TURKAN AIKAKAUSI

Jouko Turkka oli aikakautemme vieras, joka opetti kehotunteiden vahvan vaikutuksen ihmismieleen.  Keho ja tunteet olivat yhtä. Nuo kehotunteet, joista opetetaan jo lukion psykologian kirjoissa, on varteenotettava kehityksen pylväs matkalla ihmisyyden analyysejä. Turkan aikana tunteet nostettiin ihon pinnalle kukoistamaan yli äyräiden. Lapsella tämä on aika yleistä, ei ehkä niin vahvana, kuin Turkka esitti. On tutkittu, että liian neutraali kasvojen ilme pelottaa ihmistä enemmän kuin jos voi lukea aikeita ja elkeitä kasvoilta. Epäilen, että ihminen voi erehtyä toista arvioidessaan, ja parempi on oppia itse sanoittamaan tunteet, että mahdollisesti löytää syyt niiden takaa. Tunnekieli ei ole helppoa.

Koska itse olen kokenut nuo kehotunteet psyykkisessä puolustuksessa kehon yliaktiivisuutena, katselen näitä tunteita ikään kuin vieraana oliona ihmisyydessä. Ensimmäisessä kirjassani käytän näistä nimitystä ruumisolento. Se on kuin vieras, joka saapuu vuokralle kehoon ja muuttaa sen ruumiiksi, joka vääjäämättä etenee kohti tunteettomuutta, tyhmyyttä ja konemaista suhdetta näkemyksiin tuottavana elementtinä ja kehojännitteitä.

Jokseenkin olen tullut myös siihen tulokseen, että kehotunteiden taustalta löytyy myös negatiiviset tunteet viha, pelko ja kauhu. Pidän hyvänä kehityksenä sitä, että syvätunteet, jotka saavat alkunsa lapsuudessa, saisivat sijan ihmisen kehityksessä. Siellä on aidot ihastumisen kokemukset, jotka johtavat kohti pyrkimystä hyvyyteen. 

Itsensä menettäminen synnyttää kuin erillisiä ruumiinosia, erillisiä toimintoja, tunteet menetetään ja ruumis ottaa toimintojen johdon.  Jo yksistään tunne-elämän aktivaatio on tärkeää terveydelle eri ruumiin toiminnossa synnyttäen rauhas- ja hormonitoimintaa, mikä on tärkeää aineenvaihdunnassa. Liiallisuus kaikessa on liiallista, myös kehon toiminnoissa.

Voisi suorastaan sanoa, että nykyinen kulttuuri on vihan kulttuuria. Sen voisi sanoa jopa enemmän esiintyvän miessukupuolessa. Jouko Turkka oli jatkuvasti vihainen puhuessaan. Viha synnyttää väkivaltaa ihmisyyttä kohtaan, mikä vie psyykkisen puolustuksen kautta liiallisuuteen kehossa. Tervettä suuttumista ei tule sekoittaa vihaan. Sanakieli on väline aktivoida aivotoiminnan kautta hyvää kehokulttuuria. Mutta valitettavasti uskonnot ovat luoneet sanakulttuurista toistoa, mikä ei ole sanakulttuurin tarkoitus, vaan pitää ihmistä henkisenä olentona.

Jos ihmisen elimistö nähdään ainoastaan kehon tuotantoa tuottavana elimistötoimintana jättäen tunteet pois kokonaisuudesta, on elimistön toiminta vajaata. Uskon, että jopa hedelmällisyys naisessa syntyy tasapainoisten tunteiden tuloksena.

Koko ihmiskunnan kehitystä tarkasteltaessa voi sanoa, että olemme vasta vihakulttuurissa. Rakkaus ei ole saanut sijaa ihmisten välillä.

Turkan kautta katsoessa tulee väkisin mieleen liiallisuus kehon palvonnassa, urheilun ja kehoviestinnän äärimmilleen viritetty ansa. Särkän elokuva-aikaa nähdessä ei ruumiin ”horkkaesiintymistä” ollut. Särkän aikana kuitenkin erehdyttiin palvomaan yläluokkaa, kuvaten vain heitä, joilla viestintä oli sanakielen kautta syntyvää, ja miellyttävää katsella, kun ruumiin ärsykkeet eivät tulleet silmille. Tuo ruumiskeskeisyys on suomalaista kulttuuria, sitä ei näe muualla maailmassa tehdyissä elokuvissa juuri lainkaan.

