ENTÄ JOS MIELIKUVITUS....

Entä jos mielikuvitus viekin meitä pois todellisuudesta ja heikentää kohtaamisen taitoja. En ole yltiöpäisen sanakielen ihannoija, mutta pidän sitä erittäin tärkeänä viestinnän välineenä. Olen surullinen siitä, että sanakielen ylistys on johtanut ylikuormittamiseen mielen ja tunteiden menettämisenä. En ihannoi mieltä ja tunteita ylitse sanan, ja yhtälailla niiden ylituotanto voi tuhota kykyä sanalliseen ilmaisuun, ja havaintokykyyn. Mieli ja tunteet voivat viedä pois todellisuudesta, kuulemisesta ja näkemisestä. Kaipaan tasapainoa näiden välille. Kehityspsykologian mukaan ihminen oppii erottamaan toden ja epätoden sisäisessä todellisuudessaan noin seitsemän vuoden ikäisenä. Käytännössä olen todennut, ettei se niin aina tapahdu, mutta se ei vie uskoani sen mahdollisuudesta, se on kasvatus- ja opetuskysymys.

Minulla on tällä hetkellä muutama ystävä, joilla on alkanut pakkoroolista irtaantuminen ja itseksi tuleminen. He ovat yli kuusikymppisiä. Kun puhun heille, he eivät kuule eivätkä näe juuri muita kuin oman kokemuksensa, he puhuvat koko ajan niin, etteivät he kuuntele, mitä toisella on sanomista, on hyvä, että osaan kuunnella. Minulla on myös ystäviä, jotka kuulevat hyvin. Tilanne ja ihmisen kehitys arvoineen voivat siis viedä kohti muisti- ja tai mielikuvien liiallisuutta, jossa todellisuutta ei kohdata, ei kuulla, vaan todellisuus syntyy heidän päässään, ei havainnoiden, kuullen ja nähden, kuten voisi kuvitella, että aistimme havaitsisivat todellisuutta. Muistamattomuuteen joutuminen on vielä suurempi ongelma. Joku päivä sitten Hannu Lauerma sanoi yhtäkkisestä aggressiosta, jossa amerikkalainen nainen yritti tönäistä raskaana olevan naisen uima-altaaseen suututtuaan, kun ei saanut tahtoaan läpi, tiettyä paikkaa, arvostettu ja menestynyt nainen. Lauerman mukaan näin voi käydä kenelle tahansa, jonka mieli ei ole tasapainossa.

Muistan ajan, kun itse uskaltauduin ulos pakkoroolista. Trauman jälkeen juuri itseilmaisu oli ongelmallista, syntyi paniikkia, ja puhe kangerteli. Kun alkoi esiintyä, kaikki saattoi kadota tietoisuudesta. Seuraava vaihe oli juuri liiallinen puhuminen, ja äänen korostuminen aina vinkuvasta karheuteen ja ahdistuneeseen huutoon. Se liittyi minun tapaukseeni, sillä minulta oli puhuminen kielletty.

Ihmiset sekoittavat lahjakkaasti mielen, tunteet ja kielen omassa todellisuudessaan. Kuinka paljon se estää havaitsemista, havainnointia, kuulemista ja näkemistä, jos nämä psyyken ominaisuudet tunkeutuvat järjestelemään yhä uudelleen näkemäänsä ja kokemaansa? Kuinka paljon esimerkiksi liiallinen lukeminen voikin aiheuttaa sen, että kuullessaan jonkun kertomuksen, se uusiutuu luetun tarinan kerrostumista? On erityisen tärkeää, että lapsuudessa opitaan erottamaan tosi ja epätosi. Se vaatii hyvää kasvattajien ja opettajien koulutusta. Uskon, että yhteiskunta säästäisi reilun 30 % korjaavien hoitojen kustannuksista panostamalla hyvään oppimiseen itsen suhteen. Se vaatii korkeatasoisempaa koulutusta ammattilaisilta kuin nykyään tarjotaan.

Niin kauan kun yhteisöissä on väkivaltaa, hyväksymättömyyttä, tuomitsemista, rankaisuja ja moralismia, missä ei ole selkeitä sääntöjä oikeasta ja väärästä, ihmisen psyyke sekoittaa omalla todellisuudella vallitsevan todellisuuden ja vuorovaikutus on kaaosta. Eriyttämisen taito mielessä on tärkeimpiä asioita oppia lapsuudessa, mutta ei liiallisena, jolloin se vie pois ihmisen kokonaisuudesta, ja havaitsemisen kyvystä. Emme voi elää uskomusten irrationaalisessa maailmassa ja toteuttaa halua ja tahtoa toisiin nähden ilman, että siitä olisi seurauksia, vastuu teoista on kannettava, opittava kuulemaan ja näkemään niin, että psyyke ei luo siihen omaa totuutta. Mieli on aistimusten syntymää, aistimielihyvää, mikä on pääosin kyltymätön. Mielihyvän voi nähdä myös ilona, jossa oma vilpittömyys tuottaa iloa, kunnioitus toiseen, ja todellisuus, mikä on totta, rehellisyys, mikä lapsessa on mahdollista, valitettavasti se tuhotaan väkivallalla ja vallan väärin käytöllä.

Raija