sunnuntai 20. joulukuuta 2015

JOULUN LAPSI



Kristinuskossa olemme viettäneet joulua muutama sata vuotta. Tarina Jeesuksesta kesti pitkään olla piilossa, ennen kuin se tuli kirkon oppeihin. Minua on kiehtonut Jeesuksen syntymä, ja pidän häntä enemmän opettajana kuin Vapahtajana. Lopulta hänestä tulee Jumalan poika kehityskaaren loppupäässä. Mielestäni kaikista tulee Jumalan poikia ja tyttäriä, se on elämän kaari, jossa on kehityksellinen muoto.

Tarinan mukaan Maria ei tullut raskaaksi Joosefille, vaan Jeesus syntyi neitsyenä. Tarinan focus on siinä, että lapsi syntyy viattomana, puhtaana ja ilman synnin olemusta. Synti tulee ihmiseen myöhemmin, ruumiillistumana, ruumiin voimilla hallitsemisesta. Henki on siis puhdas ja viaton alkuun, mutta hetkessä se on myös synnin alla ihmisyydessä, ruumiin ikeessä.

Vuosia sitten olin tukiperheessä auttamassa heidän arkeaan. Olimme alkaneet ruokailla, kun isän avustama lapsi alkoi itkeä sydäntä särkevästi, se oli tuskan ulvontaa. Se oli kuin ”Manaaja” elokuvassa syvään ahdistukseen vaipunut lapsi, jonka tuska tulvi huutaen ulos. Isän käskystä lapsi hiljeni ja alkoi nauraa kuin ahdistuksensa voittaneena ja syödä vapaasti. Tunneahdistusvoima katosi, kun hän vapautui omasta kokemuksestaan, ja taipui isän tahtoon. Tahto hävisi isän taskuun.

Tuo tuska lapsen huudossa, ulvonta jo kahden vuoden ikäisenä kertoo hänen menetyksistään, hylkäämisestä ja satojen ellei tuhansien tapahtumien sarjasta, jossa tunteet on mitätöity. Kirkon oppien mukaan kysymys on paholaisesta, joka on luikerrellut lapsen mieleen. Ja sitä manataan pois jos milläkin keinoilla. Kun noin pieni on jo jäänyt tuskan loukkuun, on tunteet mitätöity täysin. Itse olin jo melkein keski-iässä, kun tuskani ulvoi ulos piilostaan tapahtuneen jälkeen, jossa se oli ollut häväistynä yli kaksikymmentä vuotta. Ääneni oli niin karhea tuona aikana, etten päässyt kuoroon laulamaan.

Tunteita ei kuitenkaan ole pakko, eikä viisastakaan tuhota. Ne muuttuvat tuskaksi, jonka huuto on manalan huutoa, ahdistusaggressiota, mitätöityjä tunteita. Näiden seurauksena ihminen oppii siirtämään tunteensa ulos, tarinoihin, ihmisiin, tekoihin ja lopulta kokonaan heijastamaan ne itsestä ulkopuolelle. Empatia katoaa ja ihmisestä tulee ulkoisten asioiden hallitsija. Antautuminen rakkaudelle heikkenee. Tunteiden hoitamisessa kokemusta jaetaan sanoin, ja ihminen vapautuu tunnetuskastaan.

Alkuperäinen aito, vilpitön ja puhdas lapsi menettää tunteiden tuhoamisessa kykynsä kohtaamiseen välittävänä. Hän heijastelee olonsa muihin. Se ei ole Kristinuskon perimmäinen ajatus. Ihmisarvoa ei voi saada yhteisöissä, joissa ihmisarvoa ei kunnioiteta, vaan negatiiviset asenteet määrittää suhtautumisen, riippumatta minkälainen ihminen on.


Hyvää Joulua! 

Raija

torstai 17. joulukuuta 2015

KOLLEKTIIVINEN MIELISAIRAUS



On se vaan kummallista, ettei yhteisömieltä eli kollektiivista mieltä voida diagnosoida sairaudeksi, vaan sitä pidetään ainoana viisaana ratkaisuna elämän ymmärtämisen, oikean ja väärän erottamiseen, oikeudenmukaisuuteen ja/tai moraalin ylläpitäjäksi ja ties miksi moneksi vallankäyttömekanismiksi, kuten esim. politiikka todistaa.

