MINNE KATOSI SOSIAALISET TAIDOT?

Tuon otsikon kysymystä pohdin opiskellessani sosiaalialan oppilaitoksessa, josta valmistuin sosiaaliohjaajaksi 1995. Neljä vuotta, ja mikä hirveä syrjinnän lataus jatkuvasti päällä. Miten juuri sosiaalialan oppilaitoksen ydin oli kadonnut? Itse ainakin jouduin pohtimaan sietämisen ja sietämättömyyden probleemaa, milloin alkaa syrjintä, milloin ihastutaan, hyväksytään ja ryhmäydytään. Tutkimusten mukaan ihmiset on valikoivia.Olimme useammat yli  50v. joten jotain olisi pitänyt olla jo opittuna, mutta sieltä ne nousivat käsittelemättömät kokemukset pintaan kuin sukellusvene Ruotsin rannikolla.

Sosiaalisuus on alkujaan synnynäistä, lapsi nostaa katseensa äitiin ja pyrkii rinnoille, tunnistaa hajun perusteella oman äitinsä. Tuo on niin fyysistä, kuin olla voi, voimakkaan aistimuksen vaikutusta, jossa herää ainoa synnynäinen motiivi, uteliaisuus, psykologinen puoli.

Mutta miksi sosiaalisuus katosi? Kaikkien yhteisöjen kohdalla olen todennut saman asian. Kaksi tai kolme moralistia alkaa johtaa jäsenten näkemyksiä negatiivisilla ajatuksilla. Vaikka yhteisön jäsenet olisivat ajattelevia, heidän on vaikea uskomuksessaan valita oman ihastumisen ja hyväksymättömyyden väliltä, mihin uskoisi. Se ihminen, jota ihailee, onkin toisen ihmisen mielestä vihattava.

Epätietoisuudessa alkaa inhon ja ihastumisen rankka vellonta, ja kun oma mieli on epätietoisuudessa, on paras keino ottaa etäisyyttä. Oma mieli suojautuu. Inhon kohteeksi joutunut kokee syrjintää, mutta nk. syrjijä ei jaksa ajatella hänen kokemaansa. Tällöin ollaan vielä inhimillisessä ulottuvuudessa. Sitten joukkoon liittyy manipuloijat, jotka alkavat tehdä myyrän työtä syrjityn ihmisen mustamaalamisessa.

Taustalla näiden hylkäämis- ja hyväksymisilmiöiden takaa löytyy psykologiset lainalaisuudet. Erityisesti naisten maailmassa, jossa itsetunto on jatkuvasti vaakalaudalla, kauniit, osaajat, inhimilliset ja sosiaaliset ovat vaaravyöhykkeellä, koska he ovat vahvasti kokeneet hyväksyntää, ja kiusaajat ovat saanet taistella olemassaolostaan häpeän ja vaillinaisuuden aallokossa. Mielyttävälläkin on synnynäinen häpeä, ja suojautuessa hän on mahdollisesti vahvistanut omaa hyvää puoltaan. Erilaiset mielet ovat vahvasti ristiriidassa, ja reaktiot on opittuja. Kiusaajilla kateus nousee pintaan ja miellyttävä ajetaan kokemaan inhoa, syrjintää ja hyväksymättömyyttä. Omat kokemukset tuodaan näyttämölle.

Tuo mielen ominaisuus valinnoissa, hylätä tai hyväksyä, kulkee elämän varrella koko ajan vaikuttamassa. Se näkyy myös muistissa. Syvätunteiden esiintulo nousee ihailun alkuajoilta, miellyttävien kokemusten muistoista, hyljeksintä epämiellyttävien kokemusten. Syrjitty on syytön näihin yksilöiden kokemiin, mutta hän joutuu niiden kohteeksi, jos mielet on liikaa tunteiden hallitsemia. Uhraaminen on yleismaailmallista, mutta taustalta löytyy mielipidejohtajat, jotka johtavat harhaan. Selkärankaiset ovat oppineet kunnioittamisen taidon, jolloin mieli syrjäytetään ja valitaan viisaasti.

