TAUOLLA

AUTTAMISEN AUTUUS

 

Jään tauolle 1.2.2026

Tampere julkaisi empatiataulun, millä ilmeisemmin oli tarkoitus tuoda esiin toisen huomioimista, kuuntelua ja näkemistä; tunnistamista, mikä lienee normaalia ihmisen taitoa kohdata toista ihmistä, käyttäytyä asiallisesti sekä kunnioittaen toisen yksityisyyttä, itsenäisyyttä, aliarvioimatta hänen taitojaan, viemättä ihmisoikeutta hallitsemisen keinoin omiin ideologisiin näkemyksiin ”hyvästä ihmisyydestä”. Rikokset on eri asia, ne vaatii puuttumisen. Tampereen hanke kariutui luokittelun ongelmiin ja epäselviin ihmisyysnäkemyksiin ihmisoikeuksista, miten ne kohteluissa vaikuttavat yksilöllisen kyvyn, mielen, tunteiden ja tarpeiden kanssa. Kritisointi on ollu paljolti valtataistelua, eikä selkeyttä ole niinkään syntynyt siitä, mitä ihmisyysoikeus tarkoittaa, ehkä vuorovaikutuksen kuvaaminen olisi auttanut, mitä siinä tapahtuu, mikä vaikuttaa. Asian ilmaiseminen selkeästi ja loogisesti johdonmukaisuuteen pyrkien on vaativa taito. Pimentoon näyttää jääneen pärjääminen, vain selviytyminen minimaalisesti tarkoittaa jo ihmisyyden menetystä, kun menettää inhimilliset kykynsä, kuten muisti, tunteet, mieli, kehoaistimukset ja kieli, mutta narsismin pyörteissä sokaistuneet ihmiset perustavat näkemyksiään syyllisyyskontekstiin. Väkivaltaa harrastavissa kulttuureissa ei huomioida, että psyyken puolustus voi tuoda liian vahvat kehoaistimukset, mitä narsismiksi luokitellaan. Ensin lyödään ja kun oirehtii, luokitellaan häiritseväksi.

Joku kritisoi kohtelua liian tulkinnanvaraiseksi ja ehdotti profilointia, mikä ei ole ongelmatonta tieteenkään valossa. Konkreettiset havainnot on tarpeen, kuten pyörätuolin saanti, sokean koira, tai asunto asunnottomalle. Sitten kun kysytään ihmisen henkisen kehityksen ja osaamisen puolelta, alkaa vallan käytön menetelmiä tulla näkyviin.

Aivan kevyemmästä päästä mittailen joskus ihmisten kykyä huomioida toista, kerran reagoin vahvemmin henkilöön, kun alkoi näyttää siltä, että hän halusi vain minun silittelevän hänen ajatuksiaan. Somessa on paljon niitä ihmisiä, jotka eivät huomioi, vastaa ja/tai ryhdy vuorovaikutuksiin kuin kuplansa kanssa, he ovat saaneet mediavaltaa ja kuuluvuutta yhteisöissä, eriäviä näkemyksiä siedetään vähän. Asiantuntijuutta arvostan, mutta en siinäkään ylivaltaa yhden ja yksipuolisen näkemyksen avulla alistamiseen, mikä ei tarkoita sitä, etteikö asiaa voida esittää yksinkertaistaen, helpommin ymmärrettäväksi, se tarkoittaa vain monipuolisuutta, näkemyksien oikeutta esiintuonnissa, sananvapautta. Peukutin tuon yksilön näkemyksiä, jotka olivat erittäin hyviä ja arvostin niitä, iloitsinkin. Hän ei kuitenkaan tehnyt samoin, peukuttamista minulle, ei vastannut eikä reagoinut. Mikä ja kuka minä olen määrittelemään kenet ja miten pitää huomioida, määrittelenkö toisen tarpeita ja/vai saako hän itse määritellä sen, mitä tarvitsee. Kysymys on usein myös siitä, kuinka henkilöt tuntevat toisensa, ei ainoastaan tunnetason kohtaaminen, vaan myös asioiden tarkastelua, väitellen ja väittäen näkemyksiä perusteiden valossa. Valta-asemien rakentaminen ei turvaa aitoa lähestymistä ja toisen huomioimista, oppimista toisiltamme, päinvastoin. Asiatason keskustelua on hyvä käydä.

