perjantai 15. huhtikuuta 2016

KUN VIHA ON PÄÄLLÄ



Pitkä taival nuoruudestani meni viha päällä. Se oli jäsentymätöntä vihaa, aggressiota, järjetöntä vauhtisokeutta ja vauhdilla menemistä sekä tekemistä. Tunnistettiinko vihaani? Ei. Ympäristö ryhtyi tuomariksi, eristi joukosta ja hylkäsi. Se pahensi huomattavasti asiaa ja teki minut yhä lamaantuneemmaksi, ja toisaalta aggressiivisuus alkoi kasvaa, mikä sitten purkautui täydessä räjähdyksessä.

Viha ei ole selkiytymättömänä aina selvää aggressiota. Se on karheaa ääntä, ahdistuksen peittämistä, huutamista, se on jopa voittamiseen pyrkimistä, yli-innostuneisuutta, mutta merkittävin seikka sen huomaamisessa on muistin epäloogisuus. Ääntä ei saa tuotettua aidosti, tuska kuristaa kurkussa ja ääntämisestä ei tule mitään. Eräs kuoronjohtaja sai houkuteltua minut kuoroon, antoi jopa yksityisopetusta, että ääneni tulisi vapaasti, mutta se oli mahdottomuus, sillä häpeä ja valhe, jonka yhteisö oli langettanut päälleni, kuristi liikaa. Vasta teatterissa esiintyminen sai ääneni irti ahdistuksesta, huusin raivoa viikkokaudet vihaisena roolissani uskottomalle aviomiehelle. Se pelasti minut.

Vihainen voi näyttää ylimieliseltä. Itse korostin ulkonäköäni vahvasti, kaikki piti olla prikulleen. Osaamisesta ja oppimisesta tuli väline, jolla nostin itsetuntoani ylös. Sillä vihaa täynnä oleva tarvitsee hyväksynnän ja tunnustuksen siitä, että on kohdeltu väärin, ei syyllistämistä, yhteisöstä sulkemista ja hylkäämistä. Viha näkyi minussa myös kovanaamaisuutena kehollisesti, mutta sanallisesti olin inhimillinen, niin kuin syvällä lapsuudessani olin oppinut, vuorovaikutuksen sanakieleni oli toisista välittämistä. Vuosikausia kestänyt purkautuminen ahdistuksesta tuli pikkuhiljaa, ja alkoi muistin rakoilulla.

Ympäristö ei kuitenkaan tukenut, päinvastoin, sulki täysin ulkopuolelle. Kukaan ei koskaan kysynyt, mikä sinulla on. Asian tietävät halusivat, etten puhuisi asiasta, jonka olin kohdannut. Kohtaavatko ihmiset oman omantuntonsa näissä tilanteissa, jolloin tapahtumia kielletään oman syyllisyyden vuoksi? Ikävä kyllä sanoa, mutta ammatti-ihmiset tekivät juuri niin. Kuin ihmisillä ei olisi kykyä ollenkaan ymmärtää millaista on olla ahdistunut. Kun muisti rakoili, yliopiston dosentti sanoi oppimisesta, etten perehdy riittävästi.

Ei ihmistä voi auttaa, jos ei kuuntele ollenkaan. Olen itse kertonut syyt, mistä ahdistukseni johtuu. Mutta he eivät halunneet uskoa, vaan loivat oman tarinan, sillä raiskauksiahan ei tapahdu todellisuudessa. Minun oli lopulta luotava fiktio asiasta, että pystyin itse käsittelemään asian, pääsin etäännyttämään sen niin, että saatoin ensin katsoa tapahtumaa. Ensimmäinen muistikuva asiaan syntyi kun eräs pappi tuli ovelleni kertomaan tulostaan Australiasta, ja hän oli aivan raiskaajan näköinen. Siihen asti koko tapahtuma oli pois muistista, häpeällä peitetty mielen sopukoihin, ja sieltä se tunkeutui ahdistuksena ja aggressiona ilmoille.

Syvästi loukattu ja väkivallan alle joutunut ei tarvitse tuomioita, ei luuloa eikä hyljeksintää. Hän tarvitsee rinnalla kulkijan, kun alkaa avata vihaansa, ei tuomaria. Mieli tarvitsee itsensä kokoamista, ja siinä hyvät ja kestävät äänilihakset ovat selvä apu, teatterissa huutaminen. Ulkoiseen kuoreen rakentunut kivikasvoisuus syntyy siitä, että yrittää pitää itsensä koossa, kun hajoaminen on joka hetkessä vaanimassa. Auttajan on annettava apusanoja, että uhri voi jäsentää tapahtuman.

Rinnalla kulkijoiden olisi tarjottava kysymyksiä ja konkretiaa, että uhri voisi saada kiinni muistissaan pesivistä tapahtumista. Psykiatri tarjosi vaan kuuntelua, jätti yksin kauhun kanssa ja se oli liian raskasta ja johti vain romahdukseen. Viha sekoitetaan useimmiten luonteen piirteeksi. Mitään muuta ei uhri tarvitse kipeämmin kuin totuuden asiasta, ei tarinoita ja asian kieltämistä. Terapeuttisesti tarinat voivat auttaa käsittelemään asiaa, mutta se ei saa viedä totuutta pois.


Raija 

tiistai 12. huhtikuuta 2016

KEINOTODELLISUUDESSA



Pari päivää sitten kuuntelin tutkimuksesta, jossa haettiin internetille ihmisen kasvoja. Näkemyksen mukaan emme kommunikoidessamme esim. twitterissa kokisi toisen ilmeitä ja eleitä, siis saisi vuorovaikutusta toisistamme. Sehän on tuiki tärkeää, että välittäisimme toisistamme, siis että syntyneet tunteet aiheuttaisivat meissä reaktion ja tapahtuma synnyttäisi sitoutumista toiseen, ehkä empatiaakin. Tällöin olisimme kuin osa suurta kertomusta, kuulisimme toista ja näkisimme miten hän reagoi meihin.

Kun elämme keinotodellisuudessa kasvottomina, ainakin osa meidän tunnereaktioista jää syntymättä. Ainakin itse koen kyllä jo sanojen kautta tunteita. Tutkija sanoikin, että eihän se ole sen kummempaa kuin kirjan lukeminen, siellä myös seikkailee fiktiiviset henkilöt, joiden tarina kiehtoo.

Ovatko jotensakin aidompia kasvojen ilmeet ja eleet kuin sanojen kautta syntynyt kokemus? Itselläni oli pitkään hyvin herkässä pelon ilmeet, jotka aiheuttivat usein epäilyä, luuloja ja päälle käymistä. Vasta vapauduttuani peloista, koin että ihmiset eivät käyneet kimppuuni. Sitten eräs vanhus jo lausuikin, että olet niin herkkä ja avoin, että sieluun koskee. Toisaalta meillä on myös nk. microilmeet, joita emme huomaa tavallisessa kanssakäymisessä. Ilmeissämme on kuin onkin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyneet reaktiot, normi-ilmeet, ja taustalla omia ajatuksia sekä tunteita ilmentävät microilmeet.

On myös elämän tilanteita ettei ihminen kestä tunteiden jatkuvaa virtaa, pelot ovat liian vahvoja. Silloin on jäätävä tilaa levolle. Itselläni pelot olivat todella niin vahvoja, että tunsin aivojen tärisevän kipuillen ja lopulta ne jäykistyivät kiveksi, johon ei saanut yhteyttä. Ehkä juuri silloin olin vahvasti kasvojen ilmeisiin reagoiva, luin herkästi toisen aikeita, vaikka niitä ei aina ollutkaan.

Syntyykö face to face tilanteissa sitten paremmin luottamusta, ja miten valheet onnistuvat. Tutkimusten mukaan niin pahimmat sosiopaattiluonteet kuin psykopaattiluonteetkin ovat vakaimpia ja luotettavimpia, jolloin niin lääkärit kuin tuomarit menevät helposti heidän ansaansa, kun tarinat vielä usein kertovat odotettua totuutta. 

Kukapa ei muistaisi tilanteita, jolloin keskittyminen herpaantuu, kun tekee toista ja ajattelee toista.
Ongelmaksi tulee myös tulkinta, toisen kertomus muuttuu kuulijan tarinaksi.  Niin kävi itselläni, kun kerroin rikoksesta. Pelkoni ja vapinani saivat aikaan epäluottamuksen ja ammatti-ihmiset alkoivat tulkita, ja sehän meni päin prinkkalaa. Oireita ei osattu lukea.

