VUOROVAIKUTUKSEN KÄÄNTEITÄ

 

Pirkko Lahti, psykologian asiantuntija puhuu juuri tv:ssä ystävän tarpeesta. Hän pitää tarpeellisena ystävyyttä, minäkin pidän, jossa jaetaan ajatuksia ja siksi on hyvä mennä ihmisten joukkoon. Eri ikäisillä on erilaisia ystävyyden muotoja ja tapoja. En usko, että on olemassa mitään yleistettävää yhteisön yksilötukikäytännettä, ystävyys pukeutuu kiinnostuksen mukaan, jossa molempien olemassaolon pysyvyys rakentuu paljolti oppimiseen ja itsensä ymmärtämisen kehitykseen. Ystävyydet voivat olla fiksuja ja ymmärrystä synnyttäviä, mutta tämä sama ohjeistus, kokoontuminen, voi viedä heikkotasoisten yhteisökäytänteiden kautta murjovaan ja tuhoavaan olemiseen yksilöillä. Yhteisöt ottavat ja tuottavat syntipukkeja, omien virheiden kantajiksi. Kun yhteisön henki on moralistinen, alistava, asemaan perustuva ja hierarkinen lupana esim. puheoikeudessa, yhteisyys ja ystävyydet tuottavat mielenterveysongelmia.

Eräässä yhteisössä, jossa oli 20 jäsentä, heistä 5 sairastui muistin ongelmiin, koska viidellä ei ollut puheoikeutta ja taustalla oli kaltoin kohteluista syntyneitä traumoja, joita kiellettiin, salattiin ja enemmistö, joille oli luotu samanlainen todellisuuskuva asiantiloista, tarina totuudesta poiketen, kaunistettuna, piti valtaa. Enemmistö määräsi sekä määritteli yksilön oikeudet olemassolonsa esiintulossa, ja sairastuneilta suljettiin suut. Henkisen väkivallan muotoja haluttiin säilyttää ymmärtämättä niiden seurauksia ja/tai omaa alistumisongelmaa autonomian puuttuessa ja normikäytänteinä. Pidän näitä oppimisongelmina.

Hyvinvoivatkin yhteisöt voivat yhtäkkiä muuttua kiusahenkiseksi, jos joku myrkynkeittäjä alkaa opettaa, alistaa, pakottaa tmv. tavalla manipuloida yhteisön jäseniä uskomaan omaan sävellykseensä. Tämä ongelman olen nähnyt melkein kaikissa yhteisöissä. Joskus on sellaisia ihmisluonteita, jotka vaan haluavat ”opettaa” muita oman luonteensa mukaiseksi. Yksi yhteisö, jossa työskentelin 4 vuotta, jäsenet olivat 30 – 60 vuotiaita. Ryhmään tuli ”johtajaluonne” nuori jolla oli vahva itsenäistymistarve osoittaa itsensä päteväksi. Pyysin ensimmäisessä kokouksessa, että joku olisi puheenjohtaja, kun keskustelu ei mahdollistunut, jäsenten puhuessa toistensa päälle. Nuori saikin pyynnöstäni raivarin ja alkoi manipuloida muita jäseniä, ”minun törkeän käytöksen” vuoksi syrjintään. Kukaan ei uskaltanut enää tulla kaverikseni, sillä olinhan paha ihminen. Se hämmästytti kovasti, kuinka aikuiset olivat manipuloitavissa. Syytöstapahtumissa näkyy usein se, että syyttäjä syyttää syytettyä siitä, mitä itse tekee.

Monessa yhteisössä olen nähnyt, että kaltoin kohtelua, jopa väkivaltaa salataan ja siihen ei saa puuttua. Kasvatustyössäni tämä oli näkyvä piirre, ikään kuin ongelmaa ei olisi ollut, nykyään sitä jo nähdään, ainakin joskus. Monet muistotkin kultaantuu, eikä asioita nähdä todellisina. Päiväkodissa hoitessani erityislasta, jolla oli vahva tuentarve perheen väkivallan vuoksi, tehtäväni oli saada lapsen kokemuksiin positiivista kokemusta, niin että mieli rauhoittuisi, turva ja luottamus itseen palautuisi, ja hän rauhoittusi aggressiokäyttäytymisen sijaan. Sain syytöksiä työkavereilta lapsen lellimisestä, kun järjestin positiivisia toimintoja, uintia, retkeilyä, piirtämistä terapeuttisesti keskustellen. Yksi perhe kohteli törkeästi häpäisten lastaan ja lapsi oirehti pahasti. Toin asian esiin. Perhe oli hyvin korkealle arvostettu yhteisön silmissä. Yksi työyhteisönjäsen nosti minut tikun nokkaan, kuinka törkeä ihminen olen, kun puutun perheen asiaan. Sain nimikkeen, hullu, mielisairas, narsisti, häirikkö, ja lähestymiskiellon sekä lakitupaan haasteen uhkauksena, jos jatkan puhumista.

Joku jossain saa myös sellaisia ”näkyjä”, että heidän on toimittava ikään kuin tämän näyn ohjaamana ”valistamaan” muita parempaan ihmisyyteen. Valitettavasti olen nähnyt, että niistä näyistä on seurannut mielenterveysongelmia toisille henkilöille, joilla ei ole riittävää itsenäisyyttä eikä tukea ympäristöstä. Näyn näkijöillä olen huomannut pelon ja häpäisyn kokemuksia.

Näyttää siltä, kuin mediamaailma toisi esiin ihanteita, jotka eivät sovellu siihen realismiin, missä yleisohjeet tuovat tuhoa. Kannustan jokaista nousemaan ylös manipuloivaa yhteisövaltaa vastaan. Se voi olla rankkaa, joskus mahdotonta.

Raija

MIELEN KOHTAAMINEN

 

Näin mielenterveyksien murtumisten ja niiden erilaisten versioiden esiintymisten aikana haluan tuoda esiin sitä, miten itse olen selvinnyt mielen ja itsemääräytymisen palauttamisessa. Ajattelen, että ihmiset ovat mielen suhteen enemmän ja/tai vähemmän terveitä sekä sairaita, joten siinä kohtaa on turhaa kenenkään ylvästellä. Tuskin edes terveydestä on määritelmää, kunhan vaan täällä komiasti kompuroidaan eri rappusilla hierarkkisten valtaoikeuksien mukaan, ei täällä mitään todellista vapautta ole, vartiointikämpässä asutaan, miten kuten kutakin asiaa tarkastellen ja kontrolloiden, hyvässä ja pahassa. Enkä pidä ollenkaan itsestäänselvänä vapauden syntymistä, se voi olla monen mutkan tie, mutta näen, että sitä estetään yhteisö-, ja yksilövallan kautta vahvasti ja liian paljon kärsimystä tulee monelle, ehkä ylimielisyyden vuoksi myös tuottaen. Meillä on yhä uhraamismenetelmät, jossa omat synnit maksatetaan toisilla, sosiaaliset taidot toisen kohtaamiseen ovat toisen osaamisen aliarviointia. Tätä voisi helpottaa tunnetiedon osaamisen vahvistamisella.

Kun olin menettänyt mielenterveyteni ja vain ruumis oli toiminnassa, lähdin kotiseudulleni palauttamaan oikeuksiani sydän verta vuotaen. Tällä en hymistele marttyyrisesti, näin se ihminen nöyrtyy, tällä sanon, että paljon paremmin olisin selviytynyt ja vähemmällä kärsimyksellä, jos olisi ollut kuuntelutaitoa ja tietoa enemmän, eikä populismin, epätiedon kautta ja keinoin elämääni olisi säädelty.

Lähdin siis töistä 57 vuotiaana vuonna 2005 syntymäkuntaani. Olin todennut mahdottomaksi vaikuttaa asioihin, mielikuvien virrat hallitsivat johdonmukaisen ohjauksen ja opetuksen sijaan. Voi sanoa, että se mikä minuudessani oli silloin vaikuttamisen mahdollisuutta jäljellä, oli kirjoittaminen ja lukeminen, kirjoittelin paikalliseen lehteen ajatuksiani, pääosin kirjoja analysoiden. Olen todella kiitollinen päätoimittajalle, joka julkaisi kirjoituksiani lehdessä, säilyin jotenkin hengissä. Mutta itseys oli vielä löytämättä itsemääräytyen, siitä oli jäljellä torso, mikä oli jäänyt yhteisövallan moralismin ja nöyryyttämisen jäljiltä. Ensimmäisen vaihe oli 1991, jossa opettelin aukaisemaan itseäni kirjoittaen kirjan, Kuoleman kädet. Siinä minuus avautuu, ja mielikuvitus autofiktiivisesti kuvaa minätilaa. Elämääni oli tullut rakkaus ja mies tuki minua parhaansa mukaan, mutta ympäröivä maailma ei tukenut meitä. Sain häpäisyä osakseni.

Kirjassa konkreettisten kuvausten, mitkä nekin on pääosin fiktiota, on symbolinen mielen kuva, minuus/itseys hautautuu vielä lasiarkkuihin, jossa metafora tuo esiin mielen tilan, rakkauden puutetta huutaen, ruusun sisälle laittaen rakkauden puutteen symboloiden, yhteisövallan ongelmallisuutta kuvaten, toisen ruusun arkun päälle.

Tämä omituinen kuvaus, meillä kaikilla on niitä, sai valtaapitävät riemastumaan negatiivisesti. Kuinka hän uskaltaa käyttää kristinopin syvimmin tutkittua ruusua merkityksen symbolina, miten röyhkeää, se kuuluu vain uskonoppineille, eikä rahvas saa sitä käyttää. Elämäni oli nousemassa parempaan kokemukseen, uskaltaen katsoa sisimpäänsä ensimmäisen kerran, kymmenen vankilavuoden jälkeen, mikä oli ihmisuhteiden vankilaa, mieleni synnytti kokemuksia esiin täysin omassa vapaudessani. Elämään tullut rakkaus antoi voimaa kokea halua ja tahtoa, pikkuhiljaa, kovasti vieläkin vanhoja kokemuksia peläten.

Kirjan sanoja tulkittiin opittujen merkitysten kautta kirjallisuudesta ja uskosta. Ei huomioitu sitä, että olin taantunut mielen osalta lapsuuteen, ilmeisen voimakkaasti vaikuttuen virrestä ”Heinillä härkien kaukalon”, ”keskellä ruusuin ja liljojen” josta uskon nousevan kirjan päähenkilöiden nimet, äiti Lilja, tytär Kukka-Maaria ja isä Armas, Vuorisolat. Ymmärtämättä ollenkaan mielen kehitystä kirjan kirjoittamisen aikaan, saatoin vain hämmästyä yhä uudelleen. Nyt 2025, eräs tangolaulajehdokas kertoo semifinaalissa, kuinka Lilja kreikkalaisessa mytologiassa tarkoittaa puhtautta ja runsautta, sekä Hera vaimonsa äidillisyyttä äidinmaidossa. Ihmettelyä ja hämmästymistä päivä päivältä. Kuinka mieli löysi sellaisia termejä, joissa oli syviä symbolisia merkityksiä, miten voi osua noin. Käytännössä kuitenkin konkretia toi lapsuudesta muistiin virren, joka kuljetti asian lähteille, ymmärrykseen itsestä, luovuus ja mielikuvitus toi itsemääräytymistä, jonka sain kokea suurella tuurilla ja onnella, lapsuudessani oli hyvä leikkiaika. Näytteleminen kesäteatterissa toi kyvyn oppia takaisin leikkiosaamisen, synnynäisen aivotyöskentelyn. Opiskelu mielen toiminnoista jäsensi niitä.

Raija

ITSEN KATOAMINEN

 

Kesälukemista

Maailmankatsomukset, ihmiskuvat ja ihmiskäsitykset pohjautuvat usein uskomuksena yksilön valintaan, eikä niissä huomioida, että joku voi joutua valitsemaan alistetusti normikäsitysten mukaan yhteisön ja/tai ryhmän näkemyksin, tai vain jonkun yhden yksilön painostuksesta. Jouduin tällaiseen pakkorooliin 16 vuoden iässä. Alkuun en tietenkään edes ymmärtänyt mistä kaikesta oli kysymys, vaan kauhu alkoi johtamaan elämääni, yhteisön tuki hävisi ja tilalle tuli avuttomuus sekä sulkeutuminen, vaikuttamisen mahdottomuus, osaamattomuus. Yleisten asenteiden, vallan ja tapojen siitoksessa asiat vääristyivät, mitkä vain repivät yhteiseloa. En kutsu valinnaksi sitä, että ihminen kieltäytyy vastaanottamasta sellaista ympäristön tarjontaa, minkä hän kokee enimmäkseen vaurioittavan itseä. On kysymys itsesuojelusta ja psyyken puolustuksesta. Kun vuosikymmeniä normit, kasvatus ja opetukset veivät enemmän minuuteni hajaannukseen, minun oli alettava tutkimaan itseäni syvemmin. Noin 40 vuoden taivallus normiyhteisöjen joukossa päättyi irtiottoon ja lähdin etsimään itseäni, 57 vuoden iässä, saadakseni takaisin itsemääräytymisen, aivotyöskentelyosaamisen ajattelun tasolla ja tunteiden kohtaamisessa. Onneksi minulla oli vahva leikkiaika varhaislapsuudessa ja sain takaisin kykyni psykoanalyysin avulla, kirjoittaen elämääni ja näytellen kesäteatterissa, aivojeni toimintakyky palautui. Opiskelu mielestä toi avun.

Kun olen kahlannut läpi lukemattomia kirjoja, opiskellut ihmistieteitä, sieltä puuttuu yhä sellainen käsitys ja/tai teoria, mikä näkisi vähäosaisen, kaltoin kohdellun ihmisyyttä ja itseyden ainakaan kaikilta osin. Siinä tietotulvassa soutavat niin tiede, uskonnot kuin filosofiatkin. Ongelman ytimessä velloo yhteisövalta ja yleiset tulkinnat asioista, minkä juuret havaitsemissa ja havainoinnissa tulevat usein lääketieteen puolelta, kuin myös psykologisoitumisesta.

Malliesimerkiksi minulle löytyi Timo Airaksisen opit jossain kirjassa. Hän piti pahana halun ja tahdon olemista. Joillekin se todella voi mennä liiallisuuksiin ja valtaa käytetään väärin. Näen sen kuitenkin kärjistetysti enemmän hyväosaisten ongelmana, kuin heikossa asemassa olevien, molemmista voi löytyä ahneutta mihin tahansa. Ihmiskuva-analyyseissä tulkitaan usein ulkopuolelta, mitä ihminen haluaa ja tahtoo, yliaistimusnäköisesti, kyllä se voi näyttää siltä, osaton voi valita ja toimia normien mukaan, mutta keho ei ole yhtä valinnan kanssa, vaan oire häiriöstä. Alkaessani palautua pakkoroolista, jossa ei ollut tunteita, eikä aistimuksia, vain muistitoistoja, totesin, että syödessäni en maistanut ruuan makua, nieleskelin vaan kauhoessani ruokaa lautaselta, pakkorooli oli tuhonnut aistikokemuksen, siihen olisi tarvittu vapaa aistimus, itsekokemus. Dementiakodissa työskennellessä kuuntelin monta kertaa ihmisten huutoa, he ikään kuin huutavat yliaistimuksillaan vapaan aistimuksen puutetta, ei aina, joskus he ovat hyvin syvällä, puute näkyy esim. nuollen kaikkea, se ei ole vain lapsuuteen palaamista, se on sisäisen minuuden puutetta, jota kaipausta he huutavat. Ulkoahavaittu näkemys onkin perustunut havaitsijoiden omaan todellisuuteen, oman tahdon ja halun ilmentymiseen.

Minusta on huolestuttavaa, että näitä käytösoireita tulkitaan ihmiskuvista käsin niin, että kaikki lähtee yksilön valinnoista, ihmiskuva on kapeutunut. Kun näin vuosikausia unia, jossa olin vain kala, osasin myöhemmin ymmärtää ja yhdistää, että heijastuminen tuli kehon vajaatoiminnasta, muistista olivat kadonneet mieli ja tunteet, aistimukset eivät enää aistineet, muisti sammui, kun omaa tahtoa ja halua ei ollut, eikä itsemääräytymisoikeutta. Tästä yhteisöongelmasta, ylivallasta, joihin moralismin kautta joudutaan, ja yksilöt tai yhteisö alkavat käyttää ylivaltaa, puhutaan onnettoman vähän. Ne ovat hierarkisoituneita oppeja ja rooleja, joissa pelataan hyväksynnän ja hylkäämisten kautta, rooleina tuomari ja uhri, mitkä ovat tulleet hyvin kaukaa yhteiskunnallisten asemien kautta historiasta ja opeista.

Kuuntelin hiljattain psykologian emerita professori Lea Pulkkisen podcastin, Itsesäätely, mielenhallinta ja toiminnanohjaus. Siinä käsiteltiin pääosin aivotoiminnan kypsymistä, mikä tarkoittaa toimintakykyä, ja onhan hän myös kasvatustieteilijä.Tämäkään ei antanut vastausta siihen problematiikkaan, jonka realismi voi tuoda esiin ja aivot eivät toimi niin kuin ne parhaimmillaan voisivat toimia. Siellä voi tulla eteen tunteiden liiallisuus ja/tai olemattomuus, aggressiovirran jatkuminen kaltoin kohtelussa, masennus, lamaantuminen, joissakin tapauksissa itsevalintoina persoonallisuuden kehitys tunneväylillä ollen, eriytyneenä.

Pulkkinen mainitsee yleisen ongelman ja toteaa, että psykologista tietoa ihmisen/ihmisyyden kehityksestä on liian vähän kaikilla ja sen totesin monta kertaa kasvatustyössäni. Victor. E. Frankl puhuu nk. transsendenttisestä ihmiskäsityksestä teoriassaan logoterapia. Tällöin ihmisen mielen katsotaan tarvitsevan kaksipuoleisuuden, ulkoaohjautuvan toivon kanavan ja sisältä käsin toimien valintoina. Tony Dunderfelt tuo tätä esiin niin, että ihmisessä on sekä ylitajunta, että alitajunta. Mielestäni nämä eivät mahdollistu, jos ihmisellä ei ole valinnanvapautta, vaan yhteisö määrittää mitä yksilö saa olla ja valita. On mietittävä kaikkien kärsimysten kohdalla, mitkä ovat ajattelukyvyn tasot ja tunne-elämän osaaminen, jos ne ovat koko ajan olleet paitsiossa sulkevan yhteisövallan vuoksi, ei selviytyminen ole itsestään selvää.

Perusongelma tieteen puolella on se, että minuuden/itseyden kehitystä tarkastellaan niin sosiologian kuin psykologiankin puolella osin yhteisten oppien kautta, enemmistökokemuksista hypoteeseina, ja havaitsemiset siellä paljolti ovat ulkopuolelta havaitsemista ja vallan väärinkäytön ongelmat jäävät vähäiseksi sekä näkymättömiin salattuina tahtoen tai ei valiten. Toki on myös yksilön kuulemista, mutta myös tulkintaa, mikä ei kerro kohteena olevan todellista kokemusta ja tapahtumia, vaan on yleisen tiedon tulkintaa. Roolien kehitystä ei ymmärretä tarpeeksi. Kun itse jouduin ruumisrooliin, kehon ja elimistön toiminta häriiintyi, kuten mielenkin ja tunteet kuolivat. Yleiset ohjeistukset johtivat harhaan ja vaurioittivat mieltä sekä kehoa. Yleisesti puhutaan kehomielestä, jonka toivotaan olevan yhtä, se on tavoite. Tunteet aktivoituvat kehomielen kokemuksista, mihin menetelmänä aktivoi monet asiat, sanakieli, musiikki, kuvat, toiminta, vuorovaikutus, toisten tunteet jne.

Monella on tietoa ihmisen hermostosta. Hermoston käyttäytymistä voi tarkastella myös ihmisen vapauden näkökulmasta. Kun vapaus ja itsemääräytymisoikeus riistetään, ääreishermosto oireilee, nimeltään ne ovat sympaattinen ja parasympaattinen, nykyään tunnetaan myös vagushermosto. Kun vapaus itseohjautumisessa viedään säännönmukaisesti antamatta ihmisen itsemääräytyä, elimistö alkaa lukittua tunteita myöten ja terveys reistailee monin paikoin kehollisina ja pääosin sisäelimistöön vaikuttaen. Kun aktivaatio sammuu itsemääräytymisen puutteessa ja keho toistaa vain osaamistaan ylilyönteinä, myös elimistön tuottamat aineosat tyrehtyvät ja aineenvaihdunta häiriintyy, hormonituotanto, eritys, rauhastoiminto jne. Nykyään tiedetään enemmän. Pakkoroolini toi näitä paljon esiin, keho lukittui tunteiden ja pakkotoimintojen kautta.

Se mikä puuttui nk. yleistieteestä, oli pakkoroolin vaikutus.Trauma nousi jatkuvasti uudelleen pintaan, kun ympäristövalta oli sen alkujaan tuottanut, ja ympäristö toteutti sen uudelleen aktivointina. Aina ei tarvitse puhua, kehoviestit kertovat, puhumattomuus on rankin ja julmin keino lyödä.

Alkuun pahassa traumassa vaivuin hiljaisuuteen, muistini katosi, enkä osannut kuin äärimmäisen vähän toimia arjesta selviämisessä. Ihmiset nauroi ”tyhmyydelle”. Hiljaisuuden jälkeen olin oppinut tottelevaisuutta välttääkseni rangaistuksia ja pilkkaa. Joku tietysti pilkkaa nyt, miksi et lähtenyt, moneen paikkaan yritin, kukaan ei huolinut kouluttamatonta.

Hiljaisuudesta seurasi ruumisrooli, jäykistynyt ja jähmettynyt, jonka katsottiin ilmentävän älykkyyttäni ja toimintakykyäni. Sain luudanlakaisijan roolin toiminnallisesti. Luoja armahti minua monissa paikoin, selkävaurion vuoksi pääsin uudelleenkoulutukseen, joskus jääräpäisella yrityksellä sain tietoa enemmän. Kahden viikon koulutusleiri Kilpisjärvellä loppui siihen, kun Norjan puolella Jäämeren rannalla nivelsiteeni revähti tiekuopassa, enkä pystynyt vaeltamaan Saanalla, mikä oli tarkoitettu kestävyysmittaukseen kärsimyksen avulla opinnoissa. Paljon enemmän olen oppinut käytännössä näyttämöteorian, Goffman, ymmärtämisessä ihmisten naamioista, valheista ja totuuden kiertämisestä tarinoiden avulla.

Suomessa on paljon kuulemattomuusongelmia, ehkä siksi, ettei osata kuulla, elimistö ei onnistu kuulemisessa. Normaalisti 6 – 7 vuoden iässä lapsi oppii erottelemaan mielikuvituksen ja todelliset tapahtumat ja luo niistä kielellisen version. Jos ja kun lasta tai myöhemmin aikuista kohdellaan huonosti, tai opetetaan yksipuolisesti ihmisen kokonaisuutta huomioimatta, mielen kyky kohdata kuuloa ja kuultua heikkenee, aistikokemukset aktivoituvat liikaa tai kuolevat tyystin. Itselleni kävi niin, että kuuloaistini kuivui niin paljon, että piti rasvata, sitä lääkäri piti outona, en saanut neuvoja vaan hiljaisuuden, joten voitelin vaseliinilla. Korvat olivat myös kivuliaat ja vihloivat keskittymisen seurauksena, ääreishermosto yliaktivoitui psykkisessä puolustuksessa itsemääräytymisen puuttuessa, ja roolilähtöinen kehitys toi liikaa keskittymistä kehoon eri aisteissa, kuten näkö ja kuulo, että olisin välttynyt julmasta halveksunnasta, psyyken puolustus. Mieli ei vaikuttanut kehoon, eikä tuonut vapautumista aistimukseen. Myös havaitsemiseen alkoi tulla oireita, välillä en havainnut mitään, korvat lukittui, tunteet katosi, kehoon tuli vapinaa ja huimausta, hahmottuminen epäonnistui, ja muistia katosi, en kuullut. Tätä normiyhteisö kutsuu valinnoiksi, minä kauhun jälkitilaksi. Olenkin sanonut, että Menierin tauti voi tulla liiallisen keskittymisen seurauksena, tasapainoelin vaurioituu. Kun yleisohjestus on niiltä, jotka ovat ajattelun kautta saaneet kehittyä, ohjeena autettavalle on, keskity, keskity, ja niin joutuu sorrettu uhri yhä vaikeampaan kehitykseen, keskittyminen vahvistaa vaurioitumista, lopulta mieli murtuu ja ihminen sekoaa. Vapauteen tulisi kulkea sekä sisäisen minuuden, tunteiden, mielen että kehon kautta itsemääräytyen.

Inhoan liiallisesti toitotettuja yleisohjeita ja normeja, joilla pyritään vain hallitsemaan toisia vallan avulla. Kiitollisuus, anteeksianto, nöyryys, tottelevaisuus, jne. voivatkin johtaa yhä pahempaan yksilönoikeuksien murtumiseen, kun ulkopuoliset alistaa ja käyttävät valtaansa väärin.

Raija