Ihastumiseen ja vihastumiseen oppineet mielet vievät sosiaalisuuden, jos ihminen ei voi luottaa omiin tietoihinsa eikä  tunteisiinsa. Itseasiassa aitous katoaa, kun maailman syli sulkee vertailuin ja kilpailuin ihmisen kateuden valtakuntaan. Lapsena ihastuminen itseen on luonnollista hyväksymisenä. Moralisointi, ihmisarvon nihilismi ja oppi syntisyydestä saa meidät syyllisyyden hautaan, mikä kuolettaa vilpittömyyden ja uskon itseen, ja vie kateuden poluille. Aitous katoaa, se jota koko elämämme kaipaamme.

Raija

MIEHEN PAHUUS

Pääsääntöisesti liitämme pahuuden persoonallisuuteen, siinä ihmisyyteen ja syntisyyteen, kuten Raamattu opettaa. Siihen nojaa myös tiede. Sukupuolittunutkin pahuus on. Nainen nähdään syntisenä  Eevana jo luomiskertomuksen pohjalta. Tuo Eeva, joka hebreaksi on ajatus, tuo Aatami, mikä on ruumis. Pahuus on tänä päivänä näkyvissä vahvimmin kuin moniin vuosikymmeniin.

Jokseenkin alkaa tuntua siltä, että pahuus kulkee enemmän opeissa kuin persoonallisuudessa. Isis järjestön hirmuteot, Syyrian ja Israelin sota kertoon kylmästä laskelmoinnista, jossa oma näkemys oikeuttaa pakottamaan toisia alistamalla näkemyksen ikeeseen, muuten kuolema on rangaistuksena.

Pelko on synnynäisesti ihmisessä, ahdistus ja kauhu, jonka syntymässä koemme. Tämän trauman hoitamiseen tarvitsisimme väkivallatonta hoivaa. Voi olla, että suurempina koostaan poikalapset kokevat pelkoa enemmän kuin tyttölapset. Tällä hetkellä lasten hoiva yhteiskunnassa ohjaa pois tunnistamasta tätä pelkoa, ja juoksemaan kilpamatoilla fyysisen kunnon ja kilpailun saavuttamiseksi huippuunsa.

Pahuutta voi myös ajatella aseman kautta, johon omistus ja valta kytkeytyy vahvasti. Miehillä on ollut tunnetusti valtaa kautta historian ja se on tuonut valtaa omistukseen, eikä siihen ole vähäisin vaikutus kristinopilla. Mutta onko miehillä vallanhalu synnynnäisempää, joutuuko mies oppimaan enemmän irti peloistaan kuin nainen, odotetaanko mieheltä enemmän, suorastaan jumaluutta. Onko vallanhalu siis rakentunut omistamisen kautta asemaan, jossa valta mahdollistuu, ja uskomukset tukevat sen oikeutta?

Joka tapauksessa maan matonen, se köyhä ja varaton ihminen ei voi lähteä sotimaan ja haalimaan valtaa ja omistusta. Metsästäminen kuului ravinnon hankintaan. Köyhyys tai rikkaus ei sinällään kerro vallanhalusta, valta on osin psyykkisperäistä, osin yhteisörakenteellista. Antropologiassa kerrotaan, että naisilla oli kielto pyhille paikoille jo ennen kristinuskoa. Miksi pahuus nähtiin enemmän naisessa, kertoo siitä, että miesten psyyke projisoi pahuutta ulkopuolelle? Pelko loi pseudotodellisuuden mieleen, jossa uskomukset asuvat, toivo ja harhat pullistelevat yliaistillisuuden ajamana.

Uskon, että parhaiten rauhaa rakennettaisiin hoitamalla tunne-elämää turvan ja luottamuksen kautta. Lapsen into liikuntaan ja fyysiseen toimintaan on vahvaa, sitä ei tarvitse hoputtaa, kun aikuinen vain oppii kunnioittamaan lapsen innostusta. Tärkeintä olisi saada varhaiskasvatukseen leikin oikeuden kautta itsensä hallitsemisen oppia tunteiden puolella, luoden sitä kautta rakentavaa tietoa.

Pelon historian ymmärtäminen rakentaisi maailmaa enemmän kuin opit, jotka koulutuksissamme saamme. Valinnoissa tunteet on taustalla erityisen voimakkaasti, ne määrää kulttuurin arvot. Tunteet, intuitiot, vaistot ja vietit kertovat yksilön voimavaroista, ei oikeasta ja väärästä. Opit oikeasta ja väärästä on järkipohjaisesti opittua moraalia ja selitystä.