Ja kyllä, mielestäni hyvä käytös, ystävällisyys, huomioiminen, kuuleminen ja näkeminen kuuluu kohtaamisten ja arvostamisten taulukkoon ja sitä tarvitsee kaikki. Jos asetamme itsemme valta-asemaan, ohjaten ”kuin salaliitoissa” toisen valintoja, voimme sortua itsemääräämisoikeuden riistoon, sitä on ehkäistävä. On huomioitava ihmisten kykyjä, kysyttävä, PÄRJÄÄVÄTKÖ HE NÄISSÄ VIIDAKOISSA. Minkälaista apua he mahdollisesti tarvitsevat?

Kaksi kertaa olen pyrkinyt auttamisjärjestöön, joissa halusin olla tukena toisille ihmisille. Vaatimuksena oli pieni kurssi, johon oli sitouduttava, auttamismuotoon. Kun olin silloin läpikäynyt omat auttamispyyntöni virallisiin tahoihin, ja nähnyt niiden ongelmia, näkemykseni olivat hieman kavenneetkin, koska syvin ongelma näkyi siinä, ettei kuuntelemista osattu, asia oli TABU, hirveä kestää jo kuulemisena. En ollut ainoastaan kokemusasiantuntija, vaan koulutustaustani oli aika monipuolisesti kykyä löytää eri muodoin auttamisen tapoja ihmisten kohtaamisessa ja tarpeiden kartoittamisessa. Järjestöt halusi auttamista, jonka muoto oli kytketty rajattuun näkemykseen, kuten kodinhoitoa tarkistaen, puhtauden, ruoan ja vaatepesun hoidossa, mitkä on tarpeen, mutta rajoittuen vain siihen estävät auttamista kokonaiseen ihmiseen. Kurssilla ohjattiin juuri niihin ongelmiin, eli vallan ”OIKEAAN KÄYTTÖÖN” auttamisessa, minkälaisissa opeissa olin vain traumatisoitunut lisää. En voinut sitoutua hallitsijavaltaan, ohjailuun ilman autettavan osallisuutta ihmisyytensä oikeuteen kasvaa ihmisenä siihen mittaan, mikä oli hänen ihmisarvossaan oikeutettua, eli jakamaton oikeus, ihmisarvo. En päässyt auttajaksi, kun en suostunut vain yhdenlaiseen tapaan.

Eikö sitten ole ollenkaan, mitään kriteereitä, missä ihminen olisi niin heikko, että on annettava enemmän itsestään (altruismi) toisen turvan ja luottamuksen synnyttämiseen ylilyönteihin ajautumatta. Useimmiten avunanto on selkeää, kuten fyysiset sairaudet. Suurimpana ongelmana henkisellä puolella näen auttamistyössä vahvemmuuden jos heikkoudenkin karsimista???? heikentämistä yksilöllisyyden osalta ja normittamista yleiskäsityksiin. Niin vahvuus kuin heikkouskin voivat olla kehomielen psyykkistä puolustusta, jossa ydin on tarpeena piilossa esiintymisen ja esiintyvyyden kanssa, näin voi olla myös itsekkyyden ilmenemisessä. Olen todennut, että vähäisemmät neuvot on hyväksi ja sen olen oppinut myös parhailta opettajiltani, he neuvovat vähän ja antavat itsenäistyä, oppia pärjäämään kaatamamatta liikaa vastuuta ja taakkoja niskaan, moralisoimatta, tukemalla ihmisyyden oikeutta. Ihmisyys kasvamisessa ja oppimisessa on yksilöllistä, oikeutta olemassaoloon omanlaisenaan, eikä sillä oikeuteta toisen ylitse ylivaltaan.

Yksi case elämässäni. Sattumalta koulutukseen oli osunut henkilö, terveydenhoitaja, jolta olin pyytänyt apua 30 vuotta aikaisemmin. Halusin antaa hänelle kiitoksen, kertomalla, että asian suhteen hän oli ainut henkilö, joka kuuli minut. Älä koskaan epäile, jos joku sanoo, ettei ole kuultu, sitä on paljon. Toivottavasti hän nyt opettamalla alan ihmisiä muistaa tämän, asiat eivät ole itsestään selviä.

