ALIARVOSTETTU LUOVUUS

Eilen Ylen Aamussa oli haastateltavana Tony Dunderfelt ja Mikael Saarinen, molemmat pitkäaikaisia tutkijoita ja pitkän työuran tehneitä psykologeja. He ovat kirjoittaneet kirjan psyyken huoltamisesta, eli mielen jumpasta. Ruotsissa tällainen huoltomenetelmä on kuulunut jo peruskouluun kolmekymmentä vuotta. Mikael sanoikin, että Suomessa tuo lapsen melkein täydellinen kyky olla luova tukahdutetaan kouluissa ja työpaikoilla, ensin pulpetissa hiljaa ja sitten kokouksissa työpaikoilla.

Olen jo muutaman kymmenen vuoden ajatellut, ettei luovuus ole syntynyt meidän pimeällä puolella, siellä alitajunnan kellarissa, vaan siellä on myös niin kutsuttu ylitajunta, jossa syntyy valoisia ajatuksia. Tästä puhui Tony. Lapsuus on avain tähän luovaan puoleen. Kolme vaihetta psyykejumpassa on 30 sekunnin odotus vuorovaikutuksessa, että kuulija ehtii kertojan taajuudelle, ylitajunnan mahdollisuuden löytäminen luovien kuvien kautta, on ikään kuin sekin ajalla tuleva. Römpiö on suomalainen sana, mikä tarkoittaa, ettei pidä jäädä vatvomaan tunteita, mutta toisaalta ei niitä kieltääkään, tunteet on aina hyväksyttävä.

Luovuus ei synny ulkoisesta ohjauksesta, mutta voi olla apuna luovan tuloksen näkyväksi tekemiseksi, yhteiseen kieleen liitettäväksi. Jaan luovuuden kolmeen osaan, myyttinen sisäsyntyisenä, prosessi eli koostevaihe ja loppuvaihe, tulos. Loppuvaiheessa autamme yksilöä jäsentämään tuotosta ymmärrettävään muotoon. Puhutaan myös kielellisestä luovuudesta, jolloin moni sanoo ihmisiä lahjakkaiksi, joilla on kyky ilmaista kielellisesti monipuolisesti ja syvärakenteisesti. Itselläni on ollut vahva sanakielellinen kyky, jonka alkuperän katson äidin hyvästä kasvatuksesta syntyneeksi. Hän antoi tilaa nimenomaan vapauden kautta syväsyntyisesti luovuuteen, runouden ja sanakielen avulla. Voin sanoa, että tuo ylitajuntani puoli oli vahva aina tuonne 60v. ikään saakka. Se tehtiin arvottomaksi työn kautta.

Tuota ylitajuntaa ei ole helppo selittää. Toisaalta katson, että alitajunnassa on tunteiden ja mielikuvien tyyssija, toiveiden ja pettymysten, ilon ja surun, avautumisen ja sulkemisen. Toisaalta esimielikuvat ovat unien taustalta, mutta toisaalta taiteen kautta saamme kyvyn ilmaista yhteisesti ymmärrettyyn kieleen kuvia, jotka olemme luovuudessamme kääntäneet ihmisen kielelle. Ei aina niin ymmärrettävissä olevaa, mutta se on ihmisen kyky. Haastava taide antaa uudenlaisia kuvia.

Menetetty lapsuus on vienyt monet luovuudet näyttämään kammottavalta, koska on ajateltu että se syntyy sieltä pimeätä puolelta, sieltä kiellettyjen asioiden kellarista, jossa piileksii normista poikettu halu ja tahto. Alitajunnan pimeä puoli on siis yhteiskunnallinen normikäytävä, jossa sallimukset käydään läpi. Ylitajunnan taustalla on vapaus, mikä tuo luovuuden ikään kuin kuvina, jotka ovat lähtöisin luovuuden ytimestä, unikuvien ohjaamattomasta synnystä, vapaudesta.

Raija

KILPAILUVIETTI

Toiset ihmiset ovat kilpailuhenkisempiä kuin toiset. Toisaalta toiselle se voi olla piiloviettiä, jota hän ei määrittelisi kilpailuhenkiseksi. Onko kilpailun taustalla kateuden ja ahneuden tunteet, sitä kysyn monta kertaa, kenelle todistetaan? Itse koen, että kilpailuhenkisyys loppui noin kymmenen vuoden ikäisenä. Kilpailin Hannun kanssa matematiikan onnistumisesta, jossa palkintona oli joku karamelli. Muistan kyllä selkeästi, että koin jotain ylpeyttä onnistumisesta ehkä enemmän iloa. Nautin toisten ihmisten kilpailuista ja erityisesti kun se tulee urheilun tiimellyksestä. Joskus onkin tutkittu, että toisen henkilön suoritus ja voittaminen synnyttää mielihyvää katsojalle, sylkirauhanen alkaa erittää ja endorfiinit laukkaa. Nautinto ikään kuin tulee fyysisen rasituksen synnyttämästä kiihotuksesta äärimmilleen, jolloin organismi tuottaa eritteen, eläytyminen toisen kokemukseen on huipussaan, ehkä pelko hänen onnistumisestaan. Onnistumisen pelko on taas opittua.

En kuitenkaan ihannoi kilpailua, jossa itsensä nostaminen on päätavoite, tai itsensä tuntemus, sillä se ei minusta synnytä todellisuutta, jota itse voi olla. Ei urheilija ymmärrä sen paremmin itseään kuin joku sivuosan vetäjä tai pääroolin esittäjä yhteisötaisteluissa, päinvastoin, näkemykset vierähtävät liikaa itsen tarkkailuun valintojen suhteen. Ihannoin kyllä paljon käytännöllisyyttä, jossa voisi helpottaa elämää tiedon ja koneiden avulla. Nytkin vaihtaessa lakanoita, mietin, miten saisin paremmin vaihdettua pussilakanan, joka on hankalaa lyhyelle ihmiselle. Sähköistä juuriharjaa suunnittelin kaakeleiden pesemiseksi pitkään, kunnes poikani huomautti, että on jo keksitty höyrypesin. 

Olen siis kilpailuhenkinen tiedon ja käytännöllisyyden suhteen. Minulla ei ole tarvetta todistaa omia näkemyksiä oikeaksi, haluan kuulla myös muita näkemyksiä, kunhan niissä on joku loogisuus ja järki, uskomukset eivät ole pääruokaani. Siinä on minulle kehittymisen varaa.

