OLIPA KERRAN LAPSI

 

Kasvatuksesta ja opetuksesta, lukuaika 30 - 60 min.

Kasvatuksen historia ei ole kevyttä luettavaa. Monista lähteistä olen voinut lukea, kuinka lapsia on kidutettu pyrkimyksenä ajaa paholainen pois lapsesta. Esim. Alice Miller on tuonut näitä esiin, ja häntä vastaan on hyökätty populistina. Yhteen aikaan ahmin kasvatus-, sekä oppimisnäkemyksiä tieteen kirjallisuuden kautta ja opiskellen, nykyään katselen enemmän tuloksia, mitä mikin kasvatuksen trendi saa aikaan. Uskon tieteeseen, mutta en sokeasti, kristinopilla on ollut vaikutuksensa, katselen tietoa vaikutusten ja seurausten valossa, valittujen opetusten seurauksina.

Suhtaudun kriittisesti kasvatukseen ja opetukseen kokemuksistani johtuen ja epämääräisten näkemysten vuoksi, puutteellisen tiedon ja arvojen jäsentämättömyyden ongelmallisuuden takia. Yhäkin kuulee vanhojen kaavojen toistoa poliittisten tahojen ajamana, lapsi tulisi viedä päiväkotiin jo neljän vuoden iässä, parhaimmillaan se voi auttaa lasta, jos kehitystaso on huomioitu, mutta ei välttämättä, jos lapsikuvat on vääristyneet. Usein lapsi on ulkoatarkastelun kohde pinnallisten häiriöiden seurantana niin tieteen kuin vanhempienkin taholta, kuin koko lapsen sisäinen minuus kehittyvänä puuttuisi tarkastelusta.

Kun käydään jatkuvaa taistelua siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, ne näyttävät menevän yhä enemmän pieleen ja valtataisteluksi, äärilaitojen edustajia ilmaantuu sinne tänne näkemättä lasta osaamisten kautta, joitakin vaan urheilutetaan, joitakin matemisoidaan, jotkin ovat heittopusseina milloin millekin ärsykkeelle. Työaikanani 1970 – 2005, kasvatus-, ja opetuskeskustelu oli usein uskomuksia täynnä tutkimustiedon sijaan. 2000 - luvun taitteessa käytiin sosiaalialan ammattipiireissä polemiikkia siitä, pitäisikö sana sosiaalinen poistaa kasvatuksen ja opetuksen sanavalikoimasta, koska sen mielleyhtymät veivät ihmisiä sosialismiuskoon, eikä sen katsottu ilmentävän vuorovaikutustaitoja. Tässä yhteydessä päiväkotien korkeampi ohjaus valtion taholta tavoitteina siirrettiin sosiaali-, ja terveysministeriöstä opetusministeriöön. Päiväkoteihin alkoi virrata oppimisnäkemyksiä, jossa lapsi on vastaanottaja ulkopäin luonnontieteiden katsantokannan mukaan. 20 vuotta taisteltiin sosiaalialan ihmisten oikeudesta opettaa päiväkodeissa, mitä vastaan kasvatusalan opettajat taistelivat, nykyään sosionomit saavat opettaa osittain. Ihmiskäsitykset pysyivät siis luonnotieteiden ihmiskuvassa, seksuaalisuuden alkuvoiman ylistyksenä, aistiaktivointina, ja kukaan ei muista, että juuri mielikuvitus alkaa kohdussa sikiön nähdessä unia, ajattelutaidon lähde juurineen ja se tuo ihmisyyteen voimavaroja ja innostusta, lihasvoima mukaan lukien.

Ihmisyydestä on niin paljon väärinkäsityksiä, että taistellessa turhautuu. Mielikuvitus on alkulähteinen synnynäinen kuvasyntymä, mikä tulee mielestä, jo kohtuaikainen unina, kun taas kuvittelu on kehittyneempi taito, jossa muisti/mielikuva nostetaan etuotsalohkolle tarkasteluun, kuin tavoite, mitä se ei vielä ole, ennen kykyä valintaan tietoisena. Näistä on sekä tutkijoiden että ammattikasvattajien ja opettajien keskuudessa eriäviä mielipiteitä, tuntuu kuin omat lapsuuden kokemukset johtaisi aikuisia eikä koulutus. Itse taistelen sen puolesta, saako lapsi olla todella se mikä hän on alkuperäisesti, vai syötetäänkö häneen ideologioiden opit niin, ettei hän tunnista enää itseään ja on helpommin hallittava ja hyödynnettävä. Onko samaistumisen opit lapsesta syntyneitä, vai kasvatuksen tulos, sitä kyselen, kuten heijastumisen synty mielessä, sekä projisointi myöhemmin tunne-elämän vaurioitumisen seurauksena. Kohtu-unistakin uskallan ajatella, että ne ovat alkuun heijasteita kehotunnosta, ja niistä ne voi vapautua lempeässä hoivassa ja kohtelussa, kun käsitteelliset muistit alkavat kehittyä, mutta pakkoroolijohteisena ne voivat vahvistua toistoon.

