ELÄMÄÄ KAUNIIMPAA

Ensi sunnuntaina vietämme jälleen äitienpäivää. Lapseni tulevat luokseni, syömme jotain hyvää ja olemme ikään kuin sunnuntaivärssyn kauniimpia. Luja äitilapsi suhde antaa mahdollisuuden olla lempeästi lujempi ja löytää sieltä sellainen arvo, mikä lohduttaa kipeinä aikoina, syväluotaus vahvimpaan ihmissuhteeseen. Tuo suhde, mikä voi mennä täysin karillekin, ja minkä voi myös isä antaa.

Tottelevaisuuskulttuurissa, jossa vanhemmat ovat auktoriteetteja, ja lapset kuuliaisia, törmää usein sanontaan, että lasten täytyy kunnioittaa vanhempiaan, ikään kuin käskettynä, mikä on osin totta ja sitä tarvitaan muistutuksena, mutta ei liiallisesti. Alkujaan tuo kunnioitus syntyy lasten ja vanhempien välille ensin vanhemman kunnioituksesta lastaan kohtaan. Se on aidointa välittämistä, kuulemista ja näkemistä. Sen voi tavoittaa katseesta, sen avoimuudesta ja kirkkaudesta. Sen voi aistia eri tavoin kuin katseen, jossa on vuoria välissä. Se viattomuus on ensin lapsen turmeltumattomassa mielessä, johon vanhempi herkistyy.

Kunnioittamisen kyky syntyy, kun on ensin kokenut itse kunnioittamista, silloin ihminen kertoo avoimesti ja rehellisesti niistä tunteista, joita kohtaa, niistä asioista, jotka askarruttavat mieltä. Ei ole rehellisen syytä se, että joku käyttää viattomuutta hyväksi, se on hyväksikäyttäjän vastuuta.

Kunnioittamisen kyky vanhemmilla tarkoittaa sitä, että he aikuisina ovat arvostettuja ja kunnioitettuja yhteisön ja yhteiskunnan silmissä.  Tällöin arvottomuus ei ole noussut sähköiseksi impulssiksi katseen viestiin, jossa ristiriita näkyy halussa ja tahdossa, kun on erilainen kuin itse arvostaisi. Sillä omia arvoja vastaan ihminen ei voi elää, se kuluttaa sielun ja turmelee ihmisyyden. Tuo kunnioittamisen ja välittämisen kyky on tärkeimpiä oppimisen asioita, ehkä enemmän kuin monet sanakielen versiot, sillä sen kauaskantoiset vaikutukset vyöryvät kaikkiin ihmissuhteisiin.

Tänä äitienpäivänä erityisesti suuri kunnioitukseni niille äideille, jotka yhteiskunta halveksui vaitioloon, joiden perheet joutuivat kokemaan häpeän taakan, joista lapset joutuivat sen kokemaan selittämättöminä ahdistuksen punoksina, tiedostamatonta arvottomuuden tuskaa. Nämä perheet, joita Suomessakin on tuhansia, olivat suurperheet. Muistan äidin, joka sanoi, että hän olisi mielihyvin ottanut sterilisaation raskauksien helpotukseen, mutta kun se tuli häpäisemällä, hän kieltäytyi. Laki oli sellainen, että vain mielisairaille annettiin sterilisaatio, ja lääkäri kirjoitti suurperheiden äidit mielisairaiksi. Tämä oli luokittelu, mikä on alkujaan tullut kansallissosialismin aatteista. Siellä ne diagnoosit papereissa kukoistavat perintötekijöinä vielä lapsille.

Siellä saloseuduilla kuusikymmentä luvulla ei ollut lääkäreitä, ei kulkuneuvoja, ei rahaa, jolla ehkäisyä olisi saatu. Monet äidit olivat tämän yhteiskunnan taholta tulevan tunkeutumisen kohde, suurperheet, joita lapsuuden kotiseudullani oli useita kymmeniä. Mielisairaan leima oli heidän perhettä traumatisoiva teko, jonka yhteiskunta järjesti, aikana jolloin äidit uskoivat, että se oli Jumalan rangaistus. Järjestäjänä kunta, joka ei halunnut tukea perheitä ruokakupongeilla.

Tänä päivänä yhä enemmän on ongelmaksi noussut jälleen se, ettei yhteiskunta arvosta äitiyttä. Toki se voi mennä pieleen ja erityisesti silloin, kun äiti on halveksittu. Mutta sitä elämänlankaa, jonka kunnioituksen myötä voi antaa lapselleen, ei voita mikään arvo, se on syvintä oppia elämästä.

Raija

ALIARVOSTETTU LUOVUUS

Eilen Ylen Aamussa oli haastateltavana Tony Dunderfelt ja Mikael Saarinen, molemmat pitkäaikaisia tutkijoita ja pitkän työuran tehneitä psykologeja. He ovat kirjoittaneet kirjan psyyken huoltamisesta, eli mielen jumpasta. Ruotsissa tällainen huoltomenetelmä on kuulunut jo peruskouluun kolmekymmentä vuotta. Mikael sanoikin, että Suomessa tuo lapsen melkein täydellinen kyky olla luova tukahdutetaan kouluissa ja työpaikoilla, ensin pulpetissa hiljaa ja sitten kokouksissa työpaikoilla.

Olen jo muutaman kymmenen vuoden ajatellut, ettei luovuus ole syntynyt meidän pimeällä puolella, siellä alitajunnan kellarissa, vaan siellä on myös niin kutsuttu ylitajunta, jossa syntyy valoisia ajatuksia. Tästä puhui Tony. Lapsuus on avain tähän luovaan puoleen. Kolme vaihetta psyykejumpassa on 30 sekunnin odotus vuorovaikutuksessa, että kuulija ehtii kertojan taajuudelle, ylitajunnan mahdollisuuden löytäminen luovien kuvien kautta, on ikään kuin sekin ajalla tuleva. Römpiö on suomalainen sana, mikä tarkoittaa, ettei pidä jäädä vatvomaan tunteita, mutta toisaalta ei niitä kieltääkään, tunteet on aina hyväksyttävä.

Luovuus ei synny ulkoisesta ohjauksesta, mutta voi olla apuna luovan tuloksen näkyväksi tekemiseksi, yhteiseen kieleen liitettäväksi. Jaan luovuuden kolmeen osaan, myyttinen sisäsyntyisenä, prosessi eli koostevaihe ja loppuvaihe, tulos. Loppuvaiheessa autamme yksilöä jäsentämään tuotosta ymmärrettävään muotoon. Puhutaan myös kielellisestä luovuudesta, jolloin moni sanoo ihmisiä lahjakkaiksi, joilla on kyky ilmaista kielellisesti monipuolisesti ja syvärakenteisesti. Itselläni on ollut vahva sanakielellinen kyky, jonka alkuperän katson äidin hyvästä kasvatuksesta syntyneeksi. Hän antoi tilaa nimenomaan vapauden kautta syväsyntyisesti luovuuteen, runouden ja sanakielen avulla. Voin sanoa, että tuo ylitajuntani puoli oli vahva aina tuonne 60v. ikään saakka. Se tehtiin arvottomaksi työn kautta.

Tuota ylitajuntaa ei ole helppo selittää. Toisaalta katson, että alitajunnassa on tunteiden ja mielikuvien tyyssija, toiveiden ja pettymysten, ilon ja surun, avautumisen ja sulkemisen. Toisaalta esimielikuvat ovat unien taustalta, mutta toisaalta taiteen kautta saamme kyvyn ilmaista yhteisesti ymmärrettyyn kieleen kuvia, jotka olemme luovuudessamme kääntäneet ihmisen kielelle. Ei aina niin ymmärrettävissä olevaa, mutta se on ihmisen kyky. Haastava taide antaa uudenlaisia kuvia.

Menetetty lapsuus on vienyt monet luovuudet näyttämään kammottavalta, koska on ajateltu että se syntyy sieltä pimeätä puolelta, sieltä kiellettyjen asioiden kellarista, jossa piileksii normista poikettu halu ja tahto. Alitajunnan pimeä puoli on siis yhteiskunnallinen normikäytävä, jossa sallimukset käydään läpi. Ylitajunnan taustalla on vapaus, mikä tuo luovuuden ikään kuin kuvina, jotka ovat lähtöisin luovuuden ytimestä, unikuvien ohjaamattomasta synnystä, vapaudesta.

Raija

KILPAILUVIETTI

Toiset ihmiset ovat kilpailuhenkisempiä kuin toiset. Toisaalta toiselle se voi olla piiloviettiä, jota hän ei määrittelisi kilpailuhenkiseksi. Onko kilpailun taustalla kateuden ja ahneuden tunteet, sitä kysyn monta kertaa, kenelle todistetaan? Itse koen, että kilpailuhenkisyys loppui noin kymmenen vuoden ikäisenä. Kilpailin Hannun kanssa matematiikan onnistumisesta, jossa palkintona oli joku karamelli. Muistan kyllä selkeästi, että koin jotain ylpeyttä onnistumisesta ehkä enemmän iloa. Nautin toisten ihmisten kilpailuista ja erityisesti kun se tulee urheilun tiimellyksestä. Joskus onkin tutkittu, että toisen henkilön suoritus ja voittaminen synnyttää mielihyvää katsojalle, sylkirauhanen alkaa erittää ja endorfiinit laukkaa. Nautinto ikään kuin tulee fyysisen rasituksen synnyttämästä kiihotuksesta äärimmilleen, jolloin organismi tuottaa eritteen, eläytyminen toisen kokemukseen on huipussaan, ehkä pelko hänen onnistumisestaan. Onnistumisen pelko on taas opittua.

En kuitenkaan ihannoi kilpailua, jossa itsensä nostaminen on päätavoite, tai itsensä tuntemus, sillä se ei minusta synnytä todellisuutta, jota itse voi olla. Ei urheilija ymmärrä sen paremmin itseään kuin joku sivuosan vetäjä tai pääroolin esittäjä yhteisötaisteluissa, päinvastoin, näkemykset vierähtävät liikaa itsen tarkkailuun valintojen suhteen. Ihannoin kyllä paljon käytännöllisyyttä, jossa voisi helpottaa elämää tiedon ja koneiden avulla. Nytkin vaihtaessa lakanoita, mietin, miten saisin paremmin vaihdettua pussilakanan, joka on hankalaa lyhyelle ihmiselle. Sähköistä juuriharjaa suunnittelin kaakeleiden pesemiseksi pitkään, kunnes poikani huomautti, että on jo keksitty höyrypesin. 

Olen siis kilpailuhenkinen tiedon ja käytännöllisyyden suhteen. Minulla ei ole tarvetta todistaa omia näkemyksiä oikeaksi, haluan kuulla myös muita näkemyksiä, kunhan niissä on joku loogisuus ja järki, uskomukset eivät ole pääruokaani. Siinä on minulle kehittymisen varaa.

Kun olin traumani jälkivaiheessa, huusin osaamistani julki, tietoa ja teorioita. Minulla oli tarve todistaa, että tiedän ja ymmärrän jotakin, koska yhteisö leimasi minut ymmärtämättömäksi. Taistelin ja ehkä kilpailinkin totuuden puolesta, sitten se vain lakkasi, sillä kiviseinään ei jaksa päätään hakata. Asenteet oli syötetty ihmisille, ja epäluulo on hyvä kasvualusta. Ulkoisen olemukseni ja huutamisen perusteella saattoi tehdä päätelmän, että olen itsekäs oman edun tavoittelija. Trauma vain kivettyi näkyväksi kiljuntani tueksi. Sivullisena olo opetti tarkkaa havaitsemista, mutta sen yhteisö yritti vaan todistaa havaintovirheiksi. Usko siinä sitten johonkin. Lopulta vaan päätti jättää kaiken. Totuus ei ollut arvo, jota olisi pidetty tärkeänä. Ei kukaan jaksa elää jatkuvien luulojen ja epäilyjen alla, itsetunto siinä murenee.

Todellinen luonteeni ei päässyt esiin, sillä jouduin liikaa puolustukseen. Nyt vanhempana olen huomannut, etten juuri kilpaile enää edes tiedosta. Haluaisin vain vähimmän jokaiselle tästä elämän kakusta, että voi tulla toimeen ja elää ihmisarvoisen elämän, tulla kuulluksi ja nähdyksi, olla tekemässä jotakin kaikille hyväksi.

Raija

NAISEN VÄKIVALTA

Muutama vuosi sitten kirjoitin Aamulehteen naisen väkivallasta. Ne julkaisivat sen kahteen kertaan, että keskustelua olisi saatu aikaan, mutta kukaan ei reagoinut, vastustanut tai myötäelänyt. Väitän, että naisten väkivalta on vaiettua ja salattua. Naiset kivittävät naisen, joka ilmiantaa väkivaltaa. Niin kävi itselleni, kun puutuin päiväkodissa lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan.

En usko, että väkivalta olisi synnynnäisempää kuin opittua. Sen sijaan uskon, että verensokerin alhaisuus voi synnyttää primäärin alkutilan, jossa nyrkit nousevat pystyyn, mikä on lapsen puolustuskeino, hyvin kehollinen taistelu, kun ajattelu ei vielä auta. Tästä voi tietenkin tulla tapa, jossa opitaan käyttämään väkivaltaa, niin miehet kuin naisetkin. Tiedän, että esim. Hannu Lauerma, Suomen johtava psykiatrian erikoislääkäri on sitä mieltä, että pahuus on synnynnäistä, joksi hän luokittelee väkivallan. Minulle se on aivojen työskentelytaso, jossa korkeammat aivojen osat eivät pysty toimintaan erinäisistä syistä.

Korkeammilla ja sivistyneimmillä aivojen työskentelyillä tarkoitan etuaivolohkolla syntyvää muistikuvan pysyttämistä, ja nk. järjen ääntä, opittua toimintamallia, joka on tuottanut yksilölle mielihyvää. Hän on saanut ratkaisukeskeisen mallin ja mahdollisuuden, jossa on toiminut itsemääräämisoikeus. Pelolla kasvatetut ja opetetut lapset joutuvat mantelitumakkeen eli tunnekeskuksen pommituksen alaiseksi, ja tunnemyrskyt alkavat johtaa ajattelua. Nämä tunnemyrskyt ovat tuiki tärkeitä ajattelutoiminnon ehtoja aktiivisuuteen ja ajattelun synnyttämiseen, joilla lapsi oppii tahtoa ja halua siirtämään etuaivolohkolle muistikuviaan, kontrollin alaiseksi.

Tunnemyrskyt voivat olla liian voimakkaita lapselle ja hän joutuu niiden varaan koko loppuelämän. Naisen väkivallalle on tyypillistä valtaan alistumisen ehdot. Kun nainen ei voi käyttää valtaa eli ratkaista asioita aikuisen kyvyillä, hän oppii vaikenemisen, valehtelun ja salaamisen ajattelumallit. Taustalla on myös valta-aseman pönkittäminen, ja häpeän estäminen, he eivät voi tehdä mitään väärää, sillä se vie kunnian, maineen ja itsetunnon.

Paras tae niin miesten kuin naistenkin väkivallan estämiseen on varhaislapsuuden turvallinen aikuissuhde, jossa lapsi voi jakaa tunteitaan ja oppii hallitsemaan tunnemyrskynsä.

Raija

PELON TYYSSIJAT

Kun näen pelkounia, ne sijoittuvat pääsääntöisesti koulun alkuun ja koulun pihalle. Siitä olen päätellyt, että koulu on ollut se paikka, jossa pelot lapsena ovat olleet vahvimmillaan, ja siellä oppilasasuntolassa olemisen aika. Oppilasasuntolassa olimme pitkän matkan vuoksi ja myös ravinnon puutteen vuoksi. Elimme viisikymmentä ja kuusikymmentä lukua Pohjois-Suomessa. Unessa olen koulun pihalla. Oppilasasuntolan hoitaja oli hyvin autoritaarinen ohjauksessaan.

