MIKÄ AUTTAA?

Aku eli Somevaarina tunnettu twiittailija heittää twiitin, jossa hän sanoo, että entiset alkoholistit on parhaita asiantuntijoita raittiuden suhteen. Sen hän heittää ”leuat irvessä”, kuten hän usein sanoo. Itselläni tulee heti mieleen, missä asiassa saa olla tietämässä ja missä ei. Voiko mielenterveydestään kärsivä olla kokemusasiantuntijana, vai katsotaanko hänet loppuelämänsä ymmärtämättömäksi? Valitettavasti mielenterveydestä on paljon puutteellista tietoa, uskotaan että se on persoonallisuushäiriö, kun se useimmiten on psyykkisestä puolustuksesta syntynyt ongelma, valinnan vaikeus ja särkynyt mieli, joka vapisee, eikä kykene tiedostonsa jäsentämiseen.

Pohdin tässä muutamana päivä, kuinka paljon minun masennuksessani on vaikuttanut lapsena heinäladon hirsiltä putoaminen kärryjen rautakehikoihin. Se oli melkoinen tärsky, neljän metrin pudotus, ja olin tajuttomana pitkään. Sairaalassa tuli maattua muutama viikko. Kun olen jälkeenpäin miettinyt masennustani, sen vahva olemus on ollut ikään kuin aivojen raskaus. Kuin lyijymotti olisi ollut päässä ja siihen ei saanut mitään yhteyttä, eikä sen sisällä liikkunut mitään. Mikä minut herätti tuosta kuolinraudasta? Aloin kirjoittaa ensimmäistä kirjaani.

Paljon puhutaan siitä, että ihmisen tulisi lukea paljon, että muistikuvia olisi runsaasti elämästä selviämiseksi. Ovatko muistikuvat sitten se pelastava enkeli, vai sittenkin tunteet, joita saa tuntea ja hyväksyä ne? Lukemisessa voi paeta kauas itsestä, se voi helpottaa oloa, mutta ei välttämättä avaa vielä ahdistuksen perimmäistä syytä, vaan ongelma muhii mielessä ja tulee uniin, jos sitä ei käsittele. Ongelmaa ei aina voi edes käsitellä, jos esimerkiksi kateutta tai mustasukkaisuutta kokeva toinen osapuoli ei halua käsitellä sitä. Silloin jää yksin asian kanssa. Voi alkaa julistajaksi asian puolesta, perään kuuluttaa oikeuksia, mutta silti jää yksin. Tällöin hyvät muistikuvat auttavat, ja mielikuvat luovat mahdollisuuden etsiä uusia näkökulmia asiaan.

Unohtaminen ei aina auta, se voi jopa aktivoida ahdistusta. Unohdus tulee hoitavaksi silloin, kun asia on käsitelty.

Raija

HUIPPU ELOKUVA, MIEKKAILIJA

Nyt kun taas vuotuiset elokuvan Oscarit on jaettu, huomaa miten monta hyvää elokuvaa putoaa ehdokkuuksista pois. Yksi ehdolla olleista oli, ”Miekkailija”, Klaus Härön ohjaama elokuva, mikä on vertaansa vailla, mutta ei päässyt punaiselle matolle. Silti nostaisin sen ehdottomasti tämän vuoden parhaimmaksi elokuvaksi koko maailmassa.

Mitkä ovat amerikkalaisen elokuvien kriteerit, kun parhaiden valinta osuu aina niille; näyttelijäsuoritukset, ohjaus, äänitys, sivuosat ja mitä niitä nyt onkaan? Amerikkalaiset elokuvat kertovat vallasta ja persoonan kehityksestä voiton ja kilpailun kautta, suuruudesta, kuin se olisi identiteettiä, mikä maalle näyttäisi kuuluvan ihmisyydessä ihmisluonteen näkymänä. Elokuvia ei aina oikeastaan voi edes verrata toisiinsa, sillä puhutaan ihan eri asian kuvaamisesta, toisaalta samasta, mutta näkökulma on vallasta ja vallan puuttumisesta.