Maailma on aina osittain keinotodellisuutta, ja ehkä on hyvä välillä suojautua siltä. Aitous ei kuitenkaan ole simppeli juttu. Liian herkkä voi saada paatuneen tunkeutumaan ihon alle hallitsemaan, hän ei siedä viattomuutta. Rooli on tavallaan suoja ihmiselle, vaarallinenkin. Ihmisen persoona onkin alun pitäen ollut terminä naamio. Tarvitsemme suojaa ettemme haavoittuisi liikaa.

En luottaisi ihmisen ilmeisiin kovinkaan vahvasti, eivätkä ne suinkaan tuo aina hyvää. Ihmisen luulot, epäilyt ja pelot ovat usein hyvin vahvoja vaikuttajia ja synnyttävät tulkintaa, jossa vallan väärinkäyttö mahdollistuu. Nykyisinä epävarmuuden aikoina ne ovat vahvasti läsnä. Parhainkin luotettava ihminen voi paljastua omien arvojen viholliseksi. Kerran olen rakastunut ihmiseen, joka epäili aitouttani, ja lopulta paljastui, että hän oli itse epäaito minua kohtaan, ja valehteli itselleen, tai ei ehkä ensin valehdellut, mutta muuttui suhteen aikana ja löysi itsestään toiset arvot mitä oli ensin ajatellut. Elämä on matka.

Raija  


sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

MIELIKUVITUKSESTA VOIMAA



Ykkösaamussa TV ykkösellä lauantaina oli haastateltavana arkkipiispa Kari Mäkinen. Haastattelija tivasi useaan otteeseen kirkon uudistumisesta. Jokseenkin minua ihan ärsytti koko tivaaminen. Ei ollut erittelyä, mikä voi uudistua ja mitä pitää säilyttää. Sillä totta on se, ettei ihminen voi kaikilta osin muuttua, silla se tuhoaa ihmistä. Arkkipiispa vastasikin viisaasti, että hänessä on molempia, sekä säilyttävää, että uudistavaa, mitä mielestäni pitää olla. Ihminen voi uudistua vanhaan päin ja taantua, yritän selittää miksi.

Vanhaan päin uudistumisella tarkoitan sitä, että kehollisuus on suuntautunut vanhaan, eli jatkuvaan aistikuvavirtaan ulospäin suuntautuen, aina uusia kuvia ahnehtien, ja tämä on pelon seurausta, myös hyvin stressaavaa, keho on äärimmilleen virittynyt ääreishermostoja myöten kehon ulkoisiin kokemuksiin. Tätä yritin kuvailla ensimmäisessä kirjassani, kun jouduin itse pelon ajamaan elämään. Tarjosin kirjaa kirkollekin, mutta se palautettiin. Ihmettelin sitä, sillä juuri tuo ihmiskuva kertoo sen tosiasian, että kirkko on oikeassa, ihmisen sisäiset prosessit sanakielen avulla mahdollistavat rikkaan tunne-elämän, mikä vaikuttaa vahvasti myös fyysiseen terveyteen.

Jatkuvien ja liiallisten aistivirtojen ja uuden hakeminen kokemukseen ulkomaailmasta kuolettaa sisäisen minuuden. Synnynnäisesti ihmisellä on kyky pääsääntöisesti kokea sisäistä mielihyvää ensin unien kautta, ja sitten minuuden kehittyessä jatkuen. Poikkeukset eivät voi kumota oleellista.

Unessa syntyvät tunteet muuttuvat mielikuvaksi, joka antaa voimaa ihmiselle ja rentouttaa. Se tuo syväsyntyisesti tyydytystä ja mielihyvää, mikä ravitsee mieltä, ja luo uudistumisen iloa. Muistan vielä hyvin, kuinka lapsuudessa unen jälkeen nousin aistivirtaukseen rem-unessa ja se toi syljen suuhun, mikä ehkä on aistivirran tuoma nauttimisen jälkeinen tila. Tunteiden jälkeisen mielikuvan antama voima on uudistuminen, irti kehon kahleesta, ja sitä voidaan hyödyntää oppimisessa.

