Lukuaika 20 min.
En
pidä itsestään selvänä varmaan juuri mitään asiaa. Elämä on
on opettanut epäilemään, mutta myös luottamaan.Tunneasioissakin
kysyn, miten ne katoaa, miksi ja milloin syntyvät. Kun olin syvässä
masennuksessa, tunteita ei syntynyt, ei mielihyvää, ei
mielikuvitusta, jos syntyi, se oli iloa mikä syntyi pääosin lasten
onnistumisista, mutta pahimmillaan ei syntynyt mitään reaktiota
eikä tunteita, kaikki kokemukset olivat kuin kuolleet. Tuohon aikaan
kirjoitinkin, että tunteita syntyy harvoin, olin alkanut heräämään
eloon. Naurua en pidä tunteiden alkulähteenä, ne on tukipilareina,
ehkä kehollista, joskus mietin, kuinka nauru saa alkunsa kohdussa,
liikkeen voimasta, kun syntyy värinää ja kihelmöintiä liikeen
seurauksena, mikä saa vauvan värisemään naurun lailla, myöhemmin
muut kontekstit vahvistavat sitä merkityksiin.Tunteiden syntysijat
ovat vuorovaikutuksessa ja ydinkokemuksissa, mantelitumakkeessa tunnekeskuksessa vaikutusalueena koko keho.
Onko sitten mieli aina yhtä ruumiin kanssa? Näin usein väitetään,
se voi olla, mutta myös olla olematta. Itselläni mieli kuoli ja
kuolee yhä, jos en saa ollenkaan tahtoa enkä haluta, jää vain
ruumis, tällöin voin puhua keho-oppimisesta syntyneen osaamisen
kautta/avulla, mutta siinä ei ole vielä mieltä. Missä mieli
silloin on? Voin vain sanoa, että se on kuin kuollut, ei koe
aistimuksia ja voin pudota aistimattomuuteen, kuin mielen
olemattomuuteen, mitään nautintoa ei synny. Joskus yritin
aistimattomuuden tilassa löytää väkisin eloa tai nauttimista
kehoon, mutta seurauksena oli vain kehon jäykkyys ja kovettuminen.
Kehon mielekkyyden saamiseksi tarvitaan mieli. Se ei ole toistoa
kehollisesti, se on yksilöllisyydestä syntynyttä, itselläni
varhaislapsuuden seurauksena leikkiä ja oppimista iloa syntyen,
kaikkien mielet ovat erilaisia. Reaktiota en pidä mielen
ominaisuutena, se voi olla hyökkää ja puolusta refleksi,
aggression seuraus, hengissä pysymistä. Olen käsittänyt, että
Carl Jung, psykologian tutkija myös perustaa mielen olemuksen äidin
ja lapsen välisen suhteen kautta alkaneeksi.
Pidän
tärkeänä minuuden/itseyden ja roolien tutkimista, erottelua,
vaikka ne voivat yhdistyä, ne voivat myös erillistyä, mieli ei
aktivoidu, se voi lokeroitua myös yhtä osaa toteuttaen, kuten vain
kieleen uskomuksina. Pääosin meidät kasvatetaan ja opetetaan
rooleihin. Rooli voi olla sekä tuki että tuho, kuten sanakieli on
tuki minuuteen, jolloin voi koota itseään hallitsemattomien
mielikuvien purkaukselta. Kun isäni kuoli, tutkin myöhemmin
itsessäni roolin vaikutusta isäsuhteessa, kuinka paljon pelkoja
nousi pintaan, miten isäni oli vaikuttanut, etsin pelkojen taustaa,
tunteitakin, jotka olivat syntyneet roolissa, mitä tuo rooli opetti
myös ruumiskehon seurauksina, ilman mieltä ja tunteita, uskon, että
miehet rooliutuvat helpommin jo yhteiskunnallisten arvojen ja aseman
vuoksi. Myös äitini kohdalla tutkin roolin vaikutteita, hän tuli
sanoina. Isän kohdalla syntyi yliaistimuksia, jostain kuulin, että
näillä on nimi, paroirolia?????, ei löytynyt googlettamall, ikään kuin heijaste ja syntyy kuvia,
ennakkoon sekä ennalta tuleviin tapahtumiin nähden, odotuksista ja
peloista. En tiedä tarpeeksi asiasta, niin en osaa arvioida. Isän
jälkeen rooli oli vahva, äidillä lempeämpi. Jokseenkin ajattelen,
että näiden seurauksena voi syntyä enneunia ja ennalta näkemistä,
ennakoivia ajatuksia, mitkä tulee ilman tahtoa ja halua, uskonnon
kielellä näkyjä. Hyvä/paha jaossa meille on opetettu uskontojen
kautta, että paha siellä puhuu. Näen pahan syntyvän kaltoin
kohtelusta, vihaksi kehittyneenä, pakkorooleista ja/tai
pakkominuuksista, jolloin mieli ei tuota enää kauneutta ja
mielihyvää, mielikuvitusta, mikä on psyyken puolustusmekanismi ja
suojelee minuutta.
Katson ihmisyyttä sekä aliaktivaatiossa, että yliaktivaatiossa,
aivoja, mieltä ja kehoa, mitkä sitten näkyy välillämme
käytöksinä, intomielisyytenä, vallanhimona jne. Mielen suhteen
Leila Keski-Luopa opettaa sen toiminnan merkityksiä, tästä
myöhemmin, on toiminnallisesti opittuja skeemoja ja syväsyntyisiä
tahdon, tavoitteiden ja halun myötä, sielun ja tunteiden
aktivoitumista. Pelon jälkeen tuntuvat toimivan enemmän
skeemoittuneet. Aliaktivaatiossa, tahdottomassa ja haluttomassa
tilassa syntyy ajatuksia, joita ei ole halunnut eikä tahtonut, kuin
ajatus ei olisi itsestä syntynyt. Moni asiantuntija sanoo näitä
harhoiksi ja psykoottisiksi mielentiloiksi, eikä näitä uskota, ja
ihmiset eivät uskalla puhua näistä. Kerron silti, kun ei tuo
mitään haittaa kun muutenkin hulluna pidetään, järjettömänä.
Koska elämäni on rankkaa, saan niistä lohtua, ettei järkytys taas
tuhoaisi mieltäni. Uskonnon kielellä nämä ovat näkyjä,
tieteessä harhoja, mikä harha selittyy huonosti minäteorioiden
käsistä, ihminen ei halua olla Jumala, Napoleon tai muukaan suuruus
tahdottomana. Kerron kaksi vahvinta tällaista tahdottomana
syntynyttä. Voimistelin keskellä olohuonetta yksin kotonani.
Yhtäkkiä ajatuksiin tuli neljä viikatepukuun pukeutunutta hahmoa,
ja mieleen tuli Aki Sirkesalo, kuin joku olisi sanonut sen.
Ihmettelin, unohdin ja en puhunut kenellekään, eihän sitä, kun
hulluksi leimataan. En ollut koskaan kunnellut Sirkesaloa. Näyn
aikana oli syyskuu 2004, ja jouluna tuli tsunami, jossa he
menehtyivät. Ikään kuin olisin saanut etukäteen turvaa asian
kohtaamiseen, että kestäisin. Hiljattaen kuoli läheiseni.
Näyssä/ajatuksessa hän oli kyyristynyt tiettyyn paikkaan.
Ihmettelin sitäkin ja unohdin, mutta hän kuolikin siinä paikassa
jonkin ajan päästä. Vähän ennen hänen kuolemaansa näin näyn,
kun toiset läheiset toivat minulle hänen testamenttinsa, jossa oli
aivan samat lukemat, mitkä hän testamenttasi läheisilleen. En
rukoile koskaan näitä, olen periaatteessa sitä mieltä, ettei
siihen pidä pyrkiä, ne ovat aina tulleet yllättäen kuin ihmeenä,
pieniä on monia. Alussa pelästyin niitä, mutta sitten koin, että
ne oli tarkoitettu minulle lohduksi, että jaksan, turvaksi, kun sitä
ei henkisellä tasolla muualta tullut, olkoon se sitten vaikka
hengellisyyttä. Ylivaltaan pyrkivät sanovat näitä myös
paholaisen touhuksi, taitaa olla luulon synnyttämää.
Elin pitkään ruumisroolissa, haluamatta ja tahtomatta juuri mitään,
mitä oli tarjolla elämässä, toki oli joskus jotain, jossa ei
tarvinnut ajatella eikä tuntea mitään, kuten virkkaamista.
Nautintoa ei ollut, eikä juuri iloa eikä innostusta, vain
pakonomaista toimintaa hurjalla vauhdilla. Minuuttani sain takaisin,
kun menin kesäteatteriin näyttelemään ja huutaen sain kehoon
takaisin vahvuutta sekä kyvyn pitää yllä lyhytaikaisessa
muistissa muistikuvaa, pidellen siinä. Tätä mielettömyyden aikaa,
kun kaltoin kohtelussa ruumis oli puolustuksessa hyökkäävä,
(ylösnoussut kehoon) ympäristö kutsui minuuttani narsismiksi,
röyhkeydeksi ja itsekkyydeksi, himoksi, haluksi, aistimuksiksi ja
seksualisuudeksi, minulle se oli kuollut keho kokemuksessa,
jäykistynyt jännitteiksi. Usein ihminen näkee itsensä toisessa,
ei aina.
