KUMISAAPPAISSA

Viisikymmentä luvun lopussa kävin kansakoulua. Moni eteläsuomalainen kävi jo peruskoulua, mutta pohjoisiin kuntiin peruskoulu tuli myöhemmin. Meillä ei ollut englantia, enkä myöskään kuullut sitä vasta kuin yli kymmenen vanhana, kun ostettiin radio mopolla kulkevalta kulkukauppiaalta. Sodan jälkeen maaseutu oli kovilla, maatiloja ostettiin valtion lainoittamana ja tukemana, jotka tuet sitten valtio poisti ja pientilalliset olivat pulassa. Niinpä mekin koko kylän lapsilauma oltiin oppilasasuntolassa viikot, että lapset saivat ruokaa. 

Koulun kautta myös anottiin vaateavustuksia, ja meidänkin perheeseen tuli muutamat kumisaappaat.

Vaateavustuksia tuli pelastusarmeijalta, joista äiti loihti mitä mainioimpia vaatteita, joten iloitsin mekoista tai sittemmin housuista, jotka sain. Pitkiä housujahan ei saanut pitää tytöt siihen aikaan, oli erotuttava hameella.

Minulle on jäänyt erikoinen muisto näiltä vuosilta, kun pakkasta oli nelisenkymmentä astetta, ja piti kävellä kotiin kumisaappaissa viikonlopuksi. Opettaja laittoi isot villasukat saappaiden päälle, ilmeisesti siksi, että ne eivät mahtuneet sisään. Jalat paleltuivat kuitenkin, ja kotiin päästyä istuimme uunin edessä ja lämmittelimme jalkoja kipristellen varpaita ja usein myös kylmissä huoneissa nukkumaan mennessä. Vielä kolmikymppisenä saatoin herätä siihen, että unissa kipristelin varpaita muistona menneisyydestä.

Tytöksi kasvaminen oli monien rajoitusten siivittämään. Urheilla emme saneet muuta kuin naisvoimisteluna, emme saaneet pelata pesäpalloa eikä muitakaan pelejä. Tanssiminen oli syntiä, mutta se kuitenkin hyväksyttiin rippikoulun jälkeen. Kotona oli poikien ja tyttöjen töitä. Meille tytöille kuului karjanhoito ja pojille metsätyöt, klapien pilkkominen.

Kylällämme kulki mustalaisia talosta taloon. Äiti oli aina valmis tarjoamaan ruokaa ja yösijan heille. Minun ei ole vaikea ymmärtää tänä päivänä maahanmuuttajia ja heidän hätäänsä. Kaikista välitettiin, mutta ei suinkaan sinisilmäisesti, pahaa myös nähtiin.

Raija

TUNTEET IHON ALLA

Katselin eilen Dome Karukosken elokuvan ”Leijonasydän”. Kertoo valkoisen Suomen ihannoimisesta, jossa joukko puolustaa isänmaata, ja harrastaa muualta muuttaneitten syrjintää. Elokuva oli karu ja karmaiseva ryhmän säännöistä ja väkivallasta. Mutta erityisesti huomioin tunteiden iholle nousun. Olen kiinnittänyt aiemminkin tähän huomiota, miten suomalainen elokuva on ihmisen ilmeissä täysin erilaista kuin monet ulkomaalaiset. Tunteet ikään kuin nousevat kasvojen ilmeisiin ja kehon liikkeisiin ulkoisesti näkyväksi, kuten nykimiseksi, ilveilyksi jne. Onko tämä hyvä vai huono asia, näemme siis toistemme aikeita, ja tunteita kehonkielestä? Se luo tilanteita, joissa aletaan tulkita toisen kokemia tunteita, ja ne voivat mennä totaalisesti pieleen.

Kun olen katsellut tässä viimeisinä viikkoina suomalaisten elokuvia menneiltä vuosilta, tällaista ei ole ollut esim. Särkän tuotannossa. Onko nämä Turkan oppeja.? Onko sivistyneenpää oppia tunteiden kieli sisäisten yllykkeiden, motiivin, tahdon, intohimon, kateuden ja muiden tunnetilojen siivittämänä minuudessa, ikään kuin reaktiona tunteeseen, mikä ilmaistaan sanakielin, keskustellen. Leijonasydän oli erityisen vähäsanainen, nyrkit puhuivat. Sinällään tosi hyvä elokuva, ja kertoo tietynlaisesta kehityksestä, mutta sitä eivät ymmärrä nk. sivistyneet kansat, joiden minuuden kehitystaustat kulkevat eri polkuja.

