Kuka sinut
pelastaa, Jeesus, usko, itse, oppi, Jumala, materia, urheilu, tätä listaa voisi
jatkaa vaikka kuinka pitkään? Olen sukupolvea, joiden on pitänyt selviytyä omin
voimin kaikenlaisista karikoista. Siksi aina ihmettelen, miten kaikki
psyykkiset ongelmat voidaan palauttaa isään tai äitiin, eiväthän he juuri
olleet elämässäni, he olivat liikaa työssä. Ei lapsuuteni aikana ollut puhetta
positiivisesta kasvusta, huolehtimisesta tai tunteista, puhetta oli enemmän
tiukkoina sääntöinä ja sanan kumartamisena, ja elämä oli enemmän
jokapäiväisestä leivästä taistelua, hengissä selviämistä. Syvempiä tuntoja sain
kokea runouden muodossa, joita äitini opetti. Isä oli aina töissä, ja
varhaislapsuuden muisto on hänestä vain hien haju, jos joskus saattoi päästä
syliin. Lapsuus oli jatkuvaa luopumista, ruuasta, vaatteista, koulutuksesta,
ihmissuhteiden positiivisuudesta, ja menetyksien virtaa. Ympäröivä kyläyhteisö
oli moralistinen ja brutaali, lapsia kohdeltiin kaltoin juuri nuoruusaikanani,
äitini joutui opettajien kynsiin, kun antoi lapsille itseilmaisun vapautta.
Vain varhaislapsuuteni oli mielekästä, sekä koulu että koti.
Jos on
tehnyt paljon syntiä, ehkä lohtu Jeesuksen pelastustyöstä on tarpeen ja
taivaassa saa synnit anteeksi, muutoin syyllisyys repii palaseksi.
Maanpäällinen vaellus ja Jeesuksen oppien seuraaminen on konkreettisempaa kuin
usko taivaassa pelastumiseen, on ymmärrettävä Jeesuksen tuoma malli
ihmiskäsityksestä, tehtävä työtä itsensä kanssa. Jeesus sanoi, minulla on
kaikki valta taivaassa ja maan päällä, on opittava ymmärtämään niiden ero,
valta jonka Jeesus antaa ihmisyyteen, on Jumalan valtaa, on tehtävä työtä
minuudessa löytääkseen tien totuuteen ja elämään.
Minulle on
varmasti muodostunut enemmän nuoruudessa ihailua koulutuksen, kirjallisuuden ja
historian henkilöistä kuin vanhemmista, joiden osuus on tunne-elämän vahvuus
ja/tai heikkous. Olen aina ihaillut opettajiani. En usko Jeesuksen pelastavan
kaikkea, enkä Jumalan, vaan niitä väärin käytettynä suorastaan epäilen, että
siinä voi piillä vaara ihmisen tuhoutumiseen, koska se on niin
tulkinnanvaraista, eikä kohtaa yhteiskunnallista kehitystä ja kehittämistä.
Kun ja jos
opettaminen perustuu yhä suuremmaksi osaksi etuaivolohkon aktivoimiseen dominoivasti
sanakielen kautta, jättäen syrjään tunnekeskuksen, meistä tulee ylimielisiä,
kurkottelemme Jumalaa ja ylistämme häntä, mieli on tulevaisuuden ja ylöspäin
menemisen katveessa, itsensä korostamisessa hyvänä näkemättä pahaa. Ohimolohkossa
oleva mantelitumake ei rekisteröi tunteita niiden säätelijänä, koska sanakieli
on ottanut vallan. Niinpä oppimisesta on tullut uskoa, ja toistamista,
liiallisen kirjallisuuden ja sanakielen käyttämisessä, opimme kumartamisen ja
hierarkkisen tietoisuuden virtauksena yliaistilliseen manialliseen ajatteluun,
aina kilpaillen, aina voittoa tavoitellen, jatkuvasti uusia kurkottaen. Ylistämisestä
kohti Jumaluutta tulee ansa, jossa ei Jeesuksen ihmiskäsitys enää toimi. Jeesus
opetti kuuntelemaan Jumalaa, ei ylistämään itseään. Se on mielen keino oppimisen
kautta saada yliaistimusten mielikuvat tietoisuuteen, erottamaan ne, ja
tunnistaa tunteiden vaikutus kokemuksessa sekä itseen että muihin. Jos vain
ylistämme ja kumarramme suuria ja/tai itseämme, emme opi kokemuksen ja tiedon
jakamista toisten ihmisten kanssa, vaan tietoisuudestamme tulee ylemmyyteen pyrkivä.
