ÄITINÄ

Arvostan äitiäni, pidin häntä hyvänä kasvattajana. Arvostukseni on vaihdellut eri aikoina, mutta lopulta kai sitten oman lapsen syntymä tuo sellaisen ulottuvuuden, jossa osaa tarkastella vanhemmuutta, sen tuomia huolia, velvollisuuksia, iloa ja surua. Tarkastelussa itse äitinä osaa suhteuttaa äitinä toimimisen mahdollisuuksia, aikaa ja osaamista. Äitini eli aikaa, jolloin naiselle ei edes kuulunut rahan käyttö, vaan se oli miehen rooliin liittyvä. Omassa avioliitossa helposti annoin vastuun miehelle taloudellisissa asioissa. Roolit ovat syvävaikutteisia, kannamme niitä mukanamme huomaamatta. Toisaalta tuntuu hölmöltä, että äiti oli opiston käynyt ja isä vain kaksi viikkoa kiertokoulua, mutta juuri tästä huomaa, että rooleja on vaikea muuttaa. Yhteisöt ovat vahvoja rooliin kahlitsijoita, naurua, pilkkaa ja ivaa saa herkästi osakseen, jos ei ole miehinen tai naisellinen.

Freudia on moittiminen siitä, että hän etsi ja löysi neuroosien takaa äitisuhteen ja siirsi taakan perhedynamiikasta äidin harteille. Freudia onkin syytetty siitä, että hän perusti liikaa teoriansa neuroosista kärsivien potilaidensa havainnoinnista. Vaikka Freud on transferenssin isä, ei se teoria ole saavuttanut suurta yleisöä, transferenssi on heikosti ymmärrettyä.

Olin kovin nuori tullessani äidiksi, vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen. Äitiyden malli tuli matkimalla, siitä ei löytynyt syväulotteista tunteiden vaikutusta, se oli lähinnä pelon, häpeän ja kauhun konteksti. Kun olin oppinut siihen, että lapset leikkivät itsekseen, he saivat leikkiä, eikä ohjauksen osuus ollut kovin suuri, olin itsekin saanut leikkiä paljon. Se kehitti kuvittelutaitoa, mutta tunne-elämää ja mielikuvitusta se ei niin paljon synnyttänyt. Lukeminen oli arvossa, ja kuvittelutaito luoda näkemyksiä kehittyi vahvaksi. Tositapahtumien arviointi muistin mukaan ei omasta eikä toisen elämästä ole suinkaan objektiivista, muistamme harvemmin tapahtuvaa, ja mielen kääntämää. Hyviä muistajia ja havaitsijoitakin on olemassa, mutta ne ovat vähemmistöä.

Yhteiskunnan tunkeutuminen perhe-elämään tuottaa ongelmia, mitä ei aina huomata. Kun ylirasittunut äitini sai lääkärit heräämään, 60- luvulla, asia hoidettiin huonosti, äiti joutui syyllisen rooliin, ja voin nähdä vieläkin sisarissani, kuinka erilaiset häpeän roolit ovat vaikuttaneet heihin, joku on ihan hiljaa, joku ottaa liikaa valtaa, joku luulee olevansa ainut muistaja. jne. Minä en selitä näitä luonneteorioilla, joissa persoonallisuus korostuu liikaa, näen enemmän nämä opittuina. Asioita, mitä perheessämme tapahtui, hävettiin ja se toi ahdistusta, koska liiallinen salailu toi ahdistuksen ja mielenterveysongelmat. Suurperheitä syynätään liikaa vahingon tuottajina, onko tutkittu, kuinka paljon yhteiskunnalle tulee kuluja yksilapsisen perheen neurooseista, verrattuna suurperheen ehkä täysipäisiksi kasvaneista aikuisista?

Tunnekohtaamisen taidot ovat heikkoja suomalaisessa kulttuurissa. Äidilläni oli kyky nähdä lapsi ja ihailla häntä aidosti. Hän osasi olla läsnä, silloin kun olin pieni, ja uskon, että keskittymiskyvyn osatekijä läsnäolotaitona oli sanakielen harjoittelu, lukeminen ja puhuminen. Myöhemmin suuren lapsiluvun vuoksi hän ei enää jaksanut, ja nuorimmat lapset kärsivät siitä. Tuo vilpitön ihailu ja kunnioitus ovat olleet vahvimpia kokemuksiani, jotka ovat pitäneet yllä kykyäni mennä eteenpäin. Itse olin ensimmäisten lasten synnyttyä ahdistunut ja joskus aggressiivinen, kannoin vihaani mykkänä, sillä puhua ei saanut ja siitä lapseni saivat kärsiä. Heille tunne-elämä ei ole ollut helppoa, kun sai pelätä äitiä.

Jokaisen pitäisi käydä läpi lapsuuttaan. Monet muistin tuomista kuvista ovat mielen kaunistelemia, tai negatiiviseksi vääristämiä. Oma syyllisyys estää näkemästä totta, ja mieli värjää suojautumisessa tapahtumaa toisenlaiseksi, mikä on yksi selviytymisen perusteista, ja sinällään on typerää sanoa ihmisten valehtelevan silloin kun se mielen puolustuksessa ei ole tietoista. Vanhempana ihminen näkee selvemmin erot mielen tuottamasta kuvasta ja aistein havaitusta. Me olemme havainnoinneissamme erittäin paljon erilaisia, toinen näkee ja kuulee paremmin, toisella mieli tuottaa uusia tarinoita. Ihmiseen ei tulisi koskaan lyödä leimaa, jos joku on joskus ollut harhainen, saattaa se olla sytyke siihen, että ihminen opettelee havaitsemaan erittäin tarkasti.

Kaikki lapset kohtaavat erilaisen lapsuuden. Äidit ovat tilanteiden ehdoilla, ajan ilmiöiden ja lasten iän vaikutuksen huomioivia. Kaikki äidit eivät ole katkeria ja negatiivisten tunteiden ajamia, on myös äitejä, jotka osaavat kunnioittamisen taidon ja rakastavat lapsia. Kaikilla ihmisillä ei ole negatiivisten tunteiden sävyttämää mieltä, sen on tuonut enemmän psykologinen tutkimus. (Negatiivisia tunteita tutkitaan enemmän, Lagerspetz 1980, Tiede lehti)

Mitä lempein, inhimillisempi ja johdonmukaisempi kasvatus ja opetus ovat huomioiden ihmisen kehitystasot, sitä paremmin ihminen alkaa havaita todellisuutta, ja nähdä sekä etsiä totuutta, eikä hän sekoita omia mielen tuotoksia todellisuuteen. Lapsen kunnioitus on vahvin perusta hyvälle kasvulle ja oppimiselle.

Minut on kasvatettu tunnistamaan omat sisäiset viestini, vaikka niitä ei ole monessa paikassa hyväksytty. Tunne-elämäni kulkee kristillisellä periaatteella, puhu Jumalan kanssa ja opi tiedostamaan omat tekosi. Uskon, että se on tie kasvaa inhimilliseksi ja toiset huomioivaksi ihmiseksi, ellei kasvatus ole väkivaltaista ja alistavaa. Ne kulttuurit, joissa ihmiset joutuvat kasvamaan mallista ja ovat johtajiensa palvojia, liiallisen mallin vaikutuksen alaisena, kuten Pohjois-Koreassa, sosialismin ihmiskäsitysten viitoittamana, on osittain syynä siihen, ettei inhimillisyyttä ihmisyyteen pääse kehittymään.

Raija