Aseman oikeus tuntuu määrittelevän eniten vallan oikeutta. Ehkä kuitenkin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota miesten koulutukseen kuin naisten, menettämättä naisten oikeuksia. Mies hallitsee maailmaa, käyttää valtaa yli naisten, ellei hän opi tuntemaan omaa valtaansa. Tunne-elämän häiriöt, tunnevaltaisuus on vahvaa juuri miehillä, kätkettynä ja seksuaalisuuteen ohjautuvana. Konkreettinen asemavalta mahdollistaa unohtamaan tunteet, se imaisee tunteet niiden hallinnassa uskomukseen, johon asemasta saa tukea.

Raija

VALITTAMINEN JA TAISTELU

Valittamisen kiusallisuus nousee pintaan mediassa silloin tällöin. Valittamista ei haluta kuulla. Asian käsittelyssä tuodaan esiin vertailua kärsimyksissä, mitä tulisi kestää. Minusta kärsimyksiä ei voi vertailla. Mutta toisaalta kyllä olen sitä mieltä, että turhan valittaminen ei ole mielekästä. Kaikesta ei kuitenkaan voi luopua, on hyväksyttävä valitus, joka itse asiassa onkin taistelua. On oikein, että rattijuopoista valitetaan ja taistellaan heidän tekemiään rikoksia vastaan.

Rikoksista saa valittaa. Jos emme taistele pahuutta vastaan, maailma muuttuu viidakoksi, jossa ei ole mitään sääntöjä. Yhteiskunnan tulee sopia pelisäännöistä, että voimme elää turvallisesti ja ilman pelkoa tulla päälle ajetuksi kaduilla.

Jokunen päivä sitten julkistettiin tutkimus, jossa naisten tekemää väkivaltaa arvioitiin eri kriteerein kuin miesten tekemää. Naiset nähtiin uhreina, miehet taas rikoksen tekijöinä. Olen itse ollut ainoastaan naistyöntekijöiden valloittamissa töissä. Naisten tekemiä väkivallan tekoja vähätellään, salataan ja vääristellään, niistä ei saa puhua. Asian paljastaja suurin piirtein hirtetään. Näin naisista on tehty pyhiä ja koskemattomia, mutta uhreja syntyy kuin Jeesuksen aikoihin.

On surullista todeta, että olen melkein luopunut sosiaalisista riennoista. Minulla on enää harvoja, mutta sitäkin rakkaimpia ystäviä. En vain yksinkertaisesti kestä kiusaamista. Kun katson historiaani, minut on teilattu hyvin pienistä virheistä, yhdestä kerran vuodessa tapahtuneesta tapauksesta. Päiväkodissa puutuin lasten väkisin nukuttamiseen, kun lapsi oli tuotu paria tuntia aikaisemmin hoitoon kymmeneltä, ja nukkua olisi pitänyt jo kahdeltatoista. Kaupungin henkilöstöpäällikkö ilmoitti rekryyn, että olen yhteistyökyvytön, ja ettei asiaa ole enää kaupungin töihin. Puuttumisen tein hyvin hienovaraisesti kahden kesken suljetussa tilassa. Henkilö julisti koko henkilkökunnalle, että olen törkeästi loukannut häntä, vaikka en nimennyt edes ketään, vaan sanoin, että nukuttamista tapahtuu. Toisen osaston hoitaja kävi sylkäisemässä päälleni  lasten ulkoilutilanteessa.

On asioita, josta tulee saada valittaa, ettei meidän rikollinen luonteemme pääse tekemään rikoksia. On oikein taistella rikoksia vastaan.

Raija

TOIVO JA TOIVOTTOMUUS

Elämässä pitää olla toivoa.Toivoa siitä, että voi elää ja ennakoida tulevaisuutta. Minun toiveeni oli ikäpolveni arvoihin pohjautuen rakkaus ja perhe. En osannut nuorena haaveilla kovinkaan suuria. Maailma näkyi pienenä pienessä maalaiskylässä. Tieto  koulussa oli kevyttä ja yksipuolista, ei todelliseen elämään liittyvää, ja taitaa se olla sitä vieläkin. Mitä apua minun elämässäni on ollut Napoleonin sotaretkistä, historiassa kuvataan  hallitsijoiden elämää.

