VUOROVAIKUTUKSEN ESTEITÄ

 

Suomi on puhumattomuuden kansaa, eri keinoin mykistyneitä. Jossakin se voi onnistua, jossain täysin kummallinen ilmiö, puhuminen. Asiaa kannattaisi ehkä katsella laajemmasta näkökulmasta. Onko keskustelukulttuuri kehittynyt vain hierarkkisesti oikeutettuna, vai jokaisen osallistumisoikeudella? Ketään ei voi pakottaa, mutta ei mielestäni estääkään erilaisilla menetelmillä, sananvapaus on oikeutta.

Vuorovaikutusoikeus periaattena on erittäin tärkeä oikeus, ja alkaa luonnonmukaisesti jo geeniperimänä, eläinkunnassa pennut hamuaa emänsä nisiin, lapsi äitinsä rinnoille, seksuaalisesti etsimme yhteyteen. Elämmekö sitten vain ”kyllä luonto tikanpojan puuhun vetää” periaatteella, vai onko meidän nähtävä niin, että meissä on myös henkinen puoli, jolle on löydettävä yhteinen kieli ymmärtääksemme toisiamme, mieli, kieli ja tunteet.

Näyttelijä Armi Toivanen oli MTV kolmosella viiden jälkeen ohjelmassa haastateltavana viestinnän ja viestittymisen ongelmista, ristiriidoista, mikä toisillemme välittyy. Hän oli käynyt Amerikassa oppia saamassa, kuinka kehonkielemme onnistuttaisiin saamaan siinä mielessä viestintään, että aitous ja välittyminen toiselle onnistuisi äänen, hengityksen ja mielen suhteen. Välittyykö vakavan asian sisältö vakavalla naamalla, vai pitäisikö olla myös ilmettä kasvoilla? Mainiosti hän esitti TV- haastateltujen kasvon ilmeitä, kuinka ne eivät välittäneet mitään viestiä toiselle tunnetasolla, eikä vaikutusta syntynyt. Itselläni oli erinomainen opettaja Marja-Leena Haapanen opettamassa, miten kehon liikekieli viestii asentojen kautta. Usein nämä ovat tahattomia viestejä, emme ole niin tietoisia, mitä vanha psyyke kertoo, mikä kiehtoo aikuisen persoonassa ja mikä on tilanne omassa jaksamisessa sekä mikä ympäristötekijöissä.

Mikä sitten avuksi, jos ei nämä mielen liikkeet ja asiayhteydet kohtaa hyvässä viestinnän kontekstissa? Mitä jos ensimmäinen reaktio onkin inho eikä ihastus? Tekisi mieli heti potkaista ulos lähestyjä, ettei uhkaa viedä vaimoa/miestä mennessään viehkeällä tyylillään, selvästi uhka, en tässä nyt jaksaisi lähteä kilpailemaan asemani oikeudesta mielitekojen maailmaan. Miten saavuttaa herkkyys ja hienotunteisuus vuorovaikutuksen kentällä, ja on tärkeää että muotoseikat on tietoisena mielessä, mutta myös mielen herkkyys aistia toisen mielentilaa, lukea kasvoilta ilmeitä, kuulla äänessä säröjä, surua, iloa, pontevuutta, tahtoa, alistumista ja niin edelleen. Myötäelämistä tarvitaan.

Analysoin noin kymmenen keskustelutilaisuutta, miten vuorovaikutus oli kehitetty osallisuuden näkökulmasta ison salin tyyppisissä tilaisuuksissa. Monissa oli hierarkkinen lähestymistapa oikeutena puhumiseen ja sitä kautta valtaan. Puhujapöntöstä puhuttiin kansalle ja kuulijoille, eikä kuuntelijoille oltu järjestetty osallistumismahdollisuutta, kuten lapulle kirjoittaminen, viittaamalla oikeus puheeseen, pienryhmät jne. Mikä ihmeen opettajakorokesyndrooma suomalaisia vaivaa, yhäkö vain auktoriteetit saavat puhua. Kunnioitan auktoriteetteja, asiantuntijoille tulee olla erityisoikeus alustaa, mutta ei se tieto ole ainoastaan heitä itseään varten, kuulijoilla on oikeus oppimiseen ja kasvuun´myös.

Raija

ERILAISIA KÄRSIMYKSIÄ

 

Kärsimyksiä on niin monenlaisia, ettei niitä edes osaa aina useinkaan analysoida eikä määrittää miten ne rakentuvat. On kuitenkin sekä tuotettuja, että tahattomia kärsimyksiä. On tietämättömyydestä syntyviä, tiedostaen tuotettuja, ideologisia, uskoen kärsimyksen tuottavan hyvää kasvua ja oppimista, on rakenteellisia, laiva kääntyy kovin hitaasti.

Näyttää siltä, että vaikeimpia on juuri rakenteelliset, järjestelmään pesiytyneet, vähättelemättä mitenkään yksilötason ongelmia. Vähän aika sitten tuli uutisissa tietoa väitöskirjana väitetystä, jossa tutkimus todisti, että työpaikkojen ongelmat 1980 luvulta alkaen nähtiin pääosin yksilöiden ongelmana eikä järjestelmän ja yhteisön. Vähäisin kokemuksin voin sanoa, että erityisesti yhteisön ongelmista tulevia vaurioita nähdään huonosti. Esim. päihde ja/tai mielenterveysongelmainen, jolle opetetaan elämässä selviytymisen taitoja, ruuan laittoa, peseytymistä, talouden hoitoa ymv. eli arjessa selviytymistä. Jos kysymys on vain näistä ongelmista, se auttaa, mutta jos kysymys sosiaalisesta syrjinnästä, nuo ei auta mitään, jos on kysymys ajattelutaitojen estymisestä, nuo ovat riittämättömiä. Ajattelutaidot on harjoiteltava uudelleen, opittava, ettei psyyken puolustus tuhoa niitä. Moni sanoo, että ota niskasta kiinni, valitse, etsi uusi paikka jne. Kun psyyke on vaurioitunut pahasti, psyykkinen puolustus aggressioina, ahdistuksena ja kauhuna hajottaa ajatukset hallitsemattomaksi itsen valinnassa, kokemus on joko möykky, massa tai hajoava, muisti- ja mielikuvia ei saa kiinni.

Esim. kymmeniä vuosia koulukiusattu on menettänyt ajattelukykyään psyykkisen puolustuksen ottaessa vallan psyykessä. Itsellä työpaikkakiusattuna apua hakiessa tätä ei huomioitu missään vaiheessa. En nähnyt sitä missään hoivakodissa missä opiskeluaikoihin harjoittelin, usein hoidetaan vain tunteita, kuten näyttää käyneen lääkäreillä kokonaiskuvan hahmottamisessa, uskotaan tunne-elämän ongelmaksi sosiaalinen valtaongelma. Kaikkea ei tietenkään voi yleistää.

Suomessa hoivakulttuurissa usein on vallalla vielä kommunistiset käytänteet, itsemääräytymistä ei kunnioiteta, ja itsemääräytyminen on syyllinen yhteisön ongelmiin.

1984 ilmestyi Milan Kunderan kirja ”Olemisen sietämätön keveys” Luin sen melko pian julkaisun jälkeen, nyt uudelleen, iäkkäämpänä luku syvensi kirjan sanomaa. Se on sykähdyttävä, haastava ja todellinen ideologinen katsaus kommunismin ytimiin. Yksilöllisyys ja itsemääräytyminen tuhotaan ihmiseltä, ja laitetaan palvelemaan valtaapitävien näkemyksiä ihmisyydestä. Päähenkilö kirurgi ja vaimonsa sysätään syrjään näkemystensä vuoksi, suorittajiksi, jotka harhailee erilaisten sattumien viidakkoon oirehtien eri tavoin näkemättä enää hyvin itseään, kuten seksuaalinen orjuus. Elämä on paradoksaalista, kun vaadit päätökselläsi toista olemaan tietynlainen ja syytät vääristä näkemyksistä, valitset samalla oman näkemyksesi, mihin toisen on alistuttava.

Kysymys on äärimmäisen monimutkaisista asioista, kuinka ihmisyytemme saa olla. Ketkä ja mikä sen määrittää, saako ne olla sitä mikä on mahdollista? Jo perustavanlaatuinen kysymys on se, miten henkisyys nähdään olevan ihmisyyden suhteessa, saako olla mieli, kieli, saako olla tunteet ja miten niitä saa kehittää, mikä sallitaan. Tunteiden kieltäminen on johtanut jatkuviin psyykkisiin ongelmiin ja sairauksien syntyyn, syvävaikutteiden vaikutusten estymiseen ihmissuhteissa. Edm. kirjassa juuri tämä aukenee, ihmiselle mahdollistetaan ja suodaan biologinen minuus, kehoaistipohjaisena kuin eläimillekin, vaistojen varaan, ei vielä tarpeiden, kuten ruoka, mikä viettinä esiintyy ruuan muistikuvan esiintyessä. Vauva hakeutuu rinnalle hajun mukaan, mikä on alkua kehollisena, nälkä on tarve vasta kehollisen ulottuvuudessa. Kärjistetysti voisi sanoa, että biologisen minuuden vaatimuksessa on kommunismin aate, mitä nykyään konservatismi tukee.

Jos soisimme ihmiselle henkisyyttä, sallisimme myös metaforien kautta kehittymisen, kieliyhteyteen, itseyden henkisenä olentona, mitä tuo kirja myös avaa. Kulttuurit ovat kehittyneet biologisen kehityksen yliarvostamisena, sukupuolisuuteen nojaten, ja sitä kautta vahvimman valtaa ehdollistumana, kehon haluja vaistonvaraisesti. Käsitykseni mukaan kristinuskossa sallitaan yksilöllisyys metaforien avulla kehittyväksi, toki myös tapojen ja sanojen orjuutta on siellä järjettömästi, mutta yksilöllisyys tuodaan ainakin esiin.

Tuntuu siltä kuin ihmiset haltioituisivat taiteen piirissä vain itsensä kuulemiseen, ja vain omien kokemustensa avulla elämäntuntua saaviksi, mikä suotakoon tarpeellisena sekin, mutta näyttää siltä, ettei face to face ole enää arvossa, emme kohtaa toisiamme aistimusten syntyessä sisäisessä minuudessa, ettei kokemuksia kohdata myötäsyntyisesti, sillä tunteet eivät nouse välillemme, jos vain keho saa puhua, tunne on syväsyntyisempi kuin kehonkielen viestit.

Raija