Pelkotilat eivät ole hyväksi, jos niitä on liikaa. Pelot suojelevat ihmistä, jos ne ovat normaalilla tasolla, eli vaaran uhatessa. Ei ole kuitenkaan tervettä, että lapsi pelkää säännöllisesti esim. vanhempiaan, opettajia, hoitohenkilökuntaa jne. Mitä nuorempi lapsi on, sitä vahvemmin kokemuksessa pelko tuottaa jännitettä, niin että ajattelu hajoaa, tunne muuttuu kauhuksi ja lapsi ei saa sitä hallintaan. Jos pelkoja ja uhkia on koko ajan läsnä, ihminen joutuu vahingoittavan stressin alle, mikä kuormittaa fyysistä terveyttä ja voi jatkua pitkälle aikuisuuteen.

Jokin aika sitten katsoin klipin, jossa vanhemmat kilpailuttivat kolmen vuoden ikäisiä lapsiaan. Lasten ilmeet olivat hätää ja tuskaa täynnä, kun vanhemmat riepottivat juoksukilpailussa maalia kohti. Alle kolmen vuoden ikäiset lapset eivät ole kypsiä kilpailemaan, jopa kymmenen vuoden ikäiset voivat olla pelkojensa alaisia. Kuitenkin alle kolmen ikäiset pääsääntöisesti kokevat koko kehollaan tunteen syntyessä. Minuus ei ole vielä eriytynyt sanakieleen, kuviin, ääneen, ja tunteisiin, jotka olisi eriteltävissä.

Kun puhutaan päivähoidosta, alle kolmen vuoden ikäiselle sitä ei suositella. Kun ja jos lapsi joutuu pelkojohteiseen kehitykseen, jossa tunne eriytymättömänä ja jännitteenä on hurmosmaista, hän on helposti laumakäytöksinen tai syrjäytyy täysin. Tämän tilan estämiseksi tarvitaan aikuisen syliä, jolla on aikaa jakaa lapsen tunnekuohu, ja jännitys lientyy. Päiväkodissa aikaa tähän ei ole.  Kielteistä tunnekuohuntaa näkee usein suurissa joukoissa, joissa tunnekuohu on kokonaisvaltaista eikä eriytymistä ole tapahtunut. Kun pelko tuo jännitteen, ihminen ei myöskään pysty erittelemään syvätunteita, kateutta, ahneutta, iloa, surua, vaan tunnekuohu peittää ne.

Pelkojohteisessa yhteisökäyttäytymisessä vaaditaan usein katumusta. Yhteisön jäsenet ovat kontrolloimassa yksilön tekemisiä. Minulta on usein vaadittu katumusta teoista, joita en ole tehnyt, ja jotka kontrolloija on synnyttänyt omassa päässään luulojensa perusteella. Tällainen yhteisövalta on yksi yksilöä vaurioittavista ongelmista. Se on peloilla johtamista, jos et suostu vallassa olijan ehtoihin, sinut kammetaan ulos yhteisöstä. Pelkojohteisessa kehityksessä valtamekanismit saavat vahvan sijan.

Raija

TODELLISUUDEN TOISET PUOLET

”Vielä merta näkemättä hän haistoi sen, saattoi kuulla sen ja poimia ilmasta viileän kutsun, sen happaman houkutuksen, harjanteen takaa kosteina kohoilevien raajojen hiipivän kosketuksen, joka olisi hyvin voinut olla tyydyttämättömyyttään raivohullun meduusan kohdunkaulan hönkäilyä.”  Lainaus Asko Sahlbergin kirjasta Siunaus. Päähenkilö kuvittelee mielessään tuntemuksia ja eläytyy kauneuden kokemukseen täysillä, mutta laukaisee lopussa aseen suuhunsa elämän tyhjyyden ja tylsyyden vuoksi.

Näinkö mielemme pettää meidät, se mieltymysten virta jota haemme? Riittääkö mieltymysten kokemukset hyvinvointiin, vai pitäisikö sittenkin ottaa arvot ohjaavaksi voimavaraksi. Joku opettajani sanoi kerran, että kyllä ihminen itse itsensä hyväksyy. Näin varmaan on suurimmalla osalla meistä. Koen suorastaan elämän väistelynä väitteet, että toisen sanomisilla ei ole väliä. Ehkä se on vain minulla, kun olen kasvanut suurperheessä. Jos toisen sanomiset ja teot vievät perusoikeudet, tarpeiden toteuttamisen mahdollisuuden, ne kuristavat hengiltä. Silloin mielen hyvän olon mieltymykset eivät riitä paikkaamaan elämänhalua. 

