KÄÄNNETTY MIELI

Luen parhaillaan erään julkkiksen kirjaa, jossa hän kuvailee menestyksen salaisuuksia. Ja se menestys on rahaa ja maallista rikkautta. Surullisinta tässä kohutussa kirjassa on se, että kirjan päähenkilö ymmärtää oppivansa nöyryytyksen kautta kovaksi pojaksi, joka työllään ja sitkeydellään haalii voittoja. Ylimielisyys itseen nähden on merkittävää.

Niin kuin tunne-elämässä, myös mielessä on käänteinen puoli, jossa on toiston elementit läsnä. Osittain toistaminen on tärkeää oppimiselle, mutta liiallisuudessaan se vie päin helvettiä. Tästä mainio esimerkki on ”Hamstraajat”, jossa henkilö kerää ja kerää tavaraa, haalii itselleen vaikka mitä, kuin turvakseen ympärilleen kasapäin törkyä, josta ei voi luopua.

Pääsääntöisesti maksulliset naiset ovat ensin veljiensä ja isänsä raiskaamia, jotka sitten kiristettyinä toistavat pakotettuna raiskausta, alistuvat raiskaajien tahtoon. Ihmisen oma tahto katoaa, ja pelko ja kauhu ajavat toistamaan toisten käskyä. Kauhu on ajanut mielen taululle toistokuvaan, ja omia sisäisiä mielikuvia ei synny, jossa henkilö ratkaisisi ongelmaa. Shokkivaihe voi kestää useista päivistä vuosiin, ja ellei henkilö saa tukea, hän voi menettää kykynsä omaan mielihyvään. Ruoka ei maistu millekään, sitä vaan kauhotaan suuhun.

Kasvatuksessa tehdään usein se virhe, ettei lapsi saa itse kokea valintaa, vaan vanhemmat määräävät ja valitsevat lasten puolesta. Osin se kuuluukin vanhemman tehtävään, mutta ei aina ja joka asiassa. Joskus jopa niinkin pitkälle, että ammatti on vanhempien painostuksen alla syntynyt. Näistä toisto-oppimisista voi kehittyä liian hyvä muisti, mikä vain toteuttaa opitun toistoina. Ihminen ei koe mielihyvää ilon tasolla, itsensä toteuttamisena.

Toisto-opeilla on taustalla pääsääntöisesti väkivalta, jossa muisti on kuin seinällä kehomuistina, jonka toteuttaa, vaikeimmissa tapauksissa se on käänteinen refleksi, kääntynyt mieli. Toisto-oppimisen konteksti mielessä ei ole luonnon mukainen, jossa yksilön mielikuva syntyisi muutamaksi sekunniksi lyhytaikaiseen muistiin ja siirtyisi siitä pitkäaikaiseen muistiin, vaan yksilö vaan tuijottaa kuvaa ja toistaa, uusia mielikuvia ei juuri synny.

Raija

ALKOHOLILLA HOIDETTU

Kokoomuksen Jaana Pelkonen sekä terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen professori keskustelivat ajankohtaisessa ohjelmassa Suomen alkoholipolitiikasta. Jaana halusi alkoholin kauppoihin, prof. ei ollut samaa mieltä. Alkoholin käyttö on monimutkaisempi ongelma kuin vapaan oston vaikute. Alkoholi on monen miehen, jos naisenkin mielenterveyshoitoa. Vapaasti virtaava alkoholi ei auta pakkomielteeseen ja alitajunnan riivaukseen, jos ei liika kontrollikaan helpota tilannetta.

Jokseenkin minusta on alkanut tuntua, että ihmisen mieltä ja tunteita hoidetaan syrjään toiminnalla ja/tai kulttuurilla, sitä ei uskalleta kohdata, eikä erotella lähtökohdiltaan erilaisiksi ja tuloksiltaan erinäköisiksi. Ei se tietenkään helppoa ole, mutta sen kuvaaminen, nimeäminen ja analysointi auttavat ymmärtämään sitä ja selkeyttävät tunnekieltä. Tärkeintä lienee ydinminän löytäminen ja egoon katsominen ikään kuin sosiaalisuuden kontekstissa.

