KÄRSIMYKSIÄ EI VOI VERTAILLA

Joskus tuntuu siltä, että kärsimys on ikään kuin elämän mittari, mitä enemmän kestät, sitä kirkkaimman kruunun saat, vai miten se meni. Tämä on juuri sitä ihmismielen vallan käyttöä, jolla määritellään se, mitä kaikkea ihmisen tulisi kestää. Elämää suorastaan ihannoidaan kärsimysnäytelmänä. Hyväksyä se mitä on, on usein lausuttu väittämä. Rukous, anna minun kestää, se mitä en voi muuttaa, luo jo paremmat mahdollisuudet korjaamiseen järjettömissä asioissa.

Elämässä tulee vastoinkäymisiä riittävästi, eikä niitä tarvitse tieten tahtoen järjestää toisille. Puistattaa aivan ne muistot, kuinka vahingoniloisia ihmisiä on ollut matkani varrella. Eräs mies hörähti suureen nauruun, kun kuuli ex-vaimonsa joutuneen kolariin ja jalkojen menneen poikki. Katkeruus purkautui niin voimallisesti, ettei sitä pidätellyt edes häveliäisyys. Eräässä työpisteessä oli erittäin kaunis nainen, nuori ja vilpitön. Lausahdukset selän takana jäi mieleen. ”Syötetään se possuksi” ”Teetetään niin paljon töitä, että uukahtaa varmasti”. Lopulta nuori ja vilpitön tyttö vaan pullautettiin ulos ilkeillä toimenpiteillä.

Elämässä on kärsimystä, toisilla enemmän kuin toisilla. Eräs psykiatri sanoi, että viiden rankan vastoinkäymisen jälkeen moni ihminen romahtaa. Vertailut siitä, että toinen kestää tuon ja tuon asian, on mielivaltaisia, koska emme tiedä, mitä kaikkia kärsimyksiä ihmisellä on takanaan, ja siten määritellä sitä mitä vielä pitäisi kestää. Kokemukset voi olla erilaisia, toisessa särkyy keho, toisessa mieli. Juuri tuossa kävelylenkillä katsoin, kun luultavasti isä talutti tytärtään, joka ehkä oli kovien sairauksien uuvuttama.

Moni sairastuu syöpään, vaikka olisi terveet elämäntavat. Sydämen pysähdys on oman lajinsa vaikeus, kuten mikä tahansa sairaus. Mielen kohdalla kohtuuttomat rasitukset minään voivat romahduttaa. On jotensakin surkuhupaisaa, kun juuri mielenterveyspotilaita syytetään itse aiheutetuista sairaudesta, kun taas elintasosairaudet on paljon helpommin todettavissa.

Se moralismi, mikä kukoistaa ihmisten arvioinneissa toisesta on joskus suorastaan helvetistä. Silloin asetumme Jumalan rooliin ja säädämme, valitsemme sekä estämme yksilöä toteutumasta sillä kaikella mahdollisuudella, joka on tavoitettavissa. On inhimillistä ihmisten välistä kurjistamista, mutta myös rakenteellisia yhteiskunnallisia ja uskonnollisia järjettömyyksiä, joissa eivät ihmisoikeudet toteudu. Suomessa on näennäiset ihmisoikeudet, joiden toteutuminen on hallintovirkamiesten käsissä.

Raija

PAKKOROOLIN MUISTI

Katselen tällä hetkellä elämäni eri kausia muistin valossa. Jokaisella ajalla on oma muistitapansa, tilanteet vaikuttavat ja oma kunto. Liiallisessa rasituksessa saattaa muisti rakoilla kuten kiireessäkin. En ole vakuuttunut liikunnan kaikkivoipaan voimaan, vaikka se virkistääkin mieltä.

Jaottelen muistia toteavaan, luovaan ja kuvailevaan. Rakastuneena minulla oli hyvin kuvaileva tyyli. Kirjoitin tuolloin ensimmäisen kirjani. Teksti on hyvin kuvailevaa ilotulitusta kokemuksista ulkoiseen maailmaan. Muistan selkeästi, kuinka pakkoroolista vapautuessani aloin aistimaan maailmaa ensin fyysisesti ja siitä kymmenisen vuotta jälkeen alkoi kieleni laulaa kuvaillen ja herkistyen oleviin asioihin.