Kun olin traumani jälkivaiheessa, huusin osaamistani julki, tietoa ja teorioita. Minulla oli tarve todistaa, että tiedän ja ymmärrän jotakin, koska yhteisö leimasi minut ymmärtämättömäksi. Taistelin ja ehkä kilpailinkin totuuden puolesta, sitten se vain lakkasi, sillä kiviseinään ei jaksa päätään hakata. Asenteet oli syötetty ihmisille, ja epäluulo on hyvä kasvualusta. Ulkoisen olemukseni ja huutamisen perusteella saattoi tehdä päätelmän, että olen itsekäs oman edun tavoittelija. Trauma vain kivettyi näkyväksi kiljuntani tueksi. Sivullisena olo opetti tarkkaa havaitsemista, mutta sen yhteisö yritti vaan todistaa havaintovirheiksi. Usko siinä sitten johonkin. Lopulta vaan päätti jättää kaiken. Totuus ei ollut arvo, jota olisi pidetty tärkeänä. Ei kukaan jaksa elää jatkuvien luulojen ja epäilyjen alla, itsetunto siinä murenee.

Todellinen luonteeni ei päässyt esiin, sillä jouduin liikaa puolustukseen. Nyt vanhempana olen huomannut, etten juuri kilpaile enää edes tiedosta. Haluaisin vain vähimmän jokaiselle tästä elämän kakusta, että voi tulla toimeen ja elää ihmisarvoisen elämän, tulla kuulluksi ja nähdyksi, olla tekemässä jotakin kaikille hyväksi.

Raija

NAISEN VÄKIVALTA

Muutama vuosi sitten kirjoitin Aamulehteen naisen väkivallasta. Ne julkaisivat sen kahteen kertaan, että keskustelua olisi saatu aikaan, mutta kukaan ei reagoinut, vastustanut tai myötäelänyt. Väitän, että naisten väkivalta on vaiettua ja salattua. Naiset kivittävät naisen, joka ilmiantaa väkivaltaa. Niin kävi itselleni, kun puutuin päiväkodissa lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan.

En usko, että väkivalta olisi synnynnäisempää kuin opittua. Sen sijaan uskon, että verensokerin alhaisuus voi synnyttää primäärin alkutilan, jossa nyrkit nousevat pystyyn, mikä on lapsen puolustuskeino, hyvin kehollinen taistelu, kun ajattelu ei vielä auta. Tästä voi tietenkin tulla tapa, jossa opitaan käyttämään väkivaltaa, niin miehet kuin naisetkin. Tiedän, että esim. Hannu Lauerma, Suomen johtava psykiatrian erikoislääkäri on sitä mieltä, että pahuus on synnynnäistä, joksi hän luokittelee väkivallan. Minulle se on aivojen työskentelytaso, jossa korkeammat aivojen osat eivät pysty toimintaan erinäisistä syistä.

Korkeammilla ja sivistyneimmillä aivojen työskentelyillä tarkoitan etuaivolohkolla syntyvää muistikuvan pysyttämistä, ja nk. järjen ääntä, opittua toimintamallia, joka on tuottanut yksilölle mielihyvää. Hän on saanut ratkaisukeskeisen mallin ja mahdollisuuden, jossa on toiminut itsemääräämisoikeus. Pelolla kasvatetut ja opetetut lapset joutuvat mantelitumakkeen eli tunnekeskuksen pommituksen alaiseksi, ja tunnemyrskyt alkavat johtaa ajattelua. Nämä tunnemyrskyt ovat tuiki tärkeitä ajattelutoiminnon ehtoja aktiivisuuteen ja ajattelun synnyttämiseen, joilla lapsi oppii tahtoa ja halua siirtämään etuaivolohkolle muistikuviaan, kontrollin alaiseksi.

Tunnemyrskyt voivat olla liian voimakkaita lapselle ja hän joutuu niiden varaan koko loppuelämän. Naisen väkivallalle on tyypillistä valtaan alistumisen ehdot. Kun nainen ei voi käyttää valtaa eli ratkaista asioita aikuisen kyvyillä, hän oppii vaikenemisen, valehtelun ja salaamisen ajattelumallit. Taustalla on myös valta-aseman pönkittäminen, ja häpeän estäminen, he eivät voi tehdä mitään väärää, sillä se vie kunnian, maineen ja itsetunnon.

Paras tae niin miesten kuin naistenkin väkivallan estämiseen on varhaislapsuuden turvallinen aikuissuhde, jossa lapsi voi jakaa tunteitaan ja oppii hallitsemaan tunnemyrskynsä.

Raija

PELON TYYSSIJAT

Kun näen pelkounia, ne sijoittuvat pääsääntöisesti koulun alkuun ja koulun pihalle. Siitä olen päätellyt, että koulu on ollut se paikka, jossa pelot lapsena ovat olleet vahvimmillaan, ja siellä oppilasasuntolassa olemisen aika. Oppilasasuntolassa olimme pitkän matkan vuoksi ja myös ravinnon puutteen vuoksi. Elimme viisikymmentä ja kuusikymmentä lukua Pohjois-Suomessa. Unessa olen koulun pihalla. Oppilasasuntolan hoitaja oli hyvin autoritaarinen ohjauksessaan.

Pelkotilat eivät ole hyväksi, jos niitä on liikaa. Pelot suojelevat ihmistä, jos ne ovat normaalilla tasolla, eli vaaran uhatessa. Ei ole kuitenkaan tervettä, että lapsi pelkää säännöllisesti esim. vanhempiaan, opettajia, hoitohenkilökuntaa jne. Mitä nuorempi lapsi on, sitä vahvemmin kokemuksessa pelko tuottaa jännitettä, niin että ajattelu hajoaa, tunne muuttuu kauhuksi ja lapsi ei saa sitä hallintaan. Jos pelkoja ja uhkia on koko ajan läsnä, ihminen joutuu vahingoittavan stressin alle, mikä kuormittaa fyysistä terveyttä ja voi jatkua pitkälle aikuisuuteen.

Jokin aika sitten katsoin klipin, jossa vanhemmat kilpailuttivat kolmen vuoden ikäisiä lapsiaan. Lasten ilmeet olivat hätää ja tuskaa täynnä, kun vanhemmat riepottivat juoksukilpailussa maalia kohti. Alle kolmen vuoden ikäiset lapset eivät ole kypsiä kilpailemaan, jopa kymmenen vuoden ikäiset voivat olla pelkojensa alaisia. Kuitenkin alle kolmen ikäiset pääsääntöisesti kokevat koko kehollaan tunteen syntyessä. Minuus ei ole vielä eriytynyt sanakieleen, kuviin, ääneen, ja tunteisiin, jotka olisi eriteltävissä.

Kun puhutaan päivähoidosta, alle kolmen vuoden ikäiselle sitä ei suositella. Kun ja jos lapsi joutuu pelkojohteiseen kehitykseen, jossa tunne eriytymättömänä ja jännitteenä on hurmosmaista, hän on helposti laumakäytöksinen tai syrjäytyy täysin. Tämän tilan estämiseksi tarvitaan aikuisen syliä, jolla on aikaa jakaa lapsen tunnekuohu, ja jännitys lientyy. Päiväkodissa aikaa tähän ei ole.  Kielteistä tunnekuohuntaa näkee usein suurissa joukoissa, joissa tunnekuohu on kokonaisvaltaista eikä eriytymistä ole tapahtunut. Kun pelko tuo jännitteen, ihminen ei myöskään pysty erittelemään syvätunteita, kateutta, ahneutta, iloa, surua, vaan tunnekuohu peittää ne.

Pelkojohteisessa yhteisökäyttäytymisessä vaaditaan usein katumusta. Yhteisön jäsenet ovat kontrolloimassa yksilön tekemisiä. Minulta on usein vaadittu katumusta teoista, joita en ole tehnyt, ja jotka kontrolloija on synnyttänyt omassa päässään luulojensa perusteella. Tällainen yhteisövalta on yksi yksilöä vaurioittavista ongelmista. Se on peloilla johtamista, jos et suostu vallassa olijan ehtoihin, sinut kammetaan ulos yhteisöstä. Pelkojohteisessa kehityksessä valtamekanismit saavat vahvan sijan.

Raija

TODELLISUUDEN TOISET PUOLET

”Vielä merta näkemättä hän haistoi sen, saattoi kuulla sen ja poimia ilmasta viileän kutsun, sen happaman houkutuksen, harjanteen takaa kosteina kohoilevien raajojen hiipivän kosketuksen, joka olisi hyvin voinut olla tyydyttämättömyyttään raivohullun meduusan kohdunkaulan hönkäilyä.”  Lainaus Asko Sahlbergin kirjasta Siunaus. Päähenkilö kuvittelee mielessään tuntemuksia ja eläytyy kauneuden kokemukseen täysillä, mutta laukaisee lopussa aseen suuhunsa elämän tyhjyyden ja tylsyyden vuoksi.

Näinkö mielemme pettää meidät, se mieltymysten virta jota haemme? Riittääkö mieltymysten kokemukset hyvinvointiin, vai pitäisikö sittenkin ottaa arvot ohjaavaksi voimavaraksi. Joku opettajani sanoi kerran, että kyllä ihminen itse itsensä hyväksyy. Näin varmaan on suurimmalla osalla meistä. Koen suorastaan elämän väistelynä väitteet, että toisen sanomisilla ei ole väliä. Ehkä se on vain minulla, kun olen kasvanut suurperheessä. Jos toisen sanomiset ja teot vievät perusoikeudet, tarpeiden toteuttamisen mahdollisuuden, ne kuristavat hengiltä. Silloin mielen hyvän olon mieltymykset eivät riitä paikkaamaan elämänhalua. 

Perusoikeuksilla tarkoitan psykiatrian erikoisasiantuntijan, psykologian tutkijan Maslowin luokittelua; fysiologiset, turvallisuus, kuulumisen ja rakkauden, arvostuksen ja itsensä toteuttamisen tarpeita. Kun noista otetaan pois suurin osa, elämä luisuu tyhjyyden kuiluun, jossa kuolemakin on kaunis vaihtoehto. Kauniit mielen kukinnot voivat tuoda rauhan ja hyvän olon, mutta elämän merkitys katoaa.

Fysiologisissa hyvän olon kokemuksissa me saamme liikunnasta mielihyvää, jos saamme, minulle syvin ilon lähteistä on vuorovaikutus, ja mieleni läikehtii. Yhteisövalta ja yksilöt pyrkivät ottamaan pois kaiken sen, mistä yksilö nauttii, sillä se katsotaan narsistiseksi. Narsismi saadaan esiin ihmisestä kiusaamalla ja taannuttamalla hänet lapsen tasolle, jolloin narsistisia piirteitä tulee esiin kaikilla, kuten jokaisella lapsuudessa on ollut. Lapsi haluaa jotain itselleen, ja se katsotaan sopimattomaksi. Lapsella on omaa tahtoa, hän ihastuu tulevaan haluten sitä, sillä toivon tarve saada jotakin itselleen on valtava, kun mitään ei ole saanut sanoa, ei osallistua, ei ole arvostettu, ei ole saanut rakkautta eikä toteuttaa itseään. Kiusattuna ihminen ei jaksa muuta kuin kiukun purkauksia, lopulta ei niitäkään, vaan alistuu täysin.

Yhteisölliset arvot määrittävät paljolti sen, miten yksilö jaksaa. Onko todellisuus niin rankkaa, että ihmisen on paettavan sitä jatkuvasti, ettei saisi kirveen iskuja päähänsä? Joskus mielihyvän korvike on sanattomat kokemukset, jonne on mentävä lepäämään elämän hirvittävyyttä, kuten musiikki, ja siihen on lupa, mutta joudummeko liikaa etsimään lepoa rajun todellisuuden vuoksi. Todellisuus voi olla niin rankkaa, ettei sitä kestä. Pääsääntöisesti mielihyvää haetaan aistimuksista, hyvää ruokaa, liikuntaa, elämyksiä taiteesta jne. Niin ruumis kuin sielukin tarvitsee ravintoa. Sielun ravinto on vain jäänyt toissijaiseksi vallan aikana, jossa mielivalta on oikeuksien antajana, valta toiseen ihmiseen, kun siitä on tullut negatiivinen hävitys, eikä toisen hyvän oikeuksien puolesta taistelu. Ihminen ei saa voimaa pelkästään itsestään mielen avulla, vaikka siitä tehtäisiin kuinka kaunista tahansa, ei ihminen elä itseään varten.

Koulutuksen suuren arvostuksen aikana voisi kysyä eikö tieto anna voimaa ja sen toteuttaminen. Kyllä se antaa, mutta liian monessa työpaikassa ammatillista tietoa ei saa käyttää hyvinvoinnin edistämiseksi, sillä ammattitaidot raahaavat huikean paljon menneiden tietojen pohjalta.

Raija

PELON VALTAAMAT

Pääsääntöisesti työpaikat, joissa olen ollut, ovat olleet pelolla johdettuja. Ja kun pelolla johdetaan, mieli ja sen synnyttämät mielikuvat ovat totuus. Ihminen ei kuule sanoja sanojan mukaan, vaan kuullessaan sanan, omasta mielestä syntynyt mielikuva jää kuulluksi. Pelolla johtajat ovat useimmiten joukosta pelokkaimmat, jotka näkevät jossakin uhrissa pelkoa ja alkavat hallita sitä pelkomielikuvilla, ohi varsinaisten johtajien. Uskon, että naisten yhteisöissä tämä on yleisempää, koska naisilla on pelkoja enemmän johtuen alisteisesta asemasta yhteiskunnassa.

Olin neljä vuotta eräässä opinahjossa opiskelemassa. Ensimmäisenä vuotena, kun ryhmä alkoi hakea kullekin paikkaa jäsenenä, oli täysi kaaos ryhmäytymisessä. Kaikki huusivat yhteen ääneen miten luokka järjestäytyisi, mitä sääntöjä noudatettaisiin ja millä keinoin. Kun puoli tuntia oli huudettu kaikkien ylitse, ehdotin että valittaisiin puheenjohtaja. Noin kuusitoistavuotias nosti hirveän metelin, kuinka kehtasin ehdottaa niin järjetöntä. Kaikki hiljenivät. ja niin tyttö sai määrätä ehdot toiminnalle, hän otti paikkansa, joskaan ei niin viisaasti.

Mutta yllättävintä oli se, että suurin osa luokasta, jotka olivat 40 – 50 vuoden ikäisiä naisia, taipuivat nuoren tytön ehtoihin. Miksi? Tämä on ydinkysymys. Juuri tuon ikäiset naiset olivat pelolla kasvatettuja, jotka eivät uskaltaneet sanoa vastaan auktoriteetille, jolla oli pelko hallitsemisen välineenä. Tästä seurasi se, ettei minua, syyllistä koskaan pyydetty koko neljän vuoden aikana ryhmään, ja ajatukseni olivat useimmiten pelon kautta käsittelyyn joutuvia.

Uhri on myöhemmin aina yhteisön jäsenten pelkojen peili, jossa jäsenet heijastavat omat epäilyt ja luulot uhriin. Mielivalta kukoistaa ja uhrin on vaikea päästä sitä pakoon muuten kuin lähtemällä pois kokonaan.

Pelon johtamissa yhteisöissä totuus ei pääse esiin. Pääsääntöisesti näemme aisteillamme, kuulemme ja havaitsemme oikein, mutta pelkojohtamisessa mieli otetaan pelolla haltuun mielipidejohtamisen toimesta. Tällöin mielivalta alkaa johtaa näkemyksiä, jolloin syntipukit syntyvät ja lauma seuraa sokeasti johtajaa. Melkein jokaisessa yhteisössä olen kohdannut tämän ongelman, ja johtajat ovat menneet mukaan mielipidejohtajan näkemykseen.

Itselläni on ollut näkyvissä pelko, joka oli jäänyt kehoon kummittelemaan nuoruudesta. Yhteisöissä on aina joku, joka ei voi sietää pelkoa tai muuta säröä ihmisyydessä tai vaIkkapa fyysistä vammaa, ja kokee sen häpeällisenä. Usein kuulee, miksi joku joutuu usein uhriksi yhteisössä. Siksi, koska siellä on pääsääntöisesti aina vastapari, etsivä vainoaja, joka hakee erilaisia ihmisiä uhrikseen ja lauma hakee johtajaa pelkonsa mielelle. Se on pelkomielen ominaisuus ja mielivaltaisuuden pohja. Pahimmillaan mielipidejohtajat vievät viestiä työpisteestä toiseen, sana kulkee ja ikävässä yhteensattumassa voi löytää viestit paperille liimattuina johonkin kaikille näkyvässä paikassa.

Kaikki työpaikat ovat olleet naisvaltaisia joissa olen työskennellyt, muistan vain pari miestä pitkän matkani varrelta. Se ei ole sukupuolikysymys, mutta miksi näin on. Naiset vaan sattuvat saamaan yhteiskuntajärjestyksen vuoksi runsaammin pelkoja taakakseen. Pelkojen kautta on helppo ajautua pelon valtaan, mikä ei sitten olekaan helposti johdettavissa mielivaltaisuuden vuoksi. Niin vaan nöyrryn tässäkin asiassa hyvän psykiatri-ohjaajani toteamukseen, 97 % ihmisistä elää omien mielikuvien kautta ja totuus tulee sieltä. En yhtään ihmettele, että suurin osa yhteisön jäsenistä on hiljaisia ja äänettömiä.

Raija

KUN VIHA ON PÄÄLLÄ

Pitkä taival nuoruudestani meni viha päällä. Se oli jäsentymätöntä vihaa, aggressiota, järjetöntä vauhtisokeutta ja vauhdilla menemistä sekä tekemistä. Tunnistettiinko vihaani? Ei. Ympäristö ryhtyi tuomariksi, eristi joukosta ja hylkäsi. Se pahensi huomattavasti asiaa ja teki minut yhä lamaantuneemmaksi, ja toisaalta aggressiivisuus alkoi kasvaa, mikä sitten purkautui täydessä räjähdyksessä.

Viha ei ole selkiytymättömänä aina selvää aggressiota. Se on karheaa ääntä, ahdistuksen peittämistä, huutamista, se on jopa voittamiseen pyrkimistä, yli-innostuneisuutta, mutta merkittävin seikka sen huomaamisessa on muistin epäloogisuus. Ääntä ei saa tuotettua aidosti, tuska kuristaa kurkussa ja ääntämisestä ei tule mitään. Eräs kuoronjohtaja sai houkuteltua minut kuoroon, antoi jopa yksityisopetusta, että ääneni tulisi vapaasti, mutta se oli mahdottomuus, sillä häpeä ja valhe, jonka yhteisö oli langettanut päälleni, kuristi liikaa. Vasta teatterissa esiintyminen sai ääneni irti ahdistuksesta, huusin raivoa viikkokaudet vihaisena roolissani uskottomalle aviomiehelle. Se pelasti minut.

Vihainen voi näyttää ylimieliseltä. Itse korostin ulkonäköäni vahvasti, kaikki piti olla prikulleen. Osaamisesta ja oppimisesta tuli väline, jolla nostin itsetuntoani ylös. Sillä vihaa täynnä oleva tarvitsee hyväksynnän ja tunnustuksen siitä, että on kohdeltu väärin, ei syyllistämistä, yhteisöstä sulkemista ja hylkäämistä. Viha näkyi minussa myös kovanaamaisuutena kehollisesti, mutta sanallisesti olin inhimillinen, niin kuin syvällä lapsuudessani olin oppinut, vuorovaikutuksen sanakieleni oli toisista välittämistä. Vuosikausia kestänyt purkautuminen ahdistuksesta tuli pikkuhiljaa, ja alkoi muistin rakoilulla.

Ympäristö ei kuitenkaan tukenut, päinvastoin, sulki täysin ulkopuolelle. Kukaan ei koskaan kysynyt, mikä sinulla on. Asian tietävät halusivat, etten puhuisi asiasta, jonka olin kohdannut. Kohtaavatko ihmiset oman omantuntonsa näissä tilanteissa, jolloin tapahtumia kielletään oman syyllisyyden vuoksi? Ikävä kyllä sanoa, mutta ammatti-ihmiset tekivät juuri niin. Kuin ihmisillä ei olisi kykyä ollenkaan ymmärtää millaista on olla ahdistunut. Kun muisti rakoili, yliopiston dosentti sanoi oppimisesta, etten perehdy riittävästi.

Ei ihmistä voi auttaa, jos ei kuuntele ollenkaan. Olen itse kertonut syyt, mistä ahdistukseni johtuu. Mutta he eivät halunneet uskoa, vaan loivat oman tarinan, sillä raiskauksiahan ei tapahdu todellisuudessa. Minun oli lopulta luotava fiktio asiasta, että pystyin itse käsittelemään asian, pääsin etäännyttämään sen niin, että saatoin ensin katsoa tapahtumaa. Ensimmäinen muistikuva asiaan syntyi kun eräs pappi tuli ovelleni kertomaan tulostaan Australiasta, ja hän oli aivan raiskaajan näköinen. Siihen asti koko tapahtuma oli pois muistista, häpeällä peitetty mielen sopukoihin, ja sieltä se tunkeutui ahdistuksena ja aggressiona ilmoille.

Syvästi loukattu ja väkivallan alle joutunut ei tarvitse tuomioita, ei luuloa eikä hyljeksintää. Hän tarvitsee rinnalla kulkijan, kun alkaa avata vihaansa, ei tuomaria. Mieli tarvitsee itsensä kokoamista, ja siinä hyvät ja kestävät äänilihakset ovat selvä apu, teatterissa huutaminen. Ulkoiseen kuoreen rakentunut kivikasvoisuus syntyy siitä, että yrittää pitää itsensä koossa, kun hajoaminen on joka hetkessä vaanimassa. Auttajan on annettava apusanoja, että uhri voi jäsentää tapahtuman.

Rinnalla kulkijoiden olisi tarjottava kysymyksiä ja konkretiaa, että uhri voisi saada kiinni muistissaan pesivistä tapahtumista. Psykiatri tarjosi vaan kuuntelua, jätti yksin kauhun kanssa ja se oli liian raskasta ja johti vain romahdukseen. Viha sekoitetaan useimmiten luonteen piirteeksi. Mitään muuta ei uhri tarvitse kipeämmin kuin totuuden asiasta, ei tarinoita ja asian kieltämistä. Terapeuttisesti tarinat voivat auttaa käsittelemään asiaa, mutta se ei saa viedä totuutta pois.

Raija 

KEINOTODELLISUUDESSA

Pari päivää sitten kuuntelin tutkimuksesta, jossa haettiin internetille ihmisen kasvoja. Näkemyksen mukaan emme kommunikoidessamme esim. twitterissa kokisi toisen ilmeitä ja eleitä, siis saisi vuorovaikutusta toisistamme. Sehän on tuiki tärkeää, että välittäisimme toisistamme, siis että syntyneet tunteet aiheuttaisivat meissä reaktion ja tapahtuma synnyttäisi sitoutumista toiseen, ehkä empatiaakin. Tällöin olisimme kuin osa suurta kertomusta, kuulisimme toista ja näkisimme miten hän reagoi meihin.

Kun elämme keinotodellisuudessa kasvottomina, ainakin osa meidän tunnereaktioista jää syntymättä. Ainakin itse koen kyllä jo sanojen kautta tunteita. Tutkija sanoikin, että eihän se ole sen kummempaa kuin kirjan lukeminen, siellä myös seikkailee fiktiiviset henkilöt, joiden tarina kiehtoo.

Ovatko jotensakin aidompia kasvojen ilmeet ja eleet kuin sanojen kautta syntynyt kokemus? Itselläni oli pitkään hyvin herkässä pelon ilmeet, jotka aiheuttivat usein epäilyä, luuloja ja päälle käymistä. Vasta vapauduttuani peloista, koin että ihmiset eivät käyneet kimppuuni. Sitten eräs vanhus jo lausuikin, että olet niin herkkä ja avoin, että sieluun koskee. Toisaalta meillä on myös nk. microilmeet, joita emme huomaa tavallisessa kanssakäymisessä. Ilmeissämme on kuin onkin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyneet reaktiot, normi-ilmeet, ja taustalla omia ajatuksia sekä tunteita ilmentävät microilmeet.

On myös elämän tilanteita ettei ihminen kestä tunteiden jatkuvaa virtaa, pelot ovat liian vahvoja. Silloin on jäätävä tilaa levolle. Itselläni pelot olivat todella niin vahvoja, että tunsin aivojen tärisevän kipuillen ja lopulta ne jäykistyivät kiveksi, johon ei saanut yhteyttä. Ehkä juuri silloin olin vahvasti kasvojen ilmeisiin reagoiva, luin herkästi toisen aikeita, vaikka niitä ei aina ollutkaan.

Syntyykö face to face tilanteissa sitten paremmin luottamusta, ja miten valheet onnistuvat. Tutkimusten mukaan niin pahimmat sosiopaattiluonteet kuin psykopaattiluonteetkin ovat vakaimpia ja luotettavimpia, jolloin niin lääkärit kuin tuomarit menevät helposti heidän ansaansa, kun tarinat vielä usein kertovat odotettua totuutta. 

Kukapa ei muistaisi tilanteita, jolloin keskittyminen herpaantuu, kun tekee toista ja ajattelee toista.

Ongelmaksi tulee myös tulkinta, toisen kertomus muuttuu kuulijan tarinaksi.  Niin kävi itselläni, kun kerroin rikoksesta. Pelkoni ja vapinani saivat aikaan epäluottamuksen ja ammatti-ihmiset alkoivat tulkita, ja sehän meni päin prinkkalaa. Oireita ei osattu lukea.

Maailma on aina osittain keinotodellisuutta, ja ehkä on hyvä välillä suojautua siltä. Aitous ei kuitenkaan ole simppeli juttu. Liian herkkä voi saada paatuneen tunkeutumaan ihon alle hallitsemaan, hän ei siedä viattomuutta. Rooli on tavallaan suoja ihmiselle, vaarallinenkin. Ihmisen persoona onkin alun pitäen ollut terminä naamio. Tarvitsemme suojaa ettemme haavoittuisi liikaa.

