KUN RAKKAUS VÄHENEE

Psyykkiset sairaudet, romahdukset, paniikkihäiriöt, esiintymispelot ja mv. niputetaan yleisesti mielenterveysongelmiksi. Monissa tapauksissa ei ole kyse laisinkaan psyykkisestä sairaudesta, vaan häiriöstä aivotoiminnassa, minuuden taistelusta pysyä pinnalla, olla olemassa, selviytyä jne. Omaiselle tai läheiselle tämä voi olla järkytys, tietoa ei ole ja uupunut sairastuja ei ole oma itsensä, ei pysy kartalla, muisti rakoilee ja hahmottamisessa on häiriöitä.

Otetaan esimerkiksi aviopuoliso, joka on aikoinaan rakastunut viehättävään, upeaan ja/tai komiaan puolisoonsa. Eräänä päivä tämä puoliso romahtaa, sekoaa ja on arvaamaton, tunteet syöksyvät laidasta toiseen, hiljaisuus ja vetäytyminen ovat silloin tällöin esillä. Mitä tapahtuu, on puolisolle hyvin epäselvää? Jälkihoitoa ei ole, omaisia ei oteta mukaan, omaisesta ei saa selvää. Omainen voi saada raivokohtauksia, pelko alkaa jäytää sielussa kaikilla, epäluulo kasvaa ja syyllisyydet tunkevat mieleen.

Karkeasti asiaa voidaan lähestyä aivokemiallisesti, biologisesti, kokemusten valossa, persoonallisuusilmiönä, minän kehityshäiriönä, toiminnallisena verenkiertohäiriönä, opittuina reaktioina, toimintatapoina ja paljon muuta, mitä en itse osaa edes ajatella.

Masennuksessa puuttuu välittäjäainetta, mikä voidaan korvata lääkkeillä. Kun välittäjäaine puuttuu, silloin muisti ei voi kulkea synapseissa, ei ole vaunua, johon se asettuisi. Kysyn aina, onko välittäjäaineen syntyminen liikkeen seurausta, kemiallista vai ajattelusta syntynyttä. Tällöin joutuu kysymään myös, mikä seuraus on sillä, että yhteisö vaientaa joitakin. Ja kuitenkin, yhteisössä pari henkilöä vaatii vallan kautta omien näkemysten noudattamista.

Yleisenä näyttää olevan tieto, jossa yksilöä syytetään itsekkyydestä; persoonallisuusongelmasta, narsismista, vajaaälyisyydestä. Kun on kysymyksessä romahdus, ihminen pyrkii nousemaan ylös, jos uskoo vielä itseensä, haluaa selviytyä, tällöin pyrkimykset näyttäytyvät yli-innokkailta.

Itse olin niin syvällä masennuksessa, että minä/itse katosi kokonaan ja kehonkuvani muuttui täysin muodottomaksi. Olin pitkulainen, pieni, litteä, leveä, pullistunut suureksi eikä yhteyttä tahtoon ja haluun saanut. Olin kuollut kuin kala kuivalla maalla, makasin kuin raskas lyijy meren pohjalla liikkumattomana, enkä saanut kättäni nousemaan. On suorastaan ihme, että olen selviytynyt tuosta tilasta normaaliksi ja siitä kiitän varhaislapsuuden kotiani, koska siellä sai leikkiä ja luoda itseään, se oli vahvana minussa. Nämä syvämasennukset ovat harvinaisia, mutta minulla oli ja on takana erittäin rankka alistaminen, johon en saanut hakiessani virka-apua ja läheiset vain tuomitsi, kun olin joutunut rikoksen uhriksi.