Mielestäni leikki on suojaavin tekijä itsetuntemuksen edistämisessä ja mahdollisemman tarkan havaitsemisen sekä hahmottamisen kehitykseen. Tässä tarkoitan juuri syväsyntyistä mielen toimintaa, sen vapautta kokemuksiin, tunteisiin ja itseilmaisuun.

Kuten mielikuvitus ja kuvittelutaito sekoitetaan, niin kuin monia muitakin psyyken kykyjä ja harhaudutaan termien viidakkooon. Mielikuvitus on mielen ominaisuus, kuvittelutaito taas jo leikin ja oppimisen kautta kykyä eläytyä ja luoda mielikuvaa sana/kuva näkymästä, sekä miekkyyden myötä saavuttaa myös myötäelämisen taitoa opittuna muistin avulla. Niin mielikuvituksen kuin kuvittelutaidonkin voi menettää, jos ilmaisuvapautta ei ole. Itse sain sen takaisin juuri leikkikyvyn avulla luovuuden menetelmin syventävissä opinnoissa, kun ne normiopetuksessa tuhoutui autonomiastaan.

Ihmistieteet, jotka tutkivat mieltä ja sisäistä minuutta lapsen tasolta, väistyvät usein näkemyksistä. Yleisesti voi sanoa, että johtavina etenee luonnotieteiden ihmiskuva, jonka juuret tulevat lääketieteestä, lasta nähdään seksuaalisena, aistivoittoisena olentona. Sigmund Freud teki paljon hallaa, kun hän loi ihmiskuvan seksuaalilähtöiseksi, ja lapsiin kohdistui tuomitsemista syntiin lankeavana uskontojen tukiessa, vaikka hän myöhemmin selittikin sen tarkoittavan aistimista. Termi seksuaalisuus oli kuin puukko vanhemmille, iske lastasi, hän on ahne, itsekäs ja vallanhimoinen, ensin oli vainottu nainen ja se siirtyi lapseen. Moni haluaisi nämä unohtaa ja pyrkiä positiivisiin näkemyksiin ja asioiden esille tuontiin, katson asiaa tuloksissa, kuinka paljon on oppimisvaikeuksia, mielenterveysongelmia ja käytöshäiriöitä. Usein nämä selitellään kurin puutteena, näen asian enemmän ihmisyyden pilkkomisena, tunteita ei saa olla, leikkiaikaa ja leikkioikeutta pidetään humpuukkina, joku jopa sanoi, että matematiikka, äidinkieli ja urheilu ovat riittäviä opetuksen ainevalikoimissa ja niin tunteet unohtaen luomme ongelmia vuorovaikutukseen hylkäämällä ne valikoimasta.

Positiivisuutta voi tarkastella mitä, missä, milloin, miten ja kuka kaaviossa. Kun olemme positiivisia vuorovaikutuksessa, ehkä koemme mielekkäämmin tunteita, mutta jos harhaudumme ihailuun jonkin asian suhteen sokeasti kumartaen ja ylivertaiseksi luoden, kuten kauneus tai liikunta ylistyksenä, se voi viedä mieltä itseihailuun kohtuuttomasti, sokeuteen.

Perusosaamistaitojen ylläpito ihmisyydessä, kuten mieli, kieli, tunteet, liikkuminen ja vuorovaikutus suojaa aivotoimintaa edullisimmin synnynnäisten, olevaisten funktiossa opetettuihin asioihin itseilmaisu/tunneoikeuksin, vähän kerrallaan vuorottain, vuosia kestävät, jonkin osan harjoitukset voivat vaurioittaa luontaista sisäsyntyistä oppimista, mitkä ovat kytköksissä itsesyntyyn/valintaan ja rooleihin, niissä vapauteen, häiriintyen liiallisuudessa. Kun ihailemme vain kaunista ja uskomme itsemme hyväksi, saattaakin käydä niin, ettemme halua nähdä todellisuutta, pahaa, mitä todellisúudessa on. Tarvitsemme tietenkin mielekkäitä kokemuksia, muuten emme kestäisi.

