SUKELLUS RUKOUKSEEN

Kristinuskon perinteistä johtuen meitä on opetettu rukoilemaan. Pidän sitä hyvänä itsensä tutkiskeluna, jossa ikään kuin omia ajatuksia ja tunteita tarkkaillaan ulkopuolelta. Tämä siis opettaa itsetuntemusta, itsensä kuulemista ja näkemistä. Ikävää vain on se, että pahan trauman jälkeen tämä ei aina ole mahdollista, ennen kuin rauha ja vapaus saavuttavat aivot. Väkivallan jälkeisessä tilassa aivot ikään kuin toimivat koneen lailla, syöttävät pakkomielikuvia; usein samanlaisina, jossa ei ole ohjausta sisäisenä prosessina, jossa yksilö tekisi valintaa. Tämä pakkomielteinen syöttö voi kestää läpi elämän eikä ihminen vapaudu ollenkaan. Siksi väkivaltaa ei voi hyväksyä, elämä voi tuhoutua, eikä jälkiä voi korjata.

Rukous on kuin sipuli, jota kuoritaan. Ensimmäisenä pinnalla on ohjeet, määräykset ja opit, jotka takovat norminäkemyksiä noudatettavaksi. Välttämättä itsensä kohtaamisessa ei tule ensin esiin tunteet, kuten usein juuri toisen kohtaamisessa. Itsensä katsominen alkaa kuorikerroksesta. Kun kaikki maalliset opit on läpi kahlattu, tullaan tunnealueille. Tunteiden päällyskerroksessa on ahdistukset, aggressiot ja kieltäytyminen, joita pelko pitelee. Aggressio on perusreaktio kokemukseen. Täytyy odottaa rauhan saapumista. Tunteita on lähestyttävä kuin hiljaisuuden lähdettä, kuunnellen sen aaltoja. Joskus tunteet voivat olla niin vahvoja, ettei synny muuta kuin voimakas levottomuuteen vievä jännitys. Se mitä on, on niin hirveässä ristiriidassa omaan ihanteeseensa, että mieli vauhkoontuu.

Kaikkien noiden pelkojen ja turhautumien alta saattaa löytyä niitä vihonviimeisiä kielteisiä tunteita, kuten kateus, ahneus, himo jne. Mutta parhaimmillaan, jos kohdattava asia onkin niin omien ihanteiden lähettyvillä, siitä syntyy ilon tunne, ja hyväksyntä nousee pintaan, alkaa vapautuminen. Mutta eihän maailma ole ihanteiden mukainen, mutta pyrkimys on. Ihanne voi olla kuitenkin vastoin arvoja, joiden toteuma on oppien äiti, niissä arvojärjestys suojaa elämää.

Siispä syvillä vesillä on osattava luopua tärkeimmistäkin ihanteista, mutta säilyttää silti oikeus syntyviin tunteisiin ja ajatuksiin, koska ne ylläpitävät ihmisyyttä henkisenä. Ja lopuksi todettava vain, että ”Tapahtukoon sinun tahtosi”, sillä järjestys ja arvot on lopulta prosessien tulosta.

Raija

TURHAA, AIVAN TURHAA

Päiväkodeissa, kuten kotipalveluissa, kouluissa ja laitoksissa on raportoitava kirjallisesti hoidettavien ja opetettavien kanssa käytyä kehityskeskustelua opetus ja hoitosuunnitelmineen useaan otteeseen vuoden aikana. Ammatti-ihmiset selittävät laajoin sanakääntein kehitystä ja oppimista, kun selityksien sijaan riittäisi merkintä, ops/hs. käyty läpi, mitä ja miten. Ei ammatti-ihmisten tarvitse selittää omaa osaamistaan, se on oikeus, mikä on saatu tutkinnossa. Tällainen hallinnallinen tyyli on pesiytynyt hallintoviranomaisilta, koska heidän on saatava varmistus vastuusta lain puitteissa. Kirjaaminen vie runsain määrin sitä aikaa, mikä voitaisiin antaa kohtaamiseen, kuulemiseen ja ohjaukseen.