Kuvailevaan muistiin liittyy vahvasti luovuus, mikä on hyvin syvästi vapauden tilassa. Mielikuvat syntyvät ja niitä käsittelee sanakielen sopukoihin sopivaksi, leikkii kuvilla etuaivolohkolla. Tällöin sanakielellinen ilmaisu on usein rehevää ja uusia muotoja saava, eikä kuten toteavassa roolissa, toistavaa. Kun toteava muisti toistaa sanoja, kuvaileva muisti luo oman merkityksellisen kielensä, joka on elävä ja sisältää ilmaisua moninaisesti, omalla persoonallisella tavalla. Näistä osittain voi arvioida ihmisen roolin vaikutusta, onko siinä vapaa ja/vai pakotetusti toistava ja missä asioissa ja tilanteissa. Mutta sitä ei voi ottaa täysin kirjaimellisesti, rutiineja on ja ne vahvistavat ihmistä, mutta katsoessa kokonaisuutta, voi nähdä ja löytää kehityskäyriä.

Nyt minulla on meneillään toteava kausi. Se on kuin jäänne pakkoroolista. Totean vain sen mitä on. Se on osittain raskasta ja surullista, mutta en kaipaa myöskään ylipursuavaa kuvailevaa kieltä. Nyt on hyvä erottaa vertauskuvallinen ja kuvaileva.  Kuvaileva synnyttää kuvaa ja kokemusta, vertaileva on taas asiaa käännettynä ilmaiseva.

Pakkoroolissani olen hyvin hiljainen ja lyhyesti itseäni ilmaiseva. Ikään kuin se syvä alistaminen ja hiljaiseksi sulkeminen kulkee toistona mukana. Kun ei saa puhua mitään, ympäristö alistaa tahtonsa alle vahvoilla rangaistuksilla. Ja tämä kaikki niin ylimielisen arvioinnin vuoksi, kun ahdistukseni on piirtynyt ääneen kivun ja särkymisen tärinäksi. Kun ympäristö kuvittelee, että tämä korjataan hiljentämällä. Se on sitä kansan viisautta.

Rakkaus ja vapaus ovat hyvä yhdistelmä. Sopivasti ripotellen ja välillä tasaisesti talssien muisti pysyy kondiksessa. Mutta pakkoroolissa muisti katoaa nopeasti eikä tallennu pitkäaikaiseen muistiin. Siellä ei ole oma tahto mukana. Se leikkii vain etuaivolohkolla pysyäkseen mukana ihmisten menossa ja toimii refleksiivisesti.  Oman muistini katoamista aloin tarkastella rakkausavioliitossani, kun mies ihmetteli, miksen minä muista asioita. Alkoipa siitä muistin selkeyttäminen. Lopputyökin tuli tehtyä opistossa muistista.

Raija

TUOMARITYYPIT

Menipä minne tahansa, vastaan astelee tuomarityyppejä, joilla on aina se parempi vaihtoehto tarjolla ja tekojasi, tunteitasi ja ajatuksia täytyy korjailla. Hyväksyntää ei ole, ja he kokevat kansalaisvelvollisuudekseen ojentaa ja opettaa kanssaihmisiään. Jos satut käymään pikaruokalassa, parempi olisi syödä terveellisemmin, jos menet kuntosalille, käveleminen olisi halvempaa jne. Itsessään he eivät juuri huomaa korjaamisen varaa.

Näitä tuomareita on niin lähipiirissä kuin kaikissa muissakin yhteisöissä aina politiikasta mediaan ja oppeihin asti. Uskonnoissa on erityisen paljon moraalista kannanottoa. Naisten huivipakko on moraalinen kannanotto naisen ihmisarvoon, se on leima, millä arvotetaan oikeuksia, kun hyvin voisi ajatella, että vaatetus voisi olla suoja keholle kylmässä tai kuumassa.

Perheissä tuomarityypit ovat erittäin vaarallisia. Kun joku moralisoi ja tuomitsee jotakin jäsentä, tämä jäsen joutuu jatkuvasti puolustuskannalle. Itsetunto murenee pahemman kerran. Pahan olonsa tämä tuomittu purkaa perheen syntipukkiin. Usein se on perheessä isä, joka määrää tahdin ja äiti kantaa taakan. Tuomari ylevöittää itsensä arvioinnin ulkopuolelle. Tämä epätasa-arvo tuhoaa avioliittoja. Voisikin sanoa, että perinteisen kasvatuksen määrittelevät perheessä miehet asettamalla ehtoja toimintaan, ja naiset korjaavat vahinkoja. Tietenkin asia voi olla myös päinvastoin, naiset määräävät kaapin paikan.

