TYHJYYS SIELUSSA

On todennäköisempää, että ihminen joutuu kohtaamaan sielunsa tyhjyyden kulttuuristen tapojen, oppien, normien, vallan ja uskontojen puitteissa. Tyhjyyden tae on se, että kulttuurit tuottavat suorittamista, ei ihmisyyttä. Valta takaa sen, että ihminen on koko ajan tarkkailun alla, muiden arvioiden varassa ja saa vain sitä kautta ihmisarvonsa. Kristinuskossa sen antaa Jumala. Toisen tarkkailu ja arviointi mahdollisena totuutena on tieteen paradigma, se on vallan ideologiaa.

Suomalaisessa kulttuurissa on sanonta, että tyhjät tynnyrit kolisevat. Olen elänyt niin monia vuosikymmeniä tyhjyyden tilassa, että luulen, että osaan sanoa siitä jotakin. Minulle on turha tulla sanomaan, että ihminen valitsee itse. Siihen ei ole mitään mahdollisuutta, kun ympäristö alistaa tahtonsa alle, ja ottaa pois elämän mahdollisuudet, ellei tottele, julmilla rankaisuilla. Olen elänyt vuosikymmeniä sieluni tyhjyydessä vain suorittajana yhteisövallan alla. Kun olin menettänyt täysin itseni, menetin kehonkuvani, se oli kuin maan vetovoimasta syntynyt, venyi sinne tänne pienestä suureen, ja joskus täysin tajun saavuttamattomaksi, kuin katosi olemattomaksi, mitä ei tunnistanut, eikä kehoa tiedostanut.

Kun nykyään minulla on aikaa paremmin havainnoida ihmisiä, havaitsen, että niin moni joutuu sielun tyhjyyden tilaan suorittamaan elämää, juoksemaan karusellissä. Koska emme ole oppineet tuntemaan ja oikeuttamaan sisäisen minuuden olemassaoloa, sitä ei arvosteta, ja valta on ulkoisella tarkkailulla, sisäinen minuus kuolee, ja usein aggressiot tunkevat mielestä esiin, kun on joutunut hylkäämään itsensä.

Liiallisten suorittamisten ja fyysisten kokemusten kautta ihminen ajautuu ruumiin maailmaan, jossa keho on kuollut, ja on syytä erottaa juuri tämä, keho ja ruumis. Keho on elävä ja herkästi aistiva oman aidon tahdon seurauksena syntynyt tila, kun taas suorittamisen kautta se on suorastaan brutaalisti ja alkuperäisesti kehosyvyyksien syntymähuutoa, jossa ei sielu eli tunteet ja niiden viesti tule esiin, sisäinen minuus. Jo vauvalla on syvätunteet unissa syntyneenä kohtuajalta, vaikka ne eivät ole tietoisia, ennen kuin merkityskieli on tullut tunnistettavaksi, sanat, kuvat tai kosketukset.  Se sisäinen, joka on mahdollista saavuttaa näkemään ja kokemaan itseään, mikä on psykoanalyysissä nimeltään mielikuva, jonka avulla ihminen tunnistaa itseään, ja Kristinuskossa Jumala, jonka avulla ihminen tekee saman.

Elämä on tarkoitukseltaan monia asioita, ja ihmisen nautinto on niistä yksi. Se voi joko mennä liiallisuuksiin, tulla herkäksi ja tiedostavaksi, tulla melkein täydelliseksi, ja tuottaa itselle vilpitöntä iloa, jonka haluaa antaa oikeutena myös muille.

Olen useimmiten tarkka, kun analysoin asioita, tutkin niitä. Mutta en väitä tietäväni koko totuutta, eikä minun tarvitse, voin iloita siitä, että myös muut tekevät sitä. Otan esimerkiksi seksuaalisuuden, mikä näyttää olevan monen elämän perusoikeuksia tutkivan premissi edellytyksenä suoda ihmisen oikeuksia. Olen katsonut ja analysoinut pornoa. Nainen ja/tai mies on kohteena, jossa toinen tyydyttää itseään ruumiin tasolla, nautinnoksi nimetään syvältä kehosta tuleva voihkinta, mikä on syntymähuudon pohjalta tulevaa, ja loppujen lopuksi kipua, ei nautintoa. Kun ihmistä pidetään vain kohteena, ja tutkitaan hänen kokemustaan, juuri tuo virhe tapahtuu, kipu tulkitaan nautinnoksi.

Toinen ulkoisen tarkkailun ongelma on psyyken arvioinnissa. Jatkuvaan alistamiseen ja oikeudettomaan osaan jouduttuaan yhteisövallan alla, ihminen voi ottaa selviytymiskeinoksi ylpeyden. Kun sielu ei saa puhua, ylpeys auttaa nostamaan itseä ylös. Tämä näkyy kehossa ikään kuin itsekkyytenä, itsensä ylentämisenä, ja kun oikeuksia ei ole sisäiseen itseen, ihmisen on otettava avuksi nautinnon usko, eli valehdeltava itselleen, että saa elää. Sillä jos ei näytä näitä miellyttäviä ilmeitä ja eleitä ympäristölleen, hän saa tuomion ja rangaistuksen, hyljeksinnän ja syrjinnän, hänen on hymyiltävä. Näitä ei sanota aina sanoin, ne kerrotaan kehon kielellä, jotka ovat syvävaikutteisia enemmän kuin sanat.  Ja niin johtopäätös ulkoisen arvioijan toimesta on, hän nauttii, ellei peräti ole narsisti. Ei turhaan sanota, että narsismi on psyykkisen puolustuksen kuva, kun ihminen on vallan väärin käytön vuoksi joutunut suorittamisen kehään teoissa, ja vaatimusten mukaan esittämisen osaan olossaan. Mitä enemmän minua alistettiin, sitä enemmän yritin olla mahdollisimman hyvä, virheetön, kaunis, täydellinen, haluttava ja hyväksyttävä, ettei iskuja tulisi. Mutta minä en nauttinut, suru asui sielussani, ja sitten se tuli romahduksena ja masennuksena ulos.

Raija