Aistivirtojen kokemuksessa ei uudistumista tapahdu, vaan enemmänkin toistoa maailman näköiseksi, mikä on myös tärkeä osa nähdä totuutta. Ihmisen tavallaan vanhin osa mantelitumake on säilytettävää, ja on ihmiselle hyväksi ja se on uudistumisen kehto ja lehto. Sanakieli on väline, jolla uudistuminen kehittyy. Uudistuminen on ihmisyyden yllä pitämistä säilyttämällä sen vanhat osat.

Uni on ihmisyyden vahvin voimaannuttaja. Se suojelee monella tapaa ihmistä, rentouttaen ja uudistaen, ja silti se on vanhin osa ihmisyyttä, mikä täytyy säilyttää. Kuvasin tuota aistikokemusta ainoastaan kehollisessa kehityksessä pelon alla niin, että ihminen alkaa ikään kuin kerryttää ihmisen näköisiä kuoria itselleen, jossa mallista tulee kuin syötävää ja toistettavaa, ja maailman näkee vain samannäköisesti, vaatii sitä, koska ajattelu ja tunteet eivät tuota muuta. Siksi minulle on tärkeä ensimmäinen käsky, prosessi sisäisen itsen kanssa kohteena ja koettuna, sitten kun ajattelu on käynnistynyt.


Raija 

perjantai 8. huhtikuuta 2016

ÄIDIKSI, JOKA OLET



Olen huolestunut siitä, ettei äitiyttä enää arvosteta eikä sitä suojella. Lapset tulisi viedä päiväkotiin jo vuoden ikäisinä, koska yhteiskunta tarvitsee äitejä tuotantoon. Vielä muutama vuosi sitten kokoomus piti äitiyttä niin tärkeänä, että äitien osaa arvostettiin, mutta nykyään on meno toinen. Sosiaalidemokraatit ovat ajaneet iät ajat äitejä töihin tasa-arvon nimissä. Näyttää siltä, että ainoastaan psykoanalyytikot puolustavat lasten oikeuksia.

Miksi sitten äitien on tärkeää olla lapsensa kanssa alkuvuodet? Koska siinä turvataan tunne-elämän kehitys, se mikä on meidän luovuuden ja uudistumisen kehto. Vain turvallisissa olosuhteissa, jakamattoman huomion ja yksilön tarpeiden kunnioittamisessa lapsi voi saavuttaa kyvyn tunteiden kokemiseen. Se tarkoittaa myös sitä, että äitien asema on kunnioitettua ja äideillä on aikaa nähdä ja kuulla lastaan. Suuret päiväkotiryhmät eivät mahdollista lapsen kuulemista. Kaikki äidit eivät myöskään koe äitiyttä tärkeänä, johon haluaisivat perehtyä ja heille tulisi suoda mahdollisuus viedä lapsi hoitoon.

Yhdeksän kuukautta äidit kuuntelevat lastaan kohdussa, hänen liikkeitä. Äidit herkistyvät lapsensa tunne-elämän kohtaamiseen. Muistan kuinka nuorimmainen lapseni oli erityisen vilkas liikkeiltään kohtuaikana. Sitä vilkkautta oli monen vaikea hyväksyä, mutta itse olin siihen valmistautunut pitkään, ja osasin nähdä hänet omana persoonanaan.

Alkaako kehitystä johtaa pelot, luottamus vai turvallisuus, on ratkaisevin tekijä kehityksen alkumetreillä? Kun nuo mantelitumakkeen tunnetekijät ovat lähtökuopissaan, niiden toiminnalliset edellytykset luodaan ohjauksessa, ja kohtaamisessa ja niiden vaikutukset ohjaavat valintoja elämässä loppumetreille saakka. Valvoin viime yönä pitkään, uni ei tullut ja väsymys sai aikaan pelkoa, jossa turvattomuus vei unet pelkojen loppukäsittelyyn, etuaivolohkolle unikuviin, rem unen tyyssijaan, kontrollialueelle. Näin unta, että jäin Venäjän puolelle keskelle merta autoineni, kun nostosilta aukeni kesken matkan. Olimme olleet marjamatkalla, keräämässä suomuuraimia vuoren rinteeltä, jotka oli sinne kasvatettu. (keinotekoisuus tuli siis uneen).