Tämän päivän ristiinnaulittuja ovat mielestään järkyttyneet. On varmasti monta erilaista mielen toiminnan häiriötä, jos erilaisia aivotoiminnan hankaluuksiakin, mutta yhteisövallan väärinkäyttöä ei kyseenalaista kukaan. Tämän edm. ongelman hoidoksi on hyväksytty yksilöiden uhraus.

Tänä päivänä tuhannet ihmiset vaipuvat yksinäisyyteen, kun eivät kestä yhteisövallan mielettömyyttä. Ikään kuin kaikki osaisivat arvioida ja mitata yksilön persoonallisuutta. Työnohjaus koulutuksessa vierähti kolme päivää opiskellessa arvioimista. Pääsääntö on se, ettei persoonallisuutta arvostella, arvio on teoissa.

Yhteisön maalitikuksi ja mustamaalauksen alaiseksi joutuvat usein erilaiset, mutta usein aivan tavan pulliaiset. Piina voi olla niin hirveää kärsimystä, ettei yksilö kestä sitä. Hän vetäytyy syrjään, lopulta yksinäisyyteen, ja pahimmillaan itsemurhaan. Yhteisön vainon alle voi joutua kuka tahansa tavallinen yksilö, fiksu, miellyttävä, ja kaikin puolin hyveitä harrastava.

Pahuus on itsestään syntyvää, jonka voimavara on yhteisövoimassa. Jo isossa kirjassa sanotaan, että pahuus on itsellinen. Siellä kerrotaan myös että sosiaalisuus on pahasta, tärkeää olisi pitää yhteys Jumalaan ja säilyttää yksilölliset kyvyt ajatella asioita.

Jokseenkin tuntuu siltä, että nk. persoonallisuuden asiantuntijat sallivat tämän yksilön vainon ja uhraamisen. Vainon takana on pääsääntöisesti joku yksilö, joka käyttää hyväkseen yhteisövaltaa ja manipuloi toiset uskomuksiinsa.

Jotenkin kiinnostuneena tuosta vallankäyttömuodosta, olen havainnoinut, että siinä ilmenee vastakkaisuusperiaate. Tikun nokkaan otetussa ihmisessä etsitään todisteluun vastakkaisuus, mikä tällä yksilöllä on osaamisessaan. Ahkeraa todistetaan laiskaksi, luovaa junnaavaksi, siistiä epäsiistiksi jne. Tällöin yhteisövallassa käykin niin, että hyveet eivät pääse oikeuksiin, vaan väärin käytetty yhteisövalta tuhoaa ne näkymättömäksi.

Raija


maanantai 14. joulukuuta 2015

KATEUDELLA JOHTAMINEN



Kaikissa työpisteissä joissa olen työskennellyt, on johtamistyylinä ollut mielipidekyselyt. Ehkäpä juuri siksi olen hakeutunut johtamiskoulutukseen ja myöhemmin työnohjaus koulutukseen, koska se johtaminen on vienyt enemmän luuloihin kuin työtehtävän osaamistarkasteluihin. Johtamiskoulutuksessa painotetaan tunne-, mielipide-, ja asiajohtamista.

Mielipiteet johtajana on mitä kyseenalaisin menetelmä. Tällöin mielivalta hallitsee tietämistä ja havaintoja. Mielipiteen taustalta löytyvät mieltymykset, ihailut, inhot tmv. mielen kokemukset. Jos tarkkailtu henkilö on osaava, kaunis, älykäs, innovatiivinen, sosiaalinen, iloinen tmv. hän joutuu kateuden alle. Negatiiviset tunteet alkavat piirtyä havainnointiin, mielipiteet vellovat kartuttaen asenteita ja hän joutuu mielivallan alle.

