AITOUSPOLKUJEN VALINTOJA

Riku Sivonen perään kuuluttaa Ylen sivuilla kolumnissaan aitouden perään, mitä on tulevaisuus, onko meissä mitään aitoa, elämmekö keinotodellisuudessa, emmekä kohtaa toisiamme, emme ole enää aitoja ihmisiä.

Freudin mukaan rakkaus, työ ja leikki ovat elämän peruselementit, joita on hyvä pitää elämän perustana.  En tiedä, missä vaiheessa hän toi seksuaalisuuden elämänvoiman ja eteenpäin menon lähtökohdaksi, kuoleman pelon. Siihenkin se voi ajautua, ja ihmiskunta on ajautunut törkeällä tavalla, koska syntymäahdistus on lähtenyt johtamaan ihmisyyttä, ahdistuksesta syntynyt pelko. Pidän seksuaalisuuden korostamista enemmän kapitalismin ahneuden alttarina, joskin se ei näytä olevan minkään aatesuunnan pois sulkemaa.

Minulle lapsuus on asia, jossa lapsen on annettava olla lapsi pitkään, leikkivänä ja tutkivana, mikä kuuluu leikin olemukseen, hahmottaminen. Suomessa leikkiä on ennen arvostettu, mutta nyt ovat alkaneet puhaltaa eurooppalaiset tuulet, lapsi halutaan esikouluun jo 4 vuoden iässä, ja sanakielen tietoisuus kirjallisuuden kautta alkaa johtaa näkemyksiä. Leikin juuri on sisäisessä mielikuvituksessa, unimielikuvissa, jotka ovat alkaneet kehittyä kohtuaikana mielihyvässä, jossa ilo on uuden syntyminen, ajattelun alkeissa, kuvissa, jotka tunteista aktivoituneena syntyvät. Ulkoisesti havainnoiden ajatellaan, että ne ovat kehoaistimuksellisia, mikä ilmenee kehojännitteenä, himona ja itsekkyytenä, mikä luokitellaan seksuaaliseksi, kuten lasten maistamis- ja haistamisinto, kosketuksen tuoma aistimielihyvä. Leikki on kuitenkin tutkittu lapsen synnynnäinen kyky, mitä pitää suojella ja se on erilaista kuin kehoaistimuksista syntyvät kuvat, mitkä ovat kuvittelutaitoa, havainnointia. Kirjallisuuden kautta opimme enemmän herkästi uskomaan kuin itse ajattelemaan, se tuo valmiita mielikuvia.

Leikin katoamisesta pitää huolestua, jo reilu kymmenen vuotta sitten YK asiantuntija totesi sen kadonneen. Näin huomasin myös päiväkodissa.

Säästyin varhaislapsuudessa liialliselta ohjaukselta. Minun annettiin leikkiä paljon. Minulla oli aikaa vapautua ahdistuksen sekä pelon syövereistä ja joutumatta liikaa pelon maailmaan, sain kokea turvaa ja luottamusta, iloa itsestäni. Itsestä Iloitsemisen ytimessä on vapaa liikkuminen ja itseilmaisu erilaisilla itseilmaisun kielillä, jossa osin vapaudutaan ahdistavasta kehokokemuksesta, kielen oppiminen oli vuorovaikutuksellista muiden kanssa, puhuminen oli focuksessa, kohtasin oikeasti ihmisen, en mennyt oman tietoisuuden kautta havaintoihin toisesta, kuulin oikeasti toisen puhetta ja hänen kokemuksiaan, opin kuulemisen. Myöhemmin, kun jouduin kohtaamaan vaikeat pelot ja väkivallan, minulla oli riittävästi omien kokemusten valossa myönteistä, mikä kantoi elämässä ja opin erottelemaan pelon vaikutukset. Vasta häpäiseminen ja valheen väkivalta mursi mielen, mutta palauduin takaisin itseeni, kun väkivaltaa ei ollut.

Lapsuutta ja oppimista tarkastellaan liikaa kielen kehittymisen kannalta. Itse tarkastelen lasta enemmän keskittymisen kannalta, ilon, luovuuden ja innostuneisuuden. Jos ja kun kieli kehittyy ahdistuksen voimasta ja pelko on kyyditsijänä, se johtaa nk. lapsiseksuaalisuuteen eli kehoaistillisuuden ylilyöntiin. Lapsen tahto ja halu tulee liialliseksi ja ensimmäiset oireet ilmenee vahvana jo kolmen vuoden iässä, uhmaikä. Lapsesta tulee ylitavoitteellinen, sen sijaan, että lapsi olisi vasta olemassaoloansa tutkiva, jossa tietoisuuteen voisi kehittyä tiedostamattomasta tuleva luova puoli. Liiallisesti ja vahvasti lukuromaanien ja satujen kautta kirjallisuudesta kehittynyt tietoisuus minuudesta, omasta hyvästä ja pahasta luonnekuvausten kautta vahvistaa tarkkailijan roolia ihmisyydessä, ulkopuolisten tarkkailua itsen sijaan, koska havainnointi jää vähäiseksi tiedon hallitessa liikaa. Leikkivä ihminen osaa katsoa sisäänpäin ja ulospäin minuudessaan, hän näkee varjoja ja valoja, hän näkee oikeasti.

Minusta on tärkeää, että ihminen puhumisen kautta oppii hyvin sanakielen, se on loppujen lopuksi aina kaiken sopimusten ja totuuden taustalla, mitä kehitetään, harvoin siellä tarinat tuovat viisautta. Tarinoissa sanat tuovat merkityksen, kuvataan ihmisen luonnetta ja tekoja, mutta puhuttaessa kohdataan oikeasti ihminen, kuullaan ääni, kehonkieli, parhaimmillaan sanakielen merkitykset tulkitsematta liikaa. Valta, johon ihminen pääsee kirjallisuuden kautta, voi olla hyvin moralistinen, jossa ihminen on tarkkailtavana, ei kohdattavana, liiallisten aistimielikuvien valloittama, mikä johtaa tulkintoihin toisesta, ei kuulemiseen. Ihminen ei opi tuntemaan itseään. Vastustanko kirjallisuutta, en, se ei lähde hallitsemaan ihmisen mieltä ja tietoisuutta, jos lapsuus on riittävän pitkä.

Ei voida kieltää sitä, ettei kirjallisuutta vaivaa vieläkin ihmiskuva, jossa joku vain tarkkailee toista ja jossa ylikorostetaan ihmisluonnetta, asemaa ja luokittelua, sosiologista näkökulmaa. Kristinusko, kuten muutkin uskonnot, ovat tuoneet synnin jo lapsuudesta saakka ihmisyyteen, kirjallisuus ruokkii sen vahvistumista. Vanhemmat, jotka ajattelevat lapsen olevan paha, ajavat ennakko luulojensa kautta lasta valheellisuuteen, eikä lapsi voi olla oma itsensä. Lapsi ei opi havaitsemaan ja tutkimaan, hän oppii luulemaan, pelkäämään ja epäilemään, ja mitä vahvempana on ahdistus kokemuksessa, sitä voimakkaammin lapsi kokee nämä pelot ja hyökkää niiden kimppuun itsessä ja/tai toisessa. Inhimillinen hoiva, opetus ja kasvatus auttavat pääsemään näistä terveellä tavalla irti, ja sitä kautta myös itsekkyys vähenee. Eriarvoistuminen on pahimpia itsekkyyden kehittäjiä. Lapsen tulee saada pitkään vahvaa hyvänä olemisen tunnetta.

Raija