Alkujaan joku aistimus nähdään heijasteisena, käänteisenä, vastakkaisena aistimuksen tasolla, mitä näkökykykin on, Silmään tuleva valo taittuu aluksi sarveiskalvon rajalla ja sen jälkeen linssissä eli mykiössä, joka sijaitsee iiriksen takana. Sen seurauksena verkkokalvolle muodostuu ylösalaisin oleva mutta tarkka kuva, jonka aivot kääntävät myöhemmin oikeinpäin. (Wikipedia) Ymmärrän, että nämä voivat vahvistua sekä heikentyä mielen vaikutuksesta.
Merkitykset syntyvät pääosin mielessä, mutta myös yhteisön arvojen myötä sopimuksina, ilman omaa sitoutumista, koska se tuo yksimielisyyttä. ”Merkitykset jaetaan syväsyntyisiin tunteiden vaikutteisiin ja mielen ominaisuuksiin, sekä alkuperäisiin merkitysskeemoihin, konkreettisiin, toiminnan kautta syntyneisiin skeemoihin ja sitten sisäistyneisiin, mitkä ovat ajattelussa abstraktia, käsitteellistynyttä”, Leila Keski-Luopa, kirjasta Työnohjaus vai superviisaus. (suosittelen kirjaa, antaa paljon tietoa mielestä ja rakentaa mielikarttaa tarkastelua varten itsestä, luo ymmärrystä) Nämä on nk. normaalien kehitysten jälkeä, kun ihmisellä on oikeus osallisuuteen, tunne- ja itseilmaisuun, on tietoista tahtoa ja halua, ei vain mielireaktioita. Sitten kun näitä ei yhteisössä mahdollisteta, syntyy syrjäytyneitä, joilla ei ole osallisuuden oikeutta. Kun ihmiskuva on kytketty suljettuun näkemykseen ja ulkopuolisten havaintojen vääristynesiin näkemyksiin, se on usein asenteellista vallan käyttöä, joissa ei kunnioitusta liiemmin ilmene, hyviin ja pahoihin luokitellen saadaan vain valtaa itselle. Tieteessä hyväosaiset pääsevät tutkimuksen alle, kun ihmiskuva selitetään valintojen kautta. Lääketieteessä sentään tunnustetaan jo aivokuollut.
Vuorovaikutuksen vaikutteet ovat kääntyneet itseään vastaan kun videoplikkien maailmassa asiat unohtuu nopeasti ja ihmiset ajautuu lyhytaikaisen muistin vietäväksi, pitäisikö pitkäaikaista suosia enemmän, kun ”yleiset informaatiot” kulkevat vallitsevia kulkureittejä juoruin ja mielikuvin, satunnaisten tapahtumisen virrassa, ihminen ei pääse existentiaaliseen syvyyteen, muistin syventämiseen, pitkäaikaisen syvävaikutteisiin, hän voi menettää ydinminuutensa. Molempia tarvitaan vuorottain, välillä pysähtyen, pidättäväisyyskin voi tuhota ihmisyyttä.
Pakkorooliaikaani ajattelen kuolleena, ei ole kuin satunnaisia muistikuvia, monia, monia vuosia on muistissa vain rakennus, vain satunnaisia tapahtumia, usein juuri järkytyksiä. Kun elämä mahdollistui mielekkäänä, alkoi tulla ja kehittyä kauniita muistoja, lapsuuskokemuksista sekä tässä ja nyt tapahtuvasta.
Jossakin vaiheessa henkisen kuoleman jälkeen, kun tuli mahdollisuutta vapauteen, alkuun ahdistus kaltoin kohtelussa synnytti aggressiota ja lisää pelkoja alkoi avautua, mikä oli potkuvoimaa taisteluun, pakkoroolissa ne toivat yliaktivaatiota ja vasta pikkuhiljaa sisäinen minuus sai voiman, jolloin uskalsi nähdä ja toteuttaa itseään. Aggressioiden takana on usein psyykkinen puolustusmekanismi, jos ympäristö rankaisee julmasti teoista ja ajatuksista. Aggresiotutkijoiden mukaan aggressio on synnynäistä, parkaiseehan lapsi aika pontevasti syntymänsä hetkessä.
Maailma on niin psykologisoitunut, että ihminen nähdään useimmiten valitsijana, tahtovana ja haluavana. Katson, että vuorovaikutukset ovat pääosin uskomuksia, sanoin kerrottuja totuuksia, juoruja, joiden perusteella suhtaudutaan ihmiseen, face to facessa romahtanutta ihmistä syytetään, kontrolloidaan ja ohjeistetaan pilkaten ja hyläten, ei haluta nähdä heikkoutta. Vuorovaikutus loppuu kokonaan, kun ihminen suljetaan häkkiin, ei puhuta eikä vastata, silloin ei ole mitään tehtävissä, valta ja mieli valitsee, eikä kohteen käytös tmv. Sivistyksestä ei voi puhua. Näin syrjintämekanismi on kuin yleinen käytänne ratkoa asioita. Syrjitty menettää kognitiotaitonsa, pelko alkaa johtaa ja keho sairastuu levottomuuteen sekä tuskaan. Yksi psykologi sanoi, älä näytä pelkoasi, ikään kuin se olisi ollut ratkaistavissa tunne-, ja minätasolla. Kun pelkoja tuli koko ajan lisää, uhkia, mieli aina vaan järkyttyi uudelleen. Niin usein kuulee neuvottavan, keskity, harjoittele, opettele, nämä on juuri näitä hyväosaisten mahdollisuudesta syntyneitä käsityksiä. Keskittyminen ei onnistu, jos liiallinen aggressio kiskoo aivojen toimintoja sinne tänne, psyyke hajoaa eikä ajatuksia saa kokoon. Puhuinkin mielen hajoamisen aikoihin siitä, kuinka keskittymien on syntyvää aivotoiminnasta. Voi olla sekä liikaa, että liian vähän aivotoimintaa, kuten ahdistus, se on hyväsä konteksitissa aktivoivaa, kuten aggressiokin, pieninä määrinä, ahdistus laittaa etsimään ihanteen ja realisimin välistä kompromissia ratkaisukeskeisesti mielenrauhassa, kevyt aggressio aktivoi ylösnousuun, liiallisena hajottaa ja tuhoaa.
Jatkuvan ja liiallisen analysoinnin ongelma on, jos ja kun vain tarkkailemme toisia vuorovaikutuksessa, pidämme toista kohteena, hyväksyntä on riippuvainen arvoista sisällämme, menemme vaatijan rooliin, toimimme hierarkkisesti. Ja niin tulemmekin valinneeksi omien ihanteiden ja arvojen maailmaa toiselle niin, ettei se ole hyväksi hänen kehitykselleen, emme hyväksy. Itse huudan itseilmaisun ja tunteiden oikeudesta, koska olen menettänyt ne, mutta ne ovat tulleet myös opiskelun ja elämän myötä ihmisyyden tukipylväiksi, että voisi kehittyä ja kasvaa, oppia. Koen, että usein minua ohjattiin niin, että se tuhosi minuuttani, hyviäkin ohjauksia oli. Toki nämä on myös oppimisen osviittaa, tuomme esiin arvoja toisillemme, sen voi tehdä myös niin, ettei tuomita ihmistä, vaan keskustellaan asioista, annetaan ajatusten virrata vapaina ryhtymättä opettajaksi, neuvojaksi tai ylimieliseksi. Virheitä sattuu, se on inhimillistä. Moralisointi tuo harvoin hyvää, päinvastoin se kutistaa ihmistä kasvussa, tuottaa jopa pahaa. Kasvattamisen tarkoitus on rakentaa eettisesti yliminä, eli omatunto. Kasvatustieteilijä Hollo on sanonut, ”kasvatus on kasvuun saattamista”.
Kysynpä vielä filosofisesti asiaa, tiedämme, että perusarvot on määritelty; hyvyys, kauneus ja totuus, muut ovat opittuja, itse pidän oppimista perusarvona. Onko kuitenkin niin, että kauneus voi mennä liiallisuuksiin, jopa palvontaan tuhoten, kun sitä katsotaan ainoastaan ihmisen ruumiillisuuden kautta tai muun materian, mutta se onkin kaunista, kun ihminen saa säilyttää psyykessä mielikuvituskyvyn, se on voiman antaja eri tavalla kuin ruumis? On asioita, joissa on oltava ehdoton, kuten kirurgiassa, täydellinen, että toimivuus mahdollistuu, sekään ei aina onnistu. Ruumiissa voi tulla vastaan kovettuminen ja jäykkyys, hajoaminen, kun on menty äärimmilleen, yli liikunnallisuuden harrastamisessa, kovettumisen tuloksena ruumiissa tapahtuu velttoutuminen, voimattomuus, rajat tulevat vastaan.
Mieli on kehon voidetta ja lääkettä, jossa aistimukset pidetään terveinä, sydän pulputtaa hyvässä tunne-elämän hoidossa, jos tunteita on lupa ilmaista, kuten itseäänkin, ulkopäin ohjatut minuudet voivat viedä pakkorooliin ja pois minuuden syvimmistä, voivat viedä myös tunteet yliaktivaatioon, lukittaen ne. Syväaktivaatio on elimistön aktivoija. Historia todistaa, että miehet ova joutuneet paljon pakkorooleihin. Onkin hyvä kysellä, miten niitä on opetettu, aseteltu vallan kautta tavoiksi.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti