SUOMALAISTA KASVATUSKULTTUURIA

Olen ollut päiväkodissa töissä vuosina 1976 – 2005, kuudessa eri päiväkodeissa, päiväkotiapulaisena, lastenhoitajana, ja lastentarhanopettajana. Olen tykännyt työstäni. Päiväkodit ovat pääsääntöisesti inhimillisiä paikkoja, joissa pyritään lapsen parhaaseen varhaiskasvatussuunnitelmien mukaan, valtiolta tulee ohjeistus, jonka kunnat referoivat kuntaan sopivaksi. Varhaiskasvatus on lastentarhanopettajan ammattiala, jota nykyään opetetaan kasvatustieteen laitoksella yliopistossa, ja tähtää oppimisen optimoimiseen. Ennen varhaiskasvatus oli sosiaali- ja terveysministeriön alainen, nykyään se on opetusministeriön alainen.

Oppiminen ei ole itsestään selvää ja tutkimuksissa on vielä varmasti paljon vajausta ymmärtää oppimisen eri muotoja. Itse katsoin, että suurimpia ongelmia päiväkodeissa tuotti ihmiskäsitys, mikä tuli lastenhoitajien koulutuksesta, ja oli kehokeskeinen, ja heitä oli meidän kunnassa 2/3 osaa henkilökunnasta, enemmistö. Lastentarhanopettajan koulutuksessa on enemmän oppimiseen liittyvää henkisellä puolella, keskittyen sanakieleen. Tarinoiden kertojat ja kirjallisuuden harrastajat ovat aina olleet arvossa, ja jo lapsena kiinnitin huomion siihen, että hyvät tarinoiden kertojat ja valehtelijat pärjäsivät koulussa, ja pääsivät opettajien suosioon, moralismia harrastavat. Katvealueeseen jäävät sosiaaliset taidot, sosiaalinen oppiminen ja tunne-elämä. Vaikka leikki tuo sosiaalista ja tunne-elämää paljon esiin, näyttää siltä, ettei sitä osata lukea lapsen kehityksen alustaksi niin hyvin kuin pitäisi.

Eräänä vuonna olin yksinomaan yhden lapsen hoitaja. Lapsi oli erittäin vakavasti häiriintynyt, hän oli päihdeperheen lapsi, arvaamaton ja väkivaltainen. Perheessä oli runsaasti väkivaltaa ja lapsi eli kauhujen keskellä. Tärkein tehtäväni oli saada lapseen luottamus- ja turvasuhde kiintymyssuhteena. Loin tapahtumia, jossa positiiviset kokemukset olisivat vahvistuneet, uintia, retkiä, piirtämistä ja maalaamista, olin vain häntä varten. Kerran terapeuttisessa maalaussessiossa maalasimme meren, jossa oli äiti, isä ja lapsivalaat. Ja yhtäkkiä hän kysyi, ”kuoleeko isi”, isä oli viety ambulanssilla rajun tappelun jälkeen sairaalaan. Pääsin pitkälle luottamuksen rakentamisessa, mutta jaksoin vain neljä kuukautta, sillä en saanut tukea muilta työntekijöiltä, päinvastoin he tuomitsivat minut lapsen lellittäjäksi. Ryhmään palauttamisen yhteydessä opettaja häpäisi ja tuomitsi hänet törkeästi häiriköksi, jos hän kysyi mitään. Ja näin hän antoi muille lapsille aseet syrjintään.

Enemmän kuin lasten persoonallisuusongelma häiriöiden synnyssä lasten kasvussa ja oppimisessa on aikuiset. (olen saanut tähän näkemykseen tukea itse Ben Furmannilta) Mutta ei sovi unohtaa kasvattajien ja opettajien koulutusta, mikä voi suosia hyvin kapea-alaisesti ihmisyyden kehittymistä. Suomalaisessa kasvatuskulttuurissa on väkivaltaa, jota salataan. Muutaman ihmisen muistan työelämässä, jotka puuttuivat tähän, mutta he saivat potkut.

Salailun kulttuuri tulee kaukaa, olemme vuosisatoja olleet toisen valtion vallan alla, mikä on opettanut pelon ja auktoriteettien uhkien alla salaamaan. Minun kouluaikana oli vielä karttakepillä napsautuksia, mutta häpäisy nurkassa seisottamisena oli pääsääntöisin rankaisumuoto. Häpäiseminen on yksi salailun vahvimpia ilmenemismuotoja ja sitoo sillä hiljaisuuteen. Häväisty ei kykene ja häpäisijät eivät halua paljastua.

Raija