Kun huippunäyttelijä Leonardo DeCaprio näyttelee, on pääpaino kehonkielen kautta syntyvistä tunteista, kehotunteista. Ne ovat valta-asetelmien merkittävimmät kehokielikuvat, joiden olemus sykähdyttää villeimmätkin ihmiset hurmokseen. Härön elokuva kertoo kuitenkin teemasta, kun ei saa olla olemassa yhteisön jäsenenä. Valta on silloin kaukana. Ja kuitenkin elokuva on niin huimaavalla intensiteetillä tehtyä, että kehonkieli ui näyttelijän ihon alta katsojan kokemukseen, jossa ihokarvat on koko ajan pystyssä, jännite kokemuksessa säilyy viipyilevien tempojen kanssa niin tiiviinä, että pelkistys peilaa sielun läpi hienovaraisemmin kuin todellisessa elämässä.

Suomalaiseenkin elokuviin pesiytynyt amerikkalaistyyli on kiusalliseen levottomuuteen vievä ongelma, mikä tunkee inhon läpäisemänä niin vahvasti torjunnan puolelle, ettei siitä enää voi nauttia. Keho ryöppyää niin paljon voiton, tuskan, vihan, pelon ja kilpailun lävitse mielen maisemissa hyytävällä tavalla, ettei se anna tilaa sielun levätä. Se on olemassa enemmän vallan kautta, kun vastaavasti ”Miekkailija” on olemattomuuden lähteillä ja kuitenkin tunteet on koettavissa niin koskettavasti, ettei tyhjyyttä jää jälkeen.

Näyttää siltä, että ihmiskuva on taiteen saralla osin jäsentymätön, tai se on erittelemätön, ja poliittisista syistä syrjäytetty suuruuden pönkittämiseen, voittajien punaisille matoille.

Raija

ANNA LAPSELLE LAPSUUS

Nukun nykyään hyvin sikeästi, olen virkeä unen jälkeen ja uneni on rentouttavaa. Näen paljon unia, ne ovat lisääntyneet vahvasti iän myötä. Uskon niiden alkuperään, koska ne ovat jo kohtuaikana ihmisellä, kyky mielikuvan syntymiseen, ilman oppia muusta totuudesta. Ne ovat elämän kannalta merkittäviä, suoja terveyteen. Jos ihminen dementoituu, hän menettää tämän kyvyn, ja jää ainoastaan kehoaistimusten varaan, ja tuloksena voi olla ennen aikainen kuolema.

Mielikuvien jatke on leikki. Sitä lapsen pitäisi saada paljon ennen kouluikää, ja sittenkin vielä koko elämän. Sain leikkiä valtavasti lapsuudessa ja niin myös omat lapseni ovat saaneet leikkiä. Leikki on kuvittelua, ja toimii etuaivolohkolla, vaikka sen synnyinsija on mantelitumake, tunnekeskus. Vanhan mallin koulutuksessa me olemme oppineet kuulo- ja näkömuistin kautta muistamaan. Tällöin siihen liittyy vahvasti usko opetettuun. Etuaivolohkolla on pidättyväisyyteen ja hallintaan vaadittava pysähtymisen taito. 6v. iässä lapsi alkaa erotella omaa mielikuvitustaan ja totuutta.

Unissa ihminen käsittelee tunteita, pelkoja, haaveita, uskomuksia ja saa ne miellyttävään järjestykseen, kohtaamiskelpoiseksi. Mieli synnyttää tyydyttyneisyyden tilaa ja antaa voimaa, keho voi hyvin. Jos ihminen harrastaa vain kehollisia aktiviteetteja, uupumus voi vallata ja syntyy loppuun palaminen. Tämänkin olen kokenut keski-iässä. Juuri tuossa vaiheessa kuvittelukykyäni rajoitettiin työn merkeissä runsaasti, uuden synnyttämistä. Kuvittelukyvyssä ennakointi on merkittävää, tavoitteet ja merkityksellisyys toiminnan tarkoituksesta. Merkityksessä on aina kaksi puolta, kohti tulevaisuutta ja menneisyyden kuvat.

Tutkimuksissa on todettu, että myötäelämisen kyky alkaa matkimisesta. Tällöin ihminen havaitsee ja tulkitsee toisen kehon ilmeitä ja viestejä. En ole vakuuttunut, että tämä on paras tie, se voi viedä liialliseen tulkintaan toisen tunteista ja aikeista. Uskon kuvittelukyvyn voimaan synnyttää muistikuva tapahtumasta, jolloin tapahtuman sisältö avaa kärsimyksen kappeleita, surun verhoja. Suru synnyttää kokemukseen tietoisuuden kärsimyksestä, menetyksestä, petoksesta ja hylkäyksestä. Tarina on se, jossa saavutamme kyvyn ymmärtää kärsimyksen viittaa. Itselläni on koulutusta ihmisen tarpeista, mikä helpottaa ja auttaa hahmottamaan menetyksen suuruutta, mihin se kohdistuu ja miten se vaikeuttaa jaksamista. Kuorma voi olla liian raskas. Mieli voi sammua, eikä se jaksa enää tuottaa mielihyvää.