Muistan, kuinka tunteiden kieli alkoi näkyä ihollani levottomuutena väkivaltateon jälkeen, kun sanallista lupaa ei ollut ilmaisulle, oli vain aggressio.  Minuus alkoi kehittyä sisältäpäin paisuen ruumiissa reaktioiksi, joka aiheutti epäilyjen vyöryn ympäristön taholta. Ihminenhän valehtelee, jos korvat heiluvat, on kansan sanonta. Ympäristön tekemä rikos vääristi minän kehityksen.

Huolestuttavinta on se, että tämä vähäpuheinen ja väkivallan kieli jättää tunteet puolitiehen. Ne ovat enimmäkseen aggressiota ja vihaa, pelkoa ja toivottomuutta, jossa alitajunnan viestit antavat käskyn hyökkää ja puolusta. Stressitekijät ovat huipussaan, ja elimistö varuillaan, josta kärsii keho sairauksina.

Liiallisessa iholle esiintymisessä/nousemisessa/tunkeutumisessa tunteet eivät ole tunnistettavissa, ne ikään kuin häipyvät pelon alle. Jos minuus saa olla kunnioitettu, kehittyä rauhassa ja tutkia kokemuksiaan, monet tunteet selkenevät ja sanakieli auttaa. Ihminen voi ymmärtää enemmän omien yllykkeidensä, motiiviensa ja intohimojensa taustalta kateutta, vihaa, ylpeyttä, ihastusta ja muita tunteita selkeämmin.

Jossakin vaiheessa elämääni oli aistillisten kokemusten sarja, ne oli mielihyvää tuottavia aistimuksia, ruokaa, liikuntaa ja muuta viihdykettä vuorovaikutuksissa. Tällöin aistimukset olivat selkeitä ja löysivät intohimon kehon aistimuksesta. Se toi esiin seksuaalisuuden vahvana, ja viehtymyksen nautintoon. Näyttää siltä, että nykyään nämä elämysten virrat ovat pääasiallisia elämän tarkoituksissa. 

Näyttää siltä, että liiallinen kieltäminen ja pidättäytyminen tuovat samanlaista seksuaalista yllykettä, kuin itse valitut nautinnot, mutta niitä pitelee pelko, ja nautinto on epätodellista jännitettä, mikä ei synnytä aitoa nautintoa. Uskon, että sanakielen kautta kehittynyt minuus on kokijalleen miellyttävämpi ja edistää oppimista, ja viestit tunnistavat oman tunnekielensä taustat, eikä valheelliseen minuuteen tarvitse mennä. Valheelliseen siinä mielessä, että käyttäytymiseen tulee valta ja sillä selviytyminen, ei tieto.

Raija

HARHAN ASKELEET

Sain kuin sainkin luettua Tapio Tammisen ”Kansankodin pimeämpi puoli”, mikä kertoo arjalaisuuden synnystä, ja sen alkuperää väitetään siinä ruotsalaiseksi, antropologien mukaan jo Atlantiksen geopoliittisena aikana ovat syntyneet Saaga, Odin, Brage, Idun, ja  Edda, ym. Muinaismytologiassa oli muinaisuskontojen uskomusten kielten kautta tutkittua tietoa kansan jumalista. Nämä jumalien jälkeläiset ovat sitten johdattaneet arjalaiskäsitykseen, jossa he olisivat parempaa ihmisrotua. Kirja kuvaa arjalaisuuden levinneisyyttä ja niitä johtohahmoja, jotka ovat ylläpitäneet näihin päiviin ihmisen sortoa. Samaa voi nähdä myös kristinuskossa.

Suomalaisista sanottiin, että he olivat lyhytkalloisuutensa ja leveänaamaisuutensa vuoksi aasialaista alkuperää, henkisesti jälkeenjääneitä ja rikoksiin taipuvaisia. Myös Kalevalaa yritettiin kuvata arjalaisuuden jumaliin viittaavaksi antropologian opiskelijan avulla. Kirja kannattaa lukea, sillä koulutieto ei anna hyvää tietoa siitä kuinka pitkälle aate levisi synnyttäen yliopiston laitoksia, ja kuinka se vielä tänä päivänä on taustalla yhteiskuntapolitiikassa.

