ERIARVOISUUS VALHEIDEN SYNNYTTÄJÄNÄ

Riippumatta siitä, missä asemassa olemme yhteiskunnassa, mikä on roolimme, meidän olisi hyvä kohdata ihminen ihmisenä, mieluummin vailla ennakkoluuloja ja asenteita ja viisaasti myös epäillen. Kuuleminen ja näkeminen ihmisen omassa todellisuudessaan, antaen tilaa hänen tulemiselleen, ehkä kysyen, joskus hiljaa ollen, on ehkä paras tie löytää myötäelämistä. Aina emme siihen pysty, joskus emme tavoita toisen todellisuutta, jos emme ole sitä itse kokeneet, tai emme saaneet tietoa. Tunteiden tasolla me useimmiten voimme kohdata ihmistä niin, että hän tulee kuulluksi ja nähdyksi, sillä tunteet ovat universaaleja, ja suurimmalla osalla meistä on kokemusta sekä positiivisista että negatiivisista tunteista, ja voimme tunnistaa niiden vaikutuksen.

Ilman rehellisyyttä, ilman kunnioitusta, ilman ihmisarvoa ja sen oikeutusta emme kykene siihen. Kuunnella voi ilma kuulemista, nähdä näkemättä, aliarvioimalla toisen, emme anna arvoa hänen kokemukselleen, luuloksi asti epäillen ja heittäen luottamuksen menemään.

Silloin kun ihminen on luokiteltu eriarvoiseksi yhteisöissä yleisesti, ja/tai yksilöiden välillä, se on yksi syy siihen, että tulkitsemme toisen puhetta. Kun olemme alistaneet omilla teoilla tai vallitsevilla asenteilla toisen ala-arvoiseen asemaan, suhtaudumme häneen ylhäältä päin katsoen.

Olipa kysymyksessä mielenterveysongelmainen, vammainen, seksuaalivähemmistöön kuuluva, rodullistettu ja/tai yhteisössä arvottomaksi luokiteltu, asemoimme itsemme herkästi koulutuksen tmv. puitteissa toisen alempaan asemaan, itsemme ylempään, kiitollisuutta odottaen, alistumista vaatien ja käsitellen ihmistä kohteena, ei jakajana ihmisyydessä eikä asioissa.

Näitä kokemuksia jouduin kokemaan työssäni melko usein. Jos ja kun asema on toisen tarkkailijaksi ja yläpuolelle asettaen tullut johtamisesta, se on usein vahvempaa kuin yksilö itsenäisenä tekisi. Kun on ajatellut toisen vajaaksi ajatuksiltaan asenteista tulleena ja/tai itse luotuna, ja käyttäytyy häntä kohtaan aliarvostaen ja tuo ”vajaa” sitten ilmaisee ja tuo esiin huonon käytöksen, viimeksi mainitun sanoma tulkitaan ja selitetään valheella toisenlaiseksi ja kielletään oma käyttäytyminen. Häpeä omasta käyttäytymisestä aiheuttaa valheen syntymisen ja halutaan luoda itsestä hyvä kuva, että maine säilyisi. On helppo sanoa mielenterveysongelmaisen kuvittelevan ja ymmärtävän väärin, ulkomaalaisen kielen vajavaisuuden, vammaisen kyvyttömyyden jne.

Toisen aliarvioiminen tulee riippumatta siitä, missä asemassa ihminen on yhteisöissä, sekä virallisten, että epävirallisten asioiden puitteissa. Useimmiten kohtasin sen, että ihmiset joutuivat juuri häpeään siksi, että huonosti kohdeltu oli asiallinen, fiksu, inhimillinen ja huomaavainen, mutta asenteiden kautta ja mielikuvilla todistettiin toisenlaiseksi, häiriköksi ja sitä ei koskaan peruttu.

Raija

TYHJÄT SILMÄT

Minulla oli mahdollisuus käydä Sara Hildenin museossa katsomassa Juhani Harrin näyttelyä viime sunnuntaina. Siellä oli Helsingin yliopistosta taidehistorian asiantuntijan luento Harrin taiteesta. Hän toi esiin historiallisen ja symbolisen tyhjien silmien kuvauksen taiteen keinoin, kuinka ne ovat tulleet esiin taiteessa historiallisessa katsannossa, tyhjät silmät epätoivon kuvastajana ja kuinka ne näkyivät Harrin teoksissa. Kuinka usein kohtaamme ihmistä kohdatessamme heitä? Edvard Munchin teos Huuto kuvastaa samaa ilmiötä, missä myös kauhu on puhuttelijana.