Perusoikeuksilla tarkoitan psykiatrian erikoisasiantuntijan, psykologian tutkijan Maslowin luokittelua; fysiologiset, turvallisuus, kuulumisen ja rakkauden, arvostuksen ja itsensä toteuttamisen tarpeita. Kun noista otetaan pois suurin osa, elämä luisuu tyhjyyden kuiluun, jossa kuolemakin on kaunis vaihtoehto. Kauniit mielen kukinnot voivat tuoda rauhan ja hyvän olon, mutta elämän merkitys katoaa.

Fysiologisissa hyvän olon kokemuksissa me saamme liikunnasta mielihyvää, jos saamme, minulle syvin ilon lähteistä on vuorovaikutus, ja mieleni läikehtii. Yhteisövalta ja yksilöt pyrkivät ottamaan pois kaiken sen, mistä yksilö nauttii, sillä se katsotaan narsistiseksi. Narsismi saadaan esiin ihmisestä kiusaamalla ja taannuttamalla hänet lapsen tasolle, jolloin narsistisia piirteitä tulee esiin kaikilla, kuten jokaisella lapsuudessa on ollut. Lapsi haluaa jotain itselleen, ja se katsotaan sopimattomaksi. Lapsella on omaa tahtoa, hän ihastuu tulevaan haluten sitä, sillä toivon tarve saada jotakin itselleen on valtava, kun mitään ei ole saanut sanoa, ei osallistua, ei ole arvostettu, ei ole saanut rakkautta eikä toteuttaa itseään. Kiusattuna ihminen ei jaksa muuta kuin kiukun purkauksia, lopulta ei niitäkään, vaan alistuu täysin.

Yhteisölliset arvot määrittävät paljolti sen, miten yksilö jaksaa. Onko todellisuus niin rankkaa, että ihmisen on paettavan sitä jatkuvasti, ettei saisi kirveen iskuja päähänsä? Joskus mielihyvän korvike on sanattomat kokemukset, jonne on mentävä lepäämään elämän hirvittävyyttä, kuten musiikki, ja siihen on lupa, mutta joudummeko liikaa etsimään lepoa rajun todellisuuden vuoksi. Todellisuus voi olla niin rankkaa, ettei sitä kestä. Pääsääntöisesti mielihyvää haetaan aistimuksista, hyvää ruokaa, liikuntaa, elämyksiä taiteesta jne. Niin ruumis kuin sielukin tarvitsee ravintoa. Sielun ravinto on vain jäänyt toissijaiseksi vallan aikana, jossa mielivalta on oikeuksien antajana, valta toiseen ihmiseen, kun siitä on tullut negatiivinen hävitys, eikä toisen hyvän oikeuksien puolesta taistelu. Ihminen ei saa voimaa pelkästään itsestään mielen avulla, vaikka siitä tehtäisiin kuinka kaunista tahansa, ei ihminen elä itseään varten.

Koulutuksen suuren arvostuksen aikana voisi kysyä eikö tieto anna voimaa ja sen toteuttaminen. Kyllä se antaa, mutta liian monessa työpaikassa ammatillista tietoa ei saa käyttää hyvinvoinnin edistämiseksi, sillä ammattitaidot raahaavat huikean paljon menneiden tietojen pohjalta.

Raija

PELON VALTAAMAT

Pääsääntöisesti työpaikat, joissa olen ollut, ovat olleet pelolla johdettuja. Ja kun pelolla johdetaan, mieli ja sen synnyttämät mielikuvat ovat totuus. Ihminen ei kuule sanoja sanojan mukaan, vaan kuullessaan sanan, omasta mielestä syntynyt mielikuva jää kuulluksi. Pelolla johtajat ovat useimmiten joukosta pelokkaimmat, jotka näkevät jossakin uhrissa pelkoa ja alkavat hallita sitä pelkomielikuvilla, ohi varsinaisten johtajien. Uskon, että naisten yhteisöissä tämä on yleisempää, koska naisilla on pelkoja enemmän johtuen alisteisesta asemasta yhteiskunnassa.