Työpaikoilla kuluu runsaasti aikaa tietokoneen kanssa taisteluun. Se vie aikaa palvelun kehittämiseltä, kuten monet lääkärit ovat asiaa valottaneet. Varsinaisesta työtehtävästä otetaan melko iso siivu hallinnollisen tyylin ylläpitämiseksi, eikä se tuota ammattiosaajille hyvää, vain hallintokoneistolle. Tässä on menty liiallisuuksiin. Raportointi on toki tarpeen, mutta ei niin laajamittaisesti, mihin nykyään on menty. Tietokoneet vievät ammattiosaamisen pieleen ottamalla ajasta liian suuren siivun.

Työssä siis askarrellaan toissijaisia asioita, mutta niin on myös ihmisen kehityksen poluilla. Lapsia koulutetaan tiedollisella puolella kielen oppimisen varmistamiseen, kun taas tunne-elämä jää sivuun ja kehitys vääristyy normaalista luontaisesta kehityksestä, niin kuin se sisäisesti on. Kun tunne-elämä jää sivuun ja/tai se unohtuu sanakielen kanssa kilpailussa, tuloksena on seksuaalisuuden nousu johtamaan kokemuksia, jossa pääpiirteenä on mielikuvien jatkuva virta aistimuksissa. Liialliseen puolustustilaan joutunut psyyke tuottaa seksuaalisuutta ja käänteistä kokemusta, harhaisia näkyjä, pelko heijastuu. Kehoaistimukset alkaa johtaa näkemyksiä ja valintoja. Hyvässä minuuden kehityksessä annetaan tilaa sisäiselle prosessille, jossa tunne-elämä, keho ja kieli tasapainottuvat vapauden tilaan, eikä mikään niistä pääse johtavaan asiaan, ja ihminen kokonaisuutena toimii.

Elämällä ja asioilla vain pitää olla merkitys, joiden kehityskaaret on tunnetusti tietynlaisessa arvojärjestyksessä. Mitä hyödyttäisi ketään, jos keskustelisimme ja pitäisimme vuorovaikutusta ilman sanojen merkityksiä, ja pitäisimme yllä keskustelua itsearvoisesti. Kuitenkaan unohtamatta, että vakavuus on tärkeää ja huumorillekin löytyy paikkansa.

Raija

RIKKINÄISENÄ

Olen miettinyt pääni puhki sitä, miten saisi ympäristön ymmärtämään mielen murtumisen tapahtumaa sen kokijan näkökulmasta. Kuitenkin näyttää siltä, että ympäristö näkee vain sen ulkoisen kuoren, joka rakoilee särkyneestä ja rikkinäisestä muille. Olo rikkinäisenä on kuin kananmuna, mikä alkaa säröillä osasiksi, ja näihin rakosiin hukkuu muistista pois tapahtumat. Muistan pakkoavioliitostani vain asuntojen rakenteet, ja ensimmäisten vuosien ajalta en mitään. Miten sitä sitten työstäisi, vai onko aika kuitenkin armollisempi, kun on antanut unohtaa?

Kun tätä kananmunaa, muistia yrittää jälkeenpäin koota yhteen, muistilokerosta ei löydy mitään otettavaa. Iän myötä kyky kokonaisuuden kartoitukseen paranee. Jokseenkin on tullut vain selväksi, että ympäröivä todellisuus on ollut niin totaalisesti toisenlainen kuin on itse ihaillut, että sen on vain torjunut kauhun valloittaessa mielen. Mieleni ei koskaan pystynyt hyväksymään väkivaltaa.

Kun on jatkuvien halveksunnan ja rankaisujen alaisuudessa, ei sieltä pääse ylös vaikka kuinka yrittäisi. Luin juuri Aira Samulinin elämänkerran, jossa hän puhuu väkivallan alla olemisesta, kuinka kapeaksi elämä muodostuukaan, ei hän näe mitään toivoa, ei uskalla, eikä jaksa pelon ja uhkien alla. Ja hän on todella vahva ja rohkea nainen, ei kysymys voi olla itsetunnon heikkoudesta. Hän sanookin, jossain lauseessa, elää ”tässä ja nyt”, niin pakotetusti. Miten siitä voi nauttia kun koko historian pelko mielessä ajaa kauhuun ja pakoon? Väkivaltaan tottuu, sitä ei huomaa, että se on epänormaalia.

