NAUTINTOA

3.osa

Olen säästynyt varhaislapsuudessa pelottavilta vanhemmilta.Olen saanut leikkiä sillä luontaisella tavalla, mitä lapsi leikkii. Minulle se tarkoitti muistin mukaista sanakielen ja nähdyn kautta opittua luovaa leikkiä. Elämä oli hyvin tavallista ja konkreettista. Se mistä vanhemmat varoittivat, oli metsä, mikä aukeni pellon takana, ja se oli saloseudulla synkkä ja karu. Siellä varoiteltiin olevan karhuja. En ollut koskaan nähnyt kuvaa karhusta (4v) ja niinpä kerran karkasimme kyseiseen metsään nuoremman sisareni kanssa tutkimaan karhunpesiä. Metsän laidassa oli suomainen ryteikkö, jossa kaikki mättäät näyttivät karhuilta.

Ihminen ei muista paljonkaan alle neljän ikävuoden ajasta. Viimeisimmät muistoni on navetan hajusta, jossa oli musta ja valkoinen kana ollessani kaksivuotias, oikeasti, olen tarkistanut vanhimmalta sisarelta. Äitini opetti laululeikkejä ja liitti ne hyvin konkretiaan. Lypsimme lehmiä laitumella peltipurkkeihin ja taikauskoisessa kylässä kylmä sammakon kutu oli paljaalla selällä hoitava rohto. Kaikki oli niin konkreettista ja todellisuuteen perustuvaa, ettei fantasioinnista voinut puhua. Uskontoa oli niin vähän, ettei se saanut kuvittelemaan, kerran juoksin talon katolta "olen enkeli, olen enkeli". Tosin sitten kymmenen vanhana, jolloin perheessämme ei ollut ruokaa, muista nähneeni yhden aistiharhan, ja uskon sen syntyneen verensokerin puutteesta, kehon muuttui  kevyeksi ja sen rajat häipyivät.

Uskon, että lapsi on hyvin konkreettinen ja todellisuudessa elävä, rehellinen, viaton ja aidosti kokeva. Kun vanhemmat arvostavat lasta. tämä säilyy pitkään. Fantasiat syntyvät enemmän ylisuurista ja katteettomista odotuksista sekä peloista, mikä ei vastaa mahdollisuuteen. Pelko voi synnyttää yliaistimuksen. Äitini oli edellä aikaansa, huomasin sen opiskellessani kasv.tiedettä 2000 luvulla, hänen ajatuksensa olivat yhtä näkemysten kanssa.

Olin hyväksytty, ihailtu ja oppivainen lapsena. Siksi en muista, että olisin kokenut kateutta, tosin olin useimmiten paras oppilas. Mutta nuoruudessa jouduin taantumaan syvästi väkivaltarikoksen tapahduttua, ja koin ikään kuin uudelleen lapsuuden. Silloin huomasin, että pakkorooli on sisältäpäin pullistunut sätkynukke, toistava robotti, jolla ei ole yhteyttä omiin tunteisiin ja kehokokemukseen. Kirjoitinkin asiaa käsitellessä runon elävästä kuolleesta.

Kilpailuun ja lapsen mitätöintiin oppinut kasvatus ja opetus ei tuo lapselle mahdollisuutta tulla hyvin oppivaksi, kasvavaksi ja kehittyväksi. Varhaislapsuus tulisi suojata näiltä, ja antaa minän kehittyä rauhassa. Ei kasvua ole pakko käydä läpi fantasioiden kautta, kun ne vallankin on pelolla synnytetty. Tässä määrittelen fantasian ajatteluharhaksi, aistiharhat on kehon aliravitsemusta ja/tai huume sekä lääke altistuksia. Kuvittelua sen sijaan tarvitsemme psyykkiseen puolustukseen, jotka korvaavat mielihyvän syntymää, kun todellisuus on karu. Kuvittelu on juuri leikeistä kehittynyttä ja synnynnäistä kykyä. Itse elin pitkään ensirakkauden tuomassa onnen kokemuksessa nuoruudessa ja säilytin itseyteni. Psyykkisen romahduksen synnytti yhteisö, joka halusi salata tapahtuneen ja elää valheessa, häpäistä minun kertomukseni.

Vuorovaikutus voi olla rehellistä, avointa  ja vilpitöntä. Kulttuurin arvojen ja säädyllisyyden vuoksi hyväksytty normitotuus on monien nk. pärjäävien tunneälyisten temmellyskenttä. Arvot on pyhitetty sovittuun totuuteen ja eletään epätodellisten ihanteiden satumaa kertomusta. Tällöin syntyy ihmisiä uhraavat käytänteet, koska oikea todellisuus piinaa omassatunnossa. Niinpä minutkin syrjittiin yhteisössä mahdollisimman kauas osallisuudesta. Kun yhteisö oli hylännyt rikoksen jälkeen, uusi hylkääminen synnytti posttraumaattisia reaktioita. Olin siis realisti, mutta en inhorealisti. Hyväksyin pääsääntöisesti ihmiset ja iloitsin heidän kanssaan. Ainoa asia, jossa nousin vastarintaan, oli väkivalta lapsia kohtaan. Onneksi sitä tapahtui harvoin.

Myytti isäänsä rakastuvasta tyttärestä, äitiinsä rakastuvasta pojasta perustuu siihen, että todellinen lapsi on hylätty, oikeudet olla oma itsensä viety ja kateus on päässyt turmelemaan mielen. Se kaukainen isä, joka vie aina äidin, omistaa ja hylkää lapsensa, nauraa hänen leikeilleen, ja vaatii mieheksi, suureksi sotilaaksi.

Lapsen tulee saada ihastua säännöllisesti ympäröivään todellisuuteen, ihmetellä sitä tutkivin ottein ja se into säilyy koko elämän ajan kantavana voimana, johon arvostus perustuu, toinen on ihme.

Raija