Tunteiden kieltäjät ja manipuloijat aiheuttavat suuria jälkiseurauksia aina työpaikoille saakka, ja kaikkiin yhteisöihin. Usein takana tuomarityylin syntymiselle on tunteiden mitätöinti, ja luonteesta tulee autoritaarinen, jolla hallitaan muita.

Ihminen tarvitsee päätäntävaltaa ja oikeuksia määritellä itselleen sopivaa. Raja kulkee siinä, että tuon oikeuden pitäisi koskea vain itseä ja yhteiselo synnytetään sopimuksilla. Lapsen kohdalla luonnollisesti ohjaus on välillä komentaminen, mutta lapsen persoonallisuuden kehityksen kannalta lapsen minuudelle tulee antaa ongelmanratkaisua, jotta oppi voisi mennä perille.

Pyörrän tässä pyhät sanani, ja arvioin ihmisluonnetta. Olen tullut siihen tulokseen, ettei tuomarityyppejä tarvita, he saavat vain vahinkoa aikaan. En ole lepsutyyppi itse, vaan minulla on hyvinkin vahvoja periaatteita. Ajattelen mielelläni, että perusteltu tieto on parasta vallalle.

Raija

KIUSAAJAA EI VOI VOITTAA

Matkan varrella on tullut paljon ohjeita, kuinka elämästä täytyy selvitä voittajana. Ihmisarvo ei saa koskaan olla kilpailun alainen, se on itseisarvo ja jakamaton, ja kuuluu kaikille.  Kiusaajaksi nimeän nyt negatiiviset tunteet, joiden johdattamana elämä menee kohti tuhoa. Niille ei tule antaa valtaa. Ne ovat kuin lapsen sairauksia, joista on kasvettava irti. Ne eivät tuo tervettä jaloa kilpailua, ne syövät sielua.

Kiusaajan sielussa negatiiviset tunteet on varjoa todellisista tunteista. Ne on kääntyneet tunteita vastaan, iloa ja surua, jotka ovat perustunteita. Ne ovat siis kehittyneitä tunteita, menetetyistä, petetyistä ja hylätyistä tunteista. Jopa sanakieli voi riistää kokemuksesta kyvyn tunnistaa negatiivisten tunteiden vaikutuksen kuten esim. ahneus ja kateus. Itselläni ainakin on auttanut se, että olen pysähtynyt, hengittänyt ja antanut mennä niiden ohi.

Negatiiviset tunteet eivät luo kilpailukykyä, eivät kehitä ihmistä, eivätkä anna tyydytystä kokemuksiin. Ne kasvattavat negatiivista himoa, ahneutta ja kateutta lisää. Kilpailukyvyn vahvin motivaattori on tieto ja sen rajat. Tällöin totuudesta tulee intohimoa. Sen taustalla on oppimisen ilo ja onnistuminen.

Kiusaaja on vastine sanalle saatana. Ikään kuin ihmiselämän tehtävänä on voittaa kiusaaja. Tässä voi tietysti ajatella, että on voittanut itsensä ja ylevöittää itsensä ikään kuin hyvyyden haltijaksi. Pahuus ei kuitenkaan koskaan katoa, vaikka sen saisi piilotettua itseltään, se jäytää taustatekijänä, ja vaikuttaa salakavalasti. On parempi hyväksyä tunteet, antaa tulla niiden vapaasti, mutta ei anna niiden vallata sielua.

Kiusaaja haluaa valtaa. Se ei kykene empatiaan, vaan yrittää murskata vilpittömän ja kauniin. Se ikuinen kysymys hyvän ja pahan taistelusta on jatkuvasti läsnä ihmisessä. Valta-asemassa olevilla on suuri vaara joutua kiusaajan valtaan, koska vallassa ihmisen itse nousee toisen yläpuolelle. Voikin sanoa, että tunteita ei voi estää, mutta valtaa voi rajata.

Raija

ITSEVARMANA NAISENA

Olen hankkinut itselleni parikin itsetuntoa käsittelevää kirjaa, Mirja Kalliopuskan ja Liisa Keltinkangas-Järvisen, jotka monella tapaa avaavat itsetunnon käsitettä. Olen lukenut ne parikymmentä vuotta sitten, joten paljonkaan ei ole niistä mielessä enää. Mutta onpahan hyvä, että saan nyt luoda oman käsityksen itsetunnostani. Kirjojen mukaan itsetuntoa on kahdenlaista, pysyvää ja heilurimaista. Tulkitsen tuon niin, että identiteetti on pysyvän takana, ja tunteet tilanteissa heiluttelevat.