Nyt varmaan sohaisen kulttuurin pyhimpään, kun sanon, että monet tunteita aktivoivat ja mieltä kohentavat toiminnat saattavat sulkea tunteet pois, ja/tai vyöryttävät niitä liikaa. Meille on ikään kuin kehittynyt tunteita manipuloiva kulttuuri. Onko itsestään selvää, että musiikki esim. auttaa tunteiden kokemisessa ja niiden selkeydessä? Kyllä se aktivoi, niin myös urheilu. Kehotunteet nousevat pintaan urheilun ja voiton riemussa, ja endorfiinit virtaavat suonissa kuin itse kokisi, tuoden hyvää oloa. Mutta sisälle voi jäädä ydinminän kokemus, ja se ei ole sama kuin ulkoa aktivoitu. Ydin minän tunteet nousevat itsestä, joidenkin mukaan seksuaalisuudesta,(Freud) minä väitän, että vuorovaikutuksesta toiseen ihmiseen, siitä vilpittömän katseen muistosta, tai kosketuksen lempeydestä, jossa sai olla oma itsensä hyväksyttynä ja rakastettuna.

Ydinminän oleellisin olemus on ihailussa, jossa ei vielä ole tahdonlaista halua. Kun arvot ja valta eivät ole vielä muokkaamassa ajattelua, me kohtaamisessa säilytämme aidon ihailun toista kohtaan ja siitä syntyy myös kunnioitus.

Yhteiskunnallisen minuuden, eli egon, mikä on syntynyt realismin kompromissina, tunnekokemus on sosiaalisen vallan syövyttämää ja ryöpyttämää, se rooli, jonka me tarvitsemme suojaksi, mutta joka voi jäädä päälle, ja ydinminä hukkuu, kun riennämme asiasta toiseen vauhdilla.

Toimintojen aistimuskokemukset kehoaistimuksina voivat kiertyä ja jäädä kehontuntemusten vangiksi, musiikki voi suoda vain tunteen nousun, mikä saattaa viedä hurmokseen. Mutta ydinminään syntyvän kokemuksen ydin on ilo, joka syntyy itsenä olemisessa. Aktivoivat elementit ulkoa tulevina voivat edesauttaa tunteiden kokemiseen, ja sitä kautta niiden aukaisuun ja itsen aktivoitumiseen. Itsenä olemisessa ilon tuo uuden mielikuvan syntyminen ärsykkeen seurauksena, ja aukaisee myös alitajunnan pakkomielteitä, jotka laittavat juomaan ja saamaan alkoholilla jännitteen purkautumisen aikaan. Koska sen jännitteen luo juuri oman ihanteen ja realismin ristiriita.

Raija

PELON PEITTÄMÄT

Maailma makaa mielikuvien varassa, niihin nojataan, ja ne ovat totuuden synonyymeina, mutta yhtäkaikki, niiden taakse kätkeytyy viheliäinen maailma, jossa kärsijöinä usein ovat viattomat. Ongelmallisinta on se, että monet ammatti-ihmiset uskovat näihin vääristyneisiin mielikuviin ja ovat mukana syrjittyjen uhraamisessa.

Problematiikan ydin näyttäisi yksipuolisesti tarkasteltuna olevan tunteensiirrossa eli ammattikielellä transferenssista. Yksilö siirtää tunnekokemuksensa toiseen, erityisesti lapsuudesta tulevat kokemukset. Freud rakensi tunteensiirrosta teorian, mikä todistaisi tyttären ihastumisen isäänsä, ja pojan äitiinsä seksuaalisen virityksen lumoissa. Itse en ole kokenut tällaista isäni suhteen, vaan kunnioitus ja tottelu olivat sanallisessa kontekstissa.

Taustalla on myös ikiaikaiset uskomukset, myytti Narkissoksesta ja Oidipuksesta, joihin kansa uskoi kuin puujumalaan. Narkissos rakastui itseensä, mutta tarkemmin ajateltuna pelikuvaansa, joka oli heijastus. Oidipus nai äitinsä ja tappoi isänsä kateuden ja intohimon ajamana tietämättään, eli tunne tuli tiedostamattomasta.

Piispa Kari Mäkinen puhui joulun jälkeen vaietuista asioista, niistä, jotka eivät näy ulospäin, jotka salataan, ja joissa häpeällä kuristetaan toisia hengiltä sulkien pois ryhmästä, syyllistämällä.

Ongelmien analyysit ovat kietoutuneet liiallisesti henkilöihin persoonallisuuden valossa, kun sen juuret voivat olla väkivallassa. Väkivalta on se, mikä salataan. Jouduin päiväkodeissa vainottujen listalle, kun puutuin väkivaltaan. Minun persoonasta etsittiin vikaa, ja olihan se minussa, minä oireilin, kun väkivaltaa esiintyi ja hyväksyttiin. Kehoni käpristeli, ja se on mielenterveyshäiriö, ei sentään saa reagoida, jos tapetaan ihminen. Yhdessä tapauksessa vaadin palaveria, kun lapsi söi huolimattoman valvonnan vuoksi kiellettyä ruoka-ainetta, ja meni anafylaktiseen shokkiin. Hengenmeno oli lähellä, mutta ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin ei haluttu ryhtyä.

Nuo edellä mainitut myytit ovat saaneet paljon pahaa aikaiseksi ja vanhempia on syytetty kohtuuttomasti. Ja mikä pahinta, syyttömiä vanhempia, jotka ovat voineet tehdä jonkin pienen virheen, mutta väkivalta on ollut muualla, esim. luokkakaverissa. Lapsi on tuonut esiin peiteltynä väkivallan vanhemman pienestä suuttumuksesta, kun ei ole uskaltanut kertoa väkivallasta koulussa. Totta on myös se, että perheessä toinen tai kumpikin vanhempi voi harrastaa väkivaltaa, ja syytön toinen joutuu ahdistuksen ja syyllisyyden todistuskappaleeksi, usein se turvallinen.

Tunteen siirtoa tapahtuu, mutta se ei aina ole varsinainen villakoiran ydin, vaan väkivalta, johon pitää puuttua. Kun tavan pulliaiset ja ammatti-ihmisetkin ymmärtävät satunnaiset suuttumukset totuudeksi, ja näkevät kokonaisuuden niiden kautta, ja nimeävät sen persoonallisuushäiriöksi, on kysymys uhraamisesta, ei ammattiosaamisesta. Jotkut lääkärit syyllistyvät vieläkin tähän ja eivät ymmärrä psyyken peilaamista ja peittelyä, vaan kumartavat yhteisövaltaa, joksi se lopulta muuttuu mielipiteiden kautta.

Suuri määrä ihmisiä joutuu mielenterveydestään lomalle, juuri näiden ongelmien vuoksi. Hajalle revityt psyyket eivät saa apua, koska väkivaltaa ja huonoa kohtelua ei haluta tunnustaa. Itse asiassa pitäisi uskaltaa myös kyseenalaistaa transfer, sillä kaikkea ei voi laittaa tunteiden piikkiin. Väkivalta itsessään aiheuttaa kauhua ja se tunkeutuu käytökseen pelkona, mikä hajottaa psyykeä, eikä kaikkea tarvitse psykologisoida persoonallisuushäiriöksi.

Raija

SIELUN SYVÄNTEISSÄ

Minuuden prinsiipit ja opitut olemukset eivät ole aina helppoja hahmottaa. Itselleni on ollut vaikea ymmärtää psykologisia näkemyksiä, joissa ihminen on aina tietoinen ja tahtova olento. Olen elänyt niin paljon tahdottomana aikaa, jolloin vain puolustuksellinen psyyken pommitus on ollut läsnä väkivallan seurauksena, että näen näiden teorioiden ongelmana sen, että ne ovat hyväosaisten kokemaa, pääsääntöisesti miesten, jotka ovat olleet vallan kahvassa.

Freud jakaa minän kolmeen osaan, YLIMINÄ ullakkokomerona(tavoitteet ja ihanteet), MINÄ keskikerroksena(realismi) ja SE kellarina/alitajuntana(vietit ja vaistot). Lisäksi Freud jakaa minän tiedostamattomaan ja tietoiseen. Freudin mukaan alitajunta on tiedostamattomassa. Alitajunta on syntynyt yhteiskunnan normeista, jossa kielletyt ja torjutut kokemukset ja näkemykset sijaitsee. Minulle alitajunta ja tiedostamaton ovat eri asioita. En ole kuitenkaan Freudin asiantuntija.

Minun tiedostamattomaan kuuluvat esim. unet. Vaikka unissa on oman historian kuvat, niissä on symbolinen merkitys, joka kertoo yksilölle kokemuksen merkityksen toisenlaisessa valossa kuin kuulijalle, mielikuvayhteyteen oman ajatuksen kanssa tulkitsemisessa. Tiedostamaton on ikään kuin vapaana aina ja alitajunta on kontekstissa yhteiskunnan arvoihin. Usein kuulee sanottavan, että alitajunnasta löytyy luovat prosessit, mutta mielestäni se on silloin vain normien purkutalkoita.

Tiedostamattoman olemassaolo on minulle myös periaate kysymys. Se on ikään kuin puhdas ja vilpitön, eikä siellä ole meille valmiina annettuja tapahtumia, ei myöskään synnillistä pahaa valmiina. Siellä ei vaikuta geenit omine tahtoineen, ei alitajunta eikä ylitajunta, ne ovat tahdottomia ja suunnittelemattomia. Jotensakin se on ehkä minulle myös kristinopin perimää viattomuudesta. Synnillinen pahuus on tunteiden kieltämisestä ja torjumisesta syntynyt varjo, jonka kehittää kaltoin kohtelu ja vääryys, mikä valmistuu sieluksi. Sielu voi kehittyä vahvaksi ja pahuudeksi, joka ottaa vallan ajattelun suuntauksissa ja on ikään kuin itsellinen toimija. Siksi kunnioitus on minulle äärimmäisen tärkeä arvo.

Jotenkin se ajatus, että ihmisellä on toivoa yksilönä, ja mahdollisuus olla muuta kuin ympäristö sanelee, on myös yksilönoikeuksien siivittämää. Tulla ja olla yksilöksi itseydessä uutta synnyttävänä on mielen ravintoa, jolloin yksilö jaksaa uskoa itseensä, se antaa voimaa ja itsetuntoa. Mikään minä tai itse ei ole määriteltyä, vaan itseksi tullaan koko ajan. Tunteiden vapaus, ilo ja elämänleikki vapauttavat negatiivisesta sielusta, jotka ovat lapsen kykyjä luontaisesti.

Raija

TABUT JA PYHÄ

Haluaisin keskustella Jari Sarasvuon kanssa tästä aiheesta. Viime maanantain luento Yle Puheella oli sen verran kiinnostava, että se täytyy kuunnella vielä uudestaan, tabujen alkuperä ja vielä käydä jatkokurssilla Areenassa. Pyhän ja arjen suhdetta opiskelin perusopinnoissa, mutta niin kuin se on, vasta käytännössä ymmärtää teorian syvät juuret.

Tabu on siis jotain sellaista, että sen juuret on ravinnossa ja sen saastaisuudessa; kaikkiruokaisuudessa, josta syntyy syvällisiä inhon reaktioita ihmisiin kasviruoka-ajan jälkeisessä kehityksessä. Sen jälkeen ne siirtyvät sitten kyseiseen ilmiöön, josta tehdään halveksittavaa. Kuten esim. teurastaja tekee jonkun iljettävän rituaalin teurastuksessaan, niin teurastajien ammattiryhmä joutuu alhaisimpaan kastiin, inhokkeihin, jolloin avioliittokin puretaan, ettei ylemmässä kastissa oleva saastuisi.