Raija

MIELENTERVEYDEN HAASTEITA

 

Katsoin Yle Areenasta dokumentin, ”Kuka tukee Sarahia”. Nuori tyttö tekee lopulta itsemurhan, kun masennus ja ahdistus tekee olon sietämättömäksi. Hän on ollut erilaisissa hoidoissa, syitä on etsitty monelta taholta, psykiatrien lausunnot ja diagnoosit ovat erilaisia. Päänäyttö tuntuu perustuvan yksilöllisyyden ongelmiin, kuten itsetunto. Asia on vaikea, se voi olla myös niin, että eri aikoina näkyy oreina ja puutteina eri asiat, kuin toimintojen jälkitauteina, mutta masennus pysyy. Kun psykiatrit eivät pysty analysoimaan asiaa, miten tavallinen ihminen siihen pystyisi.

Psykiatrien lausunnot perustuvat pitkäaikaisiin ja perusteellisiin tutkimuksiin ja ihmiskuviin, usein ulkoisesta havaiten, joissa ei näy hyvin sosiaalisen elämän funktiot, suhteessa yhteisöön ja vuorovaikutukseen, valtaan ja oikeuksiin, mitä ihmisyydessä saa olla, kuinka niitä missäkin paikassa suodaan. Liian usein juututaan varhaislapsuuden analysointiin suhteessa vanhempiin. Koska olen ollut kuunteluoppilaana lähes koko elämäni, olen havainnut, että monet syyttävät vanhempiaan yhdestä tehdystä virheestä, mitä toistetaan, eivätkä he näe kokonaisuutta.

Usein olen huomannut, etteivät ihmiset kykene erottelemaan esim. kieltä, mieltä ja tunteita. Kun kysymys ei olekaan dissosiaatiosta, psykologisesta ongelmasta, jossa mieli olisi irtaantunut kielestä, tunteista ja kehosta, vaan on kysymys tiedon puutteesta. Monesti ajatellaan, että kysymys on heikosta itsetunnosta, kuten psykiatri totesi ohjelmassa. Joskus joku sanoi mainiosti, ”minä luulen, että sinä luulet, että minä luulen”. Liian monta kertaa olen todennut, että on enemmän luuloa kuin tietoa, luuleva luulee, vaikka toisella ei olisikaan luuloa.

30 vuoden ikäisenä päätin etten anna kateuden ohjata valintojani, mutta vain kehollisuuteen perustuvat käytänteet loivat valinnat kulttuurin normeina, enkä jaksanut koko ajan piiloutua ja suojautua. Olin ollut typerästi kateellinen sokealle ystävälleni, koska hänellä oli ilmainen koulutusmahdollisuus, mitä minulta puuttui lapsuuden aikana, peruskoulutuksen mahdollisuus, kun oppikoulua ei ollut kylällä. Elämässä ainakin joskus on mahdollista valita, minkä annamme hallita näkemyksiämme, minkä muistin kehityksessä, minkä mielen toiminnoissa ja joskus se ei ole mahdollista, jos mieli, kieli ja tunteet ovat kuolleet, kehokaan ei enää aisti, kuten kävi itselleni. Esim. addiktio eli riippuvuus johonkin asiaan, nykyään puhutaan paljon kännykkäriippuvuudesta, suositellaan sanaristikoita, mikä on tarpeen aivoja aktivoivana, mutta mitkä saattavat iskostua kehomuistiin, ja ei huomioida, että riippuvuus voi olla kiinnittynyt kehoaistimuksiin sanakielen kautta, tai vaikka seksuaalisuuteen ja sitä kautta uskoon kehovoimaa antavana, siitä tyydytystä etsien. Itselläni näiden kautta voimat loppui ja uuvuin, paloin loppuun. Kun mieli ja keho on vapaa, se useimmiten on vapaa myös addiktiosta, liiallisina toistoina addiktio voi syntyä ehdollistumisen kautta.

Mistä minä mitään tiedän mielenterveydestä? Kaikilla on omanlainen mieli, itselleni mielen ongelmat tulivat selkeästi ja johdonmukaisesti esiin kaltoin kohtelusta. Se oli osa suomalaista aatetta, jossa itsemääräämisoikeus oli aliarvostettua, se oli Venäjän aatteen mukaista.

