lauantai 31. tammikuuta 2015
PUHUMINEN AUTTAA, VAI AUTTAAKO
Varhaisessa keski-iässä käsittelin nuoruudessa syntynyttä traumaani psykiatrin hoivassa. Psykiatri istui hiljaa ja odotti puhettani. Mutta puhe tuli hyvin vaivalloisesti esiin. Minä suorastaan järkytyin lisää hiljaisena olemisesta. Sehän oli traumani perusongelma, hiljaiseksi vaiettu. Psykoanalyyttinen lähestymistapa maata divaanilla psykiatrin kuunnellessa ei sopinut minulle. Vaikka ahdistus sinällään voi tuoda tietoisuuteen mielikuvia ja ihminen alkaa käsitellä niitä vaistomaisesti, minä olin saanut puhumisesta julmat rankaisut, kun yhteisön valhe piti säilyttää.
Yhteisöissä on yllättävän paljon valheellisia tarinoita, sitä ihanteellista sepitystä, jota haluaisimme olla, mutta johon emme aina kykene. Ihmisen minuudessa on Joharin mukaan neljä puolta, itselle sekä toisille näkyvä ja piiloutuva/salattu. Tämä toisille näkyvä ja niin kutsuttu julkiminuus on usein valheiden, ihanteiden, sovittujen ja uskaltamisen aluetta, rohkeutta näkyä. Rautaisen ammattilaisen tulisi nähdä ihmissuhdetyössä näiden silmälasien taakse.
Psykoterapeuttini ei osannut löytää silloisen uskallukseni tarinoiden taakse särkynyttä ja pelokasta psyykeäni. Vain sivulauseessa lausuttu traumatapahtuma olisi pitänyt noteerata. Kauhun päällä oli tarina hyväksytystä kertomuksesta, ja kerroin vain toiveitani, joita halusin toteuttaa, järkytykseni tuli esiin väkivallan ilmetessä. Huoleni toisista ihmisistä kertoi väkivaltaisista tapahtumista sillä hetkellä elämässäni, niihin olin takertunut ja niiden olisi pitänyt kertoa, miksi ne ovat kuin tulivaunu. Opin tietysti näistä lukemisen ja kuulemisen tärkeää oivallusta tarinoiden takaa, mutta ei sääntönä, vain yksilön kontekstissa.
Minä olisin tarvinnut terapeutin, joka olisi osannut kysellä. Sillä luottamuksellisessa ja turvallisessa piirissä läheiselleni kykenin puhumaan traumasta. Joillekin puhe sopii mainiosti, kuuntelu on ensiarvoista, mutta itsekullakin on oma keinonsa käsitellä asioita, vaikkapa kirjoittaa tai maalata kuvin. Vaatii herkkyyttä havaita itsekullekin sopiva tapa. Joku lukitsee sielunsa arkun lopullisesti kiinni, mikä johtaa usein siihen, että tämä henkilö heijastelee ongelmansa muihin.
Raija
torstai 29. tammikuuta 2015
NARSISMISTA
Viimeisen vuosikymmenen ehkä noteeratuin persoonallisuushäiriö on ollut narsismi. Sille ei kuitenkaan ole tieteellistä näyttöä.
Olen työskennellyt muutamien satojen henkilöiden kanssa työelämässä, mutta en ole kohdannut koskaan narsistia. On henkilöitä, jotka ajavat omaa ideologiaansa läpi enemmän tai vähemmän vahvasti, joskus jääräpäisestikin. Perusteluja ei aina ehditä käydä läpi ja osa onkin uskomuksia.
Sen sijaan olen tavannut paljon henkilöitä, jotka haluavat, että heidän näkemyksensä on toteutettava hinnalla millä hyvänsä, ja heikot ja hiljaiset nujerretaan. Heidän uskomuksensa ja mielipiteensä viedään eteenpäin totena, eikä ihmiset jaksa taistella heidän kanssaan. Useimmiten on kysymys ideologiasta kuin perustellusta tieteellisestä tiedosta.
Minusta näyttää siltä, että narsismi on enemmänkin valtataistelua kuin persoonallisuushäiriö, mutta enhän ole nähnyt heitä, mutta luulisi niitä jo tulleen vastaan niinkin suuressa ihmismäärässä, joita olen kohdannut. Ehkä narsismi onkin vuorovaikutuksesta syntyneen valtataistelun tulos, kun kaksi jääräpäistä yrittää todistaa toisen häiriiintyneeksi persoonastaan. Toisaalta asema yhteisössä näyttäisi antavan valtaa toiseen nähden, erityisesti työpaikoilla.
Narsisimia kannattaisi myös tarkastella lapsen tasolle taantuneen ja kiusatuksi joutuneen näkökulmasta. On luonnollista, että kiusattu pyrkii etsimään itsestään hyvyyttä pyrkien kohottamaan omaa osaamistaan, ja se voisi näyttää narsistiselta. Onhan lapselle tyypillistä pyrkiä itsensätoteuttamiseen yli kaiken.
Yhteiskunnassa ja yleensä työyhteisöissä vallitsee toisen arvioinnin käytänteet. Hoitajat määrittelevät hyvin herkästi vanhuksen käytöstä levottomuutena, kun itsemääräämisoikeuden toteutumaa ei ole. Ehkä onkin syytä tarkastella sitä, miten narsismikin on valtataistelua, ja valtaa käyttävät supistavat ihmisoikeutta. Liian paljon ihmisiä on vaipunut yksinäisyyteen ja puhumattomaksi, kun yksikin sana on liikaa.