Elämääni on ohjannut etsimisessä ja itseni löytämisessä varhaislapsuuteni, joissa leikin osuus on vahva. Syntymäkyläni, Valtimon Sivakka, nykyisin Nurmekseen kuuluva, on ehkä Suomen tutkituimpia kyliä, yli 50 vuotta on sen juuria ja kehitystä tutkittu monella tasolla. Minulle syvin olemus minuuteen jäi juuri leikin osuudesta, kuinka se opetti ja loi pohjan ajattelulle. Kaikille ei mahdollistu sama. Tavallaan kohtasin yhteiskunnan tuhoavat vaikutukset opetuksen ja kasvatuksen saralla, sisäinen lapseni kuoli liiallisen sanakielikeskeisyyden alle normittuen. Mielestäni vahva leikkivaihe tulee kestää 6 – 7 vuotta, jolloin lapsella on kehittynyt kyky tunnistaa mielikuvat ja todellisuuden tapahtumat, moni asiantuntija on samaa mieltä.

Taustalla kriittisyyteeni on monien arjen kokemusten tutkiminen, ammattityö 35 vuotta kasvatusalalla, omat lapset ja oma kasvu. Kun opinnoissani luettiin kasvatustiedettä ja psykologiaa, pyrin mahdollisimman paljon tutkimaan ja lukemaan kasvatuksen teorioita alkaen Montessorista, Piagetin näkemyksiin ja paljon muita, Freudin omituisiin käsitteisiin kasvatusarvoista ja näiden edm. aate-, sekä arvohistoriaa. Vasta syventävissä opinnoissa pääsin mielen ja tunteiden tasolle havaitsemaan kasvuni väärät polut, kuinka ne loppujen lopuksi vaurioituivat käsityksistä ihmisyyden suhteen. Kun menin päiväkotiin töihin 1976, hoitajina oli lastenhoitajat, jotka tulivat sairaalasta, jossa lasta vain yritetiin pitää aloillaan tai istumassa kuten sairasta, sitä sanottiin penkittämiseksi ja kasvatus oli autoritaarista, ärsyke, reaktio ja palkinto, koin kauhua lapsikäsitykseni/näkemykseni valossa, lapsuuden riistona. Vasta 1980 luvulla alkoi systemaattinen terveen lapsen kehityksen opetus yliopistossa, liikkuvana ja toimivana.

Monet käsitykset lapsesta pohjautuivat moraaliin, jossa etsiminen seikkailee hyvän ja pahan kaitselmukseen, kontrollointiin ja orjuuttavaan vapauden riistoon yhteiskunnallisten arvojen ikeessä, ilman, että ihmisyys saisi oikeutta. Monia oivaltavia näkemyksiäni on syntynyt kehityspsykologiasta, siitä ongelmasta käytänteissä, että lapsen kyvyt ohitetaan, osaamistaitoa ei kyetä näkemään kehitystasosta käsin, taustalla hallitsee yleinen eetos, johon politiikot erityisesti nojaavat. Erityisesti puuttuu mielen teorioiden näkemystä, kognitioiden, tarinoiden ja tunteiden analyysiä, sekä teorioina, että toiminnallisina kykyinä, kuinka vapauteen kasvetaan, itsenäistytään ja opitaan ajattelun taitoja huomioiden eri osa-alueet.

Kehityspsykologia tarkastelee ihmisen psyykkisiä rakenteita ja toimintoja, sekä niissä tapahtuvia muutoksia ihmisen elämän eri vaiheissa.

Useammat tietää, että ihmiskuva/käsitykset ovat alkujaan lähteneet uskonnoista, periytyneet lääketieteestä ja sitä kautta tulleet kasvatustieteeseen. Filosofiat ovat kulkeneet rinnalla arvojen etsiessä uomia oikeille poluille, joskus väärille, vasta tulokset ratkaisee onnistumisen. Lapsikuvat ovat kuin tekninen performanssi ilman lasta. Leikkiä on hyvä arvioida vahvistavien oppimisten kautta, leikki opettaa aivojen toiminallisen kyvyn, vahvistaa kykyä ensin mielikuvapommitusten kautta, rakenteelliset ominaisuudet harjoituksina auttaa kohtaamaan tunteita, tähän tarvitaan 6 - 7 vuoden harjoitus, jolloin lapsi on oppinut sanakieltä riittävästi yhdistämään mieleen niin, että todellisuus alkaa erottua näkemään sitä mikä on ja oman mielikuvituksen eron, oppia tahtoa. Oppimisvaikeuksia syntyy, kun sisäinen luova ja mielikuvituksen puoli muuttuu vain muistikuvien kartuttamiseksi.

Lapsuuteni oli kuin leikin majatalo, leikin, runouden ja luovuuden kehto, jota kylällä pidettiin yllä, se oli syväoppimsen juurien syntyä, jossa elin kymmeneen ikävuoteen saakka. Juuri tämä puuttui nk. normaalista kasvatus-, ja opetuskeskusteluista työaikanani, opetus oli kielikeskeistä, ja juuret kuolivat. Uskon tämän vievän voimavarojen katoamiseen ja oppimisen pintapuolisuuteen, opimme kuin ulkoa, enemmän tottelemiseen ja toistomuistiin kuin itsenäiseen ajatteluun. Se on kuin valtiollinen kontrollijärjestelmä, luovuutta pelätään, yksilöiden ymmärrystä ja osaamista. Lapsuusaikani oli otollinen lapsuuden luonnonmukaiseen oppimiseen.

Tunne-elämän hoito, mielikuvitus ja luovuus ovat ratkaisevia ajattelun kehitykselle ja itsenäisyydelle. Tunne-elämän säätelyn oppiminen ja vapauden säilyttäminen itseydessä on vaativaa oppimista, etteivät tunteet ala hallitsemaan ja/tai kuolevat, siihen tarvitaan hyvää ohjausta kiireettömyyden myötä.

Leikki lapsen roolin kautta, kuten eläiminä, saattaa viedä pois itseydestä. Samaistumisen ongelmia ei ole käsitelty riittävästi samaistumisen teorioissa. Lapsi, jonka sanakieli ei ole kehittynyt, ei ole vielä käsittellisesti kykenevä samaistumaan vanhempiinsa, vaan se on mallioppimista kehollisesti. Hyökkäys lapsen persoonallisuutta kohtaan vahvistaa psyyken aggressiivista ja ahdistavaa puolustusta liiallisena ja tuo kehokuvan ongelmia, voimistaen kehoa, tällöin personallisuus kehittyy heikosti.

Usein sanakieli ottaa vallan oppimisen maailmoissa koulutuksen tiellä. Sanakieli on tärkeää, mutta sen ei pitäisi viedä lapsen oikeuksia, lapsilähtöisyyttä tulla oppijaksi. Kun tunnesidettä ei synny opittavaan asiaan, se voi kadota muistista, harjoittelu voi tuoda nautintoa kertauksissa, ja kuitenkin pelkkä keho voiman antajana on harhaa, loppujen lopuksi vahvin voima on sisäisen lapsen kyky mielikuvitukseen ja luovuuteen, ilman innostusta ja ihmettelyä, omankin leikin olemuksessa leikistä voi tulla toistoa, eikä luovuus ja mielikuvitus mahdollistu, voi muodostua yhteisönormien torsot, eikä yksilöllisyys toteudu, kuvittelu, kun väkivallalla on tuhottu ja alistamalla kauhuun saatettu estää sanakielen oppimista, psyyken puolustus nousee liian vahvoiksi tunteiksi aggression myötä, joskus sammuu kokonaan. On hyvä erottaa luovat leikit, roolileikit jne. niitä on opetusmenetelminä eri asioihin.

Mitä tapahtuu, jos ihminen salaa ajatuksensa ja tunteensa täysin, pakotettuna ja/tai valiten ja käyttää tarkoitusperiään toisten manipulointiin ja tuhoamiseen, ottaa valtaa hallita muita enemmän kuin taitoa olisi. Jotain salaista meillä saa olla, itsemme tutkimuksiin ja kehittymiseen, se on luontaista tiedostamatonta, mutta ei ole tarkoitettu toisten tuhoamiseen. Vapauden ja valitsemisen vaade vaati oikeutta synnyttää itse ajatuksia. Itsevaltiaiden aikana ideologisissa ja autoritaarisissa maissa sanoja kielletään kuin kirjojen polttamisen aikaan. En kannata ylimitoitettua sanavaltaa, sanoilla on merkityksensä ja jos ne johtaa harhaan pois totuudesta, se ei ole hyvä.