Tabu siis suojaa pyhää estäen hyväksymästä epäpyhää. Niin, tämä on siis antropologiaa ja miksei totta, mutta omissa opinnoissa se tuli hieman erilaisena esiin, taikauskon jumalista.

Itselleni pyhäksi on tullut avioliitto ja perhe. Se ilmeisesti liittyi siihen, että rakastuessani koin jotain niin hyvää, jota en ollut ennen kokenut, että siitä tuli jotensakin henkisesti nostattava tila, kurkotus korkeammalle.

Mutta voisiko olla niin, että lapsi on jotakin niin pyhää ja vilpitöntä, etteivät uskomukset ole saastuttaneet vielä mieltä. Esim. Sarasvuon kertoma tarina lemmikkikoiran syömisestä nosti tabua esiin, sehän olisi sopimatonta. Mutta miten kokisi lapsi, voisiko hän syödä koiran, jonka kanssa on syntynyt välittämisen tunteita, tai ylipäätänsä tunteita. Onko kaikilla mahdollista tulla niin näkemisen lähelle tutkiessaan itseään, ettei pelko peitä tunteita? Kun muistelen lapsuuttani (minä olen maalaistalon tyttö, ei kun isäni)siellä teurastettiin sikoja, ja vasikoita pöydän antimiksi. Se oli niin rutiinia, ja toisaalta brutaalia, ettei sitä halunnut ajatella, eikä tuntea siitä mitään, sen kielsi ajatuksissa.

Jokseenkin olen päätymässä siihen, että ihmisen, itsen ja toisen näkeminen ja tunteminen, ajattelu ja pyhyys vaativat tunteiden tunnistamisen ja tulemisen, niiden esiin tulon mahdollisuuden ja jos pelot ovat voimakkaita, ne eivät tule esiin, syväsyntyiset tunteet.  Pyhyydessä on jotakin lapsenomaisen vilpitöntä, ei vielä inhoa, ja lapsi voi kokea kiintymyksen ja välittämisen tunteita, ja tuo antropologian väite on kulttuurinen, eli kehittynyt ilmiö.

Lapsi voi tietenkin myös kiintyä ja tulla riippuvaiseksi niin tuosta pyhyyden kokemisen tunteesta, että esim. kiintyy koiraan liikaa ja ei luovu millään, jäänyt kiinni siihen norsuun, eli alitajuntaan, josta Sarasvuo puhuu. Ratsastaja, eli järki ei pääse toimimaan, psyyke orjuuttaa.

Mielestäni pyhyyteen liittyy arvot, jotka ovat sakramentaalisia, eli niillä katsotaan säilytettävän elämässä hyvää, sellaista, joka on ihmiselle hyväksi hänen kasvussaan ihmisenä. Inho on psyyken prinsiippi. Tunteet siis liiallisina voivat viedä niin primitiiviseksi, että ihminen ahdistuu niiden erosta. Siten sakramentti on kaava, joka suojelee, mutta ei vielä pelasta, kasvun tie on itse löydettävä, vaarat ja mahdollisuudet.

Raija

INTOHIMON KAKSI VÄYLÄÄ

Intohimon puolestapuhujia näyttäisi olevan useampi, minäkin niihin kuulun. Näen intohimoa kahta laatua, eli eri lähtökohdistaan syntyneinä ne tuottavat erilaista tulosta, jossa toisesta ei saa tyydytystä juuri lainkaan, mutta toinen pitää totuuden etsimisen tiellä.

Kristinuskossa kehotetaan pelkäämään Herraa. Se on kovin paljon ristiriidassa rakkauden ja hyväksynnän kanssa. Jo syntyessään lapsella on pelkopohjainen aistimustila, mikä voi johdattaa intohimon poluille, jossa ei juuri koskaan tule tyydytystä, vaan ihminen haluaa aina ja aina lisää. Pelkopohjaiset aistimukset vievät kehon palvelukseen. Hyvä ja kunnioittava suhtautuminen lapseen ja hellä hoiva vapauttavat kehokeskeisistä kokemuksista, ja niiden kautta syntyvistä mielikuvista.

Lapselle ominainen leikin tie on ilon ja onnistumisen lähteestä ja alkuperästä johtuen tie, jossa kehoaistimukset jäävät ehdollistumatta omiin mielikuviin, ja havaitseminen on ikään kuin vapaata. Tällöin mielikuvat syntyvät lyhytaikaisessa muistissa ja niiden pysyvyys on muutama sekunti. Iän karttuessa leikit kehittyvät rooleiksi ja niihin tulee toistuvuutta.  

Leikkiaikana tyydytyksen tuo omien mielikuvien syntymä, joka sitten unohtuu ja uusiin leikkeihin syntyy taas uudet kuvat. Leikkipohjaisen kehityksen palkinto on ilo ja tyydyttyneisyys, kun taas pelkopohjaisen kehityksen tulos on itsekkyys ja omiin kokemuksiin nojaava aistimus, joka synnyttää toistoista mielikuvaa ja josta syntyy mielihyvähormoneja.

Vapaat aistimukset ja kyky synnyttää mielikuvia hallitusti näyttäisi johtavan totuuden tien etsimiseen, eivätkä omat mielikuvat sekoitu kokemuksineen sanakieleen. Mielikuvien synnyttäminen sanakielen avulla johtaa useimmiten hyvään kuulemiseen ja näkemiseen. Tämän soisi johtavan myös oppimisnäkemyksiä.

Raija

  

FOBIAA

Luin juuri YLEN uutisista, että mielestään murtuneista tulisi puhua avoimesti, että se tuo ymmärrystä ja hyväksyntää. Tämä on ihmeellinen uskomus, yhtä lailla se tuo paheksuntaa ja tuomitsemista, uskoisin jopa enemmän.  Kun ihmiselle annetaan valtaa arvioida toista, useimmiten hän asettaa toisen itsensä alapuolelle, ja näkee ongelmia toisessa. Ylipäätänsä, miksi diagnoosit kuuluvat työpaikoille, eivätkö ne kuulu lääkärin salassapitovelvollisuuksiin. Jos lääkäri toteaa yksilön terveeksi, häntä on kohdeltava kuin muitakin, eikä leimattava ja asetettava toisten tarkkailuun.

Julkisesti nyt puhutaan paljon maahanmuuttajien leimaamisesta, homot on ollut kartalla jo pidempään. Mutta nämä ovat vasta tässä avoimuuden ilmapiirissä keskusteluja julkisuudessa, jotka näkyvät. Taustalla piilossa on todellista vainoa, joilla evätään ihmisoikeudet, rajataan elämää ja ilmaisuvapautta. Yhteisömme on niin negatiivisten asenteiden syövyttämää, ettei ihminen enää selviä normaalissa arjessa, vaan on mentävä turvaan omiin ryhmiin, vertaistukiin, mikä on tietysti hyvä asia, että jossakin voi olla turvassa. Hiljainen tuomitseminen on vaikenemisen totutuin muoto, selän takana toimiminen.

Kaikkein vahvin asenteiden ja syrjinnän pesäke on työpaikat. Kun ihminen on leimattu mielenterveysongelmaiseksi, hänellä ei ole enää mitään oikeuksia. Tietoja kuljetetaan vapaasti työpaikoilta toiseen. Kun itse murruin raiskauksen johdosta, olin leimattu. Jos ajattelee asiaa siitä näkökulmasta, että muualla maailmassa raiskatut saavat oikeutta ja heille vaaditaan kunnioitusta, jopa Nobel palkintoa, on tämä Suomen negatiivinen ilmapiiri täysin perseestä. Minut katsottiin työkyvyttömäksi, koska en kestänyt väkivaltaa työpaikalla, vaan reagoin siihen mielen kautta, puuttumalla ja tuomalla esiin asian. Mutta se olikin salattua tietoa.

Raija