KUVITTELUA

Kuvittelu on ajattelua, johon vaikuttaa vahvasti tunteet. Se ikään kuin liikkuu valheen ja totuuden mailla vaeltaen ja kysyy oikeutusta. Muistan työkaverini, joka ilahtuen ilmoitti leikkikeskustelussa, "Kuinka onnellinen olinkaan, kun tajusin, että poikani osasi muuttaa toden toiseksi." Lapsuuskotini oli köyhä, eikä meillä ollut varaa nukkeihin. Halko toimi nukkena, kun siihen laitettiin huivi rievusta. Muistan selkeästi, kuinka lapsena osasin kuvitella sen oikeaksi nukeksi; muistikuvitella. Kerroin vanhempana kummitädilleni, että odotin hänen lupaamaansa nukkea viisitoistavuotiaaksi. Hän toi sen minulle 40v. lahjaksi.

Onko eläytyminen ja kuvittelu eri asioita, eläytymisessä tuntuisi olevan tunnetta mukana, elämystä sanotaan tunteeksi? Mutta kaiken kaikkiaan niin kuvittelun kun eläytymisenkin taustalla on erilaiset pohjat. On pelko-häpeä-rakkaus- ja uhkapohjaisia kuvitelmia. Koen voimakasta syyllisyyttä, jos valehtelen. Minulla on rakkauspohjainen lapsuuden tunnekokemus, johon kuvittelu kiinnittyy, mutta myös pelko- ja uhkapohjainen, jossa olen saanut tuta ympäristön kohtelun. Olen tullut hyväksytyksi varhaislapsuudessa oman itsenäni, saanut olla avoin ja rehellinen. Olen kokeillut miltä valehteleminen tuntuu tai varastaminen, se tuo niin hirveän omantunnon syytöksen, että sydämeni syöksyy ulos kammiostaan. Kohteliaisuus on minusta eri asia, ikään kuin eläytymistä toisen osaan, jossa haluaa toisen kokevan miellyttävää. Kohteliaisuudessa ei kiristä tunteet, se on tapa, joskin tavat on siitä ongelmallisia, että niihin tottuu, ja kohteliaisuus voi tuntua yllättävältä kaltoin kohdellulla.

Mutta jos valehteliminen on pakotettua julman rankaisun turvin, miten silloin käy rehellisyyden. Kaikki on suhteellista. Hikoillaanko silloin rehellisyydestä?

Syyllisyys ilman todellista tekoa, toisten väittämänä ja vallalla oikeutettuna tuo häpeän vahvimmin ainakin minulle, haluan vajota maan alle, sillä en halua olla valheellinen. Tutkimusten mukaan häpeä kohdistuu persoonaan, syyllisyys tekoon. Kun olen saanut kokea vahvaa hyväksyntää ja rakkautta lapsena, rehellisyys on tuonut ilon, suorastan säteilyn olemukseeni. Mutta joutuessani kuvittelemaan pelkopohjaisesti itseni toisenlaiseksi kuin olen, häpeä murtaa mieleni.

Yksilöllinen mieli on minusta aistimusta ja kokemusta omasta itsestä.

Jos siis kuvittelu tuo pelkoa tmv. edm. pohjaisia kokemuksia pintaan, onko viisasta kannatella mielipohjaisia aistimuksia liikaa. Halusin itse pois näistä ahdistavista kokemuksista, eli opettelin mielenmaalauksia lisäämällä kuvia kuvitteluun, lukemalla, kirjoittamalla maalaamalla, ja mieleni keventyi, ahdistukseni kävi siedettäväksi. Ikään kuin tuo taiteen kautta oppiminen antoi armon mielen kohtuuttomuudelle. Kuvittelun lisääminen eri keinoin vapautti mieleni kärsimyksen ikeestä.

Työpaikoilla tämä mielivalta on suorastaan hengenvaarallista, kuten myös perhepiirissäkin. Ei maailmaa voi elää ainostaan mielen ehdoilla. Tarvitsemme kehoon ruokaa, juomaa, liikuntaa ja hyvää hoivaa, että se voisi hyvin ja antaisi mielen toimia armollisesti ja vapautuneesti.  Työ voi pitää kehoa mielen orjana ja sitoa ihmisen sisäiseen vankilaan. Siksi työtä varten tekniikka on hyvä apuri. Liikunnassa voi päästä vapatutuneeseen kehoon. Hierojani hieroi kaksi vuotta ennen kuin lihakseni aukenivat liiallisesta kireydestään, jonka olin oppinut miehen liikunnan ohjauksessa liiallisella liikunnalla ilman hyvää rentoutusta.

Kyky kuvitella ja eläytyä on tarpeen, mutta valheellisesti se on vaivaksi. Rakkauskin voi olla patologisesti sitoutunut sovittuun ja odotettuun totuuteen, tarinoihin ja uskomuksiin, joita kuljetamme puheissa. Kannatan  vilpittömän lapsen kunnioittamista ja rakastamista, sillä se pitää mielen avoimena.

Raija