Toistemme ymmärtämiseen tarvitsemme sääntöjä, joissa on hyvät perusteet sekä eettiset hyveet ohjaavina, kunnioituksen kykyä ja kuulemista, usein ne jäävät vain ihanteiksi. Ylhäältä saneltu monesti epäonnistuu, yhteisövalta voi sekin alistaa, käytöstapojen oppiminen olisi tarpeen, tunne-elämän hylkääminen verottaa pois kykyämme kohdata ihminen ihmisenä. Aivojen toiminnallisuus ja kyky keskittyä vaatii itseohjautuvaa mieltä, vapautta omiin tunteisiin eivätkä ne vielä kuvaa päätösvaltaa, arvotkin olisi hyvä olla elämää kunnioittavia ja suojelevia. Työssä olimme kuin koelaboratoriossa, erilaisten arvojen vaikutteissa yhteistyön onnistumisessa. Tiedot ihmisen kehityksestä olivat painottuneet eri asioihih, toinen liikuntaan, toinen taiteeseen jne. Kukin teki osaamaansa, mutta kokonaiskuvaa lapsen tarpeista ei ollut, pyrittiin antaman työrauhaa, mutta keskustelu oli vähäistä Jos oli ongelmia lapsen negatiivisen käyttäymisen suhteen, lapset istuivat rangaistuksessa. Ei riitä vain jonkin oppiminen toimintojen kautta, tarvitaan vuorovaikutuksen vaikutteiden ymmärrystä, miksi mieli reagoi, miksi tunteet syntyvät ja vyöryvät.

Ammattikasvattajat harjoittivat kilpailevaa ja vertailevaa suhtautumista lasten kesken, mikä pitäisi olla vasta lähellä aikuisuutta, jos sittenkään järjettömästi ja vallan ikeessä. Kun yksilö kestää itseään ja ymmärtää, että kilpaillaan osaamisesta, ei ihmisyydestä, avoimus tukee kehitystä. Jos ja kun lapsen itsetuntoa revitään, voi seurauksena olla kiusaamista ja itsetuhoa, väkivalta vaurioittaa. Tunteiden sulkeminen aiheuttaa vaikeimmat vauriot minuuteen, salailut, kieroudet, sulkemiset ryhmästä, syntyy eriarvoistumista, vuorovaikutusta, se tuhoaa, lapsen ilo ja innostus toisesta katoaa, pintaan nousee negatiiviset tunteet, kateus ahneus, ylpeys, valheellisuus, alistaminen jne. mitkä heikentävät vahvasti kielellistä kykyä ja oppimista kommunikoinnissa. Mielijohteisten luonteiden vuoksi yhteisöihin kehittyy hierarkkiset käytänteet. Taide voi auttaa ja synnyttää erilaisuuden ymmärrystä, mutta negatiiviset käytänteet vahvistavat luonteen ominaisuuksia, ja mikä pahinta, aistimukset joko ylivahvistuvat tai kuolevat, psyyke alkaa sanella. Kun toiminnat ovat selkeitä ja sovittuja sekä ihmisyydelle annetaan tilaa itseilmaisussa olla erilainen, pääsemme oppimisen maailmaan, käsitteiden yhtenäisyyden avulla.

Filosofi Airaksinen on kirjoittanut, että halu ja tahto ovat vaarallisia ja niitä pitäisi estää. Ihmisyyden kieltäminen mielestäni johtaa psyyken puolustukseen ja aggressioiden ylilyönteihin, syntyy yhteisöongelmia. Miksi ei saisi haluta ihmisyyttä ja ihmisoikeuksia kaikille, vaikka ne eivät ole itsestäänselviä, ja ovat jopa vaikeita sekä ristiriitaisia, silti ne voivat olla tavoite. (toki on eri asia aistimustahto ja halu, mutta ei niitä voi tuhota, ihminen voi menettää muistinsa, aistimuksensa, mielikuvituksensa, kuvittelutaitonsa, tätä käytetäänkin diktatuureissa ja totalitaarisissa valtiosysteemeissä, itsemääräytymisoikeuden tuhoa yksilössä) Kun ihmisyys erillistetään itseydessä joksikin osaosaamiseksi, hän ei tule kokonaiseksi, vaan voi rakentua osia kerrallaan näkemättä itsensä eri puolilta, siksi tarvitsemme myös peilejä muilta, mielekkäästi kykyjen mukaan, eriyttämisen kykyä täytyy olla tiedon kontekstissa ja mielen hahmotus/havaitsemiskyvyn ylläpidossa, mutta ei erillisinä saarekkeina, jotka toimivat autonomisesti. Kilpailuun yllyttäjät ja vertailevat käytänteet opetuksessa tuottavat ongelmia vuorovaikutukseen, erityisesti lapsuudessa, vaikka ne voivat olla luontaista lapselle, silti niiden vahvistaminen lisää ongelmia.