Raija
keskiviikko 28. tammikuuta 2015
LASTEN OIKEUS MINUUTEEN
Nykyisin lapset viedään päivähoitoon liian aikaisin. Päivähoito ei pysty tarjoamaan yksilöliistä hoitoa liian suurten ryhmien vuoksi. Henkilökunta ei ole joka paikassa tarpeeksi koulutettua. Myön vanhemmat alkavat trimmaamaan lasta omien tavoitteidensa mukaisesti.
Alle kolmevuotiaana lapsi on melko lailla kokonaisvaltaisesti kokeva, koko kehollaan ja sisäisten jännitteiden ehdollistama. Tunteet tuovat niin suuren voiman, että koko keho on liiallisen jännitteen ajama. lapsen mieli on tunnevaltainen, eikä hän vielä osaa erottaa omia ja toisten halua sekä tahtoa, vaan matkii ärsykkeistä yltyen. Seurauksena on yliaktivaatiota. Lapsen mieli tarvitsee omanlaisensa liikunnan, kiipeilyä, venyttelyä, roikkumista, taivuttelua, ylipäätänsä taysin erilaista liikuntaa kuin koulumaisesti nykyään monissa paikoin tarjotaan.
Kun lapsen mieli on kokonaisvaltainen, sen täytyy löytää eriytynyt merkitys sisäisestä minuudesta, ja sen mahdollistaa sanakieli. Varhaisvaiheen eriytymisessä lapsen täytyy saada harjoitella sanakielellistä oppimista puhetta tuottaen, ja kuullen. Tällöin sanojen mekitykset avautuvat ymmärrykseen. Jos toiminnallisia ärsykkeitä on liikaa, eriytymistä ei tapahdu, ja tunteet voivat alkaa johtamaan valintoja. Kuullessa lapsi kuuleekin oman kokemuksen pohjalta, ei sitä mitä kertoja kertoo. Mieli on ehdollistunut kokemuksessa itse koettuun tunnesidonnaisesti ja jännitteisesti, eivätkä tunteet ole selkiytyneet ja kohdistuneet kokemuksessa menetysten ja toiveiden mukaan, vaan jännite laukaisee reaktion menneisyyden pohjalta. Merkityksellä ei ole vielä tulevaisuuskontekstia, joka olisi lapsen oman toiveen synnyttämä.
Varhaislapsuus pitäisi suojella liiallisilta ärsykkeiltä. Eriytyimisessä sanakieli ja tunteet on eroteltavissa toisistaan ja lapsi huomaa omien kokemusten erot tunnelähteisinä ja kielellisesti syntyneinä ja niiden eron. Liian usein lasta viedään liikuntaharrastuksiin yksipuolisesti, vaikka vaikka lapsen keholla on eriytisvaatimuksia. Myös aitimukselliset virikkeet voivat olla liiallisia, yli ymmärryksen ja vaatia liikaa. Minuus ei ehdi kehittyä sisäisesti, vaan aistimusvirta johdattaa valintoja.
Lapsella, on oikeus eheytyvään minuuteen, jossa hän johtaa itse itseään.
Raija
sunnuntai 25. tammikuuta 2015
RISTIRIITOJA
Alkujaan hämärien muistikuvien tai mielikuvien katsotaan kumpuavan aivorungosta, ainakin hahmojen, joita sitten voi käyttää pohjana havaitsemiseen. Ihmiskuva on tällöin biologinen, ja eläimellinen. Elämme kuin eläimet jatkuvien kehoaistimusten ajamina, halujen ja himojen orjana. Toinen tie on valita kulttuurievoluuttinen näkemys. Se tarkoittaa, että olemme moraalisia, pyrimme hyvään ja valitsemme halua, tahtoa ja tekoja tiedon pohjalta, jossa järki ja tunteet vaikuttavat.
Koska varhaislapsuuteni oli turvallista ja luottamukseen perustuvaa, luotin ihmisen hyvään hyvin pitkään, en nyt sinisilmäisesti, mutta peritaatteena ja halusin kunnioittaa ihmisiä niin kuin minua oli kunnioitettu. Jossakin opiskelun vaikeessa ohjaava opettajani oli mielenterveyden asiantuntija, psykiatri ja yliopiston dosentti, elämää nähnyt vanhempi henkilö. Hän sanoi, että suurin osa kehityksestä perustuu epäilyyn. Meitä ei ohjaakaan arvot hyvyydessä vaan epäluulo. Valintojamme eivät ohjaa hyvyys , kauneus ja totuus, vaan luulot.
Voisi kuvitella, että alkujaan mielemme on vain solutason jakautumista. Jo pienenä meidän on opittava sitomaan kuvia yhteen, alkuun tunteita, jotka on jännitettä sisäisesti, ja minuuden rakennuspuut asettuvat pitämään minuutta pystyssä. Niitä kuvia, joita tunteet aluksi synnyttää tai pelkästään hahmottamatonta kehon jännitettä ilman kuvaa, mikä tuo pelkoa ja hätää, mutta myös intoa. Ympäristön suhtautuminen määrää kuinka nämä kehikot pysyvät pystyssä. Vain erittäin harva henkilöt kykenee toiminaan vastoin ympäristön tahtoa.(psyk.prof. Turunen, Persoonallisuus ja minuus).
Kun lapsi sitoo jännitteitään jatkuvasti, alkaa minärakenteet tulla pysyviksi. Jännite pitää yllä aktivaatioita. Kiinnostus ja motivaatio on jo kokemuksen tuomaa halua ja tahtoa. Jos ympäristö mitätöi säännöllisesti yksilön ajatuksia ja tunteita, tuo jännite laukeaa ja ajatukset hajoaa, minuutta ei ole eikä sitä synny ainakaan yhteisössä osallisuuden kontekstiin. Yksilö ei voi sitoutua mihinkään, jos häntä ei huomioida eikä liitetä mukaan yhteisöön. Vuorovaikutteinen minuus ei kehity, mutta voi kehittyä yksilön synnyttämä omien kokemusten, aistimusten, tunteiden ja mielen sekä kielen synteesi, josta voi tulla mitä mahtavimpia teoksia musiikista kuvataiteeseen tmv. Sivullinen ja osaton tarkkailija on hyvä havaitsija, puhui joskus kirjalija Eeva Kilpi Vammalassa kirjallisuuspäivillä.
Vuorovaikutus on kuitenkin ihmisen pystyvyden kannalta hyvin tärkeää, erityisesti mielenterveyden suhteen. Tarvitsemme toistemme tukea. Jos yksilö havaitsee todellisuutta ja tuo sen esiin, ja se mitätöidään, hän joutuu armottoman ristiriidan kantajaksi, ja se musertaa mieltä, joskus lopullisesti. Epätoivo vie toivon, luottamuksen ja turvallisuuden. On raskasta olla ihmisenä, jos annetaan vain pelkästään negatiivista palautetta.
Kulttuurievoluution lähtökohtana on oppiminen. Jos ajattelemme kehitystä vain biologisesti, ei hyvyyttä ole, on vain ahne eläin, joka saalistaa. On vain solujen taistelua, jotka jakautuu, lohkoo kokemukset, jopa aivojen toiminnassa. Kun ympäristö kunnioittaa yksilöä, hänelle on mahdollista kehittyä korkeampitasoista ajattelua, ja mielen hallintaa, ja valinnat perustuu arvojen pohjalta hyvään, ei mielihalujen eläimellisyydessä.
Raija
torstai 22. tammikuuta 2015
KATEUDEN KALVAMAT
Johtamiskoulutuksessa opin erottelemaan erilaisia johtamistapoja, joihin pyritään virallisissa ja epävirallisissa johtamisissa ihmisten kesken. On asia-, mielipide-, ja tunnejohtajia. Pääsääntöisesti olen tullut siihen tulokseen, että ihmisten mielikuvitus tekee tepposia, ja havaitseminen todellisuudesta on harvinaisempaa. Mielet johtaa mielikuvittumisen kautta näkemyksä ja uskomuksia, joita sitten totuutena puhutaan. Siksi en pidäkään ihmisten arviointia relevanttina.
Mielikuvituksen takana on tunteet, useimmiten kateus ja mustasukkaisuus, mitkä ovat hyvin lähellä toisiaan. Tunteiden esiintyminen sivuaa sitten filosofiaa, jossa myyttien takaa löydämme Narkissoksen ja Oidibuksen. Narkissos ei rakastu Echoon, mutta sitten ihastuu yhä enemmän itseensä ja muuttuu lopulta kukaksi. Echo on kyltymätön vaatimaan rakkautta, mutta sitä puolta myytistä ei ole juuri tuotu esiin. Siis rakkaus ei toimi, vaatimuksesta.
Kateus nousee pintaan toisen paremmuudessa, osaamisessa, omistamisessa, asemassa ja milloin missäkin yhteydessä, filosofisesti kauneudesta. Toisella on jokin paremmin, sillä on enemmän. Sanotaan, että jos itsetunto on hyvä, ei koe näitä katalia tunteita. Ei ole menettänyt itsestään jotakin toiselle, itsellä on riittävästi sitä mitä arvostaa ja se tuo tyydytyksen. Noin kolmikymppisenä tajusin historiaani tutkiessa ettei minulla ollut mahdollisuutta saada lapsuudessa köyhyyden vuoksi peruskoulutusta ja koin hetkellisesti kateutta sokeaan ystävääni, jolla oli valtion järjestämä koulutus. Onneksi se oli hetkellinen mielentila ja ymmärsin typeryyteni ja myöhemmin mahdollistui koulutus.
Naisyhteisöissä olen tavannut paljon kateutta. Kateuden kohde ei saa vaivaantua tai hänelle langetetaan mitä julmimmat rankaisut. Tämä tunnetaustainen ja mielipidevaikuttajien luoma kauna kiertää ja tuhoaa monen ihmisen elämän. Ylipäätänsä työpaikoilla harrastetaan julmaa kastijakoa, hyviin ja huonoihin. Hyvä johtaja katkaisee siivet tältä tunnevoimalta, mikä kukkii ja kukkii lisää negatiivisia asenteita, jotka muuttuvat totuudeksi uskomuksina.