Luin aamulla erään alkoholistin parantumistarinaa. Kuinka hän käy läpi syyllisyyttään ja tekojaan, joita kaikkia ei voi edes enää anteeksi pyytää kuolleilta?  Kaikkein raskaimpina koen ne syytökset, jossa ei juuri ole edes rikosta tehnyt ja pitäisi pyytää anteeksi. Tämä asetelma asettaa toisen yläpuolelle, kaikki teot on rikokseen tuomittuja. Kysyin eräältä ystävältäni joskus hänen rajun mielen purkauksen yhteydessä, oliko hänellä suruja. Hän pani poikki ystävyytemme.

Kirjoitin pieneen paikalliseen lehteen nimimerkillä sosiaalitoimen eriarvoisista palkoista eri toimipisteissä, jossa toisesta maksettiin jo koulutetulle heikompaa palkkaa ja toisessa kouluttamattomalle merkittävästi korkeampaa. Sosiaalitoimi painosti työntekijöitä paljastamaan, onko joku tuttu tämän kirjoittanut. Ja nuori opiskelija paljasti hätääntyneenä, että hänen tuttunsa. Perhe sulki ovensa minulle tapauksen jälkeen, syyttäen ettei tuollaisia sovi kirjoitella.

Jatkuva itsensä syyttely ja riivaaminen tekevät elämästä helvettiä, anteeksi pitäisi antaa itselle, mutta mitä jos koko elämä ja olemassaolo ovat anteeksipyytämisen jatkuva kierre. Tunne-elämäkin on helppo selvittää verrattuna siihen, että kauhu ja häpeä ajaa muistia koko ajan säröille. Kiusattuna, syytettynä ja hylättynä olen suuttunut ja purkanut pahan oloni, antanut tuutin täydeltä takaisin. Sen jälkeen olen saanut olla yksin, mitään ei olisi saanut sanoa. Suomalainen kulttuuri on tottelevaisuuden kulttuuria erityisesti moraalin suhteen. Jos joku nuhtelee, sitä pidetään ehdottomasti oikeana, ja siitä saa rangaista ja ihminen ei saa puolustaa. Hän ei saa reagoida kiusaamisen ja alistamiseen.

Raija

KESKUSTELUA SYRJINNÄSTÄ

Viikon ehkä puhutuin keskustelun aihe oli Valtteri pojan kokema syrjintä TV 1:sellä. Toisen huomion sai Terhi Kiemunki, joka ihmetteli, voiko muslimit olla virpomassa. Jokaisen tulisi käydä päiväkodissa muutaman viikon vierailulla ja huomata, etteivät lapset vieroksu toisiaan alkuperäisesti ennen kuin se on jostakin syötetty tapoihin. Pelko ei ole ihonväristä kiinni.

Pidän syrjintää synonyyminä rasismillle. Sitä on kaikkialla eri muodoissaan virallista ja epävirallista. Tuo epäluulo, inho ja syyttäminen ovat ihmislajeille ominaista, tahdoimmepa sitä tai emme, mutta sille on annettu liian suuri valta. Pelot on osa puolustusjärjestelmäämme ja suoja meille vaaran uhatessa ja hyvin syvällä aivojen ydinalueilla. Vaaran uhatessa meillä on kyky puolustautua tai paeta, adrenaalit alkaa virrata. Tappaminen on kuitenkin arvon kautta syntynyttä alistamista, ala-arvoisempi tuhotaan. Se on myös metsästäjäkansan saalistamista, eli elinehto säilymiselle.

Itseäni on syytetty vääräuskovaiseksi, kun en usko Jeesuksen sovitustyöhön, vaan hän on minulle historiallinen ja todellinen henkilö, Jumalan lapsi siinä missä me kaikki muutkin. Hänen opetuksensa on viisautta. Sovitustyö tarkoittaa minulle sitä, että Jeesuksen oli sovittava syyttömänä syntinsä, koska mieli olisi murtunut ja hän sai sitä kautta rauhan, ja vain Jumala oli hänen puolellaan. Hän joutui sovittamaan toisten ihmisten tekemät synnit ja syytökset, aikana jolloin oli monta Jumalaa. Hän oli uskonsa vuoksi vainottu. Kommunistiksi minua on myös haukuttu, koska minulla on kommunistiystävä.