Pääsääntöisesti, kun olen katsonut näitä mielenhoitomenetelmiä, olen todennut, että ne keskittyvät ruumiin trimmaamiseen, kehoa hoidetaan kuten lääketiede opettaa ja mielen katsotaan nousevan ylös sitä kautta, mieli ja keho on yhtä, sanotaan. Tottakai se vahvistaa ja aktivoi, se kuuluu asiaan, missä sielu voisi asua, ja nousta ylös, tällöin ainakin itselläni oli vapaus kokemukseen ilman kehon pakkoa normina, harjoittelin näyttelemällä takaisin aivojen toimintakyvyn, kyky ei avautunut moralismin keinoin, sinä olet ahne, muuta ajatustasi, kun sitä ajattelua sisäisessä minuudessa ei ollut, tahtoa ja halua, tunteet olivat kuolleet ahdistuksen ja tuskan liiallisuudessa. Se avautui vasta, kun menetin itseyteni ja tilalle tuli tyhjyys, lapsiminän ominaisuudet saivat tilaa, mitkä olivat kadonneet sielun eli tunteiden puuttumisessa häpäisyn voimalla, jolloin itseys kuoli ja mielikuvitus sekä luovuus ei toiminut, yksilöllisyyden olemus, mikä ei ole vain kehollista, se on oppimisen taivalta, löytää leikkivä ja oppiva mieli, leijaileva kieli itseohjautuen ja silti johdonmukaisena, tahtova ja haluava yksilöllisesti, ei vain toisto-oppina, yleisten normien viidakossa. Tyhjyyden ei ole pakko tapahtua, voimme suojella itseyttä pysyvyytenä, ei ole pakko murtaa ihmisyyttä moralismin keinoin, vallalla ylitse muiden. Kun opettamiset ovat yleistä pakkoa, joissa toistetaan, jossa vartioidaan vain toisia ilman vuorovaikutuksen vaikutetta, että tekisi oikein, yksilöllisyys on kiellettyä ja yleistä normitusta, missä ympäristö ei anna tukea.

En yhtään ihmettele, että yksilö, joka on sisäisesti jo kuollut, lopettaa ruumiinsa kärsimykset. Moralistit tulevat ilmoittamaan, että hän on syntinen, vaikka itse ovat olleet mukana alistamassa toistoihin, alistaneet vuorovaikutuksen julistamiseksi ilman yksilöllisyyden oikeutta. Juuri aamulla kuuntelin yhden twiittaajan podcastia, jossa tämä syyttämiseen perustuva oppi syytti ahneudesta, jossa yksilö itse valitsisi, mutta ei huomioida, että ovat itse sulkeneet tiet julistamispakolla vuorovaikutuksiin, joilla yhteys luodaan itseen ja toiseen, annetaan voimavaroja sisäisessä minuudessa.

Kun ihminen on keskittynyt ajattelutapoina vain ulkoisten asioiden hallitsemiseen ja siellä operoimiseen, se sisäinen itseys jää syrjään ja lopulta kuolee, eikä se aina ole yksilön valinnasta kiinni, valitettavan usein juuri ympäristön ihmisten moralismista, pakottamisesta, häpäisyistä, syyttämisestä ja estämisestä erilaisin rankaisuin, jossa ongelma tulee vallan väärinkäytöstä, eikä kunnioittamista ole yksilön kehitykseen nähden henkisellä puolella, on vain normituksia. Tätä yksilöllisyyttä ikään kuin pelätään ja se on luulevaa ihmiskehitystä, uskotaan ihminen pahaksi, tyhmäksi ja itsekkääksi. En ole koskaan nähnyt vauvojen ponkaisevan kehdostaan omalla tahdollaan ylös muita määräilemään.

Raija

HUOLESTUTTAVAA

 

Liisa Keltinkangas-Järvinen on saanut medialta tilaa näkemystensä esiin tuontiin uuden kirjansa myötä. Olen huolestunut, kun hän sanoo, että yksilöllisyyttä on liikaa. Kenen yksilöllisyyttä hän tarkoittaa? Olen lukenut vuosikymmeniä hänen kirjojaan alkaen itsetunnosta päätyen sosiaalisen minän kuvauksiin. Hänellä on paljon hyvää sanottavaa, mutta myös kritiikille on aihetta. Jossain hän sanoi, ettei tutkimusten mukaan itsetunto korreloi heikon menestymisen ja käyttäytymisen kanssa, voin muistaa väärin, olisiko näkemys ollut Helsingin sanomien haastattelussa. Itsetunto kuuluu persoonallisuuteen, joten ongelman ydin tulee jostain muualta, jos ei selviydy elämässä.

Yltiöyksilöllisyys voi olla vaarallista, kun se kytkeytyy valtaan ja mahdollistaa toisten ihmisten manipuloinnin, tällöin vuorovaikutuksen voima voi olla kestävämpää ja rakentavampaa, kun se tulee yhteisön avulla, tuki toisillemme, mikä voi olla sekä uskomuksia että totta, molempia usein. Huolestuttavaa on se, että asiaa tarkastellaan ainoastaan yksilön persoonallisuuden kautta, kasvun ja oppimisen, yksilöön suuntautuen, kuin vallan ja hierarkian kautta nousuna.

Olen ollut töissä pieniä sattumia lukuunottamatta kasvatus- ja opetusalalla. Näin siellä koko ajan ongelmia, mitkä näyttivät suorastaan ammattitaudeilta. Kasvattajien tuijotukset olivat tuijotusta persoonallisuuteen, psykologiaa kasvatus- ja opetusoppina. Jossain vaiheessa luin Kari Turusen sieluoppia (sielu = tunteet) Jyväskylän yliopistosta. Sielläkin tarkastelunäkökulma oli ”sielun pahuuteen, mitä oli korjattava opettaen”. Nykyään onneksi kuulee, että tunteet hyväksytään sellaisina kuin ne on ja opetellaan niitä tunnistamaan sekä käsittelemään niitä armon ja ymmärryksen kautta, sekä selittäen, mistä ne mahdollisesti tulevat; kielletty, lyöty, halveksittu ja hylätty sielu vaikeroi, jopa sairastuu projisoivaksi.

Kaikkialla, monien ammattilaisten kohdalla, koko 35 vuotisen urani aikana 1976 – 2011 sokein piste on ollut se, että kasvatusalan ihmiset näkevät käytöshäiriöt ainoastaan yksilöstä käsin ja yrittävät tuhota yksilöllisyyden, ei aina, hyviä menetelmiä on myös. Sain nähdä liikaa ja kokea luita sekä ytimiä myöten tuhoamista, jokainen yksilö on liikaa. Kuinka paljon surua koin, kun lapsia istutettiin rangaistuksessa päiväkotielämänsä ajan eteisessä, kun näitä käytöshäiriöitä ei ymmärretty. Keinoina ratkaista ongelmia olivat rangaistukset. Ammatti-identiteetitkin luisuivat joskus ammattiosaamisessa toisiin aikuisiin samalla tavalla kuin lapsiin, opettaen, ei jakaen tietoa. Häiriökäyttäytymistä ikään kuin tuotettiin joihinkin lapsiin, mikä tuotti vaikeitakin ongelmia sekä lapsiin että aikuisiin. Kasvatusnäkemykset olivat persoonallisuuteen vaikuttamisessa.

Tämä ongelma näkyi sekä päiväkodin opetusmenetelmissä, että koulutuksessani sosiaalialalle, syrjittyjen ongelmia ei osattu nähdä eikä analysoida, vain tuloksissa todettiin, eikä perusarvot jäsentyneet, miksi esim. kunnioitus puuttui. Syntipukit ja uhraamiset olivat arkipäivää kuin uskonnoissa kuunaan. Näyttää siltä, että Keltinkangas tavallaan hyväksyy sen, että tietoa tuotetaan vain enemmistöjen ehdoilla ja näkökulmasta.

On aina muistettava, ettei kaikkialla tehdä väärin, kaikki ei tee väärin ja kaikki ei ole väärin. Tieteen yksi paradigma on, että sen täytyy olla yleistettävää, mikä sinällään mahdollistaa jo erilaisten poissulkemisen. Yksi oppimisen ulottuvuus on miten katsomme, jos suunta on pääsääntöisesti ulkopuolella, meistä tulee helposti ulkopuolisiin tarkkailevasti suhtautujia ja pyrkien niitä hallitsemaan omalla näkemyksellä, tiedon jakaminen puuttuu. Kun tietoa vain ilmoitetaan jonkun taholta, se ei ole vuorovaikutteista, olisin odottanut esim. Viiden jälkeen haastattelijalta Keltinkankaalle kysymystä, onko kaikilla yltiöyksilöllisyys.

Elämä näyttää monella olevan ulkoisissa asioissa, emme katso sisältäpäin kokemuksiamme, joihin on kyllä ihmistieteissä johdonmukaiset teoriat, joskin vielä puutteita löytyy. Väärin on se, että tuhotaan yksilöllisyys, tuhotaan ihmiseltä halu ja tahto, ajattelutaidot, omatoimisuus, muisti, tunteet, mieli, itsenäisyys, kasvamisen ja oppimisen kyky. On hyvä kysyä, minkä asian opetuksen yhteydessä syntyy liiaksi ulkoista tarkkailua, mikä juurtuu luonteenpiirteeksi.

Esimerkkeinä kerron omia kokemuksia, koska muiden en voi tietää. Ensimmäinen työpisteeni oli päiväkodissa 1976, jolloin perustettiin uusi ammattiryhmä, päiväkotiapulaiset avustamaan lastenhoitajia. Se oli hirveä järkytys joillekin hoitajille, kohdallani johtajalle. Hän oli AUTORITÄÄRINEN JA JOUTUNUT henkilökunnan taholta nurkkaan ajetuksi, hänelle ei paljon puhuttu ja hän oli vihainen kuin erämaan karhu. Niinpä hän koki minut uhkaksi, olin tullut hänen reviirilleen, hän jopa rajasi paikat joissa sain olla, ja se oli eteinen, pakkasella sain olla ulkona lasten kanssa. Hän oli koulutettu sairaan lapsen hoitoon sairaaloihin ja itse olin juuri vapautunut elämään itsenäisesti ja iloitsin siitä, ja hän ei sietänyt iloa. Aikansa kihistessään hän keksi, että minut on saatava ulos talosta ja ilmoitti pääpomolle, että muut työntekijät ovat valittaneet. Vaadin valittajat vastuuseen, mutta kukaan ei ollut valittanut, ja siitä seurasi vaan ikävä maineen menetys johtajalle. Sain uuden työpisteen.

Tieto kulkee, kun on kerran leimattu, on sitä loppuun saakka, olipa se totta tai ei. Seuraavassa pisteessä puututtiin jopa sanakielen käyttöön, sinä et saa käyttää käskymuotoa, se ikään kuin kuului vain johtaville. Jatkuva tarkkailu aiheutti sen, että olin enimmäkseen yksikseen.

Kun kirjoitin ensimmäisen kirjan, se oli myynnissä paikallisessa kirjakaupassa. Kakkospisteen työpaikan johtaja sattui ostamaan sen ja hän tuli ovella vastaan kirjani kainalossaan, ”en minä tätä lue, työkavereille ostin” . Tämän jälkeen hakeuduin opiskelemaan sosiaalialaa.

Mielestäni niin tiede, kirkko, uskonnot kuin filosofiatkin ylläpitävät syrjintää, heikompien ja erilaisten ulossulkemista. Tiede tekee sen yleistettävyyden vaatimuksella, kirkot syyllistämisellä ja tavallinen kansa mielikuvituksessa eläen, todellisuuden poissulkien kun eivät kestä tapojen hirvittävyyttä, kun monet tekijät ja turvattomuudet siihen ohjaavat. Mielenterveysongelmia on paljon, pääasiassa vikaa etsitään persoonallisuudesta, eikä teoista, joita yksilöille tehdään.

Raija

UUDENVUODEN SAARNA

 

Maailman hulluus itkettää, kaikki ne uskomukset ja vallan väärinkäytön menetelmät, joilla elämää tuhotaan niin ihmisten kehityksessä kuin luontoa murskaten palvelemaan vain hyväksikäyttöä. Uusi vuosi ei tuo minulle toivon näkymää.

Joku aika sitten eräs tuttuni, joka on 80 vuotias, suivaantui ja purki paineitaan. Lapsensa oli eroamassa kolmannesta avioliitostaan. Tuskaisena hän huutaa lapsestaan, ” se on kyllä niin piru”, ja niin hyvä se toinen puolisko. Sen hän oli nähnyt vierailujen yhteydessä, ulkoisen kuoren, mutta ei ollut vieläkään herännyt siitä sokeudesta, mikä oli juuri hänen oman puolisonsa ominaisuus, ihana ihmisenä muitten nähden julkiminuudessa, vieläkin hän syyllisti itseään piruna peilaten lapseensa, joka oli sen aikakauden ilmauksia, käytösoireinen luokiteltiin piruksi. En voinut olla sanomatta hänelle, älä nyt kuitenkaan sano tuota lapsellesi. Hän lupasi olla sanomatta.