Kun mielenterveysongelmainen alkaa oireilla aggressioilla, tunteet ryöppyävät yli äyräiden, ja keho nousee kuolemasta, on tervehtymisen kannalta tärkeää, että nuo oireet tulevat pintaan, ja hän nousee ylös takaisin minään. On ongelmallista, jos lääketiede etsii vikaa vain persoonan piirteistä, kun kyse on tervehtymisestä. Persoonastaan hajoavaa hyljeksitään siksi, ettei luottamusta synny muistin rakoillessa ja minuuden hajotessa, pelko näkyy silmissä, ja tätä pelkoa ihmiset kaihtavat, koska he pelkäävät itse menettävänsä oman minuuden. Se on kuin vaistoa lapsuuden kokemuksista, jossa ei hallinnut itseään. Se voi olla rankkaa läheisille, ja jos se jää pitkäksi ajaksi päälle, on kysymys jo sairastumisesta. Tuossa vaiheessa tukea tarvitsee niin potilas kuin läheisetkin.

Aviopuoliso voi joutua punnitsemaan oman aidon rakkautensa todellisuutta. Vaikka alkuun on ollut aito rakkaus, mielen murtuminen on tuonut asenteena ongelman esiin, sellaisena ei voi enää rakastaa. Aina tulisi muistaa, ettei ihminen ole pysyvästi samanlainen koko elämän, vaikka temperamenttipiirteet ovatkin pysyvämpiä.

On härskiä etsiä persoonallisuudesta syitä mielenterveyspotilaan ongelmiin. Tämä on todella lääketieteen ongelma, jossa läheisten ennakkoluulot jäävät hallitsemaan, kun tietoa ei ole.

Raija

KARKKIKAUPASSA

Eilen sadepäivänä viipyilin harvinaisen paljon TV:n äärellä. näppäinosuma oli kolmosella Pomo piilossa ja yömyöhään Prismastudio, jossa tutkittiin halun alkuperää apinoilla. Muutama vuosi sitten luin Timo Airaksisen kirjan halujen olemuksesta. Nuo ohjelmat siis syventyivät halun ytimeen, onko se ohjaava tekijä ja ihmisen valintojen taustalla vai ohjaako meitä kenties jotkin muut arvot ja moraalia säätelisi esim. uskonto ja niiden koodisto. Prisman tutkija päätyi tulokseen ettei ihmistä ohjaa järki, ja ympäristö on parempi laittaa palvelemaan näitä ihmisen haluja, sopii markkinatalouden idealismiin. Kristinuskossa toivotaan ahneutta kuriin, mutta se näyttää hyvin epätodennäköiseltä, kun katselee maailman menoa. Moraalisaarnat saattavat nostaa halun yhä vahvemmaksi.

Näiden tutkimusten ja pohdintojen ehkä tärkein yhteiskunnallinen kysymys kuuluu siis, valitsemmeko markkinatalouden ja/vai kontrolloidun sosiaalisen markkinatalouden, vai taannummeko noudattamaan ikiaikaisia ohjeita vanhoista pergamenteista. Joka tapauksessa me ihmiset päädymme valitsemaan aina oman edun mukaisesti ja siihen loputtomaan suohon uppoammekin, haalimme jatkuvia elämyksiä kokeaksemme elämän tuntua. Ilo, se on ihmisyydessä niin harvinaista, että aistielämykset vievät mennen tullen.

Väitän, että monet tutkimukset on hyväosaisten kauraa, jossa näkemykset syntyvät niiden kokemusten kautta, jotka tutkija on itse kokenut. Seksuaalinen halujen maailma on miesten kokemusten siivittämää, ja testosteronien ajamaa, niin että naistenkin seksuaalisuus on sitä kautta kehittynyt organismistaan miehen näköiseksi. Halusta on tullut organismi, joka liikkeen ja kiihottamisen kautta synnyttää eritteen, liman ja jälkeläisten syntymahdollisuuden. Siis sinällään tarpeellista, mutta ei pakkomielteisenä.

Altruismiakin saattaa esiintyä, mutta se on harvinaista.

Itselleni haluja ei ole saanut esiintyä kovinkaan paljon lapsuudessa, joten saatan olla umpisokea näille. Kun leipääkin oli niukasti, edes ruokaan ei päässyt syntymään himon ja aistimusten yltiöpäinen halu. Tosin sitten aikuisena kun ruoka oli mahdollista, söin silmilläni ja kuolasin, oli se ruoka niin ihmeellistä.