En luottaisi ihmisen ilmeisiin kovinkaan vahvasti, eivätkä ne suinkaan tuo aina hyvää. Ihmisen luulot, epäilyt ja pelot ovat usein hyvin vahvoja vaikuttajia ja synnyttävät tulkintaa, jossa vallan väärinkäyttö mahdollistuu. Nykyisinä epävarmuuden aikoina ne ovat vahvasti läsnä. Parhainkin luotettava ihminen voi paljastua omien arvojen viholliseksi. Kerran olen rakastunut ihmiseen, joka epäili aitouttani, ja lopulta paljastui, että hän oli itse epäaito minua kohtaan, ja valehteli itselleen, tai ei ehkä ensin valehdellut, mutta muuttui suhteen aikana ja löysi itsestään toiset arvot mitä oli ensin ajatellut. Elämä on matka.

Raija  

MIELIKUVITUKSESTA VOIMAA

Ykkösaamussa TV ykkösellä lauantaina oli haastateltavana arkkipiispa Kari Mäkinen. Haastattelija tivasi useaan otteeseen kirkon uudistumisesta. Jokseenkin minua ihan ärsytti koko tivaaminen. Ei ollut erittelyä, mikä voi uudistua ja mitä pitää säilyttää. Sillä totta on se, ettei ihminen voi kaikilta osin muuttua, silla se tuhoaa ihmistä. Arkkipiispa vastasikin viisaasti, että hänessä on molempia, sekä säilyttävää, että uudistavaa, mitä mielestäni pitää olla. Ihminen voi uudistua vanhaan päin ja taantua, yritän selittää miksi.

Vanhaan päin uudistumisella tarkoitan sitä, että kehollisuus on suuntautunut vanhaan, eli jatkuvaan aistikuvavirtaan ulospäin suuntautuen, aina uusia kuvia ahnehtien, ja tämä on pelon seurausta, myös hyvin stressaavaa, keho on äärimmilleen virittynyt ääreishermostoja myöten kehon ulkoisiin kokemuksiin. Tätä yritin kuvailla ensimmäisessä kirjassani, kun jouduin itse pelon ajamaan elämään. Tarjosin kirjaa kirkollekin, mutta se palautettiin. Ihmettelin sitä, sillä juuri tuo ihmiskuva kertoo sen tosiasian, että kirkko on oikeassa, ihmisen sisäiset prosessit sanakielen avulla mahdollistavat rikkaan tunne-elämän, mikä vaikuttaa vahvasti myös fyysiseen terveyteen.

Jatkuvien ja liiallisten aistivirtojen ja uuden hakeminen kokemukseen ulkomaailmasta kuolettaa sisäisen minuuden. Synnynnäisesti ihmisellä on kyky pääsääntöisesti kokea sisäistä mielihyvää ensin unien kautta, ja sitten minuuden kehittyessä jatkuen. Poikkeukset eivät voi kumota oleellista.

Unessa syntyvät tunteet muuttuvat mielikuvaksi, joka antaa voimaa ihmiselle ja rentouttaa. Se tuo syväsyntyisesti tyydytystä ja mielihyvää, mikä ravitsee mieltä, ja luo uudistumisen iloa. Muistan vielä hyvin, kuinka lapsuudessa unen jälkeen nousin aistivirtaukseen rem-unessa ja se toi syljen suuhun, mikä ehkä on aistivirran tuoma nauttimisen jälkeinen tila. Tunteiden jälkeisen mielikuvan antama voima on uudistuminen, irti kehon kahleesta, ja sitä voidaan hyödyntää oppimisessa.

Aistivirtojen kokemuksessa ei uudistumista tapahdu, vaan enemmänkin toistoa maailman näköiseksi, mikä on myös tärkeä osa nähdä totuutta. Ihmisen tavallaan vanhin osa mantelitumake on säilytettävää, ja on ihmiselle hyväksi ja se on uudistumisen kehto ja lehto. Sanakieli on väline, jolla uudistuminen kehittyy. Uudistuminen on ihmisyyden yllä pitämistä säilyttämällä sen vanhat osat.

Uni on ihmisyyden vahvin voimaannuttaja. Se suojelee monella tapaa ihmistä, rentouttaen ja uudistaen, ja silti se on vanhin osa ihmisyyttä, mikä täytyy säilyttää. Kuvasin tuota aistikokemusta ainoastaan kehollisessa kehityksessä pelon alla niin, että ihminen alkaa ikään kuin kerryttää ihmisen näköisiä kuoria itselleen, jossa mallista tulee kuin syötävää ja toistettavaa, ja maailman näkee vain samannäköisesti, vaatii sitä, koska ajattelu ja tunteet eivät tuota muuta. Siksi minulle on tärkeä ensimmäinen käsky, prosessi sisäisen itsen kanssa kohteena ja koettuna, sitten kun ajattelu on käynnistynyt.

Raija 

ÄIDIKSI, JOKA OLET

Olen huolestunut siitä, ettei äitiyttä enää arvosteta eikä sitä suojella. Lapset tulisi viedä päiväkotiin jo vuoden ikäisinä, koska yhteiskunta tarvitsee äitejä tuotantoon. Vielä muutama vuosi sitten kokoomus piti äitiyttä niin tärkeänä, että äitien osaa arvostettiin, mutta nykyään on meno toinen. Sosiaalidemokraatit ovat ajaneet iät ajat äitejä töihin tasa-arvon nimissä. Näyttää siltä, että ainoastaan psykoanalyytikot puolustavat lasten oikeuksia.

Miksi sitten äitien on tärkeää olla lapsensa kanssa alkuvuodet? Koska siinä turvataan tunne-elämän kehitys, se mikä on meidän luovuuden ja uudistumisen kehto. Vain turvallisissa olosuhteissa, jakamattoman huomion ja yksilön tarpeiden kunnioittamisessa lapsi voi saavuttaa kyvyn tunteiden kokemiseen. Se tarkoittaa myös sitä, että äitien asema on kunnioitettua ja äideillä on aikaa nähdä ja kuulla lastaan. Suuret päiväkotiryhmät eivät mahdollista lapsen kuulemista. Kaikki äidit eivät myöskään koe äitiyttä tärkeänä, johon haluaisivat perehtyä ja heille tulisi suoda mahdollisuus viedä lapsi hoitoon.

Yhdeksän kuukautta äidit kuuntelevat lastaan kohdussa, hänen liikkeitä. Äidit herkistyvät lapsensa tunne-elämän kohtaamiseen. Muistan kuinka nuorimmainen lapseni oli erityisen vilkas liikkeiltään kohtuaikana. Sitä vilkkautta oli monen vaikea hyväksyä, mutta itse olin siihen valmistautunut pitkään, ja osasin nähdä hänet omana persoonanaan.