Tuskaansa hän purki, ihanteidensa murtumista. Hän triggeröityi. Hän, joka kesti viimeiseen tappiin asti tavoitteidensa ja ihanteidensa tuomaa helvettiä, avioliiton säilyttämistä, väkivaltaa ja juoppohullua puolisoa, jonka traumoja lapsensa nyt kantaa, kolmanteen ja neljänteen polveen, niin kuin sanotaan. Ehkä hän ei ollenkaan tiedostanut ihanteidensa taustoja, eli velvollisuuksien tietä. Näin hän siirsi traumaansa lapselleen käsittelemättä olleiden ja menneisyytensä vaikutusta. Näitä traumasiirtoja näkee kaikkialla, töissä, harrastuksissa, perheissä, kuka tahansa voi joutua kohteeksi. Muistan tässä kohtaa opettajapsykiatrin lausuman, ”eihän se ihminen kestä, jos ei siirrä taakkaa toiselle”. Ei niitä jatkuvasti kestä ja purkauksia tulee, mutta jotain rajaa siinäkin pitäisi hakea. Tunne-elämän oppien puuttuminen on yksi perussyy siihen, ettei ihminen kohtaa itseään ja näe kokemuksiaan, eikä muista menneisyyttä ja tapahtumia. Toinen on hierarkkiset vallankäytön menetelmät, päälliköt käskee ja tottelevaisuus on sokeaa, uskominen valhetarinoihin.

Väkivalloin toteutettu kasvatus ja opetus vie kauhukakaroiden valtakuntaan. Niin uskonnoissa kuin psykologisissa opeissa on päädytty ihmisyydessä tunkeutumiseen ja korkeammassa asemassa olevien palvomiseen, mieskulttuurinen tunkeutumisfilosofia, anteeksi. Se ei ole normaalia sisäsyntyistä lapsiminän ominaisuutta, se on kehitettyä luonnetta, oppien mukaan uskomuksina, jonka perusta on moralismissa. Se on myös pelastuksen uskomuksia, auttamisen sokeaa uskoa, jossa elämässä selviytyminen on täysin toisen varassa ja toisen ehdoilla, se luo sokeita odotuksia toisiin nähden. Ihminen ei ota vastuuta omasta itsekasvatuksestaan. Elämä menee ohi monelta, eikä hän voi saada ihmisoikeuksia, koska on odotettava, että valtaapitävät arvioivat ja pohtivat, onko tuolla yksilöllä perusteita tulla kuulluksi, ajalla ja valta-asemalla pelataan. Tämän ongelman ymmärtämistä opin kirjasta, Auttamisen varjo, Martti Lindqvist.

Enkö kunnioita korkeassa asemassa olijoita, päinvastoin, kunnioitan suuresti ihmisiä, jotka perustavat näkemyksensä johdonmukaiseen tietoon eikä valtaan, luuloihin ja alistamiseen, oman tietämyksensä yliarviointiin. On lukuisia psykologisia sivustoja, jotka perustuvat toisten kontrolliin jopa vainoina (suosittelen tutustumaan Hannu Lauerman narsismikäsitteen tuomiin ongelmiin ihmissuhteissa ja yhteisövallassa). Kirkoissa on paljon tämän opin ongelmia kuten muissa kirkon alajärjestöissä. Ihmisen itsekkyyden näkeminen on enemmän tuotettua kuin synnynnäistä, sitä on paljon, koska sitä tuotetaan paljon, mikä perustuu hierarkkisten systeemien ylilyönteihin, roolin, vallan ja aseman kautta oppimiseen eri oppimismenetelmillä, tietynlaiseen ihmisyyteen.

On mahdollista pyrkiä itsetuntemukseen kohtuullisen ohjauksen ja opin puitteissa. Se on oppimisen tietä, ihmisarvon viisautta, se on asiallista kunnioittamista ja arvostamista, ei hierarkkisiin käytänteisiin nojautuvaa vallan väärinkäyttöä. Se on ihmisen kehityksen tarkastelua ihmisyyden valossa.

Olenko vapaamielinen ja täysin irrationaalinen hupsu, eikö mitään saisi säädellä? Päinvastoin, olen tarkasti ja johdonmukaisesti säätelyn kannattaja, jossa tieto on valitsija, eikä ahneus ihmisyydessä, holtittomat halut ja mielensekaiset ajautumiset miten sattuu. Valitettavasti vallan käyttö perustuu enemmän ihmisen vallanhimoon/tahtoon kuin tietoon, toisten hallitsemiseen omilla näkemyksillä. En ole järjen ehdottomuuteen taipuvainen, haluan ihmisyyteen tasapainoa, jossa väkivalloin ei luoda hirviöitä.

Eetos (kreikan ethos) tarkoittaa suomeksi puhujan tai yhteisön luonnetta, moraalia, uskottavuutta ja olemusta, joka rakentaa luottamusta yleisössä; se sisältää puhujan maineen, puhetavan, eleet ja tavat, ja on yksi retoriikan kolmesta osasta paatoksen (tunteet) ja logoksen (järki) ohella, ja on myös sanan etiikka(moraali) perusta.

Julkitotuudet elää poliittisessa hurmoksessa sekä eetoksissa, yleistietoisuuden kontekstuaalisuudessa, yhteisten mielikuvien kollektiivissa, jossa yhteisövallan politiikka sanelee mikä on oikein. Yhäkin moraali kulkee moralismissa, jos teemme pahaa, se ei saa tulla näkyviin. Kaikkein syvimmin ihmistä loukkaa ja tuo mielenterveysongelmia läheisten teot, hylkäämiset, tuomiot, pettämiset, valheet ja menettämiset. Oma kohtaloni oli kurja ja kestämätön, menin rikki. Kaikkialla viroissa, vallassa, ja ihmisten suhtautumisessa näkyi se, että rikokset haluttiin salata. Ihmisten oikeudentaju ei ole niin hyvä, kuin julistetaan, se on hyväksi mielenterveydelle, jos saa kokea olevansa kohtuullisen hyvä. Valitettavasti se on enemmän hurmosta kuin totta, kollektiivinen mieli. Oikeudentaju on heikkoa. Yhäkin ne ihmiset, joiden kanssa ”hurmos oli hyvä” ja ilakoitiin normeissa, kaikki tuntuivat tulevan toimeen toistensa kanssa. Kun paljastin mitä tapahtui oikeasti, ihmiset kaikkosivat läheltä ja alkoivat todistaa rikoksen tekijöiden totuutta, alistavia auktoriteetteja, jotka loivat kaunisteltua tarinaa ja pakenivat omasta vastuusta. Yhäkin moraali perustuu uhraamiseen, joku kantaa toisen syyllisyyden. Kaikkein vaikeimpana olen kokenut niiden ihmisten moraalivaatimukset, jotka käyvät alttarilla pyytämässä anteeksi syntinsä ja saavat voimaa valheeksi syntyneeseen tarinaansa, sitä voimakkaammin he syyllistävät läheisiään. Eikä tämä alttari ole vain konkreettisesti kirkossa, vaan se on vallan alttareita, uskottujen ystävyyksien maailmankatsomusta ja valtaa, jossa oikeudentaju katsotaan kuuluvan itselle muita alistaen ikeeseensä.

Perusteltuja näkemyksiä puuttuu, elämme yhä Jane Austinin aikamaailmassa, jossa ylpeys mitataan suhteessa normeihin, nykyisin narsismiksi määriteltynä.

Yhäkin jotkin kuvittelevat itsensä niin suureksi, suorastaan Jumalaksi, että voivat sanella minkälainen toisen ihmisen kuuluu olla, terrorisoivat uskomustensa kanssa, oman ihmisyytensä vaatimuksena muille, alistamalla historian totuuksiin sanoissa ja uskomalla poliittisiin valtamenetelmiin. Kaikkein vaikein ja ahdistavin asia on se, että väkivaltaa ja rikoksia salataan ja peitellään, enkä niitä jatkuvien vyöryjen lailla halua terrorisoiden tuoda esiin, kannatan inhimillisyyttä. Mutta jos vuosikymmeniä joutuu olemaan puhumatta tietyistä asioista, se on salailua ja rikosten tukemista. Tätäkin yritetään väittää toiseksi kuin se on mitätöimällä, saithan sinä kerran sanoa sen. Ihmisyys on enemmän järjestelmien luomaa kuin synnynnäistä. Lapsiminän juuret on hävitetty ja opetettu sokeasti tottelemaan, ei ajattelemaan. Se on kommunismin aatetta, jota nyt Venäjän johtaja toteuttaa. Omaisuus määrittää vielä paljon oikeuksia, se on kuitenkin huomattavasti vapautta luovempaa verrattuna ideologismiin, mikä luo orjuutta.

Raija

"Triggeröinti" tarkoittaa psykologista ilmiötä, jossa jokin ulkoinen ärsyke (triggeri) laukaisee voimakkaan, usein tiedostamattoman reaktion, joka liittyy aiempaan traumaattiseen tai ahdistavaan kokemukseen, saaden tuntemaan kuin kokisi sen uudelleen, ja voi ilmetä esimerkiksi paniikkina, pelkona tai voimakkaana ahdistuksena. Arkikielessä "triggeröityminen" voi tarkoittaa myös yleisempää provosoitumista tai herkkyyttä toisten sanomisille. Termiä käytetään myös teknisessä mielessä, kun jokin tapahtuma käynnistää prosessin (esim. verkkosivuilla).