1991 vuonna julkaisin kirjan, jossa kuvaan tätä asiaa päähenkilön Kukka-Maarian kuvauksessa. Lapsi kysyy Kukka-Maarialta, ”miksi sinun silmät ovat pudonneet taakse”. En ollut kirjoittaessani käynyt kouluja, minulla ei ollut tietoa ihmisyydestä, ei ihmiskäsityksistä, joten kirjoitin autenttista kuvausta kokijan kautta ymmärtämättä sen syviä merkityksiä kristillisen perinteen taiteessa.

Kun maailmaa kuvataan enemmän pahuuden ja itsekkyyden näkökulmasta, epätoivon tyhjät silmät jäävät huomaamatta. Kuinka paljon katsomme silmiin omien linssien läpi myötäelämättä ja ymmärtämättä ihmisen moninaisuutta menetettyjen kokemusten kautta, ihmisyyden menettämistä halun ja tahdon kadotessa elämästä vallan väärin käytön ja syrjinnän seurauksena?

Kohtaammeko kulkiessamme tyhjiä silmiä? Historioitsija huomauttikin, että tyhjät silmät saa muut pakenemaan, niitä ei pystytä kohtaamaan. Usein alistetun ihmisen muukin keho on levoton ja sisäänpäin köyristynyt, katse pälyilee pelon voimasta ja tämä merkitsee suomalaisessa kulttuurissa sitä, että uskotaan ihmisen olevan epärehellinen, kun ei katso silmiin, vahvojen silmien valtaa. Eipä tuota kurjaa kohtelua siedetty kustantajan taholta minunkaan kirjani kohdalla.

Raija

TULETKO ITSEKSI, KASVATKO VAI OPIT

Siinähän se, tule itseksi, mutta onko se niin yksinkertaista, meillä on monta kuorta päällä, monta ehtoa täytettävänä, kummallisia estoja ja vähemmän edellytyksiä kuin osaamme kuvitella. Katselen maailmaa enemmän vallan ja oikeuksien näkökulmista kuin valintojen mahdollisuuksina. Olen surullinen siitä, että ihmiset ovat niin jakautuneet hyväosaisiin ja heikko-osaisiin. Ihmiset nähdään hyväosaisten oikeuksien ja linssien läpi ja oppien kautta, varjojen ja pahuuden, itsevalintojen kautta ja vallankäyttäjien näkökulmasta. Ne ovat oppeja, joita vallankäyttäjät ovat itse käyttäneet, mutta eivät sovi heikompi osaisten valintojen ja eteenpäin menon perusteeksi. Jokseenkin se on brutaalia, että kristillisten arvojen piiristä tulee heikompia sortavaa oppia.

Vähäosainen ja valintamahdollisuuksien ulkopuolella elävä valitsee tarpeiden mukaan, ei persoonallisuuden. Persoonallisuuden pakkosyöttö on kuin riivaaja yhteiskunnassa.

Valintojen taustalta ei löydy aina persoonallisuus. Koska olen itse melko ratkaisukeskeinen ja oppimisesta innostuva, olen enemmän korjannut särkyneitä ja rikottuja tiloja oppimisen kautta, joita ympäristö on tuonut elämääni. Kasvatuksessa lapsuudessa sain kunnioituksen ja rakkauden, oppimistieni ovat vieneet sellaisiin paikkoihin ja yhteyksiin, jossa oppimisluonteeni on avannut enemmän tarpeiden näkökulmaa kuin personallisuuden.