Alkaako kehitystä johtaa pelot, luottamus vai turvallisuus, on ratkaisevin tekijä kehityksen alkumetreillä? Kun nuo mantelitumakkeen tunnetekijät ovat lähtökuopissaan, niiden toiminnalliset edellytykset luodaan ohjauksessa, ja kohtaamisessa ja niiden vaikutukset ohjaavat valintoja elämässä loppumetreille saakka. Valvoin viime yönä pitkään, uni ei tullut ja väsymys sai aikaan pelkoa, jossa turvattomuus vei unet pelkojen loppukäsittelyyn, etuaivolohkolle unikuviin, rem unen tyyssijaan, kontrollialueelle. Näin unta, että jäin Venäjän puolelle keskelle merta autoineni, kun nostosilta aukeni kesken matkan. Olimme olleet marjamatkalla, keräämässä suomuuraimia vuoren rinteeltä, jotka oli sinne kasvatettu. (keinotekoisuus tuli siis uneen).

Suurissa ryhmissä ja liian nopeassa kiireellisessä oppimisen maailmassa lapsille ei jää aikaa omien tunteiden kuulemiseen ja tunnistamiseen, eikä muista havaitsemiseen, vaikka päiväkoti olisi kuinka hyvä. Ratkaisevaa on, kuinka ohjaus on yksilöllistä. Olen psykoanalyytikkojen kanssa samaa mieltä, ettei lasta tulisi viedä ryhmään alle kolme vuoden ikää. Jos lapsi on keskittynyt itsensä kontrolliin liiaksi ja toiminnallisuus aivoissa on etuaivolohkolla, sen ohjaava vaikutus on myös siellä pitkään. Tätä toiminnallisuutta vahvistetaan käytöksen ohjauksella mallikelpoiseksi. Lapsi ei opi kuuntelemaan sisintään, tunteitaan, vaan tunneviestit jäävät pimentoon. Yksilöllisen hyväksymisen ja kuulemisen sijaan yhteisöllinen normikäytös jää ohjaavaksi tekijäksi.

Raija

IHASTUKSESTA VIHASTUKSEEN

Äkikseltään voisi ajatella, että jotain heikkoutta omaava voisi joutua kiusatuksi helpommin kuin erinomaisuutta omaava ihminen. Näin ei kuitenkaan ole, yhtä lailla korkealle hyveitä osaava on vaaravyöhykkeellä. Onko sitten eroja näissä eri asioissa kiusaamisissa? Kummassakin asiassa on taustalla kiusaajan negatiiviset tunteet, kuten kateus, ylpeys ja ahneus. Omien tunteiden tunnistaminen olisi äärimäisen tärkeää, ettei kiusaamista tapahtuisi, mutta se ei ole helppoa, ja siihen tarvittaisiin tukea, kohtaamisen taitoihin, itsen ja toisen suhteen.

Kiusaamisessa ihminen törmää omiin ihanteisiinsa ja heikkouksiinsa. Molemmat aiheuttavat halveksuntaa kiusatussa ja yksilön ominaisuuden lynkkaamista. Hyvä urheilija saa osakseen heikkouden solvaamista, matikkanero arvostelua, kaunis ja viaton päälle sylkemistä. Joskus tuntuu siltä, että miehet kajoavat enemmän kehon runtelemiseen. Naisen ihmisarvo aiheuttaa taas henkistä nujertamista enemmän, koska naiset ovat sen suhteen jo valmiiksi yhteiskunnan arvottomia, miesten on oltava adoniksia.

Tämä ikuinen ongelma on vaikea saada hallintaan. Ihminen tarvitsee tavoitteita, joihin pyrkiä. Nykyään tuntuu sitä, ettei mitään saisi arvostaa. Kaiken maailman dosentitkin ovat ihailun ulkopuolella. Urheilu on ollut tunnetusti kunnioituksen kohde, mutta monet kierot kilpailun ohessa kehitetyt voittopyrkimykset on saatu kyseenalaiseen valoon, eikä urheilu sinällään hoida mielen ongelmia. Voisi ajatella, että oppiminen olisi perusarvo, mutta se onkin kehittynyt arvo. Varsinaisia perusarvoja ovat hyvyys, kauneus ja totuus, joiden alakategoriaan muut kuuluvat. Itselläni ihanteisiin on kuulunut oppiminen, koska pidän sitä synnynnäisenä, aina kohtuaikaisista mielikuvasyntymistä johtuen. Se on ollut myös asia, josta on tullut minun ihanne, olen iloinnut siitä, ja oppiminen on ollut palautteissa tunnustettua.

Jokaisessa ihmisessä on heikkouksia ja vahvuuksia. Joku opettajani sanoi, että yhteisö löytää aina heikoimman, jonka se raatelee. Ihailtavia ominaisuuksia omaava voi saada ristiriitaisen kohtelun. Toisaalta ihaillaan, mutta toisaalta nujerretaan.  Kiusaaja joutuu omien ihanteidensa kanssa ahdistukseen, omat pettymykset palaavat mieleen, menetykset ja hylkäämiset kaivertavat tunteita esiin. Tutkimuksissa on todistettu, että ihminen on valmis sataprosenttisesti tappamaan toisen. Siksi toisen arviointi on aina vaarallista. Mitä korkeammalle yhteisön arvoja ja ihanteita kiusattu edustaa, sitä vahvemmin hän joutuu kiusatuksi. Mieli on terrorismille altis.

Raija

REVENANT

Tuo elokuva nostaa väkevyydessään, voimallisuudessaan, ja symboliikassaan niin vahvasti esiin elämän suuret kysymykset kuin kunnioitus, kosto ja taistelu, että se pitää otteessaan varmasti monta päivää ja jää kyllä mieleen. Kävin katsomassa sen eilen.

Mihin rajaan ihmisen valta ulottuu, ja missä on sanottava, kuten päähenkilö Leonardo DeCaprio, sanoo lopussa ”kosto kuuluu Jumalalle”. Alusta loppuun taistelu on henkiinjäämisestä niin tiiviisti ja tunnelmallisesti ettei siinä ehdi kyllästyä. Sopivasti luonnon armoilla ja luontoa vastaan, jylisevä musiikki kuljettaa tunnelman yhä tiivistyvään kohtaukseen.

Kieltämättä minulle tuli mieleen turkkamainen raadollisuus, mutta kohtauksia ei revitelty silmille, ei räiskitty ja pullisteltu, se oli hitaasti lähestyvää kuolonkorinaa alusta alkaen. Kun elämä on eloonjäämiskamppailua karuissa ja raadollisissa oloissa luonnon armoilla, mahtipontisuus tulee läsnäolevaksi väkisin, voimalliset vaikutukset. Jokseenkin koen, että oma lapsuuteni on ollut paljolti sellaista, mitä en luonnollisesti lapsena ymmärtänyt.

Ihmisen eloonjäämiskamppailu on syntymisen ja kuolemisen kamppailua, kenelle se sallitaan ja kenelle ei, mikä kuolee ja mikä ei, vain kehoko on lopulta se, jonka tarpeita kuullaan. Kuka saa siihen kajota ja kuka ei? Jatkuvuus omasta elämästä lapsen kautta on kuin viimeinen oljenkorsi oikeuksista, jota kuolemattomuudessa haetaan. Sen on jatkuttava, se ei voi kuolla ja kaikki mikä sitä uhkaa on tapettava. Ihmisen pysäyttää tuossa koston, vihan, kunnian ja taistelun tiimellyksessä ainoastaan tieto korkeammasta, jonka käteen hän viimein luovuttaa oikeudet.

Olen elämässäni tuhannet ja tuhannet kerrat luovuttanut taisteluissa huomatessani ettei tieto ole riittävää. Vain tieto voi pelastaa meidät raadollisuuden poluilta ymmärtämään oikeuksiamme, ei ihmisen verinen itseys, joka huutaa omaa kärsimystään, omia menetyksiään, omia oikeuksiaan tulla kuulluksi ja nähdyksi. 

Vapautuminen inhimillisyyteen tiedon avulla löytää kunnioituksen polut, jotka vievät vapauteen, minkä sivilisaation kehitys voi tuottaa palvellen pois väkivallasta. Tämän jälkeen tarve itsensä toteuttamisesta voi tuoda elämiseen nautinnon, minkä palkinto on ilo. Ilo on itsestä syntyvää, ja voi kuolla liian rajuissa taistoissa. Jos ilo on viivytelty vain omien päämäärien tuottamiseen, voiko se enää aidosti olla sen luonnonmukaista syntymää.

No, joo, tulipas nyt mahtipontista tekstiä.

Raija

KUOLEMALLAKO UUDEKSI?

Inhoan tolkuttomia sanontoja, joita ei selitetä sen koommin, mihin ne viittaavat ja nojaavat, on vain uskottava suuren auktoriteetin sanomaa. Pääsääntöisesti nämä auktoriteetit ovat miehiä, joilla on valtaa ja valta-asema, kirjailijoita ja/tai usein tiedemiehiä. Ovat luoneet maailman itsensä näköiseksi. He ovat usein hyväosaisia valintojen suhteen, he ovat voineet valita. Niinpä tuo kuolemisen klisee onkin ihmisluonteen kuvaus, jossa itsekkyyttä karsitaan. Sen kliimas on turhien toiveiden tuhoaminen, ja tuon toiveen tuhoaa valta, joka syntyy yhteisötaistelujen kentällä parempiosaisten määritelmin. Vähäosaisten elämässä kuoleminen näyttää täysin toisenlaiselta. Hokema uuden syntymisestä kuoleman kautta, on valtaa, jossa yksilön oikeudet viedään tyystin uskottelemalla, että kaikesta on luovuttava. Minulle uuden syntymät ovat tulleet elämän synnystä ilon kokemisessa.

Elämä voi olla täynnä pieniä kuolemia, menetyksiä, joissa on menettänyt perusoikeuksia. Surullista on esimerkiksi nyt, kuinka on ilmitullut keksittyjä raiskaustapauksia (jos ne sitä ovatkaan), sillä raiskatun on tosi vaikea todistaa sen tapahtuneen. Raiskaajilla on usein vielä todistajat mukana, etteivät he ole tehneet mitään. Kun taas raiskatun elämä tuhoutuu useimmiten mielen osalta pahoin, ja koko elämä voi olla pilalla, on tuollainen leikki todella tuhoavaa.

Elämän arvoissa on lopullisesti menetettyjä asioita, arvoja joilla elämää voi pitää vireessä ja toimintakelpoisena. Sitten on maallisia arvoja, jotka nekin voi kirpaista pahasti menetettynä. Ihmisyysoikeuksien menetys tuhoaa mielen ja mielekkyyden elämästä, rikokset ihmisyyttä vastaan. Kun olin nuorehko nelikymppinen, heräsin tutkimaan elämääni. Koin menettäneeni sieluni, kun oli elettävä maallisten nautintojen tyydyttämänä, kehon hyvin/pahoinvoinnissa, että elämä olisi terveyttä, ja näytettävä siltä. Harrastin liikuntaa ja hyvää ravintoa masennuksen noustessa hallitsijaksi mieleen, mutta lääkärissä tarkkailtiin vain painoa, sainko kaikki vitamiinit, kaksikymmentä vuotta, ja minä luhistuin ihmisyydestäni. Kirjani ”Kuoleman kädet” kuvaa sitä, kun sielu ei saa olla, on vain ruumis.

Lapsuudessa menetin ravinnon, vaatetuksen ja koulutuksen, nuoruudessa rakkauden, työssä puheoikeuden, ihmisoikeudet, ihmisarvon, mieleni todistettiin väärin havaitsijaksi valheilla. Köyhyyden ymmärtää, mutta ei ihmisen pahuutta, jolla halutaan tuhota toinen ihminen valheilla ja ilkeydellä. Tuo pahuuden voima elää ja voi hyvin työpaikoilla monien kohdalla. Johtaminen on monissa paikoin päin helvettiä. Pienet kuolemat vievät elämänvoiman, sen jolla voi nousta katsomaan ylöspäin, uskoa ja toivoa, että jokin pieni välähdys toisi iloa. Minun ruumiini ei nouse ylös, siksi olen kerjäläinen lopun elämääni. En kerjäläinen siinä mielessä, että nöyristelisin, olen ylpeä elämästäni, joka on minulle annettu. Äitini opetti, että täytyy olla niin ylpeä elämästä, ettei myy sieluaan mille tahansa, nöyristele pahuuden alla.

Viimeinen huuto lamaantuneena on kiihko. Kiusattuna, häväistynä, pilkattuna ja ivattuna nousee vielä suuttumuksena kiihko, ei enää sanoja, ei voimaa eikä uhoa. Kauan lamaantuneena olleena ei mikään nouse enää kuolleista, ei edes kiihko. Ja ne puhuvat itsekkyydestä, jos eväänsä heilauttaa. Näitä oppeja kerrotaan mediassa, joka palvoo yksinkertaisia hokemia. Minulle on annettu kuolema, vieläkö ruumis on noustava ylös, että voisi uudistua. Ei elävä kuollut voi elää.

Raija