Meillä ei ollut lapsuudessa kyniä eikä papereita, ei leikkikaluja eikä harrastusmahdollisuutta. Oli vain ihmiset ympärillä ja niitä olikin sitten vähän enemmän suurperheessä. Muistan, kuinka piirtelin höyrystyneeseen ikkunaan kuvia sormilla, ja elämän piirin muodostivat sisarkisailut. Vanhemmilla oli vahva auktoriteetti, ja se vaikutti kunnioituksen syntymään. Ehkä kuitenkin kaikkein vahvin vaikuttaja oli luova leikki, joka oli  iloon johtava, sai synnytettyä jotakin katsottavaa itselle ja muille, saapui vuorovaikutukseen. Lapsuus oli vuorovaiktuksen iloa.

Kuin elämän piru olisi kulkenut käsivarrella ilkkumassa, mutta juuri tuosta vuorovaikutuksen ilosta työyhteisö on rankaissut minua eniten, aitoudesta. Siinä näkyy halujen taisto, muut halusivat aistihaluja, minä vain iloitsin toisen näkemisestä, se oli minulle olemista, jossa olin olemassa. Pitkään elämääni hallitsi luottamus, jossa toinen oli ilo ja vuorovaikutus keino, jolla pääsi eteen päin. Sitten satu päättyi, ja pahuus astui kehiin, elämä opetti, että vain ahneudella ja itsekkyydellä saa jotakin, muuten jää paitsi, se oli yhteisövallan tyyli. Vuorovaikutuksesta oli tullut peliä, jossa vain haalimme itsellemme elämyksiä.

Joskus joku sanoi, että tunteet syntyvät ajatuksista. Perusoppien mukaan tunteet syntyvät aina ensin, ennen ajatuksia. Jos ajatukset syntyvät ensin, on kysymys jo ehdollistuneista malleista. Halu ja ympäristö on sitä mitä olosuhteet luovat, me miellymme sellaiseen mikä on mahdollista. Jos apinalle tarjotaan vain ostohetkiä, hän valikoi ostoja. Halujen ruokkiminen on kyltymätöntä. Olemme halun vankeja karkkikaupassa, hyllyt notkuvat, eikä Amerikan malliin  mikään ole riittävästi. 140 erilaista limsamerkkiä, sekö on Suomenkin tulevaisuus.

Raija

KIUSAAJAHENGET

Kiusaaminen, luokittelu, erottaminen ja syrjäyttäminen ovat asioita, joita voi tarkastella eri näkökulmista. Ensimmäinen on persoonalliset piirteet, joista haetaan vikaa, ja toinen on yhteisölliset arvot, joiden vuoksi yhteisö hylkii. Muitakin varmaan on. Näkemykseni perustuu osin tutkimustietoihin ja osin arkihavaintoihin. Yksi minua puhuttelevin teoria on ollut Freudin vastakkaisuusteoria (Armi Hakanen), mikä on sitä, että sekä ihminen itse persoonana tai asiat näyttäytyvät vastakkaisena puheissa kuin ovat teoissa.

Persoonallisella tasolla viime aikaisin ehkä puhutuin persoonallisuuspiirre tai luonne on ollut narsismi. Pidän sitä osittain ympäristön vainoharhana, mutta ehkä en ole vain tavannut narsistia.Minun näkemäni nk. narsistit joiksi yhteisö on ne leimannut ovat olleet tuiki tavallisia ihmisiä, heille ei ole annettu mielipidevapautta, ei puheoikeutta eikä sijaa majatalossa. Yksikin oma ajatus, niin todistelua harjoitetaan vimmatusti.

Uskon itse tuohon vastakkaisuusteoriaan. Taustalta löytyy kateus, jossa jollakin katsotaan olevan jotain asiaa liikaa. Joku on liian rikas, kaunis, älykäs, osaava, ystävällinen, huomaavainen tai muuta vastaavaa hyvettä. Henkilön ei tarvitse tuoda esiin näitä hyveitään mitenkään itse erikoisesti, vaan ympäristöstä joku ottaa silmätikukseen, alkaa todistaa virheitä, joista henkilöä voisi syyttää. Ilmiö muuttuu vainoamiseksi, ja vainottu saa paeta yksinäisyyteen, etsiä paikkoja, joissa voisi olla rauhassa. Yleensä yhteisössä on yksi tai pari vainoavaa henkilöä ja muut ovat hiljaisia kanssatodistajia.