Lapsuudessa saimme vähän ruokaa ja se jätti terveyteen jälkiä, ja niinpä olen ollut terveysintoilija, ja hoitanut ravinnon ja liikunnan hyvin. Kun en voinut opiskella lapsuudessa koulun puuttumisen ja köyhyyden vuoksi, korjasin se aikuisen iällä. Kun en saanut puhua yhteisössä, korjasin sen vajeen kirjoittamalla. Miksi nämä ovat sitten pois minuuden näkökulmassa? Koska niiden tavoitteissa ei ole omat unelmat, omat kiintymykset ja ihanteet, niin vahvana kuin kuvittelisi. Itkin kun pääsin opiskelemaan sosiaaliohjaajaksi, ammattipsykologin ohjauksessa, unelmani oli psykologin ammatti, mutta en voinut sitä opiskella heikon Englannin kielen taitoni vuoksi, en päässyt opiskelemaan. Ei ole Suomen kieli arvossaan.

Sosiaaliohjaajan opinnoissa opin, miten vuorovaikutus ihmisten välillä on ongelma. Kieli ei ole riittävä viestintään, on oltava tietoa mielen toiminnasta. Voisi sanoa, että taustalla oli minun ihanteeni hyvästä vuorovaikutuksesta, joissa on puheoikeus kaikilla, ilmaisun vapaus omalla tavalla, mutta todellisuus olikin syrjintää ja valtataistelua. Työnohjaaja opinnoissa opin, kuinka tärkeää on mielen hallinta, ja tunteiden tunnistaminen, että päästään hyvään kielen käyttöön niiden merkityksien kautta sekoittamatta omilla mielikuvilla sanakielellä puhuttua. Siinä mielessä mahdollisuuteni ovat avanneet muita polkuja, ja muuta tietoa, kuin olisin omilla valinnoilla ehkä valinnut, kohtalon tuomaa.

Raija

ENTÄ, JOS EI TYKKÄÄ

Nyt koko valtakunta taistelee vainoavia ennakkoasenteita kohtaan, ja se on erittäin tärkeä asia. Tai jos tarkkoja ollaan, niin joku ”Popolin” (sori, nimimuisti heikkenee) niminen toimittaja puolustaa ilmaisun vapautta, ja kunnanvaltuutettu Sudaan niminen halusi rajoja Sannikka&Ukkola ohjelmassa viime perjantaina. Voiko itseilmaisu olla mitä tahansa? Liiallinen erilaisuus on uhka yhteisöissä, laumasieluisuus on vaarallinen yhdistelmä myös kapenevana tietona ja molemmat yhtä aikaa, yhdessä tieto voi karttua. Tieto ei sinällään auta, jos sitä ei osata soveltaa. Ilmaisunvapaus ei voi olla terrorismia, jossa mielivaltaisesti syöksemme sellaisia reaktioita toiseen, jotka ovat vain itsen kokemusta, itsensä ylentämiseksi koettua ylemmyyttä, valtaan ja ylimielisyyteen pyrkimistä, ainoastaan mielen synnyttämiä reaktioita. Jakamisessa ja toisen kunnioittamisessa on otettava huomioon myös toinen, minkä aikuisen toivoisi osaavan. Lapsuuteen kuuluu ”itsekkyys” vaihe, koska se rakentaa perustan itseluottamukselle ja minuuden kehitykselle, niin että minuudesta voi tulla yksilöllisesti toimiva, eikä vain syötetyn tiedon toistaja ja/tai vallan ja pelon alla toimiva.

Liiallinen eroavaisuuksien korostaminen luo jännitteitä, joita ihmiset alkavat vastustaa. Näin on käymässä monien uskovaisten piirissä ja he tavallaan tuhoavat esim. avioliittoa. Erottelussa korostuu kalut ja värkit, eikä ihmisyys kokonaisuutena. Halutaan korostaa erilaisia ominaisuuksia, eikä nähdä niitä kehittyvinä ilmiöinä, geeniuskoa. Myös lihasvoima on mittarina. Ei odoteta, että miehellä olisi tunteita, ja nainen olisi vahva lihaksistaan.  Ja kuitenkin ihmisyyden kokonaisuus vaatii sen, että kehon toimintaa ei eritellä liikaa, vaan eri puolet tukevat toisiaan. Kuinka onnellisia miehet voisivatkaan olla, kun he saisivat tunneoikeudet? Mielen osalta eriyttämistaito on oleellinen oppimisen kannalta.

Pääsääntöisesti toisen hyväksymisen taustalla on ihaileminen. Inho on pelkopohjainen, ja ahdistuksesta lähtöisin, syntymäpuristuksesta ja myöhemmin syntyneistä kokemuksista. Lapsi alkaa ihailemaan vanhempiaan, jotka tuovat hyvää ja miellyttävää oloa ja alkaa myös tykätä itsessään kehomiellyttävyyttä, kehoinhon voittaen. Yhdessä tekeminen tuo yhteisyyden tunnetta, ymmärrys ja samanmielisyys tuo iloa ja hyväksyntää, olen hyväksytty. Näin ollen kulttuureilla on sekä yhdistävä, että erottava voima. Olen saanut kokea ilmeisen paljon ihailun kokemuksia, sillä inhoa en ole juuri kokenut ihmistä kohtaan, kun taas teot ovat kertoneet minulle enemmän.

Ihailua ja sen syntymekanismeja on tutkittu, osin ne ovat opittuja, ulkoinen näkö, ääni, tuoksu, tavat, tottumukset arvot jne. Itselleni ensirakkaus oli vuorovaikutuksen voimasta syntyvää, vadelmanpunainen hehku poskillani kertoi kaikille, että tyttö on rakastunut. Rakastuminen toi iloa sieluuni. Minuun ulkonäkö ei ole vaikuttanut, koska siihen ei kiinnitetty huomiota kotona ja olin kymmenen vanha, kun naapurin isäntä sanoi, että olet nätti, se hämmästytti minua kovasti.  Kehotunteet vievät usein samannäköisiä yhteen.

Ihailu on persoonallinen perusta, jossa yksilöllisyyttä ja yhtenäisyyttä luodaan ja se kantaa, kun lapsuus on riittävän pitkä ja turvallinen, ja hoiva inhimillistä, kunnioittavaa ja huomioivaa. Kun ihailee toista, haluaa kuunnella, kun hänen teot ovat merkityksellisiä itselle, haluaa tehdä yhdessä. Liiallisen erilaisuuden korostaminen on yksi syy siihen, että ristiriitoja ja inhoa syntyy ihmisten välille. Se on myös luonnollista vierastamista, mutta sitä ei tarvitse korostaa vihamielisyyden tasolle. Ei meidän kaikkiin tarvitse ihastua.

Toisen inhoamisessa voi olla myös kysymys siitä, että ei siedä toisessa sitä, mitä ihailee itsessä.

Alla Wikipediassa hybris määritelmää, mikä pohjaa persoonallisuuteen. Itse en usko tuohon, enemmän tunteiden vaikutukseen, arvoihin, asenteisiin ja normeihin.

Raija

Hybris (m.kreik. ὕβρις, ”loukkaus”) tarkoittaa nykyaikana liioiteltua itsevarmuutta ja -luottamusta, joka lopulta usein johtaa ansaittuun rangaistukseen. Antiikin Kreikassa hybris tarkoitti toimia, jotka niiden tekijä suoritti häpäistäkseen uhriaan tarkoituksenaan siten ylentää itseään.

Hybris oli antiikin Ateenassa rikos. Rikkomuksina tätä lakia vastaan pidettiin kaikkea aina pahoinpitelystä seksuaaliseen väkivaltaan ja siitä julkisen tai pyhitetyn omaisuuden varkauteen saakka.^[1]

Antiikin kreikkalaisessa kirjallisuudessa esimerkki hybriksestä ovat Homeroksen Odysseiassa Penelopen kosijat. He joutuvat lopulta maksamaan julkeasta käyttäytymisestään Odysseuksen perhekuntaa kohtaan.

Hybriksen vastakohdiksi on mainittu itsekritiikki ja itseironia.

VARJOJEN MAASSA

Minulle Suomi ei merkitse rehellisiä ihmisiä, päinvastoin. He eivät ole sen kummempia kuin muiden maiden ihmiset, heillä on samat lainalaisuudet ihmisyydessä, hyvässä ja pahassa. Ylpeys rehellisyydestä on ylimielisyyttä. Ystävälläni on mielenterveyspotilas Ruotsissa, ja hän puhuu samoista ongelmista, sielläkään totuutta ei haluta kuulla. Eilen mielenterveyspäivänä olin kuuntelemassa mielenterveysluentoja. Keskustelussa sai tuoda esiin kentällä vallitsevista ongelmista, ja toin esiin yksilön hylkäämisen yhteisön taholta, ulkopuolelle sulkemisen. Keskustelua vetänyt psykiatri totesi, että tapaus on sattunut varmaan ulkomaalaisessa yhteisössä, ei Suomessa.  Ymmärrän hyvin, että hän halusi etäännyttää keskustelijoiden kokemusta, koska tapaus oli rankka. Mutta asioita ei saada koskaan korjattua, ellei kohdata totuutta. Se on joskus kohdattava.