Olin neljä vuotta eräässä opinahjossa opiskelemassa. Ensimmäisenä vuotena, kun ryhmä alkoi hakea kullekin paikkaa jäsenenä, oli täysi kaaos ryhmäytymisessä. Kaikki huusivat yhteen ääneen miten luokka järjestäytyisi, mitä sääntöjä noudatettaisiin ja millä keinoin. Kun puoli tuntia oli huudettu kaikkien ylitse, ehdotin että valittaisiin puheenjohtaja. Noin kuusitoistavuotias nosti hirveän metelin, kuinka kehtasin ehdottaa niin järjetöntä. Kaikki hiljenivät. ja niin tyttö sai määrätä ehdot toiminnalle, hän otti paikkansa, joskaan ei niin viisaasti.

Mutta yllättävintä oli se, että suurin osa luokasta, jotka olivat 40 – 50 vuoden ikäisiä naisia, taipuivat nuoren tytön ehtoihin. Miksi? Tämä on ydinkysymys. Juuri tuon ikäiset naiset olivat pelolla kasvatettuja, jotka eivät uskaltaneet sanoa vastaan auktoriteetille, jolla oli pelko hallitsemisen välineenä. Tästä seurasi se, ettei minua, syyllistä koskaan pyydetty koko neljän vuoden aikana ryhmään, ja ajatukseni olivat useimmiten pelon kautta käsittelyyn joutuvia.

Uhri on myöhemmin aina yhteisön jäsenten pelkojen peili, jossa jäsenet heijastavat omat epäilyt ja luulot uhriin. Mielivalta kukoistaa ja uhrin on vaikea päästä sitä pakoon muuten kuin lähtemällä pois kokonaan.

Pelon johtamissa yhteisöissä totuus ei pääse esiin. Pääsääntöisesti näemme aisteillamme, kuulemme ja havaitsemme oikein, mutta pelkojohtamisessa mieli otetaan pelolla haltuun mielipidejohtamisen toimesta. Tällöin mielivalta alkaa johtaa näkemyksiä, jolloin syntipukit syntyvät ja lauma seuraa sokeasti johtajaa. Melkein jokaisessa yhteisössä olen kohdannut tämän ongelman, ja johtajat ovat menneet mukaan mielipidejohtajan näkemykseen.

Itselläni on ollut näkyvissä pelko, joka oli jäänyt kehoon kummittelemaan nuoruudesta. Yhteisöissä on aina joku, joka ei voi sietää pelkoa tai muuta säröä ihmisyydessä tai vaIkkapa fyysistä vammaa, ja kokee sen häpeällisenä. Usein kuulee, miksi joku joutuu usein uhriksi yhteisössä. Siksi, koska siellä on pääsääntöisesti aina vastapari, etsivä vainoaja, joka hakee erilaisia ihmisiä uhrikseen ja lauma hakee johtajaa pelkonsa mielelle. Se on pelkomielen ominaisuus ja mielivaltaisuuden pohja. Pahimmillaan mielipidejohtajat vievät viestiä työpisteestä toiseen, sana kulkee ja ikävässä yhteensattumassa voi löytää viestit paperille liimattuina johonkin kaikille näkyvässä paikassa.

Kaikki työpaikat ovat olleet naisvaltaisia joissa olen työskennellyt, muistan vain pari miestä pitkän matkani varrelta. Se ei ole sukupuolikysymys, mutta miksi näin on. Naiset vaan sattuvat saamaan yhteiskuntajärjestyksen vuoksi runsaammin pelkoja taakakseen. Pelkojen kautta on helppo ajautua pelon valtaan, mikä ei sitten olekaan helposti johdettavissa mielivaltaisuuden vuoksi. Niin vaan nöyrryn tässäkin asiassa hyvän psykiatri-ohjaajani toteamukseen, 97 % ihmisistä elää omien mielikuvien kautta ja totuus tulee sieltä. En yhtään ihmettele, että suurin osa yhteisön jäsenistä on hiljaisia ja äänettömiä.

Raija