja kuolla siihen. Itsen löytämiseen mielen tasolla tarvitaan mielikuva, ja että itse säilyisi omana itsenä, se on kuvaton, sitä voi harjoitella tosielämän kuvien kautta. Se ei ole Jumalaksi pyrkimistä, vaan oppimista erottelemaan sana, mieli ja tunteet. Jos ihminen nähdään vain seksuaalisena olentona, kehoaistimusten kautta, ei oikeus elämään ja itseyteen ole mahdollista elämän mielekkyyden vaatimuksessa kokonaisena ihmisenä, vaan ainoastaan aistinautinto. Usko vallan välineenä voi viedä pois ihmisoikeudet, ja se on usein autoritaarisen kulttuurin tulos, jossa on menty ihmisen ylentämiseen toisen yläpuolelle vallan avulla alistamisen kautta, roolittamalla ja yhteisöjen arvoasemien kautta. Tällöin nk. lapsi, aikuinen ja vanhempi minuudessa eivät tule hyvään kontekstiin toistensa ruokkijana, koska se on roolin alla, ei vuoropuhelua itsessä.

On pelottavaa ajatella, ettei ihmistä voida auttaa pois kärsimyksestä, vaan kärsimyksellä pelataan moralisoiden ja kiristäen syyllisyydellä, jopa vaaditaan kärsimystä. Kärsimystä saa jokainen kyllä ilman sen lisäämistä. Kannatan tervettä syyllisyyttä, teoistaan on vastattava, mutta ongelmaksi muodostuu se, että oma syyllisyys ja häpeä siirretään usein toisen kannettavaksi, onko oikein opettaa siihen.  Usko ja uskonnot ovat äärimmäisen vaikeita tarkasteltavaksi. Ihminen tarvitsee uskoa luottaakseen itseensä, saadakseen turvallisuuden tunteen sellaiseksi, että hän voi toimia. Pahimmillaan usko vie pois juuri ihmisyyden mahdollisuudesta kokea hyvää elämää, kun se riistää itsen oikeuden kokemukseen ja ottaa elämää toiselta ihmisen kehittämän ylivallan kautta toiseen nähden. Tällöin tieto ei ole perusteena vaan ihmisen käyttämä valta. Vastuu niin itsestä kuin toisestakin vaatii tietoa monipuolisesti. Itsetuntemus vaatii oikeutta itseen, ei kenenkään vallan alla, oikeutta tietoon, auttamisen perusta on tieto, ei valta. Ihmisenä voimme olla inhimillisesti läsnä ja aitoja, mikä on edellytys toiselle avautumiseen, turvallisuuteen ja luottamukseen vuorovaikutuksen tarpeiksi.

Oikeus tekoihin ja toimintaan tulee rakentua sovittuihin asioihin ja sääntöihin, jossa on selkeä kuva kokonaisuudesta johdonmukaisesti. Miten sitten rikoksen voi antaa anteeksi, ehkäpä joitain ei voi koskaan, mutta ei ole pakko siirtyä tuomarin rooliin ja kostoon. Usko Jumalaan kaikkina tekoina voi viedä pois vastuusta, jopa pahuuteen, jossa hyvyys katoaa. Jos usko on ainoastaan totuus, se voi antaa valheella kanavan valtaan.

Jäämmekö Jumala suhteessa riippuvuuteen, jossa pelko hallitsee vai turvallisuuteen ja ehdottoman rakkauden tunteeseen. Armosta voi tulla sekä negatiivinen että positiivinen riippuen todellisesta elämästä, mikä meitä ympäröi. Oikeutta elämään ei vielä ole kaikilla.