Raija

MAITOLAITURIRAKKAUTTA

Rakkauden huuma on arvaamaton, sitä ei tiedosta, ennen kuin siihen törmää. Jostakin syvältä sielun uumenista alkaa nousta ihastumisen tunteita, ja kuinka ollakaan viisitoista vuotiaan askeleet taivaltavat kohti ihastusta. Yrjö, naapurikylän poika, tuli mopollaan ja olin rakkauden täyttämä. Alkoi syntyä kiintymystä, tunne vietteli ja kohteesta oli otettava selvää, mitä sillä on mielessä, minkälaisia aikeita. Voi sitä viattomuutta ja herkkyyttä, millaisessa valossa sitä kujeilee, ensimmäisen suudelman voimaa, jota pidemmälle ei voi mennä.

Kuinka kauan tuo unelmien voima johdattikaan kulkua elämässäni, vuorovaikutuksen oikeus, johon uskoin, ja mikä vei aina eteenpäin muissa suhteissa. Liian usein todellisuus ihmisten kesken oli puhetta, jossa valta-asema määräsi, miten ajatukseen suhtaudutaan, kieltäen tai hyväksyen. Valitettavan usein puheeseen suhtaudutaan luulon kautta, epäilyn ja kyseenalaistamisen, jolla on tarkoitus kumota toisen näkemys. Mitään vuorovaikutuksesta syntyvää rakennelmaa, johon tieto voisi liittyä, ei ole olemassa, on vain mielen reaktioita, joiden seurauksena tehdään johtopäätöksiä, annetaan sen tehdä päätelmät, omien mieltymysten valossa.

Sitten tulee se tosirakkaus, se jossa aistillisuus on kokonaisuudessaan läsnä, joka vetää intohimon lähteille ja pettymykseen, koska siinä on keskiössä keho, ei enää ne ihanteet, jotka keskustelun avulla avaavat reittejä uusiin näkemyksiin. Oppimisen arvot on ihanteita. Tosirakkaudessa on antauduttu täysiin nautintoihin, jonka voi saavuttaa toisesta, aistien ilolla, on ruokaa, viiniä, liikuntaa ja kulttuuria liiallisena. Tavat nousevat ohjaamaan menoa, sillä nautinto tuo niin suuren voiman, ettei sitä voi hallita. Yksinkertaistaminen on väylä, jossa kanavasta selvitään, se usein valitaan. Tarinoissa on uskomukset, jotka kuvittelemme elämän viisaudeksi, sillä se mitä aistein havaitset, voisi olla totta, mutta se on liian suurta, liian voimakasta, siihen ei luoteta, se ei aina ole kaunista, itsen havaitsemaa.

Unelma ensirakkauden synnyttämästä uinuu jatkuvasti sisälläni ja herättelee etsimään keskustelua, jossa olisi vastauksia ja kysymyksiä elämän oikeudenmukaisuudesta, kunnioituksesta, kuulemisesta ja näkemisestä. Se on sanan äärellä, läsnä ihmisen perusolemuksessa, vailla vaatimuksia toiselle, etsimistä ja löytämistä, kauneinta, jopa pyhää. Mutta se on vain unelma viattomuudesta, valta määrää suurimmaksi osaksi sen, miten toimimme. Tarve toisen ihmisen muuttamiseen.

Raija

TUHOISA SYYLLISYYS

Olen paljon pohtinut syyllisyysproblematiikkaa, kuinka se on yksilöllistä ja kuinka se on rakenteellista yhteisöön kiinnittynyttä tapaa, jossa roolit asettavat normeja, jotka taas synnyttävät syyllisyyden kehiä, kuten roolit; esikoinen, poika, puhuja, äiti, syntipukki, osaaja, kouluttautunut jne. Tällöin valta sinetöityy annettuna ja otettuna.

Näyttää siltä, että yksilöt vapautuvat syyllisyydestään saadessaan sen toisen kontolle.

Joskus opiskeluaikoina joku luennoitsija sanoi, (huippuasiantuntija mielen osalta) että ihminen siirtää omat omantunnon tuskat toisen kannettavaksi. Mutta jotensakin ymmärrän, että omatunto voi syntyä tehdystä teosta ja/tai yliminästä, mikä ohjailee oikeata ja väärää. Juuri tuosta erosta redusoin eron itse tehdyn häpeän ja toisen ihmisen tekemänä syyllistämisestä synnyttämää häpeän vaikutusta. Jos ei ole tehnyt tekoa ja syytetään, häpeä kiertyy tuhoamaan mieltä, mutta tehdyssä omatunto kolkuttaa, ja puhuttelee, jolloin mielen vaikutus voi olla esim. nolostuminen.

Tekemättömässä teossa, missä ajatus ei ole läsnä, tunteita ei synny, ei myöskään yliminä ole läsnä, eikä ihanteet joita pitää oikeana, itse katoaa. Tuntuu varmasti oudolta, miksi erottelen nämä asiat. Minun kokemuksessani on vain yksinkertaisesti tietoisuus siitä, kuinka toimii pakotettu minä ja kuinka toimii vapaa minä, itse tahdottuna ja haluavana. Kun ei ole itse tavoittelemassa eikä haluamassa, itse ei ole paikalla, ja kokemuksessa syntyy vain solujakautumista.

Perheessä voi olla syntipukki, joka joutuu toisen jäsenen vahvan yliminän ihanteen vuoksi kärsimään syytöksiä. Pahimmassa tapauksessa toisen perheen ystävä joutuu sijaiskärsijäksi perhedynamiikan jäljistä. Ikään kuin tiedostamattomat syytökset siirtyvät toisaalle, joita ei osata ratkoa ydinperheessä.

Itse tehdyissä teoissa ja ajatuksissa oma ihanne on vahva tekijä, ja sitä vastaan taistelu on vahingoittavaa. Ahdistuin päiväkodissa lasten huonosta kohtelusta, koska väkivallattomuudesta oli tullut ihanteeni. Moni ei huomaa omaa väkivaltaansa, ja niihin koskeminen nostaa hirmumyrskyn.

Jokseenkin omista kokemuksista johtuen tuntuu siltä, että ulkoa tullut syytös romahduttaa mielen, itse tehdyssä toiminnassa, joka on tavoiteltua voi paremmin käsitellä asiaa itsessä, mutta syyttömänä syytettynä ei mahda mitään. Vastoin ihanteitaan toimiminen on raskasta, ja tuloksena voi syntyä mielen torjuntaa. Omia arvoja vastaan ei voi taistella. Tällöin syyttömänä syytetty on riippuvainen toisten vallasta, taloudesta, asemasta, osallisuuden oikeudesta, itseilmaisusta, sillä niiden ehdot asettaa vallassa oleva. Tällöin menettää perusoikeutensa ihmisyyteen.

Liikaa syyllistynyt ottaa uhrin, jonka hän sitten häpäisee. Onko se sitten luonteenpiirre, vai opittu tapa, on vaikea sanoa. Moni tapa voi olla myötäilevä omiin kehon toimintaedellytyksiin. Antti Eskola on sanonut, että ihmisen luonne on koettua elämää. Ehkä häpäiseminen on nolostuttamisen vahvempi muoto. Häpäisijä voi kokea vapautumista omista tuskistaan, pahimmassa tapauksessa ylistää herraa, ja elää maanisessa tilassa onnellisena. Samainen henkilö voi ylistyksessään hyvinkin kunnioittavasti esim. käydä jotain läheistä tukemassa, mutta läheisten kanssa yhteisörooli ja yhteisödynamiikka ovat pakottavia elementtejä ja ihminen toimii toisen kanssa toisin.

Raija

MIHIN VOI LUOTTAA?

Kun ihminen joutuu pahuuden hampaisiin, sieltä ei juuri nousua ole. Nuorena tyttönä jouduin eräässä työpaikassa johtajan hampaisiin, ja sain tuta siitä rangaistuksia vuosikymmenien päästä yhä uudelleen ja uudelleen. Kun papereihin oli saatu huomautus johtajan voimasta, siihen puututtiin aina ja sitä testattiin, olisinko luottamuksen arvoinen. Vaikka työpaikan kaikki työntekijät allekirjoittivat lausunnon, että käyttäydyn asiallisesti ja teen työni hyvin, negatiivinen tieto oli ja pysyi papereissa ja ison organisaation johto teki lausuntoja sen perusteella.

Voin sanoa, että olen menettänyt luottamukseni ihmisiin. Pahuus on niin vahva tekijä, että sillä pyöritetään tietoa ja ihminen ei ole minkään arvoinen.

Mihin tietoon voi oikeasti luottaa? Mediassa on puutteellista tietoa, sitä on tarkasteltava kriittisesti. Tiede ei ihmisyys kysymyksissä kykene vastaamaan todellisuuteen. On vain teorioita, joita ovat luoneet nk. viisaat miehet. Ihmistä pidetään epäluotettavana, pahana ja itsekkäänä. Kun jouduin raiskatuksi, tieteen ihmiskuva oli se, että olen itse pyrkinyt ja aiheuttanut raiskauksen, eikä kertomuksellani ollut mitään väliä. Mitäs menee kävelemään kadulla tuntemattomalla seudulla tuntemattomien miesten altistamaksi? Kun järkytyin mielestäni, se oli merkki mielikuvituksen liiallisuudesta, ei suinkaan kohtelun aiheuttama järkytys mielessä.

Jos uskot todellisuuteen niin kuin tapahtuu, ja mikä sinua ympäröi, se voidaan muuttaa vallanpitäjien tahdosta. Jos rakastat, rakkaus voi sammua, jos et täytä ehtoja ihanneihmisenä, jota usein rakkaus vaatii ja on. Uskonnot ja usko Jumalaan ei ole koskaan tuonut vastauksia. Tiede toteuttaa yhtälailla uskomuksia.

Minusta on tullut skeptikko. Minulle on tullut liian tärkeäksi totuus, ja sillä ei ole enää arvoa. Olen luopunut, sillä luottamusta ei enää ole. Kaikki on vain kauniita sanoja, ei tekoja. Joku psykiatri sanoi, että ihmisistä 97 % uskoo omiin mielikuviin näkemyksen luomisessa. Luottaminen itseensäkin on vain omalle elämälle luotua.

Raija

KEHITYKSESTÄ JÄLJESSÄ

Paul Tiililä kirjoittaa tänään Aamulehden mielipideosastolla, kuinka vanhukset ovat jäämässä jalkoihin kehityksestä, teknologia pyyhältää ohi suihkukoneen vauhdilla. He, vanhukset, haluaisivat nähdä ihmisiä kasvotusten, kohdata vanhalla mallilla, jos niin sanoisi.

On todella turhauttavaa, kun media hehkuttaa suuria kehityskaaria, kuinka kaikki on nopeaa ja älykästä, kehittynyttä ja parempaa kuin ennen. Kuka uskaltaisi sanoa, että moni asia hoituu hankalammin ja hitaammin. Juuri niin, koska työssä on useimmiten enää alle neljä kymppisiä, jotka eivät aavista vielä, miten koko elämä muuttuu vanhetessa. Kehityksessä on menty taaksepäin ihmisen kohdalla.

Ihminen ei yksinkertaisesti ole kone, joka raksuttaisi älyllään mestarillisesti tuotannon ja voittojen tahdissa. Ihminen tarvitsee aikaa kohtaamiseen. Moni TV-ohjelma on puhekerronnaltaan jo niin nopeaa, ettei ehdi saada selvää sanoista, sitten ne keksivät vielä selkokieliset uutiset meille hitaille. Professori Markku Niemivirta vastasi taannoin, että artikulointi on selvästi heikentynyt nykyopiskelijoilla.

Kun älyteknologia ja tehoajattelu ajetaan tähän pisteeseen, mitä se nykyään on, yhä ongelmallisemmiksi nousevat ihmissuhteet. Koulukiusaaminen on huipussaan, nuoret tarvitsevat kohtaamisiin tunteita. Asenteet ja julkitieto johtaa näkemyksiä, ihmistä ei enää kohdata, tunteet eivät ehdi mukaan kokemukseen. Tilalle tulevat varjotunteet, jotka negatiivisina alkavat johtaa kokemuksiamme, ne seitsemän kuolemansyntiä. Ihminen ei ehdi saada kokemaansa haltuun, tutkia sitä, mitä kokee, vaan sosiaalisen sirkuksen asenteet ja yleinen mielipide tallaa ne piiloon alitajuntaan.

Ihmisoikeudet, ne ovat enemmän kuin someaika mahdollistaa. Me todella tarvitsemme kohtaamisia kasvoista kasvoihin.

Raija