Suurissa ryhmissä ja liian nopeassa kiireellisessä oppimisen maailmassa lapsille ei jää aikaa omien tunteiden kuulemiseen ja tunnistamiseen, eikä muista havaitsemiseen, vaikka päiväkoti olisi kuinka hyvä. Ratkaisevaa on, kuinka ohjaus on yksilöllistä. Olen psykoanalyytikkojen kanssa samaa mieltä, ettei lasta tulisi viedä ryhmään alle kolme vuoden ikää. Jos lapsi on keskittynyt itsensä kontrolliin liiaksi ja toiminnallisuus aivoissa on etuaivolohkolla, sen ohjaava vaikutus on myös siellä pitkään. Tätä toiminnallisuutta vahvistetaan käytöksen ohjauksella mallikelpoiseksi. Lapsi ei opi kuuntelemaan sisintään, tunteitaan, vaan tunneviestit jäävät pimentoon. Yksilöllisen hyväksymisen ja kuulemisen sijaan yhteisöllinen normikäytös jää ohjaavaksi tekijäksi.


Raija

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

IHASTUKSESTA VIHASTUKSEEN



Äkikseltään voisi ajatella, että jotain heikkoutta omaava voisi joutua kiusatuksi helpommin kuin erinomaisuutta omaava ihminen. Näin ei kuitenkaan ole, yhtä lailla korkealle hyveitä osaava on vaaravyöhykkeellä. Onko sitten eroja näissä eri asioissa kiusaamisissa? Kummassakin asiassa on taustalla kiusaajan negatiiviset tunteet, kuten kateus, ylpeys ja ahneus. Omien tunteiden tunnistaminen olisi äärimäisen tärkeää, ettei kiusaamista tapahtuisi, mutta se ei ole helppoa, ja siihen tarvittaisiin tukea, kohtaamisen taitoihin, itsen ja toisen suhteen.

Kiusaamisessa ihminen törmää omiin ihanteisiinsa ja heikkouksiinsa. Molemmat aiheuttavat halveksuntaa kiusatussa ja yksilön ominaisuuden lynkkaamista. Hyvä urheilija saa osakseen heikkouden solvaamista, matikkanero arvostelua, kaunis ja viaton päälle sylkemistä. Joskus tuntuu siltä, että miehet kajoavat enemmän kehon runtelemiseen. Naisen ihmisarvo aiheuttaa taas henkistä nujertamista enemmän, koska naiset ovat sen suhteen jo valmiiksi yhteiskunnan arvottomia, miesten on oltava adoniksia.

Tämä ikuinen ongelma on vaikea saada hallintaan. Ihminen tarvitsee tavoitteita, joihin pyrkiä. Nykyään tuntuu sitä, ettei mitään saisi arvostaa. Kaiken maailman dosentitkin ovat ihailun ulkopuolella. Urheilu on ollut tunnetusti kunnioituksen kohde, mutta monet kierot kilpailun ohessa kehitetyt voittopyrkimykset on saatu kyseenalaiseen valoon, eikä urheilu sinällään hoida mielen ongelmia. Voisi ajatella, että oppiminen olisi perusarvo, mutta se onkin kehittynyt arvo. Varsinaisia perusarvoja ovat hyvyys, kauneus ja totuus, joiden alakategoriaan muut kuuluvat. Itselläni ihanteisiin on kuulunut oppiminen, koska pidän sitä synnynnäisenä, aina kohtuaikaisista mielikuvasyntymistä johtuen. Se on ollut myös asia, josta on tullut minun ihanne, olen iloinnut siitä, ja oppiminen on ollut palautteissa tunnustettua.

Jokaisessa ihmisessä on heikkouksia ja vahvuuksia. Joku opettajani sanoi, että yhteisö löytää aina heikoimman, jonka se raatelee. Ihailtavia ominaisuuksia omaava voi saada ristiriitaisen kohtelun. Toisaalta ihaillaan, mutta toisaalta nujerretaan.  Kiusaaja joutuu omien ihanteidensa kanssa ahdistukseen, omat pettymykset palaavat mieleen, menetykset ja hylkäämiset kaivertavat tunteita esiin. Tutkimuksissa on todistettu, että ihminen on valmis sataprosenttisesti tappamaan toisen. Siksi toisen arviointi on aina vaarallista. Mitä korkeammalle yhteisön arvoja ja ihanteita kiusattu edustaa, sitä vahvemmin hän joutuu kiusatuksi. Mieli on terrorismille altis.

Raija


maanantai 4. huhtikuuta 2016

REVENANT


Tuo elokuva nostaa väkevyydessään, voimallisuudessaan, ja symboliikassaan niin vahvasti esiin elämän suuret kysymykset kuin kunnioitus, kosto ja taistelu, että se pitää otteessaan varmasti monta päivää ja jää kyllä mieleen. Kävin katsomassa sen eilen.

Mihin rajaan ihmisen valta ulottuu, ja missä on sanottava, kuten päähenkilö Leonardo DeCaprio, sanoo lopussa ”kosto kuuluu Jumalalle”. Alusta loppuun taistelu on henkiinjäämisestä niin tiiviisti ja tunnelmallisesti ettei siinä ehdi kyllästyä. Sopivasti luonnon armoilla ja luontoa vastaan, jylisevä musiikki kuljettaa tunnelman yhä tiivistyvään kohtaukseen.

Kieltämättä minulle tuli mieleen turkkamainen raadollisuus, mutta kohtauksia ei revitelty silmille, ei räiskitty ja pullisteltu, se oli hitaasti lähestyvää kuolonkorinaa alusta alkaen. Kun elämä on eloonjäämiskamppailua karuissa ja raadollisissa oloissa luonnon armoilla, mahtipontisuus tulee läsnäolevaksi väkisin, voimalliset vaikutukset. Jokseenkin koen, että oma lapsuuteni on ollut paljolti sellaista, mitä en luonnollisesti lapsena ymmärtänyt.

Ihmisen eloonjäämiskamppailu on syntymisen ja kuolemisen kamppailua, kenelle se sallitaan ja kenelle ei, mikä kuolee ja mikä ei, vain kehoko on lopulta se, jonka tarpeita kuullaan. Kuka saa siihen kajota ja kuka ei? Jatkuvuus omasta elämästä lapsen kautta on kuin viimeinen oljenkorsi oikeuksista, jota kuolemattomuudessa haetaan. Sen on jatkuttava, se ei voi kuolla ja kaikki mikä sitä uhkaa on tapettava. Ihmisen pysäyttää tuossa koston, vihan, kunnian ja taistelun tiimellyksessä ainoastaan tieto korkeammasta, jonka käteen hän viimein luovuttaa oikeudet.

Olen elämässäni tuhannet ja tuhannet kerrat luovuttanut taisteluissa huomatessani ettei tieto ole riittävää. Vain tieto voi pelastaa meidät raadollisuuden poluilta ymmärtämään oikeuksiamme, ei ihmisen verinen itseys, joka huutaa omaa kärsimystään, omia menetyksiään, omia oikeuksiaan tulla kuulluksi ja nähdyksi. 

Vapautuminen inhimillisyyteen tiedon avulla löytää kunnioituksen polut, jotka vievät vapauteen, minkä sivilisaation kehitys voi tuottaa palvellen pois väkivallasta. Tämän jälkeen tarve itsensä toteuttamisesta voi tuoda elämiseen nautinnon, minkä palkinto on ilo. Ilo on itsestä syntyvää, ja voi kuolla liian rajuissa taistoissa. Jos ilo on viivytelty vain omien päämäärien tuottamiseen, voiko se enää aidosti olla sen luonnonmukaista syntymää.

No, joo, tulipas nyt mahtipontista tekstiä.


Raija

lauantai 2. huhtikuuta 2016

KUOLEMALLAKO UUDEKSI?



Inhoan tolkuttomia sanontoja, joita ei selitetä sen koommin, mihin ne viittaavat ja nojaavat, on vain uskottava suuren auktoriteetin sanomaa. Pääsääntöisesti nämä auktoriteetit ovat miehiä, joilla on valtaa ja valta-asema, kirjailijoita ja/tai usein tiedemiehiä. Ovat luoneet maailman itsensä näköiseksi. He ovat usein hyväosaisia valintojen suhteen, he ovat voineet valita. Niinpä tuo kuolemisen klisee onkin ihmisluonteen kuvaus, jossa itsekkyyttä karsitaan. Sen kliimas on turhien toiveiden tuhoaminen, ja tuon toiveen tuhoaa valta, joka syntyy yhteisötaistelujen kentällä parempiosaisten määritelmin. Vähäosaisten elämässä kuoleminen näyttää täysin toisenlaiselta. Hokema uuden syntymisestä kuoleman kautta, on valtaa, jossa yksilön oikeudet viedään tyystin uskottelemalla, että kaikesta on luovuttava. Minulle uuden syntymät ovat tulleet elämän synnystä ilon kokemisessa.

Elämä voi olla täynnä pieniä kuolemia, menetyksiä, joissa on menettänyt perusoikeuksia. Surullista on esimerkiksi nyt, kuinka on ilmitullut keksittyjä raiskaustapauksia (jos ne sitä ovatkaan), sillä raiskatun on tosi vaikea todistaa sen tapahtuneen. Raiskaajilla on usein vielä todistajat mukana, etteivät he ole tehneet mitään. Kun taas raiskatun elämä tuhoutuu useimmiten mielen osalta pahoin, ja koko elämä voi olla pilalla, on tuollainen leikki todella tuhoavaa.

Elämän arvoissa on lopullisesti menetettyjä asioita, arvoja joilla elämää voi pitää vireessä ja toimintakelpoisena. Sitten on maallisia arvoja, jotka nekin voi kirpaista pahasti menetettynä. Ihmisyysoikeuksien menetys tuhoaa mielen ja mielekkyyden elämästä, rikokset ihmisyyttä vastaan. Kun olin nuorehko nelikymppinen, heräsin tutkimaan elämääni. Koin menettäneeni sieluni, kun oli elettävä maallisten nautintojen tyydyttämänä, kehon hyvin/pahoinvoinnissa, että elämä olisi terveyttä, ja näytettävä siltä. Harrastin liikuntaa ja hyvää ravintoa masennuksen noustessa hallitsijaksi mieleen, mutta lääkärissä tarkkailtiin vain painoa, sainko kaikki vitamiinit, kaksikymmentä vuotta, ja minä luhistuin ihmisyydestäni. Kirjani ”Kuoleman kädet” kuvaa sitä, kun sielu ei saa olla, on vain ruumis.

Lapsuudessa menetin ravinnon, vaatetuksen ja koulutuksen, nuoruudessa rakkauden, työssä puheoikeuden, ihmisoikeudet, ihmisarvon, mieleni todistettiin väärin havaitsijaksi valheilla. Köyhyyden ymmärtää, mutta ei ihmisen pahuutta, jolla halutaan tuhota toinen ihminen valheilla ja ilkeydellä. Tuo pahuuden voima elää ja voi hyvin työpaikoilla monien kohdalla. Johtaminen on monissa paikoin päin helvettiä. Pienet kuolemat vievät elämänvoiman, sen jolla voi nousta katsomaan ylöspäin, uskoa ja toivoa, että jokin pieni välähdys toisi iloa. Minun ruumiini ei nouse ylös, siksi olen kerjäläinen lopun elämääni. En kerjäläinen siinä mielessä, että nöyristelisin, olen ylpeä elämästäni, joka on minulle annettu. Äitini opetti, että täytyy olla niin ylpeä elämästä, ettei myy sieluaan mille tahansa, nöyristele pahuuden alla.

Viimeinen huuto lamaantuneena on kiihko. Kiusattuna, häväistynä, pilkattuna ja ivattuna nousee vielä suuttumuksena kiihko, ei enää sanoja, ei voimaa eikä uhoa. Kauan lamaantuneena olleena ei mikään nouse enää kuolleista, ei edes kiihko. Ja ne puhuvat itsekkyydestä, jos eväänsä heilauttaa. Näitä oppeja kerrotaan mediassa, joka palvoo yksinkertaisia hokemia. Minulle on annettu kuolema, vieläkö ruumis on noustava ylös, että voisi uudistua. Ei elävä kuollut voi elää.


Raija