Reilun kymmenen ikäisenä olin vierailemassa -60 luvun alussa naapurin tutun tutulla äitini kanssa. Vaikka äidit puhuivat asiasta varoen, ymmärsin jo silloin, että jotain pahaa oli tehty ja loukattu syvästi suurperheiden äitien identiteettiä. Heidät oli pakkosteriloitu juuri rotuerottelun vuoksi. Suomessa näitä oli tuhansia. Ensin heidät kaksi lääkäriä totesi mielisairaaksi, ja sillä perusteella heidät saatiin pakolla steriloitua, etteivät he synnyttäisi lisää jälkeen jääneitä. Ruotsissa on yhä nuoria tyttöjä, jotka ovat mielisairaalassa tämän vuoksi, arjalaislain. Mielisairautta ei useinkaan mielletä ympäristön tekemien rikosten seuraukseksi, vaan katsotaan olevan sen synnynnäistä ja persoonallista, heikkolahjaisten ongelma ja rikokset salataan. Kuitenkaan mielisairauden synnystä ei ole todisteita biologisesti. Geeniteknologia on kyseenalaista, altistava geeni löytyy jokaiselta. Biologismi elää nousukauttaan.

Uskonnollisesti on mielenkiintoista, että muinaisuskonnoilla on yritetty syrjäyttää kristinusko papistoa myöten, kuten Luther. Poliitikot ovat ajaneet asiaa vahvasti. Satoja yliopistojen laitoksia on synnytetty aatteen yllä pitämiseksi, ja heikon aineksen hoitoon saattamiseksi sekä arjalaisen rodun säilyttämiseksi. Aate on siirtynyt lääketieteen laitoksilta sosiaalipolitiikkaan, ja perheitä hallitaan sitä kautta. Aatetta on kannatettu yli puoluerajojen aina vasemmistosta oikeistoon. Nykyään se on vahvimmillaan äärioikeistossa.

Kristinuskossa on kritisoitu persoonallisen Jumalan käsitystä, kun taas arjalaisuudessa on yhteinen sielu, jossa me olemme hindulaisittain yhtä. Savitri Devi oli intialainen nainen, joka kiersi ympäri maailmaa kertomassa uuden uskonnon perusteita, ja veljeili jopa kuninkaan neuvonantajien kanssa monissa maissa Etelä-Amerikasta Iraniin. Aatteen eteenpäin viejät halusivat itse erottua yksilöiksi, muita korkeammalle ja paremmiksi, jonka identiteetin vahvistamiseksi tarvittiin heikkolahjaiset. Näin arjalaisuus on yksilöitymisen ja erilaistumisnäkemyksissään samassa veneessä kuin kristinusko. Uskomus arjalaisilla omaan ylevyyteen on kallonmuodoissa, joskin se yhtenäisti suuremman joukon, kristinuskossa jokainen on yksilö.

Yhteinen sielu vie uskomuksiin, jossa ihmiset elävät hölmöyhteisyydessä, eli vuorovaikutuksessa mielikuvien virrat elävät omaa itsetarkoituksellista elämäänsä, ja tyydyttyvät joukkohurmoksesta olemassaoloa, eikä sanoilla ole merkityksiä totuuden kanssa vaan uskomuksena. Ei nuo kristinuskon sanoituksetkaan kovin helposti aukene, vaan niidenkin ongelmaksi muodostuu yhteinen hurmos ja ylistäminen. Yksilöitymistä ei pääse tapahtumaan, kun palvotaan jotakin henkilöä.

Itseäni on kuljetettu maailmoihin, jossa yhteisyyden henki on ollut uskomuksissa, joissa on ollut suorastaan hurmoksellisuutta. Tällöin traumani oli purkautumassa, ja olin hyvin haavoittuvainen. Mieheni houkuteltiin uskonnolliseen yhteisöön hänen työkaverinsa kautta ja minut saatiin näin mukaan. Onneksi en pystynyt olemaan siellä kuin muutaman kerran. Nämä uskomushurmokset luovat pohjan ihmisen mielen murtumiselle, ja uuden minuuden synnyttämiselle. Onneksi äitini oli vahva ja opetti sanakielen tärkeyden ja siinä pysymisen viisauden. Sanakieli ei saanut koskaan olla Jumala, vaan se oli yhteydessä aikaan, paikkaan ja tietoon ja sitä voitiin muuttaa, mikäli perusteena tutkitut ja loogiset perusteet sitä vaativat. En ole koskaan ymmärtänyt eriarvoisuutta, ja olen loukkaantunut syvästi, kun joku on ilmoittanut, ettei kaikille voi antaa ihmisarvoa. Varhaislapsuuden kodissani kunnioitus oli hyvin vahvaa ja tietoista. Sisarkateudessa voi tunnistaa että epätasa-arvoa on ollut, mutta tulisi ymmärtää, että se on luonnollista, ei 2v. ole samat oikeudet kuin 7v.

Raija

TUKITUT SUUT

Juoruilu mielletään usein negatiiviseksi, ja sitä se varmaan onkin, jos tarkoituksena on mollata ihmistä ja tuhota hänen mainettaan sekä elämää. Mutta on myös positiivista juoruilua, tai henkilöiden esiin tulemista tahattomasti, jossa on merkittävä myönteinen vaikutus kokijalleen elämässä. Tällöin asian ilmaisija käsittelee omia tunteitaan, jonkun ulkopuolisen kanssa. Kun tai jos, joku läheinen sanoo, että olet täysin tyhmä ja pölvästi, kun teit tai ajattelit näin. Tällöin loukkaantuminen on melko todennäköistä. Tällöin mieli voi kuohua yli äyräiden ja tulisi sanottua tosi pahasti toiselle, ellei jo käytä nyrkkiä. Mutta toisaalta on niinkin, että rumasti sanova ansaitsee takaisin, että saa tuta sanomansa vaikutuksen. Itseään suojellakseen ja pahoja riitoja välttääkseen voi olla ihan hyvä käsitellä asiaa ensin jonkun ulkopuolisen kanssa.

Nuoruudessa minulle tehtiin paha rikos kohdistuen koskemattomuuteen. Ympäristö sulki täysin suuni, ja asia kiellettiin, puhuttiin kyllä salaisia sopimuksia noudattaen selän takana. Minut jätettiin syyllisyyteen ja häpeään tekemättömästä teosta, toisin sanoen uhrattiin. Toimin aivan asianmukaisesti pyytäen virka-apua, mutta sitä ei uskottu. Se sai aikaan sen, että mieleni kärventyi, ahdistui ja tuli aggressiiviseksi, mutta sitä ei saanut purkaa, joten se vaurioitti mieltä kasaantuen sisäänpäin.

Eräässä yhteisössä ilmeni rikollista toimintaa, joka haluttiin pitää salassa. Joku kävi kuitenkin asiaa läpi yhteisön toisen jäsenen kanssa kertoen, että se on väärin. Kuulija kävi paljastamassa rikoksen tehneelle, että tuo yksi puhuu asiasta. Rikollinen nosti asiasta suuren hälyn ja ilmoitti tuomioista, ellei puhe lopu. Yhteisön henkinen ilmapiiri muuttui kyttäileväksi, pelokkaaksi ja ahdistuneeksi, koko yhteisö kärsi, toisin sanoen yhteisön luonnollinen vuorovaikutus kuoli. Kukaan ei uskaltanut puhua paljon mitään, tehtiin vain toiminnallisia tekoja. Miten moni yhteisö onkaan tähän loukkuun jäänyt, hiljaisuus kaivertaa ja toiminta puhuu.

On hyvää juoruilua ja tärkeää julkista kannanottoa, jossa suojellaan yhteisöä ja yksilöä avoimuudella ja se pitää sallia, sillä se tervehdyttää mieltä, ihminen kuitenkin pyrkii kohti rehellisyyttä. Ihminen tarvitsee myös omaa salaisuuttaan, henkilökohtaista tarvettaan, jota ei tarvitse jakaa muille, kuin ehkä rakkaimmalleen. Ulkopuolelta ja/tai ylhäältä valta-asemasta tullut vaatimus salata rikoksia ja asioita voi vaurioittaa pahasti sekä yksilöä, että yhteisöä, moralistinen kannanotto, jonka päämäärät eivät kestä päivänvaloa. Suomessa selän takana toimiminen on melko yleistä.

Raija

ERIARVOISTAVA LAPSUUS

Kolmekymmentäviisi vuotta päiväkotiuraa tehneenä kerkesin nähdä ja havainnoida aika paljon. Monessa asiassa on menty huimasti eteenpäin, mutta moni asia on jäänyt kehnosti vallitsevien arvojen taakse, jättäen lapsen herkimmillään olevat kehitysvaiheet huomiotta ja taka-alalle.

Suomessa on paljon kiusaamista kouluissa ja katson sen taustalla olevan negatiiviset tunteet, jotka tulevat niin kotoa kuin päiväkodistakin, koska niille luodaan kasvualusta. Lapsi ei tarvitse negatiivisia tunteita kehitykseensä, ne luovat perusteetonta kilpailua, ja hinta on kova. Kilpailua saisi tulla vasta ylä-asteella kouluun. Lapsi jää tunteiden armoille ymmärtämättä, että muutakin mahdollisuutta on olemassa. Empatian kokemus on myös mahdollista, jos siihen luodaan edellytykset hyvässä hoivassa, saaden ensin vanhemmilta itselleen, mutta myös niitä on tutkittu olevan myötäsyntyisesti lapsella toiseen lapseen.

Pari esimerkkiä siitä, missä lapsen leikeissä tulee esiin kateutta. Leikki on kaikkein luonnollisin tapa oppia monia asioita tunteista kieleen, se on synnynnäistä. Päiväkodeissa on useimmissa tapana pitää lelupäivää. Jotkut lapset muistivat sen, jotkut eivät. Seurasin parin viisi vuotiaan omia leluja, jotka olivat erittäin kalliita, ja niissä oli monia eri osia. Niiden hallitsemiseen ja esittelyyn meni lapsen leikkituokio tyystin, ja he usein jäivät vaille leikkikaveria, kun keskittyminen leluun vei kaiken huomion. Toiset lapset alkoivat myös vältellä kalliin lelun omistajaa. Se synnytti kateutta ja kiusaamista.

Lapsi leikkii varsinaisesti aluksi nk. yksin mielikuvillaan, ja harjoittelee vuorovaikutusta leikeissään. n. 2 – 4 vuoden iässä on vuorovaikutuksen esiaste. Lapsi synnyttää vuorovaikutteisia mielikuvia, ”tämä menee tuonne, tämä ottaa” jne. Ennen tätä vaihetta on esinevaihe, jossa kokemus on jäsentymätön, esine on yhtä lailla kokeva kuin lapsi itse.

Viimeisten vuosien ehkä puhutuin aihe on ollut lasten liikunta. Terve lapsi liikkuu kyllä riittävästi ilman liiallista ohjaamista, se on monipuolisempaa kuin ohjattu, ja rasittaa lihaksia monin verroin paremmin. Innostus ja voima tulevat lapsen sisäisestä maailmasta mielikuvien yllyttämänä. En koskaan tavannut lasta, joka olisi liikkunut vähän. Mutta fyysispainotteinen lapsikuva orientoi liikunnallisia leikkejä ohjauksessa. Eräs lähihoitaja, joka oli kilpahiihtäjä, laittoi kertakäyttöiset lautaset kiinni vuoden ikäisille lapsille jalkoihin ja hiihdätti. Voi sitä lasten surua, kun juuri kävelemään oppineena vietiin jalat alta.

Puhekieli poikkesi suuresti eri lapsilla, johon on varmasti monta erilaista syytä. Karkeasti jaotellen olivat jakavat ja komentavat tyylit. Toiset kyseli ja kertoi kokemuksistaan,( 3-5v), toiset arvostelivat toisen sanomaa/ilmaisua, oliko se oikein vai väärin ja vaativat parempaa. Ikään kuin kahteen jakautuneena, johtajatyypit ja alamaiset. Uskon tämän johtuvan perheiden puhetyylistä kotona. Toisessa jaetaan kokemuksia, toisessa odotetaan yhä enemmän ja enemmän, jolloin vaatimukset siirtyivät odotuksina toisiin lapsiin. Tämäkin aiheutti kiusaamista ja kateutta, vaikka eivät lapset sitä tiedostaneet.

Vain harvoissa päiväkodeissa oli ja on tiedostavaa ja sisältöjä analysoivaa kehittämistä. Suurimmaksi osaksi mennään mutu- tuntumalla. Varhaiskasvatus ei ole pelkästään positiivista, vaikka hyvää suuntaan ollaankin menossa.

Raija

JARI SARASVUON ALAINEN TEESISTÄ

Kun opiskelin sosiaalialaa, kyseenalaistin alainen sanan. Tänään kuuntelin YlePuheella Jari Sarasvuon näkemyksiä alainen sanasta, jota hän ei itse käytä, mutta piti sitä kuitenkin välttämättömänä käsitemuodostelmana vallan suhteen. Esim. oppimistilanteessa subjekti (alainen)on valmiudessa ottamaan tietoa vastaan opettajalta, objektilta. Ehkä tulkitsen tätä väärin, ja on syytä kuunnella asia vielä uudestaan Jarin sanomana. Joka tapauksessa ajattelen, että alainen/ antaja suhde on problemaattinen, ja on kaupan käynnin elementti, jossa ostaja/antaja on valta-asemassa ja työnsä kauppaaja tarjoaa työn arvoa ollen suhteessa tarjoajaan.