Tämä johtuu
ainoastaan siitä, että aivoissamme on eri paikat erilaisille kehityksille. Jos
kehitämme vain lukutaitoa, emme opi sosiaalista vuorovaikutusta tietoisena
tunteiden vaikutuksesta, välittämisen kulttuuria, rakastamista, vaan uskomme nostaa
ja nousee vaan ylistämiseen ja ylevyyteen. Ja tästä Jeesus varotti, hän opetti
puhumaan Jumalan kanssa. Se on mielen ja tunteiden mekanismi aivojen
toiminnassa, oppia mielikuvien haltuunotosta, se on tieteellisesti tutkittua ja
todettua.
Nykytiedon
mukaan mielen haltuunotto on oleellista ja aistimielikuvien järjetön
pursuaminen on ongelmien villakoira. Mielikuvia, jotka tulevat
kehotietoisuudesta ja kehoaistimuksista ei tule sekoittaa mielikuvitukseen,
mikä on mielihyvän syväkokemisen ja itsestä iloitsemisen peruslanka, luova prosessi,
uuden syntyminen mielen syväosassa tunteiden vaikutuksesta. Jumala kuvan kautta
voimme ottaa mielen haltuun, puhumalla Jumalan kanssa ja antamalla tilaa
tunteille, tiedostamalla ne, jossa välittäminen voi tulla olevaksi, opimme
empatiaa ja toisen huomioimista. Jos elämme liian yksilökeskeisesti, ja kilvoittelemme
vain ylevää tietoa/korkeakulttuuria ja tietoisuutta, menetämme kyvyn toisen rakastamiseen
ja kuulemiseen. Itsestä on lupa iloita, Jeesuksesta on lupa iloita, mutta jos
ylennämme itsekeskeisesti itsemme korostamiseen ja oppimiseen vain muistia ja
kokemuksia liiallisesti lisäämällä, olemme menettäneet sen ihmiskäsityksen,
minkä Jeesus loi. Se on yksikertaisuudessaan ihmisen aitoa ja todellista kohtaamista.
Sisäisen
minuuden löytäminen on oleellista, se on sen huomioimista toisessa, sen
toteutumisen tukemista. Se on kanava välittämiseen ja rakkauteen. Liiallisen
jumaluuden korostamisessa kadotamme tämän syvätietoisuuden minuudessa, ja
alamme palvomaan ylempiä, kuninkaita, ja ajaudumme liikaa etuaivolohkon
alueelle, jossa yliaistimukset ja mania mahdollistuvat, ottavat vallan irrationaalisesti
toimien ja luovat positiivisuuden harhan.
Kun
ajaudumme vain kehotietoisuuden kautta ruumiillisuuteen, jossa halu ja tahto
eivät ole minuudessa jäsentynyt valintoihin arvojen kautta, nautintomme tulee
ainoastaan ruumiista jopa pornoon saakka, kiihotamme itseämme ruumiin kautta,
sen sijaan, että ilo toisesta olisi tunne-elämän ja itsensä kautta
vuorovaikuttamista ja jakamista, rakkautta, mikä tuo syvempää iloa ja
nautintoa. Sitä sanotaan psykodynaamiseksi kehitykseksi. Ihmisyytensä
menettäminen ainoastaan joillekin osille kehoa ja elimiä, on itse asiassa
vapauden menettämistä olla oma itsensä kokonaisena, sillä silloin osat
dominoivat.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti