sunnuntai 24. toukokuuta 2020

VIHAAN VALHEITA



Minkälaista minun vihani on? Se on periaatteellista, siinä ei ole mielen ja tunteiden kytköstä, se on rauhan vihaa, sitä kohtaan, jolla tuhotaan luontoa ja luonnon olentoja ihmisen voimalla. Vaikka tiedän, että valheellisuus on luonnon tapa taistella reviireistään, se on silti valtataistelua ja ei sinällään itsetarkoitus, eikä elämän suojelua monipuolisesti. Suojelemiselta vaadin hyvän elämän suojelua, jossa valta ja alistaminen on saatu minimiin, haluan suojelulta elävän organismin elämää, jolla on tarkoitus säilyttää sitä, mikä on luonnolle hyväksi toisiamme palvellen. Elämän riistäminen toiselta omia etuja ajaen ei ole minusta oikeutettua ja kunniallista.

Ymmärrän valheita niiden lähtökohdistaan käsin. Jos eläin puolustautuu suojellakseen itseään, ymmärrän sitä. Mutta sitten ymmärrykseni vähenee, kun eläinkunnassa joku eläinpopulaatio tai yksilö tuottaa tuhoa, hävittää toisia eläimiä, luonnon antimia ja ravintoamme, en ymmärrä sitä. Höpö, höpö, en ymmärrä luonnon suhteesta elämään niin paljon, että voisin siitä väitellä mitään, sanon vain mielipiteeni. Parempi siis puhua ihmisyydestä ja ihmisestä, mitkä tunnen paremmin, kun en ole ollut koskaan hiiri enkä elefantti.

Valheellisuus tulee niin monista lähteistä, että niitä on vaikea aina huomioida, on tiedon puutetta ja sen yksipuolista ilmaisua kuten vain sanakieli, on kehittämättömyyttä ihmisenä, on luottamista järjestelmiin ja tarinoihin jne. Tarinoita pitää olla ja nähdä, se on keino oppimiseen, mutta nähtävä ne valheellisina ja totuudellisina.

Kiinnostukseni on suuntautunut ihmisten valehteluun useasta näkökulmasta. Kun ihmistä kohtaan hyökätään, uhataan hänen arvoaan ja mainettaan, hän päätyy usein valheeseen suojellakseen itseään, ja silloin toisen elämänarvo on vähäinen, valhe ja tarina säilytetään, vaikka muut kuolisivat sen vuoksi. Ymmärrän ensireaktion, jos joku hyökkää, mieli luo puolustusmekanismin, mutta jos ylpeys ohjaa valheen luojaa itsensä ylentämisenä, eikä hänellä esiinny nöyryyttä, hän ei korjaa tekemäänsä virhettä. Olen sen nähnyt pääsääntöisesti toimivan ihmisten teoissa ja sanoissa. Tulemalla tietoisemmaksi itsestä, on mahdollista korjata virheensä, jos alkaa nähdä valhetta itsessään, mutta jos näkee sen vain toisessa, totuus häviää, unohtuu ja muuttuu uudeksi tarinaksi mielen ja tunteiden kokemuksen myötä ja itse luoden valheen. Sarjassa La Bureau, johon olen ihastunut melkoisesti, joku sanoi, jos osaat valehdella itsellesi, osaat valehdella myös toisille. Totuus on minulle arvokas ja merkityksellinen kun sillä suojellaan elämää, kohteliaisuus kuuluu siihen, mutta ei tolkuton salaaminen vain vallan saamiseksi.

Aina ja ikuisesti totuutta ei pidä vaatia, pienissä asioissa, jotka eivät tuhoa, mutta suurissa asioissa kaipaan totuutta, kun toisen ihmisen elämä tuhoutuu, tarvitaan puolustamista, apua, tukea ja turvaa kuolemaan tuomitulle muiden henkilöiden avustamana.

Täytyy uskaltaa kyseenalaistaa oma totuudellisuus, yleinen totuus, silloin tuomitsemattomuus auttaa ja anteeksianto tulee tilalle, emme voi ymmärtää kaikkea, olemme erehtyväisiä. On uskallettava luopua vallasta, toisen määrittelystä ja antaa tilaa luottamukselle ja turvallisuudelle.

Raija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti