VIHAN KIERRE

Viha on syövyttävä, tappava, kiduttava ja elämää tuhoava voima. Sitä on ollut ammoisista ajoista saakka, ja sitä on tänä päivänä runsaasti. Se kestää vuosia, vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja ihmisten mielissä. Se näyttäisi olevan pahempi kuin aggressio, josta se kumpuaa, kuten tavoista ja opeistakin. Kun aggressio on äkkinäisesti syntyvä tunne, sen terve ilmiö on suuttuminen, mutta se ei näytä riittävän ihmisille, siitä kehitetään vihaa, joka ei unohdu, jolla lyödään, ja tuhotaan ihmisiä aina sotimiseen saakka.

On karmaisevaa kuulla, kuinka tänä päivänä koululaisilla on vuosikausia jatkuvaa kiusaamista. Minun aikana sellaista ei ollut kouluissa tässä määrin ja väitän, että se johtuu leikkimisen mahdollisuudesta omaehtoisesti. Vaikka oppilas muuttaisi koulua, paikkakuntaa, tai kiusaaja tekisi sen, se ei tunnu laantuvan. Ihmisen hylkimisen ja vihaamisen tunteet ovat syvemmällä. Heikko halutaan tuhota, ja liittyä vahvoihin. Se on nähtävissä eläinkunnassa lukuisissa tutkimuksissa. Mutta viimeaikaiset tutkimukset todistavat myös sen, että vaikka lapsi liittyy vahvoihin, hän puolustaa heikkoa ja kaltoin kohdeltua. Meissä on olemassa myötäelämisen tunteita, ne vain katoaa jonnekin. Helsingin sanomissa oli 11.9.2018 tiedeartikkeli, ” Jo pieni lapsi suosii vahvempaa, mutta vierastaa vääryydellä hankittua valtaa”.

Perustavanlaatuista vihan jatkumoa kannattelee epätasa-arvo.

Jokseenkin ihmisen tuhovimma on aina antiikin Kreikasta alkaen ollut puhuttu asia, hybris, joka selittää tuhovimmaa, ja se on sitä Kristinuskossa, sitä on työyhteisöissä, perheissä, ja sen lonkerot ulottuvat kaikkiin ihmissuhteisiin. Sen liittolainen on valta ja asema, jonka avulla sitä toteutetaan.

Maaret Kallio kirjoitti joku päivä sitten, artikkelin, ”Nainen on naiselle susi”, jossa hän mainitsee kateuden kääntöpuoleksi ihailun. Olemme kateellisia toiselle, koska ihailemme hänessä jotakin.

Onko vihaan ratkaisuna persoonien tutkiminen ja niihin puuttuminen, kun se näyttää olevan aina läsnä ja kaikkialla, uskon että kasvatus ja opettaminen oikealla tavalla on siihen vastaus?

Viha muuttaa muotoaan, siitä tulee salakavalaa, sillä kehitetään valtaa, ja järjestelmiä toisten alistamiseen. Olisiko meidän sukellettava enemmän arvoihin, joiden kautta sisäistäen löytäisimme pelisääntöjä, oikeuksia ja tekemisen oikeutta. Perusarvoina; hyvyys, kauneus ja totuus, ovat nekin erittäin vaikeaselkoisia, paha voi pukeutua hyväksi, totuus voi olla vallan taakse piilotettua, omien etujen kasvattamista, ja miten käy kauneudelle, se luo ihanteita, joista syntyy kateutta.

Ihanteiden ylistäminen ihmisessä näyttäisi olevan kateuden kanssakulkija. Jo Jeesuksen aikana ylentyminen Jumalan pojaksi oli raivoisan vihan aiheuttaja, sitä se oli antiikin aikana, sitä se on tänä päivänä. Onko auttanut se, että Jeesuksesta tehtiin synninkantaja ja anteeksiantaja, vai onko se lisännyt vihaa? Pääsääntöisesti kauniit puheet ja julkikuvat ovat esimerkillisiä ja kauniita tarinoita, mutta selän takana touhutaan syyllistäen ja häpäisten. Itsensä nostaminen toisen yläpuolelle nostaa halveksunnan esiin.

Jos ihmiselle ei anneta ihmisarvoa ja kunnioitusta, on turha odottaa häneltä yhteistyökykyä.

Raija

SYVÄTUNTEIDEN ILO

Syvätunteiksi luokittelen unien syntymän ja sitä kautta kehittyvän kyvyn etsiä ja löytää tai päästä siihen olotilaan, että se on mahdollista. En esimerkiksi pidä flow:ta sen ilmentymänä, kuin en myöskään lukemista ja niistä syntyviä muistikuvia. Syvätunteet syntyvät tiedostamattomasta mielen kokemuksessa.

Minulla oli nyt pari vuotta vaihe, että oli enemmän aistikuviin perustuvia pinnallisia kokemuksia arkipäivässäni. Jatkuva tapahtumien virta elämässä voi viedä pinnallisiin kokemuksiin, aistijuoksuihin, kuin myös sanakielivirtoihin. Syvät uneni katosi ja nukuin hyvin pinnallisesti, eikä kunnon rentoutumista syntynyt. Olen saanut takaisin syvät uneni, herään rentoutuneena, näen erikoisia unia, mielikuvia syntyy unen aikana. Viime yönä näin unen, että järjestimme vierailua Sauli Niinistön kanssa Putinille. Tyhjensimme yhdessä pakastinta. (kyllä me myös suudeltiin, mutta ei kerrota tätä Jennille) Nämä erikoiset unet synnyttävät iloa, koska ne useimmiten on hyvin kummallisia, hauskoja ja järjettömiä.

Mielikuvien syntymä kannattaa erotella muistikuvista, mielikuva syntyy mielestä, sen tiedostamattomasta osasta. Lukemista ei kannata arvostaa liian korkealle, vaikka ne ovat tärkeitä avustajia muistikuvien synnyttäjinä, ne voivat viedä pois syväkokemuksista. Liian tietoiseksi tuleminen ja itsensä hallitseminen ja jatkuva kontrolli voivat estää syväkokemuksia. Jo pienenä lapsena muistan sen kokemuksen, kuinka mielikuva ja syväkokemus synnyttivät tyytyväisyyden, kehollisen reaktion, jossa esimerkiksi sylki tuli suuhun, ne ovat myös kehollisen toiminnan hyviä eliksiirejä ja edesauttavat kehon toimintaa.

Sigmund Freudin näkemys tietoisesta ja tiedostamattoman olemassaolosta ihmiskuvassa on auttanut minua parhaiten ymmärtämään itseäni. Se näyttäisi olevan myös Kristinuskon ytimessä.

Raija

NAUTTIMISEN OLEELLISUUS

Olen elänyt kaksikymmentä vuotta aikaa, jolloin nautintoa ei ollut kehollisesti eikä psyykkisesti. Kun söin ruokaa, en maistanut sen makua. Olin tällöin syvässä masennuksessa. Sisäinen itse oli kuollut. Nautinnon oleellisin tekijä on itsen olemassaolo. Mielihyvää ei syntynyt, oli vain opitut tavat joita noudatettiin.

”Kroonistuva kärsimys johtuu virheestä maailmankuvassa. Kutsutaan tietämättömyydeksi tai synniksi. Ykseyden katoamista ja ristiriitaa maailman lain kanssa. Sitä ruokkii inho sitä kohtaan, mikä on muille hyväksi, ja himo sitä kohtaan, mikä pahaksi”. Tämä on Jari Sarasvuon sanomaa, kopioin Johanna Kukan twiitistä. Arvostan suuresti Jaria, sillä hän on symbolien ilotulittaja, mikä laittaa ihmiset ajattelemaan.

Jos ykseys on maailman laki ja sen voima on joukkovallassa, se tuhoaa yksilöä ottamalla oikeudet maailmankuvaan yksilöllisesti.

Kun alle kolmen vuoden iässä itseä ei vielä ole psykologisesti, ei myöskään nautintoa ole, ei lasta voi syyttää itsekkääksi nauttijaksi.  Ihmiskuvalla on tuhottu ihmisen sisäisen minuuden edellytykset kokea. On epälookista väittää, että lapsi on narsistinen ja itsekäs nautiskelija, kun hänellä ei ole vielä itseä. Kun itse puuttuu, nautintoa ei ole.

Kasvatustieteestä muistan maailmankuvan tarkoittavan ihmisen todellisuutta. Ihmisen todellisuuden sekä ihmisen kokevan totuuden ja itsen olemassaolon tärkeimpiä vaikutuksia on kokemuksessa syntyvä ilo ja mielihyvä. Jos niitä ei synny, alkaa masennus ja ihminen joutuu elämään kehoaistimusten varassa ilman sisäisiä tuntemuksia, kokemuksista syntyviä tunteita. Ihminen voi kuolla tähän mielihyvän puutteeseen, kuten dementiaan. Kokemuksesta tiedän, etteivät myöskään kehoaistimukset tuo nautintoa, ellei oma sisäinen kokemus ole yhdistynyt niihin, oma tahto ja halu. Mielihyvä voi aktivoitua ulkoisista ärsykkeistä, kuten musiikki, sanat, kuvat, mutta sen syntymä on itsestä tulevaa. Mielihyvän puute on liiallisesta ulkoisen ohjauksesta syntyvä ongelma, harvemmin fyysinen sairaus.

Ihmisen todellisuus maailmankuvaan syntyy psyykkisten prosessien kautta, psyykkinen todellisuus, ja ulkoisen havaitsemisen todellisuus havainnoista sisäisesti ja ulkoisesti, jotka voivat olla ristiriidassa, mutta silti psyyken todellisuutta on kunnioitettava, vaikka se ei aina ole totuus. Psyykkisen todellisuuden ytimessä on ilo ja mielihyvä, mielikuvan syntymässä aistimuksessa, ja se on tunnustettava ihmisyyden arvoksi ja elämän ehdoksi.

Jos ja kun masennuksen syntyminen on fyysisen puolustuksen tulosta (psyykkinenkin voi tuoda masennuksen, mutta se on erilainen, ja sitä pitää lähestyä eri tavalla), on kyllä aika outoa, jos se katsotaan ikään kuin terveyden takaajaksi ja henkisen kasvamisen takuuksi. Ikään kuin väkivalta hyväksytään ja annetaan sille vallan oikeutus joukkovoimalla, minä kutsuisin sitä alistamiseksi, jossa yksilön oikeudet tuhotaan ja kunnioitusta ei ole, eikä yksilö voi kokea mielihyvää ja iloa. Fyysinen puolustus on myös syntymässä syntyvää. Kun ajattelen itseäni, se on ainakin auttanut selviämään masennuksesta, mutta hoitoa on annettu psyykkiseen masennukseen tai ainakin yritetty, siksi en saanut siitä apua.

Maailmankuva on kiistanalainen käsite. Vallan antaminen joukolle tai yksilöille toiseen nähden on heikon sosiaalisen kehityksen tulos ja ilmentää vääristynyttä valtaa. Minut on kasvatettu muistamaan erityisesti ensimmäinen käsky.  Kuunteleminen ja toisen ihmisen näkeminen sellaisena kuin hän on, estää vallan väärin käyttöä. Ihmisen vääristynyt valta ei tuota oikeudenmukaisuutta, enemmänkin syyllisyyttä asioihin, joihin ihmisen ei pidä olla syyllinen. Ihmisellä on oikeus elämään, oikeudenmukaisuus kasvaa inhimillisestä kohtelusta.

Raija

Ilkka Niiniluodon mukaan henkilön maailmankuvalla tarkoitetaan henkilön hyväksymien, todellisuutta koskevien käsitysten joukkoa. Nämä käsitykset tyypillisesti koskevat sitä, millaisista olioista tai aineksista todellisuus muodostuu, miten todellisuus on syntynyt ja kehittynyt ja millaisia säännönmukaisuuksia ja lakeja siinä vallitsee.

Tarja Kallio-Tammisen mukaan maailmankuva tai todellisuuskäsitys sisältää perustavat käsitykset todellisuuden luonteesta sekä tiedosta. Todellisuuskäsitys on yksilön käsitys siitä, millaisessa ympäristössä hän elää ja mitä siinä on mahdollista tehdä. Laajimpana taustakäsityksenä todellisuuskäsitys läpäisee koko kulttuurin ja jättää jälkensä sen eri osa-alueita.

Erkki Hartikaisen mielestä todellisuuskäsitys on parempi sana kuin maailmankuva tai maailmankatsomus. Sana 'maailma' viittaa Hartikaisen mukaan maakeskeisyyteen ja 'kuva' näköaistikeskeisyyteen. Inhimillisten käsitysten kokonaisuus muodostaa todellisuuskäsityksen^. Käsitykset todellisuudesta ovat karkeistuksia ja usein virheellisiä. Koska elämä on todellisuuden osa, elämänkatsomus eli elämänkäsitys on osa todellisuuskäsitystä.

Lainaukset Wikipediasta.

OLE(TKO) OMA ITSESI

Tuo on tuttu lause meille, ole oma itsesi, kyllä kaikki järjestyy. On inhimillistä, että me käytämme yleisiä lauseita, mutta vielä inhimillisempää olisi, jos kohtaisimme yksilöitä omine persoonallisuuksineen, ja toisimme tilanteisiin yksilöllisen näkökulman. Mitä itsessäsi juuri nyt näkyy?

Entä jos itsen kadottaa? Psykologisesti ihmisen itsen katsotaan syntyvän noin 2 – 5 vuoden iässä, jolloin oma tahto ja halu ilmenevät. Kulttuurisesti itsen näkemykset ovat uskonnollisesti itsekkyyden painottamia, ja ihmiskuva on negatiivinen. Vallan näkökulmasta itsen kuva on mieskulttuurin tuottamaa. Minulle itsen olemassaolo ei ole itsestään selvää. Olen sen menettänyt.

Itseni menettäminen tapahtui kuudentoista ikävuoden alussa, kun minulta riistettiin itsemääräämisoikeus. Psyykeni puolustus murskaantui, kun näkemyksiäni ei otettu huomioon. Jäljelle jäi vain fyysinen puolustus, jolloin kehonkuva muuttui, minussa oli enää motorisesti suurten lihasten toimintaa. Kehonkuvani muuttui pienestä suureen. Tätä kuvaan kirjassani Kuoleman kädet. Olin vain juoksija kiitoradalla, kömpelö kompuroija, joka ei pysynyt ryhdissä kehon suhteen, heilahteli sinne tänne. Taannuin kolmevuotiaan tasolle, ja sekös oli ihmisistä hauskaa.

Minulla ei ollut heikko minä, itsetuntoni oli hyvä. Mutta ehkä juuri siksi kieltäydyin hyväksymästä vallitsevaa tilannetta. En voi kutsua sitä oman tahdon valinnaksi, sillä fyysinen puolustusmekanismi aivoissa pysäytti tahtotilan. Vain pienen ajan psyykeni sai voimaa ensirakkauden voiman turvin toivossa eläen. Aivoni olivat kuin jauhelihaa. Minä olin nähnyt kotona eläinten parissa reaalimaailmaa, väkivalta ei ollut uutta. En ollut herkkäsielu, joka ei kestänyt todellisuutta. Mutta en saanut puhua siitä todellisuudesta, minut suljettiin yhteisöstä. Olemattomuuteni ja itseni menetys syntyi vallan väärin käytöstä.

Aivot alkoivat tuntua lihamöykyltä, kun niistä katosi aktiivisuus. Ja kolmenkymmenen vuoden kuluttua tuo lihasmöykky oli muuttunut lyijymöykyksi, johon ei saanut yhteyttä, ulos ei tullut tavaraa, eikä sisään saanut mitään. Ja masennus oli valmis. Oli vain kuljettava kehoaistimusten varassa. Sielu oli kuollut, tuo sielu, jonka uskon syvätunteiden tyyssijaksi, josta mielestäni Raamatussa puhutaan.

Jälleen on elämässä tilanne, jossa puhumistani yritetään estää ja rangaistaan siitä. Nyt itseäni en menetä, mutta surua se tuo puseroon, toivottavasti ei masennusta. En pidä itseyden olemassaoloa aina mahdollisena, se on voinut olla, mutta se voidaan tuhota koska tahansa. Mieli, kieli ja sielu voidaan tuhota, ja jäljelle jää tyhjyys. Miesmaailman tiede on luonut teoriat minuudesta vallan kautta, kun sitä on heillä ollut, ja tuet ympäröivästä yhteiskunnasta. Ilman vallan oikeutta olevien ihmisten maailmasta asia näkyy toisin. Todistuuko toisen tulkinnassa vain oman minän kuvat?

Mitä tapahtuu kun menettää nauttimisen tunteen, mitä se on kun vapaa valinta vie vapauden. Siitä seuraavissa blogeissa.

Raija

MENNEISYYDEN VARJOT

Moni sanoo, ettei menneisyydessä pidä elää. Minusta se on kevyesti sanottu, ei se ole menneisyydessä elämistä, jos muistaa menneisyytensä. Kun tutkin omaa menneisyyttäni, siellä on monia vaiheita, ja niissä on erityispiirteitä, jotka on pitänyt huomioida, tai olisi pitänyt huomioida paremmin. Miten menneisyyden edes voi unohtaa, jos se tuodaan usein esiin. Esiin tuominen ei tarkoita sitä, että sanallisesti julkistetaan asia, se voi esimerkiksi tulla esiin huonona kohteluna. Kun on kerran kohdeltu huonosti, sitä ei muuteta, vaikka mitään perusteita huonoon kohteluun ei ole olemassa, ovat vain ikävät asenteet. Paha kello kauas kuuluu.

Tulevaisuuden rakentaminen on vaikeaa, jos kokemukset vievät luottamuksen, kuinka voi luottaa ihmiseen, joka iskee koko ajan kirveellä. Miten saadaan ihmiset muuttamaan asenteitaan? Se lienee elämän vaikeimpia asioita, miten suhtautua toiseen ihmiseen, annanko hänelle saman arvon kuin itselleni. Kun luottamus on koko ajan vaakalaudalla, ihmisen voimavarat menevät itsesuojeluun, selviytymiseen iskuista. Tulevaisuutta ei uskalla rakentaa, koska koko ajan edessä vaanivat rankat rangaistukset. Eivät ne rangaistukset ole vain uhkia ja pelkoja, ne todentuvat käytännössä.

Menneisyytensä kohtaaminen voi olla vaikeaa. Kun jouduin rikoksen kohteeksi, yhteisö leimasi minut valehtelijaksi, ja rankaisi julmasti, jos puhuin asiasta, häpäisemällä minut. Niinpä mieleni suojautui ja vei koko asian muistista pois ja pääsin kohtaamaan asian vasta sitten kun minulla oli riittävän turvallinen ympäristö, joka ei rangaissut puhumisesta. Siihen kului vähän yli kaksikymmentä vuotta.  Mielen ja muistin aukaiseminen ei ollut helppoa. Ikään kuin kasaan kutistettu mieli alkoi hajota ja särkyä avautuessaan. Reagoin rajusti kun minua estettiin puhumasta, pakotettiin johonkin, tai vähäteltiin asiaani.

Minulla oli kuitenkin menneisyydessä myös positiiviset kokemukset. Ne kantoivat yli rajun kokemuksen, ja pitivät yllä sitä totuutta, jonka olin kokenut. Pakottaminen työnantajan määräämään koulutukseen ja kirjoituksieni hylkääminen veivät minut psykoosiin. Sisäinen lapseni eheytti minua kirjoittamisen kautta.

Menneisyydessä voi olla sekä positiivisia kokemuksia että negatiivisia. Minusta näyttää sitä, että yksilö itse kykenee parhaiten kohtaamaan sen, mutta jos asenteet yksilöä kohtaan on säännöllisesti tyrmääviä, hän voi jäädä loukkuun menneisyyteen. Itseäni yhteisö murskasi koko ajan, se oli hallinnollisesti ylhäältä johdettua. Yhteisö yritti estää opiskeluani monta kertaa, sillä tyhmän ei kuvitella osaavan oppia, menneisyyttäni murskattiin mitätöimällä, ja olin kuin asenteiden vanki, joka alistettiin joukkovallan alle.

Häpeä ja rankaisut ovat pahimpia menneisyyden ja muistin estoja. Häpeä on normaali suoja ihmiselle, mutta jos sillä peitetään totuutta, se tuhoaa ihmistä. Jos ihminen on kokenut rajun väkivallan, hänen on melkein mahdoton selviytyä. Ei normaalit moitteet ja paljastumiset ihmistä tuhoa.

Menneisyyden kohtaaminen ja muistin palautuminen on parasta kehitystä ihmiselle. Se rakentaa kokonaisuuden minuuteen, tuo luovuuden takaisin, tarkentaa muistista eri vivahteet, tuo miellyttävän minuuden käyttäytymiseen, inhimillisen otteen ja parantaa ihmissuhteita. Se antaa mahdollisuuden nähdä tulevaisuuden valoisana.

Raija

VÄÄRÄT TUNTEET

Maria Veitolan ja Sara Siepin haastattelu EVS ohjelmassa on nostanut hälyn sosiaalisessa mediassa. Voiko tunteet olla vääriä? Ei voi, tunteet ovat aina oikein, ne syntyvät jostakin. Jos on sovittu jotkin pelisäännöt, on sovittu kysymykset etukäteen, ja ne muuttuvat, on petetty luottamus, on horjutettu haastateltavan luottamusta itseensä. Sopimus on aina sopimus, sitä noudatetaan. Pelisäännöt ovat sitä varten, että niitä noudatetaan, muuten ajaudumme mielivaltaan, jossa pelejä pelataan ilman minkäänlaisia sääntöjä. Joskus, tosin perin harvoin, tunteet syntyvät siitä, että ne ovat ristiriidassa yksilön omiin ihanteisiin nähden, kuten esim. lasta lyödään ja yksilö ei pysty hyväksymään sitä. On tuhansia eri syitä, josta tunteet voivat nousta pintaan.

Viimeksi loukkaannuin siitä, että muistojani ei pidetty tosina, vaan fiktiona, ja ne haluttiin kumota ja kieltää.  Tässä rikottiin pelisääntöjä ihmisen oikeudesta itseilmaisuun. Koska loukkaantumiseni oli syvä ja raju, taustalla oli tapahtuma, joka sattui verisesti. Kun jouduin raiskauksen uhriksi, minua ei uskottu, sitä sanottiin mielikuvitukseksi. Pelisääntöjä ja sopimuksia ei tule rikkoa, on olemassa ihmisoikeudet, joita on noudatettava, on sopimukset palkanmaksusta, jota tulee noudattaa. Kun rikomme sovittuja sääntöjä, emme voi luottaa toisiimme, turvallisuus järkkyy ja mielemme reagoi.

Yksi sosiaalisten opintojen tärkeimmistä opeista oli se, kuinka kohtelen toista ihmistä, ovatko hänelle samat pelisäännöt kuin itselleni. Kun muistojeni todenperäisyyttä epäiltiin, taas kerran hämmästyin siitä, kuinka toiselle ihmiselle onkin erilaiset säännöt kuin itselle. Henkilö, joka lähti tukemaan loukkaajaa, oli itse kokenut nuoruudessa rajun loukkaamisen, ja hänen totuutensa oli hylätty vanhemman toimesta, ja kuinka monta kertaa hän kertoi minulle loukkaantumisestaan, ja syvästä viillosta sieluun. Mutta nyt kun sama tapahtui minulle, se olikin väärä loukkaantuminen. Kun kysymys on jo kuusikymppisestä ihmisestä, jotakin olisi luullut opittavan. Kaikkein tärkein asia sopimusten rikkomisesta, periaatteiden noudattamattomuudessa, on toisen arvostus, jos arvostusta ei ole, on helppo loukata toista, jättää huomiotta.

Joskus on tietenkin inhimillistä, että olemme ymmärtäneet väärin, puhuneet epäselvästi, sopineet hatarasti, mutta aikuisuudessa pitää pyrkiä selkeisiin sääntöihin ja kunnioitukseen, se on vähintä.