Mutta toisaalta olen jotensakin suojelevainen ihmisarvon suhteen, johon en sallisi alainen sanaa. Ja liitän tämän syntymään ja luovuuteen.  Ihmisarvoa ei voi myydä, eikä asiakas saa sanella tarjouksia, siinä kunnioitetaan ja odotetaan syntymää. Sanotaan, että ihmisarvon mitta on Jumala ja siinä oleva ihmiskuva. Jumala ei kauppaa, eikä tarjoa, vaan synnyttää uuden ihmisyydessä, synnytti pojan ja siinä oli pyhä henki.

Jos ihmisarvo annetaan ihmisten armoille, siitä syntyy pelkkää sylttyä. Kukaan ihminen ei kestä sitä, että on toiselle alamainen, vaikka oppimista tarvitsemmekin koko ajan. Tavallinen pulliainen ei voi ottaa opettajan roolia, statusta, vaan se vaatii ammattikyvyn. Näin ollen kaikki alamaissuhteet on kaupallisia. Opettajakin jättää ongelmanratkaisun oppilaan subjektin ratkaistavaksi ja subjektin syntymän ihmeeksi. Hyvä kasvattaja antaa myös kasvatettavan itse oppia annetuista emmeistä eli rakennuspalikoista.

Kun jumalsuhteessa syntyy uutta, se on subjektiivinen kokemus ja rakentuu itsesyntyisesti, jossa sisäsyntyisesti syntyy uutta, sillä ei ole materiaalista arvoasetelmaa vertikaalisesti eikä muutoinkaan.

Raija

ÄIDIN ITKU

Liian monessa perheessä kärsitään äidin syrjinnästä. Naisen ihmisarvo on ollut heikko sitten Kristinuskon, mutta toki ennenkin. Antropologit ovat tutkineet, että maa-alueilla on ollut pyhiä paikkoja, joihin nainen ei ole saanut astua jalallaan. Mies on pyhittänyt itselleen jumalallisen alueen, jossa on kuvitellut olevansa lähempänä Jumalaa kuin nainen, ja arvokkaampi. Mistä tuo miehen ylimielisyys oikein kumpuaa? Olisiko se elämän kateutta? Nainen, joka synnyttää elämää, on ollut arvoituksellista sitten tieteen tulemisen.

Mutta toki miehen pystyvyys siittämään jälkeläisiä on yksi ylimielisyyden taustalta löytyvä lähde ja on rakentanut valtapilareita vähän joka paikkaan. Niin kauan kun miehisyyttä rakentaa fyysisyyden ihmiskuva, myös miehuus on heikoilla. Jokaisen olisi hyvä muistaa, kuinka rakastumisen hetkellä, juuri silloin kun tunteet nousevat pintaan, miehisyys on vahvimmillaan seksuaalisuudessa.

Miehen ylivaltaisuus on monen perheen hajoamisen taustalla. Isä, joka tietää kaiken, osaa kaiken ja määrää kaiken, johon lasten on alistuttava, kuten vaimonkin. Lapset purkavat pahan olonsa äitiin, syyttävät äitiä ja siitä tehdään sitten tieteellisiä löytöjä, naisen pahuudesta. Olen suorastaan vakuuttunut siitä, että tiede on sukupuolittunut, ja naista tutkitaan enemmän ongelmien taustalta kuin miestä. Freud keksi peniskateuden, mutta sitä ei osattu ymmärtää muuten kuin naisen tekemänä, ikään kuin tunteita ei miehellä olisikaan.

Niin monta surua saavat naiset kontolleen. Jos tuosta voisi päätellä, niin se on monen masennuksen takana. Niin monta itkua naiset itkevät yksinäisyydessä. On suorastaan irvikuva se, että kirkko pyhittää avioliiton, mutta samalla naisen ihmisarvon alentamisen kautta tuhoaa sen. Vielä on pitkä matka tasa-arvoon. Kenelle usko Jumalaan on ylemmyyden ja vallan väline, kenelle taas nöyrtyminen, sitä sopii kysyä.

Näistä harvemmin naiset puhuvat edes toisilleen ja uskaltavat tunnustaa olevansa alistettu. Myös nainen voi alistaa perheen ja miehen. 

Raija