Identiteetin kehittymiseen liittyvät arvot vahvasti, kulttuuri, jossa ihminen aikansa viettää. Olen usein sanonut, että minulla on vahva itsetunto, eli luottamus itseen. Kun kuitenkin olen romahtanut, moni on sanonut, että minulla on heikko itsetunto, sillä puhun paljon ympäristön vaikutuksesta itseen. Normaalisti ympäristö ei haittaa ihmisen ajatuksia, ei minunkaan, totta kai huomioivasti, vaan itsetunnon ollessa kohdallaan, omat tunteet ja ajatukset pysyvät sellaisina kuin uskoo, luottaa ja toivoo. Mutta rikoksen alla ympäristön vaikutus on suuri ja se vaikuttaa vahvimmin mieleen.

Kovin usein minua on pidetty liian itsevarmana. Tämä on ollut minulle raskasta. Itsevarmuus on luokiteltu minun voimastani puhua ja tietää, julistaa ja suorastaan huutaa tietämistäni ulos, se vastakkaisilmiö, kun ei saa puhua, yrittää sitä kaikin voimin jossakin. Ja tämä tarve on taas vahvistunut siitä, että minuun on kohdistunut paljon epäilyä, etten tietäisi ja havaitsisi oikein, tietämisestä on tullut voimakasta ja vastareaktio ympäristön arvoihin. Voisi puhua puolustuspuheenvuorosta.

Melkein kaikilla auttajistani on ollut ongelmana tulkita ääntäni itsevarmuudeksi. Vaikea ihmisoikeuksien riisto nuoruudessani jätti jäljet, jossa sen uusinta tuotti vahvan ahdistuksen, ja ääneni madaltui karheaksi. Vihaa tuli vuosikausia ulos väärin kohtelusta äänenä ilmoille. Tämä tulkittiin itsekkyydeksi.  Ratkaisu auttajilla oli se, että he alkoivat mitätöidä kokemuksiani, ja kehua itseään, eli todistaa että olisin liian itsevarma.

Jokseenkin kai päädyn siihen lopputulokseen, että lapsuudessa kehittynyt itseluottamus, itsekunnioitus ja itsearvostus syvällä sisimmässäni ovat poikineet vahvan itsetunnon. Ne tunteet ja ajatukset, jotka minussa on syntyneet, ovat olleet ihailtuja ja hyväksyttyjä. Mielen romahtaminen rikoksen alla ei kerro itsetunnosta, vaan vastuu on rikoksen tekijällä, ei uhrilla, vaikka se on jättänytkin ikävän jäljen. Sitä ei voi selittää uhrin olemuksella, käytöksellä tai pukeutumisella. Oma tapaukseni, kadulla kulkeminen ei ole syy rikokseen, enkä edes ollut yöllä yksin, vaan vilkkaaseen iltarientoaikaan.

Ihanaa naisten päivää kaikille!

Raija

PIENET UHRIT

Päiväkodissa työskennellessä tuli eteeni jos jonkinmoista tutkimusta. Eräässä tutkimuksessa, mikä oli psykiatrin tekemä, kyseltiin lasten suuttumista, häirintää ja epäsosiaalista käytöstä. Tutkimusaihe oli persoonallisuus. Kysymystä ei mitenkään tarkennettu, kuinka usein, mikä tilanne, ikä jne. Katselin tutkimusvastauksia, kuinka kerran suuttunut luokiteltiin häiriköksi, kerran kiusannut kiusaajaksi jne. Tutkimuksiin vastasi henkilöt, joiden koulutukseen ei kuulunut tieteellisen tutkimuksen ymmärtämistä. Tällainen lapsi, joka oli joskus hermostunut, joutui myös perheiden osalta syyniin. Ja nämä tutkimusten tuottamat ongelmat tulevat yhteiskunnalle erittäin kalliiksi. Sitten toisaalta todelliset häiriköt salattiin, koska heihin oli kohdennettu julmia rangaistuksia.

Uhraamisen merkittävin olemus on vilpittömän leimaaminen. Omat rikokset tehdään näkyviksi vähemmän vaikuttavissa kohteissa. Julmasti kohdellun asiaa ei tuoda päivänvaloon, sillä oma syyllisyys painaa liikaa. Kun leimaaminen tehdään vilpittömässä, koetaan omaa puhdistumista, syyllisyyden lieventymistä.