Kaikkein tehokkain keino saada syrjintä aisoihin, olisi kunnollinen varhaiskasvatus. Päiväkodeissa ei ole mahdollista saada hyvää varhaiskasvatusta puutteellisen ammattikoulutuksen vuoksi, ja liian suurten ryhmien. Siellä ei myöskään vaadita hyvää tunne-elämän tuntemusta, jossa pelkoja oppisi hallitsemaan kohtuullisesti, sitä ei ole edes opetussuunnitelmissa riittävänä osaamisena. Kun tätä ei hoideta, ihmiset ovat pelkojen uhreja, joita on helppo manipuloida ja saada mukaan kaikenlaisiin uskomuksiin ääriliikkeitä myöten.

Isisin kouluttamat epätoivoiset ihmiset ovat pelolla saatu toistamaan päälliköidensä käskyjä. Juuri masentuneet ihmiset on alttiita toisto-oppeihin, ja toimivat koneen lailla ilman minkäänlaista uskoa elämään. Paras keino saada ihmiset elämään kiinni, olisi suoda heille elämän edellytyksiä. Kilpailukyvyn nimissä sallitaan eriarvoistuminen, vaikka todellinen kilpailu ei synny siitä. Todelliset suuret löydöt elämässä ovat vapauden, mielekkyyden, sattumien ja hyvinvoinnin alla syntyneitä. Osuakseen sattumien varrelle on oltava aiheen lähteillä.

Raija

LAPSI LÄPPÄRILLÄ

Istuin bussimatkalla kotiin lauantaina. Asetun takaosan ensimmäiseen istuimeen, josta on hyvä näköala etuosassa istuviin. Bussiin tulee nuori äiti, noin vuoden vanhan lapsen kanssa rattaineen. Lapsi istuu rattaissa ja äiti seisoo vieressä. Äiti pukkaa lapsensa käsiin läppärin ja laittaa jonkin ohjelman päälle. Kun ohjelma alkaa, lapsi alkaa tökkäillä pienillä sormillaan kuvia, joista en saa selvää mitä ne ovat. Äiti ottaa älypuhelimen ja alkaa hänkin näppäillä. Yhteys äidin ja lapsen välillä katoaa matkan ajaksi. Kun he lähtevät bussista, huomaan, että äiti unohtaa laittaa lapselle lakin ja vetää rattaiden kuomun päälle ja lapsi jää pimeään.

En ole digitalisaation vastustaja, olen käyttänyt tietokonetta jo melkein neljäkymmentä vuotta ja pidän sitä hyvänä palvelijana. Mutta olen huolestunut lasten liiallisesta aivokäyttämisestä. Syntyykö meille sukupolvi, joka on niin kutsutusti yhteiskunnallinen lapsi. Ei enää ihmisyyttä, vaan refleksiivisesti toimiva kone. Ärsykkeisiin reagoiva. Onko tämä suorastaan kaappaus, jolla ihmisiä voidaan ohjata päättäjien toiveiden mukaan? Onko ihminen ajatuksineen ja tunteineen niin vaarallinen, että hänet on manipuloitava.

Tiedän, että tutkimusten mukaan lapsen aivot tarvitsevat kypsymistä. Kun alkujaan aivot ovat ahdistuksen ja pelon olotilassa, niiden kytkeminen refleksiiviseen reagointiin saa aivot toimimaan kuin kone.  Kypsymisessä tapahtuva aistisolujen liike katoaa ja mielikuvat jäykistyvät ulkoa annettuihin kuviin, eikä enää yksilön sisältä syntyviin. Kypsymisprosessi jää pois. Mitään tyydytystä kokemukseen ei synny, ei mielihyvää eikä mielipahaa. Mutta toiminta voi aiheuttaa ylikuormittumisen vaaran. Konemainen työskentely ei jätä tilaa solun kypsymiseen, mikä tarkoittaa toimintakykyä, aistien vaihdantaa solujen välillä. Aktivaation synnyttämä paineistus solujen välillä tapahtuu vain etuaivolohkolla, mikä soluaineenvaihdunnan edellytys.

Refleksiivisessä tilassa aivot työskentelevät etuaivolohkolla, siis hallinnallisella puolella, eikä syväsyntyiset mantelitumakkeen kokemukset pääse esiin. Osittain on niin, että mantelitumakkeen tunteiden synnyssä onkin aikaa annettava kokemuksen kohtaamiseen ja niiden ymmärtämiseen. Tunteiden on tultava omaan tahtiinsa, mutta ihmisten käyttäytymistä seuranneena huomaan, ne ovat jääneet kyllä täysin käyttämättä opetusmetodien avulla.

Ihminen on kokonaisuus. Tärkeät viestit kokemuksessa on myös tultava mantelitumakkeesta. Vain konemaiseen työskentelyyn oppineet aivot eivät saa tyydyttyneisyyden tilaa, sillä tietoefektit valloittavat vain osan aivoista työskentelemään. Ihminen ei koe tyytyväisyyttä, ja niinpä hän voi vuosikymmenet olla kulutusihminen. Ihmisyys kokonaisuutena katoaa.

Tärkeä välittämisen kulttuuri katoaa, emme kohtaa enää ihmistä. Tunneviestit häipyvät ja elämästä nauttiminen häviää. Kymmenien vuosien päästä voi tulla loppuun palaminen, muistissa on vain törkymäärä tietoa.

Tunteet, tuo ihmisyyden olennainen osa jää pimentoon. Niiden kypsyminen ja syntyminen eivät enää tapahdu syväsyntyisesti tyydytystä tuottaen, ei mieltymistä, ei tyydyttyneisyyttä, ei iloa niiden olemassaolosta, ei sisäistä minuutta. Tähänkö on johtanut yhteiskunnallinen hallintamenettely, ihmisyyden hävittämiseen. No ehkäpä se on niin, ettei yhteiskunta enää tarvitse ihmistä, vain kulutustarpeita tuottavan koneiston.

Raija

ANTEEKSIANNON VAIKEUS

Eittämättä me vaadimme anteeksiantoa itseltä ja muilta, pidämme sitä hyvänä tapana. Kun anteeksi pyytäminen on tarpeen, olemme tehneet jotakin väärää loukatun mielestä tietäen tai tiedostamatta. Anteeksi antaminen ei ole aina helppoa. Muistan erään tilanteen nuoruudessa, jossa valitin ystävälle, kuinka minulla ei ollut mahdollista käydä perusopintoja lapsuudessa, siis oppikoulua, vain ainoastaan kansakoulu. Kotimme oli köyhä ja kylällä ei ollut oppikoulua. Kustantaminen toiselle paikkakunnalle oli liian kallista. Onneksi asia korjaantui myöhemmin, kun muutin kaupunkiin, kiitos Paavo Lipponen. Minulla on erittäin voimakas oppimisinto, hämmästelen sitä usein.

No ystävättäreni sanoi, ettei kaikille tule antaa mahdollisuutta. Loukkaannuin verisesti. Vaikka kykenin antamaan anteeksi ja unohtamaan, tilalle tuli vaativampi arvo, kunnioitus. Jokseenkin voin sanoa, että kunnioitus on kuin anteeksiannon jalusta, jos sitä ei ole on anteeksipyytäminen turhaa. Jos loukkaamme toista henkisesti, ja taas uudessa tilanteessa teemme sen uudelleen, arvostusta ja kunnioitusta ei ole syntynyt. Anteeksi pyytämisestä on tullut sanan helinää.

Kunnioitus on syvällä ihmisarvossa. Sen juuret on useimmiten välittävissä ihmissuhteissa ja Jungin mukaan sen ydin on alkujaan katseessa. Osaammeko kohdata toisen kunnioittavasti? Joskus yritin määritellä kunnioitusta, ja se oli äärimmäisen vaikeaa. Löysinkin netistä hirveän pinon määritelmiä, mutta nyt olen lyhentänyt itselleni asian niin, että se on kohtaamisen hetkessä syntyvää, kuulemista ja toisen näkemistä ihmisarvoisena. Eräs twitter- ystäväni Tuula on erittäin lahjakas kunnioittamisen kyvyssä. En kykenisi itse koskaan niin hyvään. Olen pohtinut hänen kykynsä olemusta. Hän ei koskaan arvioi minun tekstejäni, hän tuo keskusteluun oman näkökulman. Hän siis auttaa minua ymmärryksessäni ja siinä juuri oppimisen ilo on läsnä vahvimmillaan erityisesti minussa, joka himoitsen sitä.