Toivo ja hyväolo syntyi minulla ensirakkaussuhteesta, ja siinä vuorovaikutustaidoista. Me osasimme puhua toisillemme, ja se synnytti vahvan kokemuksen unelmakokemukseeni, sitä toivoi aina ihmissuhteissa. Mutta se oli harvinaista todellisessa maailmassa, ihmiset haalivat enemmän valtaa ja arvostelivat. Toisia ei kunnioitettu. Nämä kokemukseni on enimmäkseen työelämästä.

Arjessa toivo liittyy kuitenkin monilla rahaan. Onko sitä huomenna, pystynkö maksamaan vuokran, riittääkö ruokaan? Selittämättömiä tapauksia kuulee nuorilta, kuinka heidän perusturvansa riistetään monien sääntönormien puitteissa. Kun on satunnaisessa työssä, ei voi saada asumistukea, ei hakea kuukausittain, ja tulot lasketaan puolen vuoden ajalta takakäteen. Ensiasunnon saanut joutuu maksamaan opintolainaa, ostamaan kodin koneita, rahat on mennyt tarpeellisiin omaan elämään tarvittaviin hankintoihin, mutta niitä ei huomioida. Sänky, pesukone, ja vuodevaatteet on ihan normallia ihmisen käyttötavaroita, joita on hankittava.

Henkisessä elämässä toivo ja unelmat voivat olla jotain sellaista, mitä ei käytännössä voi saavuttaa. Unelma ja toivo, mikä on mahdoton ja epärealistinen, tuottaa pettymystä enemmän kuin realistinen. Minunkin olisi pitänyt ymmärtää, että ihmiset on pahoja, ja vuorovaikutusta ei ole, ihmisen arvostamista ja kuulemista. Minun unelmani ovat aika lailla arkisia. Olisin halunnut lapsuudessa oppikouluun, mutta sitä ei kylällä ollut. Korjasin tilanteen kolmikymppisenä. Muistan yhden typerän hetken tuossa itsetutkiskelun vaiheessa. Olin kateellinen eräälle sokealle ystävälleni, hänelle koulutus oli valtion järjestämää.

Mutta tuo opiskelukin, jota sitten harrastin kymmenisen vuotta, loppujen lopuksi  mitätöitiin työpaikan arvojen vuoksi. Loppututkintoni tunteiden hallinnan oppimisessa ei tullut arvostetuksi, koska tunteita pidetään yleisesti heikon ihmisen merkkinä. Hyvä psykiatriopettajani opettikin, että ihmiset elävät harhoissa, joihin arviot perustuvat.

Raija

KUKA SAA PUHUA?

Sananvapautta pidetään itsestään selvänä, ja Suomessa sen katsotaan olevan hyvällä tolalla. Kenen ääni saa kuulua, sitä kysytään juuri TV1 keskustelussa? Keskustelijat puhuvat näytelmäkirjalilijoiden mahdollisuudesta tulla kuulluksi Suomessa, tuki Ruotsissa on paljon parempi.

Saamme puhua siitä, mikä on yleisesti hyväksyttyä, virallista, vanhaa ja kulttuurin sävyttämää. Vuosisatoja sitten sai puhua vain kirkon näkemyksen mukaan, nykyisin on vallalla psykologian kumartaminen. Kuka tahansa tuntuu tietävän monia vaikeita ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä, se on ajan henki ja sanavapauden ydin. Asioita mitätöidään ja tarinoita uusitaan. Eilen luin blogin, jossa joku uskollisesti julisti, kuinka masennuksesta voi selviytyä ajattelemalla, uskoen hyvään. Mieli kuitenkin kertoo ihmiselle pahan olon, se kertoo hänelle enemmän kuin uskomus. Syvä masennus on solutoiminnan häiriö aivoissa, silloin ajattelu ei toimi, ja muisti on satunnaisia reaktioita. Tarinoissa uskomukset heräävät henkiin ja asenteet linkittyvät ilmapiiriin yleiseksi viisaudeksi, mitä enemmän populistista näkemystä välitetään. Tiede on jumala, jonka kulttuuri muovaa mieleisekseen. Tieteessä poikkeavat putoaa pois tilastomatematiikan turvin. Kulttuurilla on taipumus tehdä katharsista, puhdistaa todellisuus ikävästä.

Itselleni kompastuskiveksi muodostui ihmiskuva. Se oli täysin erilainen kuin tiede selitti. Kirjoitin sen kirjaksi fiktiivisenä, saadakseni sen näkyviin ja kuuluviin. Mutta sitä ei hyväksytty, julkaisin sen itse. Koin, että asiani oli niin tärkeä, syrjityn ja kaltoin kohdellun osa, heikon näkemys elämästä, että minulle tulisi olla puheoikeus. Mutta ihmiskuva oli yleisesti ja tieteen piirissä keskiluokkaisen hyväosaisen kokemaa, erityisesti mieskulttuurin synnyttämää, vallan näkemyksen kuvausta. Siihen ei hyväksytty osattoman ja erilailla kokevan näkemystä. Ei naisen, jolla valtaa ei ole tai ei ole ollut.

Ihmiskäsitykseni on syntynyt kaltoin kohtelusta, jolloin ajattelua ja tunteita ei synny, on vain psykologinen puolustus hyökkäyksiä ja väkivaltaa kohtaan. Kaltoin kohdeltu näyttää kylmältä ja välinpitämättömältä, sillä hän joutuu kieltämään tunteensa ja ajatuksensa, koska niistä rankaistaan. Osattomalla ei ole mielipideoikeutta eikä päätösvaltaa, muut sanelevat ennakkoluuloistaan käsin, usein joukkovoimalla. Osattomana ei ole eteenpäin pyrkivää ihmistä, mieli on reaktioita ympäristöön nähden, jotka on satunnaisia, pelottavia ja todellisista uhkista syntyneitä. Kun ympäristö rankaisee suurinpiirtein jokaisesta teosta, osattoman mieli alkaa toimimaan kuin varjo luoden pseudotodellisuutta. Se kehittää psykologisessa puolustuksessa korvaavan elämän, koska ei saa elää todellisuudessa. Minuutta ei siis ole, on oman mielikuvituksen avulla pysyvä varjo, mikä pitää hengissä. Itse turvauduin mielikuvituksessa ensirakkauden tuomiin hyvän olon kokemuksiin, kun raadollisuus sulki elämäni ja osallistumisoikeuden.

Miksi puhun niin vahvasti näistä oikeudettomista ihmisistä? Olen nähnyt ja kokenut, ettei kaikilla todellakaan ole mahdollisuutta vaikuttaa, tulla kuulluksi ja nähdyksi. Kun se jo tieteessäkin pidetään suljettuna, se on osattoman syrjintää rakenteellisesti. Mitä sanoo kristinusko tähän, eikö sen pitänyt olla heikompien puolella? Se kantaa opissaan ihmiskäsitystä, jossa ei ole tilaa heikoille. Jeesuksen sanoma on käännetty palvonnaksi, julistukseksi, eikä sanoman sisältöä enää ole.

Raija

MUISTISAIRAUKSISTA

Suomessa muistisairaudet on lisääntyneet räjähdysmäisesti. En ole aina vakuuttunut siitä, mitataanko muistia ihmisen kehityksen kannalta oleellisista seikoista. Muistisairaudessa mitataan sitä, miten ihminen kykenee säilyttämään lyhytaikaisessa muistissaan pitkäaikaisen ja lyhytaikaisen, palauttamaan ja pysyttämään sen, jotta hän voisi toimia siinä todellisuudessa, mitä ympäröivä todellisuus vaatii, ja miten siellä voi selviytyä.

Muistin sairaus on vakava häiriö, enkä mitenkään halua aliarvioida sen haittavaikutuksia. Kanssaihmisillä on todella suuri vastuu ja paljon huolia sairaan selviytymisestä.

Mitä kaikkea muistin ongelmiin voi sisältyä? Alzheimerin taudissa ihmisen aivoista on löydetty vyyhtimäisiä valkuaisen ryppäitä, mitkä estävät synapsien toimintaa, ja tiedon siirtymistä muistisoluissa. Toisaalta aivot korvaavat vaurioituneita soluja toisilla soluilla. Amerikassa on tutkittu, että sosiaalisesti aktiivinen toiminta esti taudin kehitystä. Asiaa ei pitäisi medikalisoida liikaa.

Millainen on ollut tämän päivän vanhuksen muistikehitys? Saiko nainen olla läsnä osallistuvana ja päätösvaltaisena jäsenenä yhteisössään, vai pitikö hänen vaieta seurakunnassa. Miten silloin etuaivolohkolla toimiva lyhytaikainen muisti sai harjaantua ja mitä sen liiallisuus keskittymisessä ja/tai poissulkemisessa vaikutti solujen toimintaan?

Iän lisääntyessä kehityksemme kulkee tiettyjä polkuja. Kolmikymppisinä kysymme, kuka ja mitä minä olen, nelikymppisinä tähtäämme tulevaisuuteen, mitä vielä on tehtävä itsensätoteuttamisessa, kuusikymppisenä käymme jo läpi historiaamme. Pitkäaikaisesta muistista nousee pintaan asioita, jotka on ehkä haudattu, tai torjuttu mielessä. Tunteet on voitu kieltää arvostuksen myötä, eivätkä ne aktivoi ajatuksiamme. Kaikki oppiminen saa alkunnsa tunteista, joista motivoidumme ja aktivoidumme. Ainoa synnynnäinen motivaatio on uteliaisuus. Iän karttuessa tunteiden tarkastelu muuttuu herkemmäksi, vivahteita tulee muistiin ja palautuu menneisyydestä. Ehkä muistitesteissä tulisi huomioida moninaisena kehityksen tuoma osuus.

Oleellista on kuitenkin päivän tapahtumista selviytyminen, läsnäolo-oikeuden sosiaalinen ulottuvuus. Ehkä tähän päivään tulisi tuoda harjaannusta etuaivolohkotoimintaan jo ennen kuin tauti puhkeaa. Jokaisella meillä on yksilöllinen kehityksemme, erilainen ja matkan tuomat kokemukset ovat tuoneet sinne erityispiirteitä. Muisti on tilanteisiin liittyvää, opittua ja erikoistunutta sekä eriytynyttä. Ihminen tulisi nähdä yksilönä, ei yleisenä.

Raija

PETO PSYYKENÄ

Minulla on ollut ilo ja onni elää minuuteni suhteen hyvinkin erikoista elämää, raskastakin, mutta se on opettanut minulle paljon. Voin sanoa, että olen luonnonlapsi hyvässä mielessä. Olen saanut säilyttää alkuperäisyyteni, aitouteni, rohkeuteni ja voimani uskoen sen hyvään vaikutukseen sekä itsen suhteen että avoimuutena toisiin. Näen nk. mieleni ikään kuin puokkoilevana punaisena juovana aivoissani ja tunnen sen vaikutukset nahoissani.

"Mieli on omalakisensa kehityksessään", vaikka se ottaa aistimuksista muistiin kuvia.(Juha Vuorinen, Psyk. professori, Persoonallisuus ja minuus, lainaus sitaatissa).

Normaalisti ihminen havaitsee maailmaa, luo niistä muistikuvan ja tallentaa muistiinsa. Lapsuudessa hän ihailee aikuisia ja minään syntyy ikään kuin kolme puolta. Ylitajunta, jonne ihanteet, pelot ja omatunto asettuu asumaan, ego, jossa realismi säätelee valintoja, hallitsee ajatuksia ja tunteita ja sitten alitajunta, jonne on kätketty ja torjuttu kiellettyjä asioita. Nämä kaikki tallentuu muistiin tietoisesti ja tiedostamattomasti. Itse erittelen vielä tiedostamattoman erilliseksi alitajunnasta. Tunteet syntyy aina tiedostamattomasta. Mutta nykyään puhutaan psykologiassa myös kehomielestä, josta syntyy tunteita, ehkä paremminkin tuntemuksia, mikä on auttanut minuakin erottelemaan tunteiden syntymät eri lähteissä.

Lapsuuteni oli vapaata, minua kunnioitettiin, ihailtiin ja rakastettiin, viestintä oli paljolti sanakielen kautta oppimista, leikkiä ja iloa, vaikkakin materiaalisesti kovin köyhää, leluja ei ollut. Ruokaa oli vähän ja piti tyytyä siihen mitä luonto tarjosi ja tuo ravinnon heikkous vei aistimuksista voiman pois. Minulle ei päässyt syntymään mieltä, joka olisi halunnut ja tahtonut, koska se ei ollut köyhyyden vuoksi mahdollista, ei ollut mitä tavoitella. Vahvimmin surin sitä, ettei ollut mahdollista opiskella, mikä sekin myöhemmin korjaantui. Kun ajattelen mieleni tuntemuksia, sanon ettei minulla varsinaisesti ollut mieltä, oli vain aistimukset ja kokemukset niistä. Omalakisensa mieli, tavoitteellinen sammui, koska ei voinut tavoitella mitään.

Viisitoista vuotiaana jouduin tuntemattomalla seudulla tuntemattomien ihmisten julman fyysisen väkivallan kohteeksi. Kukaan ei auttanut, ei viranomaiset kuin muutkaan, minua ei uskottu, vaikka kyseessä oli rikollisen taustan omaavat henkilöt, mutta nainen oli halveksuttu. Tällöin syntyi pelon mieli, joka oppi sen, että ympäristö voi miten tahansa mielivaltaisesti käyttää valtaa ja vääristellä asioita oman mielensä mukaan. Myöhemmin, kun kävin trauman läpi parinkymmenen vuoden päästä, silloinkaan auttajat eivät halunneet kuulla kohtalostani.

Nämä tapahtumat elämässäni opettivat kuitenkin hyvin arvokasta. Opin erottamaan mielen, joka syntyi pelosta ja väkivallasta. Sitä ei ollut, kun ei ollut väkivaltaa, mutta se nousi pintaan kun väkivaltaa oli, henkistä tai fyysistä. Ja sitä oli säännöllisesti. Elämääni tuli kuitenkin hyvä vaihe ja sain käsiteltyä trauman.

Trauman alussa mieleni katosi, koska en suostunut ympäristön valheisiin, mutta kehoni kärsi, siinä näkyi arpia, traumakipuja, jotka nostivat ympäristön karvat pystyyn, ihmiset halusivat nähdä maailman kauniina ja virheettöminä. Psyyke alkoi vieraantua itsestä, kun tuli torjutuksi ympäristön taholta, ja se alkoi synnyttää pelon mielikuvia, uhkakuvia ja todellisuuteen pohjaavia. Normaalit muistitoiminnot aistimuksissa tallensivat tapahtumat. Ihmiset eivät voineet ymmärtää, että joskus olin hajoamassa täysin ja pääsääntöisesti normaali. Murtuminen tapahtui väkivallan uusiutumisessa, hylkäämisessä ja poissulkemisessa yhteisöstä, posttraumaattinen reaktio. Mutta koska ympäristö ei tunnustanut omaa väkivaltaansa, vikaa haettiin minun korvien välistä. Kun joutuu erilaisuutensa vuoksi poissuljetuksi, sulkemiseen riittää yksi pieni virhe, ja minulla se oli väkivaltaan puuttuminen, ja siitä Suomessa ei saanut puhua.

Pelko jätti jälkensä, ja se alkoi romuttamaan muistia, hajottamaan mieltä ja lopulta mieli romahti. Tuo pelosta syntynyt mieli oli rosoinen ja särkyvä, satunaisesti muistava ja itsekäs, sen oli pakko tulla ulos. Siitä syntyi sisäsyntyisesti keskittymistä, mikä vei kehon liialliseen jännitteeseen, ja mikä purkaantui pakkotoiminnalla ja asioiden selittämisenä. Tuntui siltä, kuin sisälle olisi kasvanut palava pensas, joka roihusi tulta, ja jota oli sammutettava koko ajan väkinäisella puheella. Psyykestä syntynyt ihminen ikään kuin syntyi omansa kokoiseksi kuin ilmapalloa olisi täytetty sisältäpäin, syntyi toinen ihminen sisälle. Se toi esille valeseksuaalista kokemusta jännitteenä, mikä piti purkaa. Myöhemmin löysin rakkaudessa vapautuneen seksuaalisuuden.

Jo reilu kolmekymmentä vuotta sitten, kun rakkaus saapui elämääni sain takaisin luonnolliset aistimiset. Mieli, tuo pelosta syntynyt ja kauhukuvia synnyttävä, ei ollut normaalia. Ehkä Freudin seksuaaliteorian  perusta olikin peloissa, joita 1800 luku toi lapsille. Ikävintähän on tietysti se, että pelon katsotaan kasvattavan. Jos se synnyttää mielen, joka vain tuhoaa ihmistä ja tuo siihen kauhun käytöstä, on se järjetöntä ja tuo tuomoita. On surullista, että Herran pelko tuokin kauhukakaroita ja itsekkyyttä, ja mikä on pakko purkaa, ettei mieli jännityisi liikaa, ja sen saisi hallintaan.

Raija