Jos yhteisölliset arvot ovat vastakkaisia kuin yksilön arvot, näistä rangaistaan ja yhteisö antaa tuomion. Itse arvostin päiväkodissa leikkiä alle kouluikäisen parhaana kehittäjänä, mikä oli myös työnantajan näkemys ja tuotiin työnkuvaan mukaan. Mutta henkilöstöllä oli ohjattu toiminta ja kurissa pitäminen tärkeimpiä arvoja, joten sain tuta halveksuntaa arvoistani.

Vastakkaisuusilmiössä on etsimisen piirteitä. Kun joku on ahkera, hänestä etsitäänkin laiskuuden piirteitä, eli hyve yritetään leimata toiseksi, vastakkaiseksi.

Hyvin yleinen näkemys on se, ettei saa sanoa yhteisöä ongelmaksi, vaan on etsittävä itsestä muutostarve. Tätä hokemaa pidetään itsestään selvänä.  Tällä suojellaan pahuutta ja sillä ei ole hyvän moraalin kanssa mitään tekemistä. Hyvä moraali on perustaltaan hyveistä johdettavissa, ei ihmisten mielipiteistä, mielipide on valtaa. On kuitenkin niin, että me ihmiset saatamme paheksua joitakin asioita toisessa, elämme toisten asioita vatvoen, ja joillekin se on kuin ainoa tie käsitellä itseään. Tunnen paljon näitä ihmisiä. He eivät kuitenkaan mene ja tuhoa toisten elämää järjestelemällä heidät huonoon valoon. Näitä ihmisiä on harvemmassa ja niitä jotka järjestelevät, näkee usein johtavassa asemassa, jossa he käyttävät valtaa.

Raija

MIELIPITEILLÄ JOHTAMINEN

Mielipiteiden muuttuminen totuudeksi on ongelmallista. Useammassa työpaikassani mielipiteet ovat johtaneet yhteisöä johtajan suosiollisella hyväksynnällä. Johtamiskoulutuksessani painotettiin tunne-, mielipide-, ja asiajohtamista. Niillä on omanlaisensa seuraukset. DDR:ssä vakoiltiin ihmisiä mielipiteiden avulla. Hyvä opettajani psykiatrian alalta sanoi, että suurin osa ihmisten totuuksista on mielipiteitä, oman mielikuvan synnyttämää näkemystä. Miten pärjätä maailmassa, jossa totuus on muunneltavissa kunkin kokijan mukaan mielen ehdoilla eikä luottamusta voi syntyä?

Katson, että tämä on suurin ongelma ihmissuhteissa työpaikoilla. Hierarkkisen johtamisen työnantajan malli lähtee mielipidejohtamiseen keräten uskomuksina ihmisten mielipiteitä ja rakentamalla sellaisen ennakkoluulon muurin yhteisöön, ettei siihen voi vaikuttaa, ja se kulkee asenteina vahvasti näkemyksissä ja murjoo ihmisiä ahdistukseen. Luulojen kohteeksi joutuva tulee kiusatuksi ja menettää mielenterveyden.

Kun mielenterveys murtuu ja kiusattuna ihminen taantuu lapsen tasolle, hänen lapsen piirteensä tulevat esiin, kuten narsismi. Lapsi uskoo itsensä kaikkivoipaisuuteen, yrittää, yrittää, ja yrittää yhä uudelleen ratkaista ongelmia omilla näkemyksillään. Narsismi on terve ilmiö lapsuudessa, ja auttaa ihmistä kurottamaan eteen päin kuvitelmien voimalla. Kiusattu tarkistetaan testeillä mielenterveysyksiköissä, mikä vika hänessä on, kun tulee kiusatuksi ja niin tuloksiin saadaan narsismi. (mitä ei muuten ole tieteellisesti todistettu päteväksi). Sen jälkeen kiusattu on leimattu, ja hänen papereitaan kuljetetaan tiedon vaihtamisen periaatteella uskoen sitä hyväksi.