Raija

ERÄS CASE

Joku aika sitten laitoin kyselyn twitteriin, mistä vaalikeskusteluissa pitäisi puhua, vaihtoehtona, valtion talous, naisen asema, kansallissosialismi, kirkon asema. Ylivoimaisesti voiton vei valtion talous. Olemmeko oppineet vasta laskutaidon, ideologiat on liian vaikeita käsittää. Uskon, että nuoriso ymmärtää paremmin niitä, sillä koulutus on mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin, vai onko? Onko sittenkin niin, että emme ymmärrä asioita, ennen kuin kohtaamme ne omassa todellisuudessa? Omasta kokemuksesta voi sanoa, että kokemukset ovat opettaneet enemmän kuin teoriat, mutta en olisi ymmärtänyt kokemuksia, ellei niihin olisi ollut teorioita. Vain joku aika sitten eräs ystäväni sanoi, ettei hän voi uskoa muuhun kuin omaan kokemukseen, koska hänen mielestään tiede oli vain jonkun keksimää.

Miksi emme pääse eteenpäin? Miksi emme ole oppineet? Tai ehkä me olemme hieman oppineet. Opettaminen ja kasvattaminen täytyy olla tietoista. Meillä on yhä kasvatus- ja oppimisnäkemys, mikä tulee paljon itäisestä naapuristamme, joka perustuu fyysiseen vahvuuteen ja keholliseen kilpailuun. Henkinen kehitys, tietoiseksi tuleminen ei ole suuren populaation vahvuus, ja juuri sitä vallanpitäjät ja politiikka käyttävät hyväkseen, vahvan, omistamisen ja vallan asemaa.

Yksi tämän näkemysten syntymiseen vaikuttava tekijä on juuri aistillisuuteen ja mieltymyksiin rakentuva tulkinta tapahtumista, näkemyksen vallan ottamisessa, se rakentaa päätöksen, jossa valtaa käytetään. Ikään kuin olemme aistimustemme vankeja, jotka kuljettavat näkemyksiä kuin pintaa pitkin, sillä ne eivät syvene mietintään, mikä tavoittaisi syvemmät arvot. Joku aika sitten kirjoitin ryhmästä, jossa muistelin ryhmässä tapahtuneita asioita. Joku suuttui, että muistoni ovat vääriä, ja ovat vain mielikuvitusta, fiktiota, johon ei voi uskoa, ja lisäksi hän ilmoitti, että ne loukkaavat hänen muistojaan, kun ovat erilaisia.

Seuraavaksi ryhmä päätti, että on sopimatonta tuoda muistojani esiin ryhmässä. Minut suljettiin ryhmästä ja lähdinkin siitä, koska koin syvää loukkausta ihmisoikeuksiani kohtaan, itseilmaisuvapauttani kohtaan. Ryhmän jäsenet menivät tukemaan tuomitsijaa, joka ilmoitti muistoni fiktioksi. Lopuksi ryhmän johtaja ilmoitti, että hän kärsii syyllisyyttä, kun on perustanut ryhmän, ja mahdollistanut, että minä olen voinut tuoda esiin muistoni.

Heikossa asioiden käsittelyissä käy juuri näin, kun syyllisyys tulee teoista, käperrytään omiin syyllisyyksiin, eikä osata nähdä sitä, että on olemassa jotkin pelisäännöt, mitä ovat meidän ihmisyyden oikeudet. Ryhmä menee syyllistäjän puolelle, vahvemman ja valtaapitävän. Edes anteeksipyyntöä en vaatinut ryhmältä, sillä se on joillekin liikaa. Olin vain odottanut, että jo kymmeniä vuosia vanhat kokemukset olisivat olleet niin kaukana, että niitä olisi voitu kokea ja katsoa. Mutta henkilö, joka leimasi muistoni fiktioksi, oli jo vuosia ilmaissut näkemyksiäni vääriksi, ettei sekään yllättänyt.  Tunteet aina jonkin verran tuovat esiin puolustusreaktiona asian kieltämistä, mutta jossain vaiheessa järki tulee esiin, ja ymmärretään perusasiat. Kun kysymys on vain valtataistelusta, yksilöitä alistetaan oman tahdon alle ja tilalle jää vain viha ja tuomitseminen.

Raija