Arvostelu ja vertailu tuovat työpaikoille negatiivisuutta, minkä juuret on syvällä tunteissa, ja niihin vaikuttaminen on suorastaan mahdotonta, sillä kateus ja mustasukkaisuus on vallanhimon alaista ja suorastaan addiktioita synnyttävää. On parempi rajata valtaa ja oikeuksia, sillä niihin voi vaikuttaa ja sen voi konkretisoida työn avulla, mikä on ammattioikeutta.
Raija
sunnuntai 18. tammikuuta 2015
AISTILLISUUS
Mikä on normaalia aistillisuutta ja mikä on taas yliaistillisuutta, sitä kuolemansyntiä, josta meitä varoitetaan? Onko kultaisen venlankin voittanut Posse jo yliaistillisuuden puolella, kuten näyttäisi olevan nyt meneillään oleva Kingi? Vai onko kysymyksessä itsehallintaan liittyvien pelkojen voittaminen, ja/tai tavoitteellinen sankarillisuus. Voiko ylipäätänsä yhteisöllisyydessä vetää yhteneväisiä johtopäätöksiä ihmisen persoonallisuudesta? Elämmekö Turkan aikakautta, taide on vastausta yliaistillisuuteen. Mielestäni jokaisella on omanlaisensa kokemukset.
Kun lapsuudessa meille on luontaisia sisäiset psyyken pelot, luottamus ja turvallisuus on rakennettava ympäristön taholta. Pelko tuottaa yliaistillisuutta, mutta myös liiallinen puute voi aiheuttaa liiallisia haluja. Itse ainakin koin ahneutta ylellisten ruokapöytien äärellä, silmäni himoitsi antimia, eikä ne olleet yhtään sen kummallisiempia kuin nykyisissä ruoka-ohjelmissa laitetut. Olen vaan nähnyt niin paljon nälkää lapsuuden kodissa, että ruoka oli minulle liian suuri ihme.
Pelon taustalla voi nähdä piinaa, mikä usein kasvatuksen ja opetuksen kautta vaaditaan ihmiseltä. Ihmisen täytyy kieltäytyä vuosikausia jostakin, mikä kuuluu ihmisen perustarpeisiin, esim. puhuminen, se kielletään, sitten se ryöppyää yli äyräiden jossakin nurkassa. Muistan erään kiltin 50v. tytön, joka istui äärettömän hiljaa luokassa, ja kun pääsimme välitunnilla ulos, hississä häneltä tuli puhetta tulvien. Itsensä toteuttamista ja itseilmaisua soisi olevan jo nykykasvatuksessa.
Voiko unet kertoa minuudesta, ja miten niitä tulkitaan? Carl Jung, joka on unien tutkija ja mysteerien asiantuntija, sanoo, että vain yksilö itse voi tulkita omat unensa ja niiden merkitykset. Joitakin universaaleja symboleja on olemassa. Itse näen hyvin paljon sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä pelkounia, joku tekee minulle pahaa, alistaa ja uhkailee, vie minulta mahdollisuuden ja osallisuuden, rankaisee julmasti. Olen päässyt niiden yläpuolelle, enkä enää ahdistu, katselen ikään kuin kaukaa heidän tekojaan. Joku näkee unia eläimenä olemisesta ja kokee taistelevansa oman kehonsa kanssa yrittäessään nousta sen yläpuolelle.
Pelko luo yliaistillisuuden ja fantasiat. Tosin en tiedä millainen fantasia on, minulle on vain olemassa pelkoja, jotka on voitettavia.Se mitä voisin kutsua omaksi fantasiaksi, voittaa itsensä ja esiintymispelkonsa, ikään kuin uskoa, ettei ympäristö hyökkää kimppuun. Mutta se ei ole totta, ympäristö hyökkää ja itseään ei voi voittaa ja asettaa ulkopuolelle, jos haluaa olla läsnä itsessään. Kokemustaan voi tarkastella erilaisin menetelmin, etäännyttää, mutta lopulta parasta elää omassa itsessään ja nauttia olostaan ilman yliaistillisuutta.
Vaikeimpia ongelmia on pitkään jatkunut itseinho, syyllisyys ja häpeä, jonka kantajaksi on joutunut ympäristön pilkan vuoksi, jonka yrittää omalla hyväksynnällään saada normaaliksi. Itsehallinta muuttuu pintapuoliseksi, kehon keskittymiseksi pysyä koossa, sillä jos sisäinen minuus ei saa hyväksyntää ympäristöstä, yksilön on luotettava omaan hyvään ja se ei kanna pitkälle, vuorovaikutteisuus ympäristön taholta on julma, eikä anna tilaa olla läsnä. Se suorastaan näkyy pintapuolisuutena. Että eiköhän puhalleta yhteen hiileen.
Raija
torstai 15. tammikuuta 2015
NAUTINTOA
3.osa
Olen säästynyt varhaislapsuudessa pelottavilta vanhemmilta.Olen saanut leikkiä sillä luontaisella tavalla, mitä lapsi leikkii. Minulle se tarkoitti muistin mukaista sanakielen ja nähdyn kautta opittua luovaa leikkiä. Elämä oli hyvin tavallista ja konkreettista. Se mistä vanhemmat varoittivat, oli metsä, mikä aukeni pellon takana, ja se oli saloseudulla synkkä ja karu. Siellä varoiteltiin olevan karhuja. En ollut koskaan nähnyt kuvaa karhusta (4v) ja niinpä kerran karkasimme kyseiseen metsään nuoremman sisareni kanssa tutkimaan karhunpesiä. Metsän laidassa oli suomainen ryteikkö, jossa kaikki mättäät näyttivät karhuilta.
Ihminen ei muista paljonkaan alle neljän ikävuoden ajasta. Viimeisimmät muistoni on navetan hajusta, jossa oli musta ja valkoinen kana ollessani kaksivuotias, oikeasti, olen tarkistanut vanhimmalta sisarelta. Äitini opetti laululeikkejä ja liitti ne hyvin konkretiaan. Lypsimme lehmiä laitumella peltipurkkeihin ja taikauskoisessa kylässä kylmä sammakon kutu oli paljaalla selällä hoitava rohto. Kaikki oli niin konkreettista ja todellisuuteen perustuvaa, ettei fantasioinnista voinut puhua. Uskontoa oli niin vähän, ettei se saanut kuvittelemaan, kerran juoksin talon katolta "olen enkeli, olen enkeli". Tosin sitten kymmenen vanhana, jolloin perheessämme ei ollut ruokaa, muista nähneeni yhden aistiharhan, ja uskon sen syntyneen verensokerin puutteesta, kehon muuttui kevyeksi ja sen rajat häipyivät.
Uskon, että lapsi on hyvin konkreettinen ja todellisuudessa elävä, rehellinen, viaton ja aidosti kokeva. Kun vanhemmat arvostavat lasta. tämä säilyy pitkään. Fantasiat syntyvät enemmän ylisuurista ja katteettomista odotuksista sekä peloista, mikä ei vastaa mahdollisuuteen. Pelko voi synnyttää yliaistimuksen. Äitini oli edellä aikaansa, huomasin sen opiskellessani kasv.tiedettä 2000 luvulla, hänen ajatuksensa olivat yhtä näkemysten kanssa.
Olin hyväksytty, ihailtu ja oppivainen lapsena. Siksi en muista, että olisin kokenut kateutta, tosin olin useimmiten paras oppilas. Mutta nuoruudessa jouduin taantumaan syvästi väkivaltarikoksen tapahduttua, ja koin ikään kuin uudelleen lapsuuden. Silloin huomasin, että pakkorooli on sisältäpäin pullistunut sätkynukke, toistava robotti, jolla ei ole yhteyttä omiin tunteisiin ja kehokokemukseen. Kirjoitinkin asiaa käsitellessä runon elävästä kuolleesta.
Kilpailuun ja lapsen mitätöintiin oppinut kasvatus ja opetus ei tuo lapselle mahdollisuutta tulla hyvin oppivaksi, kasvavaksi ja kehittyväksi. Varhaislapsuus tulisi suojata näiltä, ja antaa minän kehittyä rauhassa. Ei kasvua ole pakko käydä läpi fantasioiden kautta, kun ne vallankin on pelolla synnytetty. Tässä määrittelen fantasian ajatteluharhaksi, aistiharhat on kehon aliravitsemusta ja/tai huume sekä lääke altistuksia. Kuvittelua sen sijaan tarvitsemme psyykkiseen puolustukseen, jotka korvaavat mielihyvän syntymää, kun todellisuus on karu. Kuvittelu on juuri leikeistä kehittynyttä ja synnynnäistä kykyä. Itse elin pitkään ensirakkauden tuomassa onnen kokemuksessa nuoruudessa ja säilytin itseyteni. Psyykkisen romahduksen synnytti yhteisö, joka halusi salata tapahtuneen ja elää valheessa, häpäistä minun kertomukseni.
Vuorovaikutus voi olla rehellistä, avointa ja vilpitöntä. Kulttuurin arvojen ja säädyllisyyden vuoksi hyväksytty normitotuus on monien nk. pärjäävien tunneälyisten temmellyskenttä. Arvot on pyhitetty sovittuun totuuteen ja eletään epätodellisten ihanteiden satumaa kertomusta. Tällöin syntyy ihmisiä uhraavat käytänteet, koska oikea todellisuus piinaa omassatunnossa. Niinpä minutkin syrjittiin yhteisössä mahdollisimman kauas osallisuudesta. Kun yhteisö oli hylännyt rikoksen jälkeen, uusi hylkääminen synnytti posttraumaattisia reaktioita. Olin siis realisti, mutta en inhorealisti. Hyväksyin pääsääntöisesti ihmiset ja iloitsin heidän kanssaan. Ainoa asia, jossa nousin vastarintaan, oli väkivalta lapsia kohtaan. Onneksi sitä tapahtui harvoin.
Myytti isäänsä rakastuvasta tyttärestä, äitiinsä rakastuvasta pojasta perustuu siihen, että todellinen lapsi on hylätty, oikeudet olla oma itsensä viety ja kateus on päässyt turmelemaan mielen. Se kaukainen isä, joka vie aina äidin, omistaa ja hylkää lapsensa, nauraa hänen leikeilleen, ja vaatii mieheksi, suureksi sotilaaksi.
Lapsen tulee saada ihastua säännöllisesti ympäröivään todellisuuteen, ihmetellä sitä tutkivin ottein ja se into säilyy koko elämän ajan kantavana voimana, johon arvostus perustuu, toinen on ihme.
Raija
tiistai 13. tammikuuta 2015
NAUTINTOA
2.osa.
Mistä mieli saa alkunsa? Sitä on paljon tutkittu ja tehty päätelmiä. Sen väitetään saavan alkunsa jo kohdussa. josta tunneteoriatkin on sitten johdettu. Muistan suuren järkytykseni, kun luin Freudin seuraajan Melanie Kleinin perusteosta mielen syntymisen vaiheista. Karmaisevin johdelma siellä oli "sikiö imee penistään kohdussa", josta päätelmänä seurasi se, että myös tyttövauvat ovat kehitysorientautuneita seksuaalisesti ja imevät genitaaliaan.Olen liian konkreettinen uskoakseni, että halu ja tahto olisi tuossa takana, tai vietti. "fantasia on psyykkisen edustaja, fantasiassa vietti saa sopivan kohteen avulla tyydytyksen", sanoo Klein. Vietti on siis jo tahtoa sekä halua, jossa esim. kun tulee nälkä, haluaa ruokaa. Imemisvietille näin ollen on etsitty perusteita, ja siihen on löydetty vastaukseksi fantasia. Minulle riittää solujen toiminta vastaukseksi ja liike niiden seurauksena.
Oleellista on kysyä, mikä on synnynäistä ja luontaista ja mikä siis opittua. Itse uskon opittuun, ja useammat tunnereaktiot on tietoisellla ajalla syntymän jälkeen kehittyneitä, jossa menettäminen, pettäminen ja hylkääminen liiallisina tuottaa fantasioita ja yliaistillisuutta. Yliaistillisuus voi olla jo sikiöaikana esim. ravinnon puutteessa, ja se on alkuperältään jännitettä, solu muuttuu vetovoimaiseksi jännitteestä liiallisessa/vähäisessä ravinnossa, elää ja/tai kuolee. Tuo sikiöajan genitaaliseen kurkottaminen on sikiörangan koukistuneen liikkeen tulosta ja harjoitusta liikkumaan, lihakset eivät mahdollista vielä muuta liikettä kuin koukisteluna pään jalkoväliin.
Haluan tällä konkretialla viedä syntypohjaisen kateusteorian logiikan suohon, mutta en kiistää kateutta, se on menetetyistä oikeuksista syntynyttä, usein kaltoin kohteluista. Fantasia on minulle kauhusta syntynyttä, ei tahdosta eikä halusta, muuta en ole kokenut, kauhu tuo näkyjä ja kuvaheijasteita pelon seurauksena, sekä fyysisen että henkisen. Mieli on jokseenkin määriteltävissä kuvanteeksi, mikä unissa sitten jo sikiöaikana vaeltelee tajunnassa.
Varsinaisen tunne-elämän kehityksen katson syntyvän vuorovaikutuksesta lähihoivaajiin. Kehollinen vaikutus näkyy kehon vahvuutena, jossa liikeen harjoitus on tuonut voimallisuuden ja ellei äiti kykene jakamaan kokemusta vauvan kanssa, pelot alkaa johtaa kehitystä, ja voimallistuvat aina aistijännitteisiin, joissa tutkimusten mukaan ilmenee heijastuksia, eli silmä heijastaa saamiaan kuvia ulos näköharhaksi. Kun äiti jakaa liian jännitteisen ja pelokkaan kokemuksen vauvan kanssa katse/kosketuskontaktissa, vauvan jännitteet helpottuvat, ja äiti kantaa taakkaa ja vauva kokee olossansa vapautumista ja turvaa.
Ylipäätänsä Kleinin näkemyksissä on paljon aikuismaista tulkintaa mielen kuvista, joissa fantasioita on kuvattu. Niistä on kehitetty myös nk. objektisuhdeteoria, mikä kertoo mielestäni enemmän pelokkaan mielen kokemuksista, jossa vauva samaistuu vanhempiin ja alkaa himoita pelosta syntyneenä jännitteenä halua kokeakseen hyväksyntää, eikä yksilöllistä kehitystä pääse syntymään. Samaístuminen on jokseenkin täysin normaalina pidetty kehitys, vaikka taustatekijänä voi olla pelko ja liiallinen jännite. Näistä lähtökohdista syntyvät myös nk. kehotunteet.
Raija
jatkuu
sunnuntai 11. tammikuuta 2015
NAUTINTOA
Nauttiminen on elämän tärkeimpiä kysymyksiä ja sen mielekkyys on kehittynyttä kokemuksen tilaa. Meitä varoitellaan liiallisesta nauttimisesta, ja se voi viedä kokemuksen harhaan, yli ihmisen tarpeen. Yhä useammin viittaan lapsen kykyyn nauttia sopivasti. Hän lakkaa syömästä, kun on saanut riittävästi ruokaa, tosin kehittyneet mieltymykset voivat ohjata liiallisesti valikointiin, lapsi oppii vain hyvältä tuntuviin aistimuksiin. Kun nämä nautinnot on huomattu liiallisiksi, niitä on ruvettu karsimaan ja opetettu itsehillintää sekä pidättäytymistä.
Minusta asiat eivät ole itsestään selviä. Pahimpia ongelmia on ulkopuolisen omista kokemuksistaan tulkinta toisessa, asenteita ja uskomuksia, havaitsemista ja analysointia ilman kohteen kuulemista. Tätä olen nähnyt niin paljon elämässä, että pidän sitä suorastaan pahuuden ilmiönä, sosiaalista ja asemavaltaa. Kun olin nuori ja pelokas, psyykeni oli väkivaltaisen rikoksen kohteeksi joutuneena hyvin särkyvä. Jouduin keskittämään kaikki voimani pitääkseni itseni koossa ja se näkyi ulospäin. Kasvoni jäykistyivät kiveksi keskittymisen seurauksena, ettei vain sisäinen vapinani sekä pelkoni olisi näkynyt. Ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmastä tämä oli kuitenkin uhmakkuutta ja itsekkyyttä.
Nautinnot ovat fyysisiä, psyykkisiä ja/tai sosiaalisia. Alkuun nautimme juuri fyysisistä aistimuksista, ne tuovat meille mielihyvää. Yle-Teeman "Tarua vai tidettä", 29.9.2013 kertoi, "että kivun aistimuksista syntyvät endorfiinit tuhoavat tunteita". Kun ihmisen elämää ohjaa fyysisyys yli kehon tarvitseman liikunnan, alkaa aistillisuus tuotta nautintoa, mikä menee äärirajoille, keho tuotta endorfiineja ja tunteet väistyvät. Enää ihmisyyttä ei ohjaakaan moninainen ihmisyys, vaan nautinnot kehollisesta mielihyvästä, syntyneestä orgasmista, mikä kehoponnistelusta seuraa. Urheilija voi olla kehotuntojensa vanki. Mieltä elvyttävät kokemukset kaikkoaa. Usein näistä kehotuntemuksista kehittyy voittamisen ja kilpailun jatkuva piina. Tyydytystä ei synny, syntyy kierre, jossa itsekeskeisyys vie voiton.
Jatkuvat epämiellyttävät kokemukset voivat viedä ihmisen hylkimään omaa kokemusta. Minuus ikään kuin muuttuu varjoksi, jota hän tarkkailee saamatta kosketusta. Kokemus ei tuota iloa eikä nautintoa. Hän jää sosiaalisuuden loukkuun, häpeään ja alkaa liiallisesti keskittyä kehonsa kokemuksiin. Kun henkinen puoli ei ole läsnä, ilo itsestä, syntyy inhoa omaa kehoa kohtaan, ja ihminen lamaantuu, sillä hän ei koe olevansa itsessä. Halu ja tahto, ihmisen mieli katoaa, ja kovankin fyysisen kunnon omaava romahtaa psyykkisesti. Hänen jäykistynyt mieli näkyy ulospäin kovuutena, jota taas ympäristö alkaa syrjiä ja on syntynyt sosiaalinen noidankehä valtataistelussa. Ulkoapäin tarkasteleva voi päätyä päätelmään itsekäs, mutta psyykkisesti kuvaus voi olla lamaantunut ja vieraantunut itsestä.
Positiivista nautintoa ja mielekkyyttä tarvitaan säilyttääksemme kokemuksemme suht`koht hyvänä.
Positiivisuutta pitäisi löytää mieleen, mutta löytyyko sitä.
Jatkuu seuraavassa blogissa.
perjantai 9. tammikuuta 2015
SYYLLISYYS TAPPAA
Olin eräässä yhdistyksessä tukihenkilönä nuorille. Tapasin nuoren, joka oli päätynyt avoliittoon. Laki oli vielä silloin sellainen, ettei avoliitossa olevat saaneet mitään etuuksia, koska avopuolison tulot laskettiin tuloiksi. Hänen avopuolisonsa vaati kuitenkin asumiskulujen ja kaiken kulutuksen puolittamisen maksuissa. Niinpä nuori päätyi vippivelkakierteeseen, jossa hän oli pahasti liemessä.
Nuoren isä oli hyvin varakas ja haukkui lastaan tuhlaamisesta. Isä ajeli törkyupealla mersulla, ja syyllisti lastaan tuhlaamisesta. Tukea ei tullut, vain huuto "mitäs tuhlaat". Nuori eli suorastaan helvetissä. Ensimmäinen rakkausushde osoittautui välinpitämättömyydeksi ja hyväksikäyttämiseksi.
Mitä muuta voi tapahtua ihmiselle, joka ei ole saanut muuta kuin syytöksiä osakseen kotona? Syytöksiä tekemättömistä asioista, loputonta hyväksymättömyyttä, odotuksia ja vaatimuksia järjettömästi. Niin monen nuoren näin elävän helvetissä ja taustalla oli usein välinpitämättömät vanhemmat.
Milloin vanhemmat lakkasivat rakastamasta? Milloin yhteiskunnasta ja kullttuurista tuli uskontojen kautta helvettiin piinava ja syyllistävä saatana.? Kuinka paljon uskonnot ja tiede ovat olleet tämän takana tuoden oppejaan? Milloin pahuuden opit ovat järjettömyydessään tuoneet vain luulojen kautta todistamista. Sillä moni pahaksi luokiteltu on todistamisen vimmassa saatu aikaan toisten taholta.
Syyllisyydellä on tapettu paljon ihmisiä, jopa enemmän kuin luodeilla. Niin kutsutut terveet ovat monen vainon taustalla. Joskus jopa epäilee, että työllä varmistetaan toisen hallintaa ja valtaa itselle, mitä työ ei tietenkään saisi olla.
Raija
lauantai 3. tammikuuta 2015
KUVITTELUA
Kuvittelu on ajattelua, johon vaikuttaa vahvasti tunteet. Se ikään kuin liikkuu valheen ja totuuden mailla vaeltaen ja kysyy oikeutusta. Muistan työkaverini, joka ilahtuen ilmoitti leikkikeskustelussa, "Kuinka onnellinen olinkaan, kun tajusin, että poikani osasi muuttaa toden toiseksi." Lapsuuskotini oli köyhä, eikä meillä ollut varaa nukkeihin. Halko toimi nukkena, kun siihen laitettiin huivi rievusta. Muistan selkeästi, kuinka lapsena osasin kuvitella sen oikeaksi nukeksi; muistikuvitella. Kerroin vanhempana kummitädilleni, että odotin hänen lupaamaansa nukkea viisitoistavuotiaaksi. Hän toi sen minulle 40v. lahjaksi.
Onko eläytyminen ja kuvittelu eri asioita, eläytymisessä tuntuisi olevan tunnetta mukana, elämystä sanotaan tunteeksi? Mutta kaiken kaikkiaan niin kuvittelun kun eläytymisenkin taustalla on erilaiset pohjat. On pelko-häpeä-rakkaus- ja uhkapohjaisia kuvitelmia. Koen voimakasta syyllisyyttä, jos valehtelen. Minulla on rakkauspohjainen lapsuuden tunnekokemus, johon kuvittelu kiinnittyy, mutta myös pelko- ja uhkapohjainen, jossa olen saanut tuta ympäristön kohtelun. Olen tullut hyväksytyksi varhaislapsuudessa oman itsenäni, saanut olla avoin ja rehellinen. Olen kokeillut miltä valehteleminen tuntuu tai varastaminen, se tuo niin hirveän omantunnon syytöksen, että sydämeni syöksyy ulos kammiostaan. Kohteliaisuus on minusta eri asia, ikään kuin eläytymistä toisen osaan, jossa haluaa toisen kokevan miellyttävää. Kohteliaisuudessa ei kiristä tunteet, se on tapa, joskin tavat on siitä ongelmallisia, että niihin tottuu, ja kohteliaisuus voi tuntua yllättävältä kaltoin kohdellulla.
Mutta jos valehteliminen on pakotettua julman rankaisun turvin, miten silloin käy rehellisyyden. Kaikki on suhteellista. Hikoillaanko silloin rehellisyydestä?
Syyllisyys ilman todellista tekoa, toisten väittämänä ja vallalla oikeutettuna tuo häpeän vahvimmin ainakin minulle, haluan vajota maan alle, sillä en halua olla valheellinen. Tutkimusten mukaan häpeä kohdistuu persoonaan, syyllisyys tekoon. Kun olen saanut kokea vahvaa hyväksyntää ja rakkautta lapsena, rehellisyys on tuonut ilon, suorastan säteilyn olemukseeni. Mutta joutuessani kuvittelemaan pelkopohjaisesti itseni toisenlaiseksi kuin olen, häpeä murtaa mieleni.
Yksilöllinen mieli on minusta aistimusta ja kokemusta omasta itsestä.
Jos siis kuvittelu tuo pelkoa tmv. edm. pohjaisia kokemuksia pintaan, onko viisasta kannatella mielipohjaisia aistimuksia liikaa. Halusin itse pois näistä ahdistavista kokemuksista, eli opettelin mielenmaalauksia lisäämällä kuvia kuvitteluun, lukemalla, kirjoittamalla maalaamalla, ja mieleni keventyi, ahdistukseni kävi siedettäväksi. Ikään kuin tuo taiteen kautta oppiminen antoi armon mielen kohtuuttomuudelle. Kuvittelun lisääminen eri keinoin vapautti mieleni kärsimyksen ikeestä.
Työpaikoilla tämä mielivalta on suorastaan hengenvaarallista, kuten myös perhepiirissäkin. Ei maailmaa voi elää ainostaan mielen ehdoilla. Tarvitsemme kehoon ruokaa, juomaa, liikuntaa ja hyvää hoivaa, että se voisi hyvin ja antaisi mielen toimia armollisesti ja vapautuneesti. Työ voi pitää kehoa mielen orjana ja sitoa ihmisen sisäiseen vankilaan. Siksi työtä varten tekniikka on hyvä apuri. Liikunnassa voi päästä vapatutuneeseen kehoon. Hierojani hieroi kaksi vuotta ennen kuin lihakseni aukenivat liiallisesta kireydestään, jonka olin oppinut miehen liikunnan ohjauksessa liiallisella liikunnalla ilman hyvää rentoutusta.
Kyky kuvitella ja eläytyä on tarpeen, mutta valheellisesti se on vaivaksi. Rakkauskin voi olla patologisesti sitoutunut sovittuun ja odotettuun totuuteen, tarinoihin ja uskomuksiin, joita kuljetamme puheissa. Kannatan vilpittömän lapsen kunnioittamista ja rakastamista, sillä se pitää mielen avoimena.
Raija