Näitä uskomusten johtamisia on paljon Suomessa. Niiden uhriksi joutuu moni ja menettää mielenterveytensä. Jos näitä mielipiteiden edustajia syytetään, tie on vaikea, sillä häpäisemisestä ja syyllisyydestä heille tulee vastaavasti mielenterveysongelmia, ja ollaan kehässä. Ainoa tie ehkäistä uskomuksien leviämistä, on johtaminen. Johtamisessa katkaistaan siivet nk. ihmisen hulluuden puolelta, mikä meissä useimmissa on, jos ei aina läsnäolevana niin ainakin johtajan kutsumana. Todistaminen ja vaino näyttäytyy oikeustoimelta, johon työpaikka ei ole sopiva.

Mitkään instassit eivät uskalla taistella tätä uskomusten virtaa vastaan, eikä kukaan uskalla ryhtyä toimiin tätä vastaan. Yhteisön yhteinen hulluus saa sijansa ja voimansa kollektiivisessa mielessä ja kulkee totuutena ja todistamisena uhraten ihmisten elämiä. Mielikuvitukselle ovat alttiita alat, jossa kehitetään luovuutta, kuten kasvatus- ja opetusalat. Mielikuvituksen syntyminen on tärkeää ihmisen luovuudelle, mutta sen totuudenvoima ei ole pätevä. Kun kysytään rikollisislta, ovatko he antaneet vääriä lausuntoja, vastaus on varma ei.

Raija

MUSTASUKKAISENA

Tulihan se päivä elämässäni, jolloin rakastuin niin vilpittömästi ja ihastuneena, että se oli huumaavaa kuin ensirakkaus, makeaa kuin hunaja ja hipoi taivaallisia sfäärejä. Ja niin minusta tuli nuori rouva, vähän yli kolmikymppisenä. Menneisyydessä oli kokemus ihanasta ensirakkaudesta, mutta myös kauhuliitosta, jossa en kokenut mitään tunteita. Tunteet, siis mustasukkaisuus voi liittyä rakastumiseen, ihastumiseen ja erityisesti siinä omistamisen tunteeseen, vaikka kukaan ei voi toista omistaa, mutta mustasukkaisena se unohtuu.

Mustasukkaisuus on hyvin riivaava tunne. Sen taustalla voi olla aina ihastumisesta luuloon ja kateuteen liittyvät kokemukset. Ihastuminen on varmasti ensimmäisiä lapsen tunteita. Tuohon tilaan joudutaan rakastumisessa, antaudutaan toisen kokemuksen myötäelämiseen. Tällöin tehdään sopimuksia, jos ei sanoin, niin merkitsevästi omassa tunnekokemuksessa, ikuisesti olen sinulle uskollinen. Niin teimme mekin uskollisuusvalan mieheni kanssa. Tällöin tunteet sidotaan, syvällä on ihanteellinen luottamus, koskemattomuus, jakamattomuus, aitous ja ikään kuin pyhyys, mikä on altis avoimuudelle, itsensä paljastumiselle.

Mutta tuli se päivä niin kuin elämässä yleensä tulee, että mieheni, tai silloin en ollut vielä rouva, viihtyi hetkiä harrastusten vuoksi toisen naispuolisen seurassa, ja koin riittämättömyyden tunteita. Koin naisen paremmaksi, viehättävämmäksi, ja kauniimmaksi kaikin puolin, hän tuntui vievän minulta pois sen, joka oli jo osin jaettua itseäni. Vahvin tunne oli vertailu. Sain sulhoni loukkaantumaan verisesti, eikä anteeksiantoa tuntunut löytyvän. Aikaa kului ja olin tilanteessa, jossa vastakkainen sukupuoli oli minun elämässäni läsnä. Tällöin sulhoni sai kokea riivaavan mustasukkaisuuden. Näin opimme, että tällä alueella ei kannata surffailla kevyesti huumoria heittäen, ja toista kiusaten.

