ONKO TOIVOA IHMISYYDESSÄ?

Luin kehityspsykologin teoriaa, mikä oli julkaistu Helsingin sanomissa 1.6.2020. Hän oli tutkinut ajattelutasoja ja saanut tutkimuksissa selville, että ne ovat aika kehnot. Viiteen tasoon jaetut tasot, viides korkein, osoittivat, että suurin osa aikuisista jää tasolle kolme, mikä vastaa 9-13 vuoden ikää. Korkeimmalla tasolla ihmisellä on kyky tarkastella itseään objektina, nähdä itseään, kokemuksiaan ja tiedostaa ne. Opiskeluissani luin Kantin moraaliteoriaa, siinä oli myös viisi tasoa ja yleisesti ihmiset pääsivät tasolle kaksi.

Onko opetuksessa vika, kasvatuksessa, yhteiskunnassa, ympäristössä, vai missä? Onko meillä ylipäätänsä aikaa oppia, vai viekö luterilainen työmoraali, tunnollisuus ja velvollisuus meidät tekojen ja uskomusten orjiksi ylikuormituksessa, joiden takaa emme löydä enää hyvää ja sopivan tasoista oppimiskykyä minuuteen ja sen käyttöön.

Äly on yliarvostettua kehittymisessä, älyä voidaan käyttää sekä pahaan että hyvään, samoin luonne ja temperamentti ovat saaneet liian suuren huomion yksilöllisen oppimisen sijaan. Kokemukseni mukaan suurin este oppimiselle on traumat ja varsinkin, jos ei tiedosta traumoja, ei käsittele niitä, eikä anna arvoa niiden vaikutuksille. Käsittelemätön trauma voi estää ihmistä näkemästä kokemaansa ja tapahtumia elämässään, hän torjuu ne muististaan, tai niille ei anneta mahdollisuutta tulla esiin yhteisössä. Omaa traumaattista tapahtumaa ei yhteisö halunnut kuulla, se salattiin ja jos toin esille, minua rangaistiin julmasti. Niinpä pikkuhiljaa trauman palatessa mieleen, se hajotti muistia, koska se ei saanut tulla esiin. Lopulta mieli alkoi hoitamaan traumaa niin, että se loi siitä uudenlaisia mielikuvia, mitkä helpottivat kokemusta, mikä on osa käsittelyä etäännyttämisen taitona. Mutta häpeää se ei vienyt pois, terapeuttini sanoikin, että ihminen tarvitsee tunnustuksen, sinulle on tehty väärin. Mutta minä en saanut tunnustusta, vaan salailulla pidettiin yllä pakkorooleja, jossa olin syyllinen ja kokemukseni ilmoitettiin ja sovittiin joukkovoimalla mielikuvitukseksi, muut tiesivät, loivat valhetarinan päästäkseen syyllisyydestään. Se oli roolien vankila, näytelmä.

Nämä sosiaaliset kontekstit, valheet, roolit ja tarinat ovat suuria esteitä ihmisen tietoisuuden kehitykselle ja tiedostamattomasta tulvivien tunteiden vastaanotolle ja ylläpitävät traumoja, nostavat liiallisena ahdistuksena pintaan traumakokemuksia, lukitsevat pois avoimuudesta sekä tuovat syyllisyyttä ja häpeää. Yleisin ongelma tiedostamattomasta tulevien tunteiden kohtaamisessa on kieltäminen ja muut psykologiset puolustusmekanismit. Se ei ole tervettä syyllisyyttä eikä häpeää, jossa vallan väärinkäytöllä suljetaan mieli avoimuudesta. Näin sosiaalinen valta ja roolit ovat esteenä oppimiselle ja ajattelun kehitykselle.

Kun yksilö joutuu väkivaltaisessa yhteisössä jatkuvaan puolustustilaan psyykkisesti, hän ajautuu lyhytaikaisen muistin jatkuvaan kierteeseen ja näin ajattelulle ja sen kehitykselle ei tule mahdollisuutta. Itsetuntemuksen heikkous on yksi syy siihen, että ihminen ei tunnista itsessään syvätunteita, esim. kateutta ja heijastaa sitä toiseen tietoisesti ja/tai tiedostamattaan, tulkitsee omien tunteiden kautta toisen puhetta, peilaa oma kokemuksensa toiseen. Valta-asemat pönkittävät heijasteongelmaa.

Pelkästään toiminnan kautta oppimisen vaarana on rooleissa pysyminen, eikä tieto saavuta oppijaa sen operointiin, ajattelu ei kehity, sanakieli ei pääse tunnistamaan kokemuksia, eikä sanoitusta synny, kuuleminen heikkenee ja havaitseminen on onnetonta. Valitettavasti nämä sosiaalisista vaikutteista syntyneet tunteet ovat nousseet yliarvostetuiksi. Kun syvätunteiden vaikutuksia ei tunnusteta eikä tunnisteta, eikä niitä opeteta edes ammatti-ihmisille, sosiaalinen valta estää ihmisten kanssakäymisestä syntyvää oppimista totuutta kunnioittaen. Vapaassa vuorovaikutuksessa ja itseilmaisun oikeudessa mahdollisimman hyvässä avoimuudessa oppiminen edistyy.

Raija