Elämäni on tuonut esiin häpäisyn mekanismeja yhteisöissä, se on ollut aina niissä koko elämäni ajan. Mikään ei ole muuttunut yhteisön ongelmissa, valta on yhä ongelmana. Siitä ei varmaan koskaan päästä eroon, mutta valtaakin voi käyttää oikein. Jo kymmenen vanhana opin, että mistä tahansa voidaan syyttää. Oppilasasuntolan hoitaja syytti minua kynsien lakkaamisesta, mitä ne eivät olleet, mutta hänellä oli valta päättää, että olivat. Kynteni kiilsivät ravinnon puutteen vuoksi. Apulainen alkoi puolustamaan minua, hän sai potkut. Ensimmäistä kirjaani myytiin paikallisessa kirjakaupassa. Eräs työkaverini, johtavassa asemassa oleva, tuli vastaan ovella kirjani kainalossa. ”En minä lue tätä, ostin työkavereille”, siinä arvostus ja kunnioitus tuli hyvin esiin. Päiväkodissa hankin television ilman johtajan lupaa osastonhoitajan oikeudella. Johtaja ei sanonut päivää moneen viikkoon, hoitajat olivat todella iloisia, kun joskus saattoi kylmässä hyisessä marraskuussa antaa lasten katsoa piirretty elokuva.

Yhteisön jäsenet ovat päättäneet, ettei minulle ole tapahtunut rikosta, vaikka  he eivät ole olleet näkemässä, heidän valtansa on ollut ilmoitus, sinä kuvittelet.

Pääasiassa hyljeksintään ja häpäisyyn ovat syynä asenteet, joita kuljetetaan paikasta toiseen esimerkiksi työpaikalla. Leima lyödään eikä siitä pääse eroon, vaan sen ongelmasta saa kärsiä kymmeniä vuosia. Sen näin monta kertaa ihmisten kohdalla, yhteisövallassa negatiivisia mielikuvia kuljetetaan ihmisten mieliin. Harvemmin ihmiset ovat persoonana vaikeita. Joitain piirteitä olen nähnyt heissä; ilmaisevat itseään, puuttuvat ongelmiin, ovat kouluttamattomia, ei ole virallista oikeutta suorittaa ammattia, uskaltavat ilmaista tunteita, omaavat jotain hyvettä, jota ei ole muilla.

Jokin aika sitten totesin, että miesten keskuudessa voi näkyä työssä, että kiusaaja erotetaan, mutta naisten työpaikoilla asian paljastaja erotetaan. Naisten keskuudessa on enemmän salailua, he kantavat kulttuurin häpeää enemmän kuin miehet, sitä mitä yhteisö on antanut arvostusten kautta. Joskus puolustin erästä sorrettua naista työpaikalla päiväkodissa, naista, joka oli useimpien työkavereiden hylkimä. Erään tilanteen käsittelyn jälkeen toisen osaston työpari kävi sylkäisemässä ulkoilutilanteessa päälleni. Nämä brutaalit tilanteet ovat niitä mielen inhon ongelmia, mutta ne ovat pääosin johtamisen ongelmia. Inhoa esiintyy riippumatta siitä, tekeekö ihminen oikein tai väärin. 

Inho syntyy ahdistuksesta, jossa tottelevaisuuteen on vahva sidos, ja pelkoa yhteisövaltaa kohtaan. Taustalla voi olla myös yksilöllistä kateutta, mikä ruokkii negaation synnyttämistä kohteena olevasta.

Raija

SE VAIKEA IHMISKUVA

Näyttää siltä, että ihmiskuvaksi ei riitä Raamatun ihmiskuva, Jumala on kuvaton ja ihminen on Jumalan kuva. Ehkä siinä piilee viisaus, jossa vallan väärin käyttöä voisi estää. Ehkä olisi parempi pidättäytyä määrittelemästä ihmistä liikaa, hänen persoonallisuuttaan tai kehoaan, koska se voi johtaa moniin väärin käsityksiin.

Yleisurheilun kattojärjestö IAAF, on alkanut vaatia selkeitä määritelmiä, kuka on nainen ja kuka mies. Testosteronien määrä määrittää miehen ja naisen. Huomattiin, että joillakin korkean maailmanluokan urheilijanaisilla oli liian korkea testosteronin pitoisuus ja se katsottiin miehen kuvaksi. Niinpä näiltä naisilta vaadittiin leikkausta, että he voisivat osallistua kilpailuihin. Heidän testosteronia tuottavat lisäkivekset poistettiin leikkauksella. (katsoin eilen dokumentin tästä). Nämä naiset menettivät kyvyn tasapainoaistiin, ja kunto romahti, kyky juoksemiseen, ja lihakset heikkenivät. Lisäkivekset olivat synnynnäisiä, ei hormoneilla tuotettuja.

Monien eläinlajien saamat hormonit ovat saaneet muutoksia aikaan. Kemikaalit ovat muuttaneet luonnonmukaista kehitystä eläinlajeilla, on alkanut syntyä vain naaraspuolisia kaloja. Saamamme ravinto voi muuttaa sukupuolisuutta. Luonto itsessäänkin tekee muutoksia erilaisista syistä sukupuolisuuden syntymään. Ihmisessä on sekä feminiininen, että maskuliininen alkutila, mikä erilaisin vaikuttein vahvistuu toiseksi ja/tai kummaksikin yhdessä ihmisessä.

Joku päivä sitten seurasin kiivasta keskustelua twitterissä uskonnon varjolla vaativista sukupuoleen liittyvää vaatimusta, mitä sanaa saa käyttää, mikä saa määrittää sukupuolen. Alkuperä keskustelussa oli, että Englannissa muslimit vaatisivat nainen ja mies käsitteen poistamista ihmisyydestä. (en löytänyt alkuperäistä lähdettä). Ongelma on siinä, että nämä molemmat uskonnon edustajat vaativat oman määritelmänsä mukaista käsitteen käyttöä ja siten se on vain valtataistelua, saada toinen alistumaan heidän näkemykseen.

Eikö olisi parempi antaa kaikkien osapuolten pitää määritelmiensä mukaiset käsitteet vaatimatta muiden tekevän siten. No, minun vahvimpia oppeja, minkä olen saanut äidiltäni äidin maidossa, on se, että älä tee itsestäsi Jumalaa, äläkä asetu Jumalan asemaan. Se ei ole ihmisen oikeus.

Raija

MENETYKSESTÄ

Menetyksiä ja kärsimyksiä on monenlaisia ja tuntuu surulliselta, että niitä käsitellään jokseenkin yksipuolisesti. Eilinen Perjantai ohjelma YLE1:llä käsitteli luopumista. Haastattelussa ollut Tommy Hellsten on tunnetusti kärsimyksen selittäjä, ja sen oikeutuksen käsittelijä. Luin hänen kirjansa Virtahepo työpaikalla. Työpaikalla oli alkoholisti, joka tuotti ongelmia työpaikalle. Tein opiskeluissani tästä lopputyön ja kauhistuin loppuratkaisua, jossa alkoholisti kutsuttiin kaikkien haukuttavaksi palaveriin. Totuus on tärkeää, ja se oli tuotava ongelmaiselle esiin, mutta sen olisi voinut tehdä inhimillisesti ja rakentavasti. Niin monet ongelmat syntyvät yksilölle yhteisön valheista, luuloista, vainosta ja huonosta kohtelusta, ettei niistä voi syyttää yksilöä ainoastaan ja häpäistä häntä. Yhteisön jäsenten totuus ei välttämättä ole totuus, se voi olla luotu tarina.

Menetyksiä ja kärsimyksiä voi luokitella ja etsiä syitä niihin, korjaaminen ja parantaminen on tarpeen. Ne voivat olla tuotettuja ja/tai sattumia, itsestä riippumattomia, rakenteellisia ongelmia, luonnonlakeja jne. Rankaiseminen ei ole hyvä ratkaisu normielämässä, kärsimyksestä ei saa kirkkaampaa kruunua. Rikoksesta tulee rangaista, kun se on toisia vaurioittavaa, eikä julmuus itseä kohtaan ole inhimillistä. Luopuminen on elämän tosiasia, sitä voi nähdä ja siitä oppia joka paikassa, mutta siihen ei tarvitse liittää julmuutta. Luopumista on runsaasti jokaisen elämässä, ja on ylimielisyyttä ryhtyä moraalipoliisiksi, ja käyttää valtaa toisen luopumisen lisäämiseksi. 

Yhteisövallan avulla minulta on otettu pois kaikki mahdollinen puhumisesta alkaen opiskeluun, ammatin toteuttamisesta ammattiliittojen taistelussa, yksilön oikeudet on viety vallalla törkeästi.

Kun elin lapsuuteni köyhyydessä, terveyteni kärsi ravinnon puutteesta, ja sain ikuisen aineenvaihdunnan ongelman ja aloin hoitamaan terveyttäni. Kun en voinut opiskella perusopintoja lapsuudessa, oppimisesta tuli minulle elämäni tärkein asia, opiskelin koko keski-ikäni. Halusin ymmärtää, miksen voinut oppia. Löysin rakenteelliset yhteiskunnalliset ja yhteisölliset ongelmat, vallan ongelmat, puhumattomuudesta, häpäisemisestä ja rankaisuista syntyneet oppimishäiriöt. Itsemääräämisoikeuksien menettämisen vuoksi minusta tuli ihmisoikeuksien taistelija. Mutta nämä ongelmat eivät poistuneet yhteisöistä, eivätkä poistu, jos viljelemme kärsimyksen ylistämistä. Rankaisujulmuudet ovat sytykettä tuomitsemiseen ja vallan väärin käytön hyväksymisessä ihmiselle.

 Ei kärsimys opettanut minua taisteluun, sen opetti tietoisuus siitä, että olin kokenut rakkauden lapsuudessa ja tiesin mikä toi hyvinvointia ja se pysyi tavoitteissani. Näin, että sosiaaliset valtataistelut ja rankaisut tuottivat runsaasti ongelmia moneen asiaan, vallan väärinkäyttö.

Syyttömien rankaiseminen yhteisöongelmien uhrimenettelyissä ja julmat kohtelut tuottava runsaasti mielenterveysongelmia ja tulevat kalliiksi yhteiskunnalle ja tuovat kokijoille liiallista kärsimystä. Myös julmaa kohtelua harrastavat jäävät loukkuun, he salaavat tekonsa ja ajautuvat ahdistukseen, eivätkä kykene kohtaamaan uhriaan, vaan antavat tälle syyllisen roolin oman tuskansa vuoksi. Valtaa on annettu pahuudelle, kun kunnioitusta ei ole. Minulle se on myös kristinopin vastaista toimintaa.

Kärsimyksestä on tehty oppimisen väylä, millä on pitkät perinteet historiassa. Usein julistettu näkemys on se, että ihminen valitsee miten suhtautua asioihin, mitä kokee ja sillä perusteella vaaditaan yksilöä vastaamaan teoistaan. Hirvittävän julmuuden edessä menetin mielenterveyteni, ja olin niin suuressa psyykkisessä puolustuksessa, ettei ajatuksen synnyttäminen onnistunut, koska mieli syöksi järjettömästi mielikuvia, eikä niitä saanut kokoon, ne hajottivat ajatukset. Tunteita hallitse kauhu ja pelko, eikä tunteiden käsittely onnistunut. Keho vääntyi kyömyyn, kuin kohtuasentoa päin, ja lopulta myös palasi kohtuasentoon romahduksessa, jossa olin taantunut sikiön tasolle. Kesti 20 vuotta, ennen kuin mieli pystyi kohtaamaan julmuuden ja loi uusia mielikuvia ahdistuksesta irti pääsemiseksi. Olisin sitä kyllä itse käsitellyt, mutta yhteisö rankaisi julmasti ja rankaisee vieläkin. 

Totuus ei ole arvossa.

Julmuus on pahuutta.

Raija