KUN MIELEN MERKITYKSET KATOAA

Välinpitämättömyys leimaa ihmisten kohtaamista, vainoa esiintyy, sortoa harrastetaan ja ihmisiä kohdellaan kuin vierasta sikaa. Merkitysten kadotessa mielestä seurauksena on henkinen kuolema, ei halua tehdä enää mitään yhteisön, jos ei itsenkään hyväksi, koska pääosa tulkitaan toiseksi vallan väärin käytössä. Rikollinen käyttäytyminen ja uhraaminen on arkipäivää yhteisöissä, mutta siitä vaietaan. Kun rikollisuus ihmisyyttä kohtaan rehottaa, yksilöt menettävä toivonsa ja eivät enää välitä mitä puhuvat, eivät kuuntele, eivät luota, eivät usko eivätkä välitä muusta kuin itsestään. Tällöin merkitys katoaa ja ihminen tekee mitä sattuu eteen ilmaantumaan.

Omassa elämässäni puhumattomuus on otettu aseeksi lyönneille ja suljettu pois yhteisöstä. Mutta sulkemisessa ei katsota olevan mitään ongelmaa ja saan syytteitä itsekkyydestä, vika on minussa, tuomiot ovat arkipäivää. Tämä ongelma yksilön persoonallisuuteen tuijottamisessa tulee pitkälti uskonnoista, mutta myös tieteestä, joka on kulkenut siinä vanavedessä. Tiedän, että sanat voi satuttaa ja koen vastuuta sanoistani. Elän kuin Pohjois-Koreassa, diktaattorit vaativat olemaan samanlaisia kuin he itse, tekemään kuin he itse. Diktaattorit eivät kunnioita tutkittua tietoa, he väittävät vain oman havaitsemisen oikeaksi tiedoksi, muiden on matkittava heitä kuin kolmivuotiaat.

Kun yksilöt alkavat uskoa ulkoiseen kauneuteen, suuruuteen ja itsensä hyvyyteen, alkaa pahuus kukoistaa ja siksi positivismi on vaarallista omahyväisyyteen ajautuen. Nämä ihmiset eivät näe itsessään pahuutta, vaan siirtävät sen toiseen ihmiseen. Mielessä on alkuperäisesti hyvän ja pahan olon tunne, negatiivisuus ja positiivisuus, hyvyys ja pahuus itsessä, ne on nähtävä molemmat.

Puhuessa kohtaamme mielen ja tunteiden tasolla kokemukset sanojen myötä. Esim. laiska sana voi nostaa voimakkaita tunteita ja puhuessa täten tuotamme kuohuntaa, syyllisyyttä ja häpeää. Itselleni nousi ahdistusta ja syyllisyyttä viimeksi, kun sanottiin, että ”alkoi sama jauhaminen”. Ihminen palaa aina samaan asiaan, jos hän ei saa kunnioitusta, arvostusta, kuulemista, huomioimista ja hänet mitätöidään, hänen ajatukset ja tunteet ovat väärin. Psyyke nostaa pintaan loukkauksen, kun se vaan jatkuu, psyyken murtajat vetävät alas mielen, pettämisen, menettämisen ja hylkäämisen kautta ihmisarvossa. Jotkin ovat tietysti lannistuneet ja paenneet ja/tai elävät itsetuhoisesti syyttäen itseään toisten syytöksistä. En voi hyväksyä sitä, että toisilla on oikeus jatkuviin syytöksiin ja he peilaavat sitä toiseen näkemättä itsessään, skitsofreeninen mieli on tämän takana. Psykiatrini opetus pitäisi jo minullekin mennä perille.

Kun ihminen vapautuu mielen pakottavista kuvista, hän ei enää reakoi vahvasti toisen sanoihin, ja syyttele, sinä sanoit, hän näkee ihmisyyden arvoon ja kunnioittaa toisen kokemusta.

Täytyy oppia erottamaan oikeudet ihmisyyteen ja niitä on lupa puolustaa, on moraalitonta puolustaa syyllistämistä, alistamista ja syrjintää. Mutta Suomessa on todella vaikeaa puolustaa heikkoja, kuten lapsia, siitä häpäistään ja puolustaja leimataan mielisairaaksi. Joku kirjoitti suomalaista tabuista Helsingin sanomiin, lapsiin kohdistuva väkivalta ei tullut esiin.

Negatiivisia vaikutuksia saa aikaan, kun ilmoittaa toiselle, ”sinä aina, jatkuvasti, vatvot, vammainen, skitsofreenikko, narsisti”, jne. Itselläni on vaikeaa kohdata sanoja, joissa halveksitaan, vaadin kunnioitusta. Mielestäni meidän tulee käyttäytyä kunnioittavasti toista kohtaan antaen tilaa hänen omanlaiselle elämän toteutukselle, mutta siihen ei voi alistaa muita. Mutta ketä sitten syytetään? Ihmiset näkevät asioita viimeisen kuullun näkemyksen mukaan, ensin joku lyö ja halveksii, siitä syytetään uhria, ja jos uhri paljastaa asian, häntä rangaistaan. Erittäin paljon päästäisiin eteenpäin, jos alkaisimme enemmän pohtia tuomitsemisen ongelmaa. Vaikeinta on, kun ihminen ei kohtaa itseään, pakenee touhuiluun, osa uskoo olevansa suurin, kaunein ja virheetön.

Kun vuorovaikutustavat vellovat kehittämättä ja kohtelemme kurjasti toisiamme, synnytämme traumoja, jotka sitten alkavat toistua teoissa, ahdistuneena ja/tai ylimielisenä ikään kuin muisti sieppaa toistoon edellisen ja viimeisen sanoman ja kokemuksen. Psyykkisen hermoston tahdosta riippumattomat puolustusmekanismit aktivoivat lyhytaikaisen muistin ja reaktiot vaikuttavat aisteihin lyhytaikaisesti mielikuvilla pommittaen, jolloin pitkäaikainen muisti ei onnistu rakentamaan kokonaiskuvaa ja/tai näkemään sitä ollenkaan, keskittyminen ei onnistu tai se on liikaa aisteissa tässä ja nyt havaiten, eikä siirry ajatuksen tasolle.  Koin hyvin henkilökohtaisesti kauan sitten traumaihmisen sieppauksen tukemani henkilön kanssa, kerroin hänelle uneni ja muutaman kuukauden päästä hän kertoi se omana unenaan.

Ongelmista ei pääse eroon syyllistämällä ja kuvittelemalla, ettei itse syyllistä vaan toinen ainoastaan, mutta diktaattorit eivät tee mielestään itse virheitä. Loppujen lopuksi päädymme siihen, että kohtelu on avainasia, etteivät traumat jatkaisi toistoa, persoonallisuuden kehittyminen yksilölliseksi auttaa erilaisuuden syntymään, jossa kuuleminen kunnioituksen kautta innostaa ja tuo ilon. Toisto-oppiminen, ylivalta, ylimielisyys ja hierakkiset systeemit eriarvoistavina opettavat meitä valtataisteluun, menemme poteroihin sotimaan, emme kuule, emmekä näe toista. 

Tuntuu siltä, ettei kehitystä tapahdu, koska yhteiskunta ei arvosta vuorovaikutusta. Yksilön mitätöiminen ja ihmisoikeuksien kumoaminen voi pahimmillaan johtaa siihen, että ihminen alkaa puhumaan puuta heinää, kun itseilmaisulle ei ole annettu merkitystä ja parhaimmillaan itsekunnioitus rehellisyydessä nousee korkealle, mutta en enää usko tuohon ihmisen vallan hyvyyteen. Vahva elämän ja olemassaolon tunne voi auttaa pitkään suojelemaan itsessä arvostusta. Mutta armoa ihminen ei anna toiselle, vallalla alistetaan ja syyllistetään toinen helvettiin. Auttaako tähän nöyryys? Nuoruudessa minulla oli liikaa pelkoja ja alistuin liian paljon, koska sain julmat rankaisut, jos vastustin, tällöin menetin aivoni kyvyt toimia, ne kulkivat aggressioiden ja reaktioiden polkua ilman omaa tahtoa ja halua. Keskiluokkaistunut tiede ei näitä tunnista.

Raija