YKSINÄISYYDEN MONET KASVOT

Yksinäisyyttä kannattaa katsoa monesta näkökulmasta. Mikä tuo yksinäisyyttä, milloin yksinäisyydestä nauttii, onko se pakotettua ja/vai valittua vai luonnollista etsimistä ja löytämistä? Minulle yksinäisyys on tuonut paljon hyvää ja mahdollistanut itsenäisyyden jatkuvaa kehitystä.

Joskus kolmekymppisenä kysyin ystävältäni, koetko sinä yksinäisyyttä joukossa. Muistan, kun hän ei vastannut mitään, luulen, että tuo kysymys herätti meissä molemmissa sisäisen viestin ja itsenäiseen elämään kuuluvan persoonallisuuden kasvun haasteen, joukossa on tärkeää olla yksilöllinen.

Olen harrastanut hyvin monenlaisia harrastuksia kuorolaulusta alkaen runoiluun, näyttelemistä, kirjoittamista, liikuntaa, kirkkoja olen kulkenut, eri oppeja hipaissut ja tuntuu siltä, että niin monessa on niiden filosofia kadoksissa, ei tiedetä mitä varten niitä toteutetaan, niistä on tullut itsetarkoitus ja ihmisestä välinearvo. Yhden vuoden kävin filosofian yleisöluennoilla kirjastossa. Luennoitsijat esittelivät eri filosofien näkemyksiä, eikä ne juuri aiheuttanut keskustelua.

Olinko minä taas väärään aikaan väärässä paikassa? Eikö filosofian tarkoitus ole juuri ajatusten aktivointi, eikö se ole ihmistä, elämää, jos luontoakin varten? Teoissa ja tapahtumissa pitää olla jokin idean runko, teoria, joka pitää sitä toiminnallisena. Taide on kulkenut eri muodoissaan elämässäni. Uskon, että pelko ja kauhu luovat fantasioita ja ne näkyvät eri tasoisesti ajatuksissa, aistimuksissa, tunteissa ja opittuina tapoina. Kun fantasia syntyy pelosta, se esiintyy enemmän kehollisesti aistimuksena, aistikuvina ja tarvitsee peiliksi esim. kauhuelokuvia ja piruja kuvastamaan sitä ymmärryksen syntymiseksi.

Muistan, kun nuorena kauhutilassa en nähnyt itseäni ja mitä minulle tapahtui, kauhu vei kokemuksen sekä tunteet ja vasta kun näin oman elämän tapahtumia muissa, aloin nähdä omaa kokemustani. Minun kauhuni oli niin vahvaa, että aistimus hajosi ja vasta kolmikymppisenä aloin kokea oman halun ja tahdon tuomaa iloa ja luoda jotain itsestäni ulos. En kutsu vielä sanakielen ja tottelemisen kautta itsestä synnytettyä luovuudeksi, kuten lapsuuteni enkelileikit, joita olin oppinut lukemalla. Leikki toi kykyä luovuuteen eri kuvia sekoitellen, mutta ei vielä syväluovuutta, sielua. Vaikka syvätunteet ja tiedostamaton ovat jo kohtuaikaan, niiden esiintulo on hidasta ja estyy kun pelkoja on liikaa, silloin voi yksinäisyys auttaa ympäristön rauhan kautta. Halusta ja tahdosta ihanteen kautta kehittyneenä syntyy enemmän kauneutta ja toivoa, jossa maalautuu tulevaisuuden kuvia ilon tulemisena ja pyrkimyksenä tuottaa sitä, niin kuin lapsi ihailee vanhempiaan. Pelko ja kauhu lähtökohtana ovat usein myös seksuaalisuuden ylilyöntien takana, ei toisen ihaileminen ja rakkaus, josta voi syntyä taivaalliseksi seksiksi kutsuttua nautintoa.

Olemmeko vielä niin paljon kehityksen ongelmissa, että aatteet ovatkin tieteen ja/tai uskonnon auktoriteetteja hierarkian ylläpitämiseksi, joita kumarramme, eikä ajatusten kehittämistä tapahdu.

Minusta filosofia pitäisi olla sitä, että se palvelee elämää ja sen puitteissa arvot jäsentyvät niin, että tiedetään, mitä varten harrastus tuo hyvää. Esim. olin näyttelemässä kesäteatterissa siksi, että pääsin eroon esiintymispelosta ja aivoni aktivoituivat niin, että niiden harjaannuttaminen puhekielessä ja toistot vahvistivat niin paljon mieltäni, että pelko ei enää tuonut kauhua, vaan mielenrauha syntyi ja kykenin tuottamaan puhetta ilman kauhun tuhoa, ajatuksen hajaantumista. Liikunta on hyvin tehtynä kehon hoitoa, myös aivoissa. Sosiaalisia taitoja ei opita juuri missään, vain pieni osa minun harrastusten ja koulutuksen puitteissa osasi aktivoida sosiaalisuutta ja se loi yksinäisyyden sekä syrjäytymisen tunnetta, mutta kuitenkin elämäni parhain kehittymisen mahdollistaja on ollut harrastukset ja opiskelu, työelämä on tuhonnut.

Yksinäisyys positiivisena on mahdollistanut yksilöllisen kehityksen siihen, mitkä ovat olleet minun todellisia tarpeita ja henkistä kehitystäni ruokkivaa. Olen vain kulkeutunut niitä kohti, vaikka ympäristö on opettanut toisin, koska olen luottanut omiin kokemuksiin, oppeja tutkien. Opiskeluistani on valitettu työpaikalla, koska on haluttu luokitella vajaaälyiseksi, joten mitä tästä opimme. Minut on kasvatettu erittäin itsenäiseksi varhaislapsuudessa kotona ja suurperheen lapsena olen kehittynyt sosiaaliseksi, työelämä on kuitenkin rankaissut itsenäisyydestäni päiväkodeissa. Valtaa on käytetty alistamiseen tapojen kautta, eikä ammattiosaaminen ole päässyt toteutumaan. Kun v. 1980 OAJ:n liitto taisteli sosiaalialan ammattilaisia vastaan päivähoidon työntekijöinä, etteivät he saisi työskennellä päiväkodeissa, valittiin Suomen linja ihmisyyteen, sosiaaliset taidot eivät nousseet arvoon ja kehitystä nähtiin liikaa sanakielen kautta ja niin lapsista kehitettiin enemmän tottelijoita, kuin itsenäisesti ajattelevia. Tämä on usein myös taustalla siihen, että lapset siirtävät oman pahuuden toiseen ja voi olla kiusaamisen taustalla, kuten ongelmalliset kotiolotkin, kun omat pelot ja ihastukset eivät tule lapselle itselleen nähdyksi.

Ei taide voi olla itsetarkoitus, jossa vain palvotaan taiteen synnyttäjiä, kunnioitusta ja kiitollisuutta voi olla heitä kohtaan, mutta jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus luoda yhteisöissä oma tarinansa, jossa taide auttaa. Usein esim. ajattelemme, että keskustelu auttaa terapoinnissa, se avaa muistia, mutta ei vielä niitä tunteita, jotka tilanteissa on syntyneet. Traumassa muisti palautuu hitaasti ja pätkissä ajan armoilla ja tunteet tulevat avautumisen tuloksena. Ihmisten kokemukset avautuvat ja/tai sulkeutuvatkin tavoittamattomiin hyvin eri tavoin.

Raija