Moni sanoo, että nöyryys on tärkeä asia elämässä, oppia se ja niin olen itsekin sanonut. Ihmisen nöyryyttämisellä ei ole rajoja. Ja jokseenkin se on myös niin, että nöyrtymistä tarvitaan, jos on ylimielinen. Ihminen vaatii aina toiselta enemmän, ja määrittää, mihin hänen täytyy olla tyytyväinen. Entä ihminen, joka on luopunut kaikesta, syrjäytynyt, vaaditaanko sittenkin nöyrtymistä. Riittääkö armo enää, ja miltä se tuntuu ihmisestä, kun hän joutuu armon alle, jossa ei ole mitään arvoa, millä elämää voisi kunnioittaa, tekoja joita harrastaisi, on vain Jumalan armoton valta. Veikkaan, että tässä menee loppukin elämänhalu. Suosittelen kunnioitusta, jossa on ihmisoikeuksia.

Kunnioitus on hyvä arvopohjana.

Raija

KUN IHMISKUVA EI KELPAA

Kirjoitin sydän verellä ja ruvella esikoiskirjani. Tarjosin sitä kolmelle kustantajalle, mutta he hylkäsivät sen. Perusteluina mm. Virkkuselta WSOY:ltä; kirjassa on toistoa, mutta ei selitystä, mikä toistuu. Tarkoituksella siinä toistuu päähenkilön teot, koska se kuuluu olennaisesti teemaan, mielen murtumiseen ja sitä on tarkoitus kuvata.  Ei teos ole huippulahjakas kuvailussaan, ei se ole sanakääntein taiteellista hurmosta, mutta juoni siinä on tärkeintä, ihmiskuvan toteuma. Kuvailukin on ihan kohtuullisen hyvää. Mutta tietenkin olisi pitänyt olla niin viisas, ettei olisi tarjonnut käsikirjoitusta suurimmille kustantajille.

Katselin eilen Hitchcocin elokuvan Psyko. Viikonloppuna olin lukenut oman kirjani uudelleen, ikään kuin arvioivasta näkökulmasta. Heti murskaamisen jälkeenhän sitä ei pysty lukemaan, vaan unohtaa kirjahyllyyn. Myöhemmin julkaisin kirjan itse v. 1991. Mutta kuinka ollakaan, huomasin että kirjan päähenkilön ihmiskuva on juuri kuin elokuvassa. Elokuvan poika samaistuu äitiinsä, mikä on masentuneilla yleispiirre, ja suorittaa tekoja äitinä, ajattelematta itse. Näin myös kirjani päähenkilö Kukka-Maaria tekee, ja häneen kehittyy ”ruumisolento”, joka tekee hänen puolestaan, kun hän joutuu väkivallan uhriksi.

Mielenkiintoista on se, etten ollut kirjan kirjoittamisen aikaan käynyt mitään ihmiskuvaa selventävää koulutusta, mutta jostain syystä osaankin kuin vaistonvaraisesti kirjoittaa tiedostamattoman vaikutuksesta ihmiseen, tietoisen jakautumisen mielikuvalla eläväksi, ja ruumiissa. En ollut katsonut myöskään elokuvaa ennen kirjoittamista, ettei kopioinnista tai opitusta ollut kyse. Olin niin taivaan tietämätön ihmiskuvista, että ihmettelen vieläkin kuinka olen lapsenmielellä kyennyt sen kuvaamaan. Kuinka päähenkilön suojautuminen tapahtuu mielikuvitukseen turvautumalla, mutta ruumis vie voiton pelon alla, kun on pakko. Näin kykyni kuvata todistaisi, että ihmisellä on taito luotailla omia syväsyntyisiä kokemuksiaan ja kuvata niitä jopa tieteen ihmiskuvan mukaisesti ilman päivänkään oppia. Se todistaa tieteen tutkimusvoimaa myös rajata ihmiskuva yleisiä arvoja vastaavaksi.

Mutta tuo ihmiskuva ei kelvannut kustantajille. Koska se ei ole sitä hyväosaisten kertomaa, jossa minuus tietoisesti aina valitsisi tekonsa, vaan väkivalta luo samaistumisen kautta pakkotoistavan hahmon, eli ruumisolennon. Lopussa mieli murtuu ja päähenkilö romahtaa. Mielen jakautuminen on tapahtunut. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan kirjani on erinomainen kuvaus, mutta ei kelvannut valtamedian tietoon. Niin, valitettavasti väkivalta ja sen vaikutukset ovat salattuja asioita, ja valtaapitävät pitävät vain alamaisia uskossa järjestelmään ja syyllisenä kaikkiin tekoihin.

Raija