Syvätunteet ovat miellyttävää kokemusta. Ne ovat hallittavissa ja analysoitavissa selkeiksi johdattaen meitä itsetutkiskeluun. Kehoa ei tarvitse kieltää, se voi aistillisuudessaan olla iloa ja miellyttävää kokemusta, mutta liiallisesti viritettynä se vie meidät negatiivisiin kehotunteisiin ja itsekkyyteen, jossa näkee maailman itsensä läpi, ja vaatii samanlaisuutta.

Naisiin kohdistuva viha on jäännettä kehon liiallisuudesta, josta miehet kärsivät ja mikä estää hyvää kehitystä. Onko maailman historia vasta sittenkin mieskulttuuria? Ei tunteiden huomioiminen vie pois meitä hyvästä kehityksestä, se tuo rauhaa ja miellyttävyyttä, kun sen ohjaus on viisasta. Väärin ohjattuna tunteet nousevat kiihkoon ja tuhoavat kehityksen.

Raija

MYÖNTEISYYS

Istahdin kauppareissulla torikauppiaan myyntipöydän viereen ja tilasin lätyn hillolla. Pitää kai se nyt ihmisen kerran vuodessa lätty syödä. Kahvin tinkasin kaupan päälle, kun ei sitä toista euroa sattunut olemaan taskussa. Lätty oli mitä makoisin kokemus makunystyröihin, aivan hiukkasen lisättyä kanelia taikinaan, mikä jätti mukavan makuelämyksen. Ja isäntäkin oli ihan mukiin menevä.

Aikansa siinä rupateltuamme, hän kertoi kuinka oli viimeisen vuoden aikana saattanut hautaan sekä vaimon että sisaren, kun syöpä oli vienyt molemmat ja ollut heidän tukena viimeiset kuukaudet. Loppupäätelmänä totesimme, ettei tuo elämä tunne johdonmukaisuutta kärsimyksen saralla. Hyvin ja terveellisesti elämänsä elänyt voi sairastua syöpään mutta kulkurin raitilla lauluja laulellut säästyy siltä vaivalta, jos moni muu vaiva on repussa taakkana.

Mietin tuota myönteisyyttä, mitä se oikeastaan on. Pääsääntöisesti ihmiset ovat kohteliaita, se on käytöstapa, mutta mitä on myönteisyyden henki. Onko se myönteisiä ajatuksia itsestä ja toisesta? Jotensakin liitän tuohon myönteisyyden olotilaan vapauden, vapauden iloita ja nauttia elämästä. Jarruttaako sitten kielteiset kokemukset myönteisyyden syntyä? Näin uskoin ainakin kymmenisen vuotta takaperin. Hoidin yksilöllisesti esikouluikäistä, kahden alkoholistin lasta. Lapsi oli kokenut julmaa väkivaltaa. Halusin antaa hänelle positiivisia kokemuksia ja vein hänet erilaisiin paikkoihin, jossa olin vain häntä varten ja teimme yhdessä positiivista. Mutta mitä teki kasvattajakaarti. Nousi minua vastaan, että lellin lasta piloille. Jaksoin puoli vuotta, enkä saanut tukea mistään. Jätin työpaikan.

Jokseenkin ajattelen, että myönteisyys tarkoittaa myönteisiä kokemuksia, ja niistä tulevaa voimaa. Ihminen voi puhua kuin Runeberg, mutta teot voivat olla toista maata, se on valheellista. Nämä on vaikeimmin tunnistettavia, huomata tekojen ja sanojen ristiriita. Pääsääntöisesti ihmiset uskovat puhuttuun kieleen. Myönteisyydessä on hyväksyntää ja eläytymistä. Masennuksessa yksilö on kuin liejussa kaivon pohjalla ja ei pääse sieltä ylös. Tällöin olen todennut uusien mielikuvien virkistävän, sekä itse luotuina, että ulkopuolella nähtyinä. Masentuneet ovat toisaalta hyvin realistisia, mutta joskus raja tulee vastaan ja haluaa kuulla/nähdä vain kaunista. Yhdessä parisuhteessa kumppanini oli todellisuuden kieltäjä ja puhui vain kauniita, tällöin tarvitsin myös itse kauniit tarinat.

Liiallinen myönteisyys vaurioittaa ja ahdistaa ihmistä, joka rakastaa totuutta, sellainen myönteisyys, mikä vain maalailee kauniita tarinoita, kuvailee hillittömästi, eikä kosketa todellista elämää, sitä mitä tapahtuu.  Eräs opettajani sanoi, että on tarinan kertojia ja totuuden poissulkijoita. Niiden käsissä elämä luisuu kuin saippua kädestä. Kun oppimisessa luodaan uusia kuvia kehitykseen, silloin taustalla on perustavanlaatuiset ihmisen tarpeet, mikä on lihaa ja verta, tällöin pyritään tavoitteen kautta parantamaan toimintaa ja asiaa keinoja kehittämällä tai välinettä uusimalla.

Raija

MASENNUS, PSYYKEN KIPU

Luin muutama vuosi sitten psykoanalyytikko Jorma Myllärniemen kirjan, ”Masennus, psyyken kipu”. En paljonkaan muista tuosta opuksesta, ja hyvä niin, mutta sen muistan, että siinä oli paljon viisaita ajatuksia. Hyvä siksi, että nyt voin tarkastella omia näkemyksiä masennuksen synnystä, kun olen siihen itse sairastunut parikymmentä vuotta sitten.

Psyyken toiminta on monimutkaista ja siihen vaikuttaa monet tekijät.

Facebook ystäväni kehitteli kysymyksen, onko vahvuus linkittynyt vahvasti itsekkyyteen. Minä heittäisin romukoppaan koko itsekkyys käsitteen, sillä jo tutkimuksellisesti on saatu selville että vain erittäin harva ihminen kykenee toimimaan vastoin yhteisön käsityksiä. Toisaalta ihmisellä voi olla vahvuutta minuudessaan joissakin osissa, mutta joku osa voi heikosti, kieli voi olla vahvaa, mutta tunteet heikentyneet. Esim. Freud oli sitä mieltä, että ihmisellä voi olla hyvä itsetunto, mutta voi silti psyykkisesti romahtaa tai sairastua. Olen Freudin kanssa samaa mieltä. Itselläni on vahva itsetunto, näen itsessäni heikkoudet ja vahvuudet. Mutta psyykeni on romahtanut, eli masennus on jymähtänyt aivoihin tehden niistä lyijyn raskaat, johon ei ole saanut yhteyttä. Ottakaa käsiinne aivomassaa, sen löysyys ja paino valahtavat kuin sammakonkutu käsistä.

Minulle masennus tarkoittaa sitä, että aivot ovat lakanneet toimimasta. Ne ovat olleet kuin kuollut raskas lihamöykky, jossa ei ole ollut toimintaa. Minän toimintaan tarvitaan aktivaatiota. Se syntyy useista tekijöistä, kuten liikunta, mutta psyyken lakien mukaan siellä on alkuperäisesti ihanteita, joihin yksilö pyrkii. Mutta minuuteni ei voinut pyrkiä ihanteisiin, koska yhteisö vaiensi ja esti toimintaani. Se, että olin romahtanut psyykestäni, toi minulle mielenterveyshäiriö nimikkeen ja sitä myötä yhteisön jäsenille asenteen, arvoton. Vain ainoastaan yksityiselämässä saatoin toteuttaa unelmiani, perhe ja lapset. Opiskelu on ollut minulle iloa antavaa, jota olen harrastanut kaiken aikaa. Työ oli minulle kuitenkin vahvin identiteettini määrittäjä, ja kun siellä ei saanut toteuttaa itseään, se lamaannutti aivot.

Mikä piti minua hereillä syvästä epätoivosta riippumatta? Se oli aggressio. Mieli toimi taustalla kaikesta huolimatta, vaikka minuus ei saanut toimia. Juuri minuudessa oli syvälle uinunut ihanne ja tavoite ihmisoikeuksista, jossa jokaiselle suodaan tila olla ja toimia sekä pyrkiä toiminnan kautta tavoitteisiin, jotka minun työssäni olivat ihmisoikeuksia, lasten oppimista ja oikeutta inhimilliseen kohteluun. Mutta työssä ne eivät olleet arvoja, joihin pyrittiin.

Valitettavasti voin vain sanoa, että Suomessa ihmisoikeutensa menettänyt ei saa tukea, kun yhteisö vaientaa. Mitkään viralliset tahot eivät lähde puolustamaan tällaista yksilöä, hänet vaietaan kuoliaaksi. Yleinen näkemys on se, että ihminen käyttäytyy jotenkin kurjasti, että yhteisö rankaisisi oikeudenmukaisesti. Valitettavasti se ei pidä paikkaansa. Yksilö voi käyttäytyä fiksusti, mutta yhteisön jäsenten kateus ajaa murjomaan. Itseäni kohtaan ehkä kaikkein vahvin kateuden aiheuttaja oli iloni ja innostukseni, joka kirvoitti uuden oppimiseen, iloitsin vapaudesta, joka minulle tuli kauhukauden jälkeen, jossa olin vankina ilman mitään oikeuksia. Tiedän, että käyttäydyin hyvin työpaikalla, joskin kiusaamisissa suutuin ja silloin olin tulta ja tappuraa. Ihmiset pitivät minusta ja tulin heidän kanssaan toimeen. Mutta johtavat hallitsijat veivät eteenpäin asenteina leimaa, jonka olivat antaneet minulle. Masentamisesta huolimatta pyrin hyvään ihmiskohteluun, mutta se ei ollut yhteisön tavoite ja sain tuta sen rangaistuksina.

Raija

MIELENTERVEYDESTÄ

Aamulehti kirjoitti 28.7.2016 mielenterveyden ja terrorismin yhteydestä. Mielestäni mielenterveyttä on yhtä vaikeaa määritellä kuin terveyttä. Jokseenkin on niin, että mielenterveys terminä on psykologisoitunut niin tavan tallaajan kuin ammattilaisenkin käsissä enemmän järjettömäksi luuloksi kuin johdonmukaiseksi ja riittäväksi todisteeksi todellisesta mielenterveyshäiriöstä. Mielenterveyden ja/tai hulluuden määrittelynä terrorismi tuntuu saavan kasvot, mikä ei ole itsestään selvyys, mitä Aamulehti pääkirjoituksessaan käsittelee.

Arjessa olen havainnoinut, että mielenterveysongelmaiseksi määritellään henkilö, joka ei kestä väkivaltaa ja kiusaamista ja reagoi tähän levottomuutena, joskus jopa aggressiivisesti suuttumalla. Aamulehden artikkeli ikään kuin valottaa, että terrorismi olisi mielenterveyshäiriön synnyttämää. Tähän kannattaa suhtautua kriittisesti.  ”Taustalla voi olla myös mielenterveydellinen ongelma tai persoonallisuushäiriö, johon väkivaltaiset vaikuttimet sekoittuvat”, siteeraus, Aamulehti.

On ratkaisevaa miettiä, onko mielenterveyden ongelmat syy vai seuraus.  On ratkaisevaa mitä ajattelet toisesta, jos hän on vetäytynyt pelaamaan pasianssia kiusaamisen estämiseksi, omaan hiljaisuuteensa. Kerääkö hän voimia, harjoittelee keskittymistä, vai pakeneeko hän kurjaa syyttelyä? Analysoitko hänet tyhmäksi vai ihmiseksi, jolla on luonnolliset psyyken suojautumismekanismit tasapainon saavuttamiseksi?

Esimerkkinä käy hyvin ahneus. On lähimmäisen valintakysymys, valitseeko hän ahneuden kriteeriksi syyllistämisen ja leimaamisen vai ymmärtämisen. Ahneeksi voi kehittyä oman tahdon liiallisuudessa, mutta myös menettämisen kautta, jolloin pyrkii suojaamaan itseä, ettei oteta kaikkea pois aina ihmisyydestä alkaen, mikä sitten lopulta johtaa liialliseen omistamishaluun ja ahneuteen itseä puolustaessa. Yhteisön sosiaalisuus ja valta ovat vaarallisia elementtejä, yksilöltä voidaan ottaa kaikki pois, ei ole mielipideoikeutta, ei omaisuutta, ja leipäkin viedään suusta.

Kun yhteisö hallitsi asenteillaan ja vallallaan minua ”vajaaälyisenä” uskoen vian olevan päässä, raiskauksen murtaessa mielenterveyteni, luovuin kaikesta jatkuvien epäilyjen saatossa, lopulta menetin kehonkuvani. En näe mitään armottomampaa kuin yhteisövalta. Ihminen leimataan narsistiksi, jos hän uskaltaa kerran vuodessa lausua oman mielipiteensä. Vainottu häiritsee erilaisella näkemyksellä omahyväistä virheetöntä ihmisjoukkoa, ja suuri joukko psykologeja on mittaamassa uhrin persoonasta vikaa, ja kaikistahan niitä löytyy, kun tarkkoja ollaan.

Kristinuskon käsitys viattomasta ja synnittömästä, on eri asia kuin pitää ihmistä jokaiseen asiaan vastuullisena ja syyllisenä, koska vastuut eivät ole itsestään selviä asioita. Joskus vaan on niin, että ihminen luovuttaa, koska ei kestä sadistista kidutusta, jonka sosiaaliset vallan elementit luovat. Mieluummin luovuttaa saadakseen edes vähän inhimillisyyttä elämään, kun vainomaiset sosiaaliset kontrollit vievät kaikki oikeudet ihmisyyteen ja itsemääräytymiseen.

Itsenäisen ihmisen, aikuisen hallintaan ja alistamiseen pyrkivässä katsantokannassa päädymme pahuuden ytimeen, jossa ihmisen vallalla tuhotaan toinen.

Raija

ENNAKKOLUULOJEN LUVATTU MAA

Onko ihmisen ajattelua muokattava, kehitettävä ja/tai muutettava? Eikö havaitseminen olekaan totuutta? Kyllä ja ei. Ihmisessä pitäisi säilyä avoimuus ja herkkyys, aitous havaitsemisessa ja kohtaamisessa, luonnollisuus vaikutuksessa toiseen, hyväksynnän ylläpitämiseksi, mahdollisuus ihailuun ja arvostukseen. Täytyy säilyttää herkkyys ihmistuntemukseen, tarkkuus havaitsemisen oikeellisuuteen, johdonmukaisuuteen ja tiedon monipuolisuuteen tasot huomioiden.

Varhaislapsuudessani, jolloin tieto ei ollut saavuttanut peräkylää, katselin maailmaa taikauskon näkökulmasta, pelkojen ja mörköjen kanssa. Naapurin tytöt Tuula ja Marketta olivat leikkimässä aitan vintillä lääkäriä, eli taikauskon mukaan puoskaria. Kun olin nuorin leikkijöistä, sain olla potilas. Purosta haettiin sammakon kutua ja laskettiin kylmänä selkäni päälle ja lisättiin loitsut taikomaan parannusta. Setäni, joka oli juoppohullu, näki kummituksia päänsä sokkeloista, ja erämaamummu kävi kylässä piippu suussaan. Äitini oli sivistyksen puolestapuhuja, isäni piti koulutusta herrojen kotkotuksena. Siitä kehittyi tiedon arvo käsityksiini.

Yhäkin tänä päivänä kohtaan ihmisiä, joille oma havaitseminen on äärimmäisen totta, eikä sitä kyseenalaisteta. Näkemys muodostetaan omista ennakkokäsityksistä, eikä havaitsemisessa vaadita tarkempaa analyysiä ja todentamista. Arjessa emme voi vaatia tieteellistä näkemystä todisteineen, arkihavainto riittää, mutta viisaudeksi voisi kutsua sitä, että harkitsee ja punnitsee näkemyksiä. Ajattelun kehitykseen tarvitaan kuitenkin enemmän kuin vain omat kokemukset ja niistä syntyneet mielikuvat. Itse asiassa esim. analyyttinen ajattelu vaatii käden ja silmän yhteistyötä, jolloin tietyt osat aivoissa aktivoituu. Eivät ne kovin parjatut lasten askartelut ole yhtä tyhjän kanssa.

Pääsääntöisesti ihmiset ajattelevat ajatuksen syntyvän, kun oma tunne synnyttää mielikuvan. Ajattelu vaatii paljon tarkempaa ja monipuolisempaa tarkastelua. On kovin surullista, että ennakkoluulot ovat vahvimpia ajatuksen hallitsijoita. Joskus törmää niin hölmöön ennakkoluuloon ja siitä totuutena puhumiseen, ettei voi muuta kuin toivoa tiedon mahdollisuutta henkilölle. Mitenkään aliarvioimatta itse kunkin tuntemuksia, itse kullekin tekee hyvää tarkistaa näkemyksensä pitävyyttä menettämättä luottamustaan itseen.

Ihmiset arvioivat toisiaan ennakkoluulojensa perusteella. 

Havaitsemisessa huomataan harvoin tapahtunut ja säännöllinen unohtuu, se vääristää totuutta.

Raija

ITSETUTKISKELUA

Pidän itsetutkiskelua tärkeimpänä ihmissuhteiden hoitomuotona. Sillä on toki vaaransa, mutta sillä on myös hyveensä. Ulkoa havaitsemisessa näen vielä suurempia vaaroja. Molemmissa on puolensa. Itsensä tutkiskelija voi päätyä sokealle traumatoistolle, ja näkee muissa omia ongelmiaan. Ulkoa havaitsija voi nähdä omia ongelmia toisessa. Havaitsemisen oppiminen on ehkä tärkeimpiä asioita, nähdä oikein ja tehdä loogisia analyysejä.

Mitä enemmän on valtaa, sitä enemmän on myös riskejä tehdä virheitä. Joku aika sitten keskustelin traumatisoituneen henkilön kanssa. Hänellä oli harvinaisen paljon tuomarin otteita ja syyttelyä toisiin nähden. Oma trauma oli jäänyt sokeaksi muistiksi, mikä teki toistoja toisesta havaitsemiseen. Se mistä hän oli itse kärsinyt, joutui toiseen ihmiseen peilinä, ja hän haki oikeutuksiaan itsensä määräämiseen. Tuntematon henkilö joutui vaatimusten virran alle ja syytökset alistamisen ajoilta tulivat hänelle, mistä hän oli itse joutunut paitsi traumaattisessa kokemuksessaan.

Hän oli tullut sokeaksi oman lapsensa kärsimyksen näkemisessä. Oma lapsi joutui syylliseksi rikoksiin, jotka olivat häneen kohdistuneet traumassa. Niin sanotaan, että pahat teot kostetaan aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka. Nämä tiedostamattomat ongelmat ovat läsnä toisen havaitsemisessa, ja siinä mielessä pidän tärkeänä itsensä tutkimista. Joskin monet kärsimykset jäävät avautumatta, sillä negatiiviset kokemukset jäävät usein muistin tavoittamattomiin. Siltikin muistelut ovat avain hyvään muistiin ja havaintojen täsmentymiseen.

Kuin unitaivaassa minulle tapahtui sattumien ihme matkallani pohjoiseen pari päivää sitten. Pysähdyimme paikkaan, jossa oli ehkä kolmekymmentä vaskikelloa kiinnitettynä puisiin rakenteisiin. Kävelin matkamuistomyymälään ja yhtäkkiä edessäni seisoi ensirakkauteni. Olin juuri kirjoittanut hänelle kirjeen 48v. jälkeen ja kertonut syyt suhteen päättymiseen. Kuinka olinkaan unohtanut hänen pisamansa ja huumorinsa! Tuo puolen vuosisadan ajan muisti tule verevänä vielä tajuntaan.

Itsensä tutkiskelussa löytää menneisyyden kokemuksista vivahteita, joita on unohtanut. Se verestää muistia ja tuo sekä aikamerkityksessä, että tunnemerkityksessä uudenlaista kohdattavaa itseen.

Tieteen ongelmana on havaita ulkopuolelta sellaista sisäisestä ihmisen maailmasta, joka ei ole aina totta. Ihmisellä tulee olla oikeus kertoa oma näkemys kokemuksistaan. Sitä ei voi ulkopuolta havaita. Aivan äskettäin vanha koulukaverini kertoi havaintonsa minusta varhaisaikuisuudessa. Hän oli nähnyt minut onnellisena, kun olin surun ja tuskan alaisuudessa. Mutta hän oli nähnyt minut äitiyden onnessa, ilon lapsen odotuksesta, ei minun mielen kokemuksesta muissa asioissa. Olin hänelle myös onnentuoja lapsuudessa, kun hänellä ei ollut poikien keskuudessa tyttökaveria. Olin tietämättäni hänen pelastuksensa ahdistavassa ilmapiirissä, ja hän loi kuvaa minusta onnellisena oman onnen kokemuksen kautta.

Epäilyt ja luulot ovat ulkoa havaitsemisen ongelmallisimpia asioita. Käsittelemättömät traumat heijastuvat toisiin tiedostamatta. Yhteiskuntamme maksaa maltaita epäilyjen tuottamista ongelmista. Terve luottamus ja epäily ovat paikallaan. Satu siitä, että puolustuksella pärjää, on minulle kuin ivailua, sillä olen saanut kokea julmia rankaisuja puolustautumisesta väärien syytösten alla. Vain itsetutkiskelun avulla olen saanut säilyttää järkeni tässä hullussa maailmassa.

Raija

ILOA ETSIMÄSSÄ

Onnellisuus, se on sitä mitä me etsimme, elämän tarkoitusta, uskoa ja voimaa mennä eteenpäin. Itselleni oppimisen ilo on ollut merkittävin voiman antaja, siinä uuden synnyttäminen, tai paremminkin uudenlainen näkemysten kuvailu luovasti sanakielen avulla. Oppiminen ei ole kuitenkaan ollut minulle itsestään selvää. Lapsuudessa ei ollut mahdollisuutta käydä perusopintoja, kun koulua ei ollut ja varaa matkustaa toiselle paikkakunnalle, sen korjasin aikuisena.

Lapsena asiasta äidille suuttuneena karkasin päiväksi metsään, ja mökötin siellä. Äiti ei huomannut asiaa, tai sitten hän oli viisas ja ei reagoinut asiaa. Aikuisiässä sain huomata, että trauma esti oppimista, tai enemmän muistamista. Oppiminen ei ollutkaan itsestään selvää.

Oppimisessa uuden oivaltaminen synnyttää iloa. Vaikka jäsentyminen tapahtuu vanhan pohjalta, uusiutuminen on ilon synnyttäjä, ikään kuin uudestisyntyminen, kun luovuuden kautta on löytänyt uusia näkemyksiä. Nämä ovat itsen iloja.

Muistan nuoruudesta, kuinka keholliset reaktiot vaikuttivat kokemukseen. Unessa saatoin herätä siihen, että sylki oli tullut suuhun, ja keho oli unessa tuottanut aistimuksen eritteen, syljen. Nyt unissa ei esiinny tällaista. Unissa uusien mielikuvien syntymä synnyttää levon ja ilon, tyydyttyneisyyden henkisessä kokemuksessa.

Kehollisten ja aistimuksellisten takaa löytyy myös komiikka, hullunkurisuus suomeksi sanottuna. Tämä saa meidät nauramaan. Se on tyypillistä lapsenomaista kokemusta. Ilo on oppimisen riemua, syvempää ja mielen sekä sielun oivallusten kenttää, sisäistä riemua. Nauru on enemmän materiaalista ja kehollista, alkujaan sattumien nurinkurisuutta todellisuuteen ja tavanomaisuuteen nähden, mutta syvimmiltään uskon koomisuuden syntyvän kohdun kokemuksista, jossa äkkinäinen liike aiheuttaa kehovärinöitä, jotka sitten kehittyvät nauruiksi. Nauru on ikään kuin kehon kokemus ja ilo mielen. Ilossa on takana kokemusta, jossa on menneisyys ja arvot.

Tutkimusten mukaan seksuaalisessa kiihottuneisuudessa syntyy kehollisia reaktioita, enemmän miehillä kuin naisilla. Eritteet ovat merkkinä kiihottuneisuuden syntymisestä. Mielen ilot leikkien synnyttävät positiivisen latauksen nauttia kehosta aistimuksin. Kun kehon käytettävyysaste menee kiihkon voimakkuudessa ilosta yli, se tuo väkivaltaisen voiman, mikä johdattaa aistimusta toistoon väkinäisesti.

Leikkimielisyys turvaa meitä liiallisen kehon voimalta, ja pitää aistimuksen nautinnon tasolla ilman väkivaltaa, kehoaistimuksen ilona, vastanottavaisena. Liian fyysiset rasitukset synnyttävät jopa sadomasokistisia taipumuksia.

Raija