Tunnejohtajat saavat tunteet vyörymään eikä vuorovaikutus enää onnistu, vaan mielikuvat sinkoilevat minne sattuu. Tunteiden hallitessa itsehallinta ei onnistu, vaan tunteet synnyttävät valtoimenaan irrationaalisia mielikuvia, usein sivuseikoista ja kokonaisuus katoaa. Vuorovaikutuksen tarkoitus on suoda mielipideoikeus, mutta sisältöön tulee rakentua toiminnan tarkoitus ihmisyyttä unohtamatta.

Asiajohtamisessa saadaan yleensä työnkuva näkyville kokonaisuutena.

Työnohjaus on nykypäivänä suosittua, eikä ihme. Työnohjauksella voidaan saada tunteet kuriin ja mielipiteet aisoihin. Työnohjauksessa opitaan hallitsemaan tunneryöppyjä, rakentamaan mielikuvista sinkoavia kuvia muistissa järjestykseen, sallien silti tunteet, ja hyväksyen ne.

Olen paljon miettinyt Kristinuskon Jumala käsitystä ja työnohjauksen vaikutusta mieleen. Jumalaa rukoillessa ihminen asettaa mielikuvansa tarkastelun kohteeksi ja pyytää Jumalaa selventämään sitä, että oikea ratkaisu löytyisi, vaikka itse asiassa itse sen selventää, luulisin. Niin myös työnohjauksessa yksilö tarkastelee omaa mielikuvaansa ja etsii menetelmien avulla loogisempaa järjestystä, mikä palvelee työnkuvaa. Monien ja monien erilaisten harjoitusten jälkeen hahmo alkaa syntyä, ja henkilö kykenee rationaaliseen asioiden käsittelyihin.

Tunteet ovat useimmiten vaikeimpia käsiteltävistä asioista. Miten pitäisi suhtautua hyökkääviin panettelijoihin, alistajiin ja takinkääntäjiin. Tärkeintä on saada henkilö luottamaan omiin näkemyksiin, saada mieli reaktioissaan rauhalliseksi, ettei se palkitse panettelijaa.


Raija

perjantai 11. joulukuuta 2015

TODELLISUUDEN JA TOTUUDEN KIELTÄMINEN


Mitä todellisuutta todella tarkoitan? ”Tietoisuuden torjunta on keskeinen psyykkisen ja fyysisen sairastumisen aiheuttaja”, Simula Pertti, kirjasta, Miten käsitellä vihaa ja ilkeyttä. En tänä päivänä ole ollenkaan vakuuttunut siitä, mitä todellisuutta ja tietoisuutta torjutaan, ja kenet oikeastaan voidaan sairaaksi nimetä.

Maaret Kallio on juuri kirjoittanut kirjan raiskattujen kokemuksista, kuinka he joutuvat psykiatrien hylkäämiksi, suurin osa. Näyttää siltä, että omaa todellisuutta ja tietoisuutta on vaikea muuttaa, vaikka kuinka toiset kertoisivat toista, mitä niihin sisältyy, näin näyttäisi olevan psykiatreillakin. Kasvatustieteen professori tutki päiväkotien henkilökunnan menestymistä työssään. Innovatiiviset ja kehittäjätyypit eivät päässeet töihin, ja heitä syrjittiin. Kasvatushenkilöstö oli tässä varsin laajassa otannassa konservatiivista ja pidättäytyvää vanhoihin menetelmiin.

Jokseenkin voin sanoa, että minulle on ollut tärkeää säilyttää se tietoisuus, mitä on tapahtunut oikeasti. Se on useimmiten juuri silmin havaittua, korvin kuultua, sanottua ja toiminnassa toteutettua. Tuo havainto on usein se, joka jää mieleen kuvina ja sanoina. Jos sitä rikkoo tietoisuudestaan, se aiheuttaa ahdistusta. Tietenkin on myös ihmisiä, joilla on aistiharhoja, mutta ne ovat harvinaisia. Ajatteluharhat ovat yleisempiä.

Sitten on tunteiden syntymästä aiheutuvaa todellisuutta, mikä tallentuu erilaisina mielikuvina tietoisuuteen, ja se värittyy oman kokemuksen kautta. Mutta näistäkin jää muistikuvat, jotka muuttuvat ihmisen todellisuudeksi, maailmankuvaksi ja tietoisuuteen.

Oman tunnelähtöisen todellisuuden ja aistihavaitun tietoisuuden erottaminen on tärkeää. Tietoisuudesta torjuttu painuu alitajuntaan, josta se useimmiten pyrkii ulos.

Kuinka me näemme toisen oman todellisuuden kautta, on merkittävä kysymys? Torjumme epämiellyttävän ja haluamme nähdä maailman lähempänä omia ihanteita, koska  se tuntuu suojelevan meitä. Torjumalla toisen todellisuuden, voimme torjua myös totuuden elämästä. Tietoisuuden säilyttäminen eheyttää, mutta se ei ole realistista arvojen siivittämässä todellisuudessa, jossa miellyttäminen nousee päällimmäiseksi arvoksi.

Kohteliaisuus on tärkeää, eikä omalla tietoisuudella voi rasittaa kohtuuttomasti toisia. Kun ihminen on vapaa tunnekuormituksesta, tiedon välittyminen ei rasita mieltä, sinne mahtuu mittaamaton määrä tietoa.

Väitän kuitenkin, että liian ihanteelliset tarinat rasittavat ihmisen mieltä enemmän kuin totuus, joka voi olla hyvinkin raskas. Omat ihanteet ovat tärkeitä, mutta ne eivät saa olla pakokanava todellisuudesta ja tositapahtumista. Oman ihanteen ja totuuden vastainen ajattelu aiheuttaa ristiriitoja, jotka rasittavat mieltä enemmän, kuin havaitun hyväksyminen. Hyväksyä se mitä on, ei ole ollenkaan hassumpi miete. Kuka loppujen lopuksi torjuu tietoisuudestaan totuutta? Miten psykiatrit voivat kieltää raiskattujen kertomukset. Eikö tässäkin ole kysymys oman tietoisuuden suojelemisesta, jossa totuus jää kauas, ja potilas kärsii. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, kuka suojelee mitäkin totuutta. Varmaa on kuitenkin se, että potilaan tietoisuuden torjunta on varmin tapa masentaa ihminen. Kasvatustieteessä luin joskus lauseen, ”ihmisen maailmankuvaa ei saa murtaa”. Ammatti-ihmisten tulisi kuitenkin osata pitää erillään omat kokemukset, eikä antaa mielen torjua epämiellyttävää.


Raija

tiistai 8. joulukuuta 2015

NUORTEN VOIMATTOMUUS


Suomi on käskytyksen maa. Usein kuulee sanottavan etteivät nuoret  viitsi, makaavat sängyn pohjalla, pelaavat pelejä ja muutenkin laistavat velvollisuuksistaan. Keinona ongelman poistoon on aikuisten taholta liikunta, työ, opiskelu, harrastukset ja/tai muu vastaava fyysinen toiminta. Jos velttouteen on ainoastaan syynä fyysinen heikkous, nuo keinot auttavat, mutta jos takana onkin muu voimien puutos, nuo eivät auta yhtään mitään. Niin minuakin koulutti loppuunpalamisen aikoihin mahdoton joukko kuntouttajia, lääkäreitä ja muita tohtoreita. Mutta ei auttanut, putosin romahdukseen keskellä piirimestaruustason hiihtokautta. Fyysistä kuntoa kyllä löytyi. Jä tämä hoitomuoto maksaa maltaita.

On kummallista, kuinka päättäjät ja korkeat viranomaiset yhä uudelleen ja uudelleen sortuvat yksipuoliseen ihmiskuvaan ja ajattelevat ihmisen olevan vain fyysinen olento. Tunnepuoli unohtuu täysin, ja suurin syy siihen on se, ettei ole riittävästi koulutusta tämän puolen ymmärtämiseen, taitoja ei ole. Voi sanoa, että median ongelma tulee virkamiesnäkemyksestä, jossa kodit ja vanhemmat on syyllisiä.

Kun nuoria syytetään velttoilusta, mediakin on mennyt täysin julkisiin näkemyksiin, luonnollisesti virkamiesten perässä ja mikä nojaa liikaa lääketieteeseen. Nykyinen SOTE malli lisää tätä näkemystä ja on lääkärivetoinen. Harvalla lääkärillä on koulutusta tunnepuolen osaamisessa. Esim. psykoanalyytikko Pertti Simula on kirjoittanut hyvin voimaannuttamisesta, kirjassaan "Miten käsitellä vihaa ja ilkeyttä". Ei psykoanalyysi ole yhtään lääketieteen näkemystä kummempi, se vain tutkii enemmän syväsyntyisiä tunteita. Voisi tylysti sanoa, että ihminen, joka näkee ihmisen vain kemiana, käyttää häntä lannoitteena.

Suurin ongelma on siinä, että alle kolme vuotiaita on hoidettu liian fyysiskeskeisesti ja unohdettu tunnekieli ja tämä näkyy erityisesti päiväkodeissa, mutta ei vanhemmatkaan aina osaa, ei heillä ole sen vertaa tietoa kuin ammatti-ihmisillä. Tunnehoitamisessa voimaanuttava tekijä on ottaa haltuun tunteet, kohdata ne ja niistä syntyvien mielikuvien jälkeen sanoittaa ne. Aikuinen jakaa alle 3v. kanssa nämä tunteet ja opettaa yksilöllisesti lasta kohtaamaan ne. Kun lapsi on kehittynyt. n. 3v. hänellä on sanakieli jo hallussaan ja hän voi ryhmässä jakaa toisten lasten kanssa tunteitaan. Mutta ne on ensin opittava turvallisen ja huomioivan aikuisen kanssa. Voisi sanoa Simulan tavoin, että tunnehoitamattomuus vie voimat.

Suurissa ryhmissä päiväkodeissa ei ole aikaa yksilölliseen kohtaamiseen lapsen kanssa, sitä ei myöskään arvosteta, kun ei ymmärretä sen merkitystä kehitykselle. Mennään suoraan sanakielen oppimiseen, kun ammattiosaamisesta puuttuu tunteiden osuus, ja se on riittämätön.

Syrjityt, vainotut, halveksitut ja mykäksi alistetut ovat erityisessä vaarassa tunteiden osalta. Tällöin tunteet kehittyvät kauhuksi ja peloiksi, joita ei otetakaan haltuun noin vaan, vaan ne sekoittavat ajattelun kokonaan ja muisti rakoilee, koska tunteet saa aikaan niin voimakkaan jännitteen aivoissa. Näin kävi itselleni, kun yhteisö lyttäsi ja sulki suuni täysin. Lopulta minun oli huudettava tuskani ulos teatterissa, niin että kivet kaikuivat yli taivaanrantojen. Suljettu mieli ei antanut voimaa vaan luhisti romahdukseen. Liian vahvaksi muotoutunut pelon synnyttämä mieli oli avattava kovalla työllä, että sanakieli saattoi tulla selkeäksi, eikä mieli purkanut sattumanvaraisesti muistikuvia. Laulaminen ja huutaminen voi vahvistaa mielen hallintaa, ainakin minulla kävi niin.

Tunteet on voimaannuttava tekijä ihmiseen. Ne on hoidettava hyvin. Ei opetussuunnitelmissa ole riittävää koulutusvaatimusta ammatti-ihmisille tältä osin. Pitää sekin muistaa, että alkujaan tieto ihmisyydestä tuli kirkon taholta ja perustui uskoon, sitten lääketiede kulki kirkon vanavedessä ja sieltä opit siirtyivät kasvatustieteelliseen.

Raija

lauantai 5. joulukuuta 2015

VIATTOMUUDEN JUURILLA


Ihmistä kiehtoo syntymät, niin maailmasta kuin ihmisestä, mitä syntyy ja mihin se viittaa. Kalevalassa maailma syntyy kun sotka munii veteen munat, kuusi kultaista ja yhden rautaisen. Marjatta on nuori viaton, joka tulee raskaaksi puolukasta, jättää lapsen suolle, ja lopulta löydetään poika. Marjatan tarinalla on juuret Kristinopin neitsyt Mariassa. Ihminen ymmärtää maailmaa tarinoiden ja loogisuuden kautta, jostakin kaikki syntyy, jossakin on kaiken alku ja loppu.

Ei tuo hahmottaminen oman mielen toiminnasta tarpeeton ole, tarina eli myytti voi olla epätosi tai tosi. Ajatus on ensin myyttinen, josta monien kertausten jälkeen syntyy kuvakieli. Viattomuus, vilpittömyys ja neitsyys viittaavat ihmisen henkisyyteen, jossa ei vielä ajatukset, tunteet ja teot ole vaikuttaneet. Näin pyritään ja uskotaan viattomuuden alkulähteillä ja synnittömänä olevan henkisen puolen alkuasetelma. Jumala ihmettelee, miksi te laitoitte viikunan lehdet alastomuuden suojaksi. Käärme houkuttelee syntiin. Aatami ja Eeva hebreaksi on ruumis ja henki. Hengessä on siis myös pahan alku, ajattelussa ja tunteissa, ollaan teon alla, sillä käärme houkuttelee. Ihminen sortuu teoissaan syntiin.

Syntisyys on maailman suurin synti. Nuo vertauskuvalliset tarinat kertovat jostakin muusta kuin sanan varsinaisesta merkityksestä, jotka on ihmisen sopimuksia merkityksin. Ihminen on luonut maalliset konkreettiset ohjeensa niin Raamattuun kuin Koraaniinkin ja nimeää itse synnit. Jumala ei niitä anna, hän antaa lähtökohdaksi henkisyyteen viattomuuden ja neitsyyden, koskemattomuuden. On outoa, että puhutaan ihmisen hengellisyydestä. Se ikään kuin on ihmisen luomaa viisautta, vaikka itse ymmärrän juuri sen pelosta syntyneeksi, luomiskertomuksessa on myös pelko läsnä. Pelko voi kuitenkin ehkäistä henkisen toimivuutta, se vie yliaistillisuuteen.

Yksilönä on hyvä huomata ero henkisyyden lähtökohdasta, ennen tekoa on viattomuus, se on mahdollisuus valinnassa. Käärme paratiisissa saattaisi viitata ruumiiseen, mutta myös tunteisiin. Nykyään tiedetään, että tunneviesti voi olla tarpeiden kautta syntynyttä, halumme ja tahtomme vaikutuksen viesti. Viesti on jotakin viattomuuden ja ihanteen sanomaa ristiriidasta suhteessa tekoihin. Kun vielä lapsena olimme uskollisia itsellemme, ihailimme sitä mitä ajattelimme, tunsimme tai teimme, hyväksyimme sen, niin kuin Jumala hyväksyi meidät aitona. Yhteiskunta toi kuitenkin arvot ja myytit, jotka veivät meidät syntisyyteen siinä mielessä, että usko omaan viattomuuteen hävisi, aloimme elää maailman materiaalissa ja toteutimme konkretian kautta. Muutimme vertauskuvalliset tarinat viattomuudesta henkisyyden lähteellä konkreettiseksi.

Vaikka nyt kaiken maailman viisaudet väittävät että syntymien ymmärtäminen ei selitä totuutta, mutta se selittää ihmisen henkistä puolta. Viattomuus saa olla lähtökohtana syntymälle, puolukka voi kertoa viattoman alun ilman, että siinä vielä on keho ja eläimellisyys läsnä. Viattomuus ja henkisyys saa olla läsnä rakkaudessa.

Raija


keskiviikko 2. joulukuuta 2015

REVITYT SIELUT


Tein sydänverellä tutkielmaani, motivaatiosta ja sen syntymisestä dementoituneilla. En silloin tajunnut, kuinka syvällä olin itsessäni, juurillani tahdosta ja halusta osallistua, toimia ja tehdä itsensä hyväksi työtä. Siis olin ajautunut omalle radalleni vaistomaisesti, ja/tai viettien seurauksena, tiedostamatta omaan tilaani. Myöhemmin syventävissä opiskeluissa ymmärsin, että olin kuin valmistunut seuraavaan opinvaiheeseen. Opinnäytteestä tuli hyvä, yllättävän hyvä. Mutta opettajani ei uskonut minun tehneen sitä, sillä ulkoinen habitukseni oli epäselvä, katkonainen ja rikki. Kehopuseroni oli rikkirevitty, tikareilla reiitetty, ja se särkyi jatkuvasti kuosissaan, se ei pysynyt kasassa. Siitä käytettiin nimitystä, käyttäytyminen.

Sisälläni oli kuitenkin ehjä itse/minuus, joka osasi ja oli varma, se oli lapsuudessa syntynyt. Se näkyi tutkielmassani, se oli looginen ja hyvin kirjoitettu. Mutta tuo sosiaalinen minä oli tikaroitu niin tarkkaan, että se ei pysynyt koossa, puhe töksähteli, koska sitä ei sallittu kontrolloimattomissa vapaissa tilanteissa, siihen iskettiin puukkoja, naulattiin nauloja kuin ruumisarkkuun, siellä pysyt hiljaa. Siitä tuli ja oli sosiaalinen minäni. Toisilla tuo sosiaalinen minä on ja oli kuosikas ja hyvin koossa pysyvä, heitä kohdeltiin kunnioittavasti ja hyvin. Särkynyt sieluni näkyi sosiaalisessa minässä, johon iskettiin puukoilla repien palasiksi. Iskijä oli yleensä yksi henkilö, joka oli huomannut heikkouteni, väkivallan jäljet, ja hän mobilisoi yhteisön joukot vainoon, jossa henkisesti lyötiin yhä kovempaa, aina virkamiehiä myöten.

Tunnen monia tämän kovan kohtelun kokeneita, ja tiedän erittäin monta. He ovat virkavaltaistuneen Suomen häirikköjä, joiden vainoamiseen on virallinen lupa ja se kulkee työpaikan tiedostoissa. He eivät ole häirikköjä varsinaisen sanan merkityksessä, he ovat vain särkyneet tikarin iskuista. He eivät saa apua, koska Suomessakin heidät luokitellaan, kuten Ruotsissa, heikkolahjaisiksi, holtittomaksi, ja leväperäisiksi, suorastaan huoraksi. Eräs tuntemani rouva on pahoin dementoitunut epäilyn ja vainon vuoksi, kun virkamiehet ovat lytänneet hänet syyntakeettomaksi, kun on mennyt kertomaan kodin sisäisestä ongelmasta, pedofiliasta isän taholta tyttöihin. Korkealle koulutettuna hänkin meni rikki mielestään, kun virkamiehet väittivät hänen ymmärtäneen, kuulleen ja nähneen asian väärin. Tämä on virallinen toimintapa, tehdä yksilöstä syyntakeeton ja ymmärtämätön ja on sosiaalinen toimintamalli yhteisöissä, ja lopulta mieli särkyy, kun mitään ei voi puhua, sille vaan nauretaan.

Jotenkin tuntuu suorastaan brutaalilta tämä kaksinaismoralismi, jota nyt kohdistetaan maahanmuuttajien raiskaamiin naisiin, kun vuosikymmeniä lytistetyt naiset eivät saa puhua. Mutta ehkäpä kansa tajuaa paremmin kuin virkamiehet. Monet virallisen ja epävirallisen tuomion saaneet naiset, jotka on leimattu mielenterveysongelmaisiksi, joutuvat käymään läpi nyt sitä nöyryytyksen ja häpäisyn kokemusta, jonka he ovat saaneet osakseen virallisesti. Moni on yrittänyt korkeimpia oikeusjärjestelmiä myöten saada oikeutta kohteluun, mutta virkamiehet väistävät vastuunsa. Kun yhteisö hallitusvastuineen on tehnyt viralliset päätökset, ja kontrollivaltuuttanut hallintomenetelmin työntekijät, näihin ei puututa. Valvonta toimii kuin hologaustissa. Ei korppi korpin silmää noki. Suosittelen jokaiselle katsomaan Klaus Härön elokuvan "Uusi lapsi", jossa kerrotaan Ruotsin toimista köyhiä tyttöjä kohtaan. Tämä kansallisosialistinen rotuerottelu on yhä monelle totta tänä päivänä Suomessa.

Raija