Tunnesitoutuminen, mikä on tapahtunut rakastumisessa, on hyvin tärkeä, mutta myös itseä suojaava. Haluamme olla aitoja, mutta se ei ole niin helppoa, olemme oppineet sosiaaliset normit, jotka on yleisesti hyväksytty, ja sopivuus määrittäjänä. Tuo tunnesitoutuminen ei aina ole mahdollista, luottamus puuttuu, turva on kadoksissa. Tunnekokemuksessa voi olla pelkoa, särkymisen ja kauhun oloa. Silloin ei uskalla sitoutua, korostaa vapautta, kokee toisen kahlitsijaksi. Mustasukkaisuus voi päästä valloilleen niin piinaavana ettei sitä kestä. Ihminen, joka ei uskalla sitoutua tunteistaan, ei uskalla antautua rakkaudelle. Ilman tunnetta sitoutuminen on myös asioihin ja tekoihin sitoutumista, sopimuksiin toiminnassa.

Mustasukkaisuus on kuin veri, joka sitoo. Terve mustasukkaisuus on merkki kyvystä ottaa vastuu, sitoutua niihin arvoihin, jotka sopivat molemmille. Kun taustalla on luulot, kateus tai epäoikeudenmukaisuus, jossa ihmisenä ei ole tasa-arvoinen, arvottomuus lyö lujaa ja mustasukkaisuus voi olla tuhoavaa. Tämä sosiaalisuuden ydin, jossa vapaudumme rakkauteen, ei ole helpoin tie elämässä, mutta ominaista ihmiselle. Sosiaalisuuden ytimessä, me olemme nousseet äidin rinnoille, se on syvintä ihmisyydessä. On kysymys tunteista, jotka haluaa jakaa. Itsetunto on enemmän onnistumisen kokemuksista syntynyttä, suorittamisen ja tekemisen alueella. Tunnejakaminen on herkkyyttä, jossa olemme paljaita omana itsenämme.

Raija

NE IHANAT VÄVYT JA MINIÄT

Kun lapset on naimakelpoisia, ne alkavat esitellä puolisoehdokkaitaan. Sitten niihin tykästyy tai ei, useimmiten kyllä. Ja hetken kuluttua yllättäen suhde päättyy. Itse jäin kaipaamaan miniää pitkään ja suhteemme jatkui kauan vielä eron jälkeen. Ehdokkaisiin kiintyy, kuten muihinkin perheen jäseniin, se on luonnollista.

Minulle perheen perustaminen tuli jotensakin kuin ehdottomana totuutena, mitä se ei suinkaan kaikille ole. Nykyisin kuulee yhä useammin, kuinka perhesiteet löystyvät, erotaan ja unohdetaan saman tien. Siihen tulee olla oikeus, väkisin maattu ei tule onnistumaan. Liian moni joutuu unohtamaan nykyään perheen perustamisen taloudellisista syistä.

Yksi ehkä surullisin este perheen perustamiseen on ollut isättömän pojan sitoutumiskammo. Ikään kuin identiteettiä ei ole muodostunut isyyteen tai aviopuolisona olemiseen tai siihen on jopa voinut muodostua kammo, kun isä on ollut alkoholisti. Jo pelkkä isän rooli on muodostunut kuin tyhjäksi, sitä ei ole, sitä voi pelätä, tai se tuo niin epämiellyttäviä muistoja, että sen torjuu. Pari tällaista tapausta on osunut matkani varrelle.

Roolit eivät avaudu helposti, niihin ei voi pakottaa. Roolin ottaminen kestää pitkään monilla, teatterissa harjoitellaan usein melkein vuosi, että rooli voi sisäistyä kokemuksena, ja siihen voi eläytyä.

Tuo identiteetti, pysyvyys kokemuksessa ja minuudessa ui meihin kuin kala. Silloin tuntee olevansa kotona, ja asiat käy luontaisesti. Malleja omaksutaan, otetaan itselle sopiva ja hylätään se, mikä tuntuu pahalta. Roolin ottamisessa pitää olla vapaus. Pakkoroolit synnyttää ahdistusta ja vihaa. Avioliitot murtuvat, jos toisella on valtaa toiseen eikä itsemääräytyminen onnistu. Moni avioliitto tuhoutuu, jos toisella on valtaa toiseen nähden. Kunnioitus toista kohtaan on vahvin sitoja, vapaus ja avoimuus, jossa osapuolilla on oikeus omaan identiteettiin.

Mutta totuuden löytyminen on kuin pihtisynnytystä, sitä ei saa millään irtoamaan.

Raija

VIATTOMUUS JA MORAALIN JUURET

Olen kutonut 20 sukat nyt parin kuukauden aikana. Eiköhän se riitä. Puolet ystävän perheeseen, puolet syyrialaisille. On kuin olisin ollut kadoksissa itsestäni, tietoisesti pitänyt taukoa, vaikka en tiennyt miksi. Jokainen  päivä on syntynyt joitakin ajatuksia, joista olisin halunnut sanoa jotakin, ne on nyt repussa odottamassa vuoroaan. Sen minkä opin tässä kohtaa, on että minun täytyy harventaa määrää.

Moraali on varmasti vaikeimpia kysymyksiä  ihmisen elämässä. Miksi valehtelemme, miksi joku ansaitsee suuren syyllisyyden, miksi joku on vapautettava? Muistan erään henkilön matkani varrelta, joka ei halunut kokea syyllisyyttä ja julisti Jeesuksen antavan kaiken anteeksi, mutta toisella kädellä syyllisti vahvasti ystäväänsä.

Moraalisessa ulottuvuudessa emme ole kovinkaan fiksuja, opimme kulttuurista sen, mikä on oikein ja mikä väärin. Tuo kulttuurista opittu on kuitenkin hyvin kevyt ja häviää tositilanteissa nopeasti kuin sitä ei olisi ollutkaan. Ihminen syöksyy etsimään hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää ongelmallisella tavalla, kuten englantilaiset korkean kulttuurin hyväosaiset teinit värväytyvät nyt julman Isisin leiriin.

Syvältä juuriltamme löydämme ikään kuin mahtipontisen perusvoiman, mikä synnyttää uskon nk. viisauteen, minkä puolesta taistelemme, uskomme se olevan oikein ja Jumalalta. Tämä on ihmisen suuri valhe. Olemme oppineet ihanteita koulutuksissa, mutta kärventyneet tosielämässä ja hölmössä viisaudessamme kuvittelemme osaavamme oikeudenmukaisuuden. Ihminen ei osaa antaa armoa.

Moraalisessa suhteessa toisiin syyllisyys ja viattomuus ovat kuin ristinpuita. Emme kestä kumpaakaan, tuhoamme viattoman, ja syyllistämme toisen, kun itse pitäisi kantaa vastuu teoista. Tämä on osa ihmisen suojautumista häpeältä, haluamme nähdä syntimme jossakin, ja se jossakin on usein toinen, sovitamme toisen kautta tekomme. Takana on myös kateutta, tuhoamme kauniin, osaavan, ahkeran tai minkä tahansa hyveen, minkä joku osaa. Ihminen ei jaksa kantaa syyllisyyden taakkaa, hän ei kestä maineensa menetystä, siksi hän uhraa muita. Tämä on suurimpia ongelmia työpaikoilla ihmissuhdeongelmissa.

Syyllisyys on vahva kuristaja, mutta syyttömyys vielä vahvempi, se vie valheen tielle, jossa uhrataan. Tässä kaksinaismoralismin juuret, jossa kääntöpuolella viaton tuhotaan.

Moraalin juurilla on pysyvämmät jäljet kuin opitulla kovin ohuella sivistyksellä. Tuo kuvitelma oikean ymmärtämiseksi on monen tuhon takana. Onko siihen ratkaisuna usko Jumalaan ja Jeesuksen syntien kantamiseen? Ehkä se helpottaa, en tiedä. Liiallinen syyllisyys on pahasta, täydellinen syyttömyys ongelmallista, terve syyllisyys paikallaan. Ehkä ihmisen kasvuun kuuluisi se, että tunnistaa oman pahuutensa, valheensa ja pyrkii hyvään sivistyneesti.

Raija