Raija




perjantai 22. marraskuuta 2019

KAKSINAAMAISUUS



Rautanaamio on loistava elokuva ihmisestä ja vallasta. Sen voi nähdä sekä konkreettisesti, että vertauskuvaannollisena symbolisesti. Toinen näkee Ranskan kuninkaita esittävässä elokuvassa veljekset kahtena erillisenä ihmisenä, ja kuten arjessakin, jakaa ihmiset hyviksi ja pahoiksi. Toinen taas näkee roolihahmot ihmisen eri luonteenpiirteen kuvauksena. Kevyesti voisi jopa tulkita, että kaunis ja upea kuningas on pahuuden ilmentymää, ruma sekä vangittu hyvyyden. Eli tämä on näkemys, jossa asiaa kuvataan toisilleen käänteisinä, pimeä tuo valon, kuolema tuo toivon jne. Minusta se on mielen ominaisuus, kehosta syntynyt, tiedostamattomasta syntyneissä tunteissa ei ole tätä ominaisuutta, ilo syntyy onnistumisesta, suru menetyksistä, luovuus unien alkulähteiltä. Mielessä on halua ja tahto, ja se on vallan alaista. Näin ei enää toivoisi kenenkään tulkitsevan yksipuolisesti ihmisen luonteen kautta. Ihminen on todella huomattavasti monimutkaisempi olento. Itseään lammen pinnasta ihaileva Narkissos ei välttämättä ole pahis. Ihminen voi jo tänä päivänä sisäistää arvot monipuolisesti.

Kaksien kasvojen kantaminen vie pois ihmistä rehellisyydestä. Vaikka osittain tiedämme, että ihmiselle roolit ovat hyväksi ja suojaavat kaikkitietäväisyydeltä tai nk. omnipotenssin voimalta, jossa vastuun kantaminen muodostaa mielelle tuhoutumisen uhkan. Nykyaikana ymmärretään, että mielen murtumisen taustalla voi olla serotoniinin puute, ajatukset muistiketjuina eivät kulje synapseissa, ja solut jäävät anatomian ja kemian armoille, liike ei enää vaikuta niiden toimintaan. Emme voi enää tarkastella ihmistä vain luonteen piirteiden kautta.

Eräässä päiväkodissa kiinnitin huomioni siihen, että vanhemmista puhuttiin rumasti kahvitauoilla. Otin asian puheeksi ja sanoin, ettei voi kohdata toista avoimesti, arvostaen ja kunnioittaen, jos alitajunnassa elää näkemys, mikä aliarvioi vanhempia. Kaksien kasvojen omaksuminen ei kannata, mutta se ei ole aina luonnekysymys, vaan asennekysymys, ennakkoluulojen viljelemisen ongelma. (Minulle alitajunta tarkoittaa opetettua näkemystä, ja tiedostamattomassa tunteiden syntymässä vuorovaikutteena voi olla aito vilpitön ihminen, joka tekee havainnot ilman alitajunnan pakottavaa otetta ja siten voi vapautua asenteista. Alitajunta on Freudilainen käsite)

Eräässä kunnassa vanhainkoteihin otettiin luennoitsija, joka oli perehtynyt ihmisen persoonallisuuteen ja hänellä oli hyvin negatiivinen, tuomitseva sekä moralistinen ote ihmiseen. ”Sinä vapaudut, kun myönnät syyllisyyden”, hän ilmaisi asiaa. Ihmisen syntisyys ja pahuus olivat johtavana näkemyksissä. Pitäisikö ihmisen myöntää syyllisyyttä teoista, joita ei ole tehnyt, johan siinä lähdetään valheen tielle, mikä tuo häpeää. Kuinka usein ajattelinkaan niiden iskujen osuvan itsetuhoiseen, joiden tuloksena saattoi olla itsemurha?

Tutkisin mielelläni terveysalan asiantuntijoiden ja kyseisen luennoitsijan yhteyttä ihmiskäsityksien muotoutumisessa, ovatko ne olleet estämässä hyvän vuorovaikutuksen syntymää potilaan kohtaamisessa. Tutkisin itsemurhien korrelaatiota terveydenhuoltoyksiköiden, jossa moralistinen tiedon oppiminen on tapahtunut, ja ehkä vaikuttanut alitajuisesti hoitohenkilökunnan käyttäytymiseen kohtaamisissa. Syntikeskeinen, syyllistävä ja tuomitseva syyttömän syyllistävä hoito voi aiheuttaa pahoja ongelmia ihmisyyteen ja vuorovaikutukseen auttamisessa. Tutkimukset osoittavat, ettei psykoterapia aina auta, ja se on kaltoin kohdeltujen potilaiden kertomuksissa luettavissa.

Raija