Dementoituneiden hoivakodissa kerran suuttuneet saivat lisäannoksen lääkkeitä. Pääsääntöisesti, vanhus suuttui sellaiselle henkilölle, joka oli kylmäkiskoinen käskijä, ja hoiva oli kovakouraista. Kun kiinni käytiin, nyrkki nousi pystyyn, ja ihan ymmärrettävistä syistä.

Kuusikymmentä luvulla tuhansia äitejä Suomessa määrättiin pakkosterilointiin kirjoittamalla heille mielenterveysongelmia. Siinähän se onkin, selkeä syy mielenterveydessä, kun ei ole lääkäriä lähimain maaseudulla, eikä ehkäisyvälineitä saatavilla. Muistan erään äidin, joka sanoi, ”mielelläni olisin ottanut sterilisaation, jos se olisi pyydetty asiallisesti”. Lapsien jatkuva synnyttäminen oli tälle erittäin tervejärkiselle äidille rasitus, mutta papereihin jäi mielenterveyden häiriö.

Ihmisten kohtelu on lääketieteen pahimpia ongelmia. Ihmisarvo menetetään, ja jäät kunnallisten holhousten alaiseksi, eikä sitä yksityistämisellä poisteta. Liian vähäisillä koulutuksilla on merkittävä vaikutus ilmiön yleisyyteen. Nykyhallitus on päättänyt pahentaa tilannetta, heikentämällä koulutusvaatimuksia. Hoivan ammattivaatimus on liian kehokeskeinen, eikä ymmärrystä löydy henkisen puolen kehitykselle. Ongelma näkyy vauvasta vaariin.

Raija

MIKÄ AUTTAA?

Aku eli Somevaarina tunnettu twiittailija heittää twiitin, jossa hän sanoo, että entiset alkoholistit on parhaita asiantuntijoita raittiuden suhteen. Sen hän heittää ”leuat irvessä”, kuten hän usein sanoo. Itselläni tulee heti mieleen, missä asiassa saa olla tietämässä ja missä ei. Voiko mielenterveydestään kärsivä olla kokemusasiantuntijana, vai katsotaanko hänet loppuelämänsä ymmärtämättömäksi? Valitettavasti mielenterveydestä on paljon puutteellista tietoa, uskotaan että se on persoonallisuushäiriö, kun se useimmiten on psyykkisestä puolustuksesta syntynyt ongelma, valinnan vaikeus ja särkynyt mieli, joka vapisee, eikä kykene tiedostonsa jäsentämiseen.

Pohdin tässä muutamana päivä, kuinka paljon minun masennuksessani on vaikuttanut lapsena heinäladon hirsiltä putoaminen kärryjen rautakehikoihin. Se oli melkoinen tärsky, neljän metrin pudotus, ja olin tajuttomana pitkään. Sairaalassa tuli maattua muutama viikko. Kun olen jälkeenpäin miettinyt masennustani, sen vahva olemus on ollut ikään kuin aivojen raskaus. Kuin lyijymotti olisi ollut päässä ja siihen ei saanut mitään yhteyttä, eikä sen sisällä liikkunut mitään. Mikä minut herätti tuosta kuolinraudasta? Aloin kirjoittaa ensimmäistä kirjaani.

Paljon puhutaan siitä, että ihmisen tulisi lukea paljon, että muistikuvia olisi runsaasti elämästä selviämiseksi. Ovatko muistikuvat sitten se pelastava enkeli, vai sittenkin tunteet, joita saa tuntea ja hyväksyä ne? Lukemisessa voi paeta kauas itsestä, se voi helpottaa oloa, mutta ei välttämättä avaa vielä ahdistuksen perimmäistä syytä, vaan ongelma muhii mielessä ja tulee uniin, jos sitä ei käsittele. Ongelmaa ei aina voi edes käsitellä, jos esimerkiksi kateutta tai mustasukkaisuutta kokeva toinen osapuoli ei halua käsitellä sitä. Silloin jää yksin asian kanssa. Voi alkaa julistajaksi asian puolesta, perään kuuluttaa oikeuksia, mutta silti jää yksin. Tällöin hyvät muistikuvat auttavat, ja mielikuvat luovat mahdollisuuden etsiä uusia näkökulmia asiaan.

Unohtaminen ei aina auta, se voi jopa aktivoida ahdistusta. Unohdus tulee hoitavaksi silloin, kun asia on käsitelty.

Raija