Monissa aatteissa ja ideologioissa näkyy ihmisyyden kutistamista, ne ovat uskomuksia, joita palvotaan oppeina, ei tutkittua konkretiaa, havaitsemisen tarkkaa kuvausta, vaikka ne tuhoaa todellisen ihmisyyden antamatta kiintyä oppimaan jotakin luonnollista, lapsen kehitystasot huomioiden.

Kapeutunut mielen ymmärrys selittää kaiken alkulähteeksi suhteet vanhempiin ja siten myös syyllistetään vanhempia, yhteisöjen vaikutusten tutkiminen jää pimentoon. Iso naapurimaamme onkin järjestänyt kasvatuksen ja opetuksen yhteiskunnalle, ja yksilön itsemäääräytymisoikeus on murentunut, ihmisistä tulee tottelevaisia.

Jos vain mieli hallitsee tiedon sijaan, masentunut ja/tai korkeuksiin kurkotteleva toivoo tai uskoo kauneuden parantavan asiat sekä ihmisyyden, kokemukseni sanoo, että totuus parhaiten, kyky nähdä yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden ongelma, eikä uhraten yhdessä. Puhumattomuus on ongelmien oire, sulkeutumista erilaisuudesta ja mielen kyvystä kohdata itseään, ehkä juuri vaurioitumisen seuruksena, aivomanipulaatiota toiminnan kautta. Perheiden tunneongelmat ovat luku sinällään, mitkä heijastuvat muihin ihmissuhteisiin. Valitettavasti ongelmien synnyissä nähtiin pitkään sukupuolisidonnaisuus, äiti oli syyllinen, jos lapsella oli tunne-elämän häiriöitä, vaikka isä saattoi olla väkivaltainen öykkäri, joka terrorisoi, uhkaili ja pelotteli perheen kauhuun.

Vain arpaonnella elämä voi olla helvettiä, ja on monelle yksinäisyytenä, kun luottamusta ja turvaa ei synny ilman vuorovaikutusta, ja se on eri asia kuin hyvä yksinäisyys, yhteisön avulla hylkiminen vaurioittaa mieltä häpäisyin ja rankaisuin.

Ihmisyyden pilkkominen osiin, vain liikuntaa tai kieltä, ilman oikeutta tunteisiin hämärtää kyvyn hahmottaa itseään, keho voi yltyä seksuaaliseksi psyyken äärimmäisten puolustusmekanismien hahmotushäiriöksi itsen ymmärryksessä, mitä väkivaltainen sukupuolirooliin alistaminen lisää, yliahdistukset nostavat kehon yliaistimuksiin. Opetuksessa tavallaan saadaaan aikaan häiriöitä, kun ideologiat jyllää, yltiöpäinen yksilöiden ja/ tai yhteisövallan alistamisen tavat saavat yksilöt uskomaan mitä tahansa, ja ovat vieneet ihmisoikeudet ja ihmisyyyden valtataisteluun, jossa tiedot eivät enää ohjaa, vaan luonteeksi kehittynyt elämänkokemukset tapoineen.

Yhden totuuden ja näkemyksen kohtuuttomuuteen alistava ja oppimista sekä kasvua estävä vallan vaara on aina olemassa ja viisaus katoaa. Kohtaamattomat, kielletyt, ja käsittelemättömät tunteet ovat usein uupumusten takana, ydinminän sulkeutuminen, mieli ei anna enää voimaa aistimuksina, ei aktivoidu, sisäinen minuus ei tuota mielikuvitusta mielen ominaispiirteenä, se on alistettu vajavaisen, selittämättömän sanavallan alle, jolloin, Vuorovaikutus heikkenee eikä edesauta kasvamisessa. Liian usein jätetään huomioimatta, että äärimmilleen kehitetty ruumiin voima, trimmatut osaamiset, ovat liian vähän tutkittuja, ja voivat tuoda väkivaltaa, henkinen ei johda enää.

Raija