OLEMATTOMUUS

Tiedän, että monia ihmisiä ärsyttää väitteeni, ettei ihmisellä ole tahtoa, ja on tahdottomia kausia, ainakin minulla on ollut. Moni on lukenut Viktor E. Wranklin teoksen, Olemisen tarkoitus. Tahtominen edellyttää valinnan mahdollisuuden ja tavoitteen. Tavoitetta ja valintaa ei tapahdu, jos ihmisellä ei synny mielikuvia itsessä, on vain toistomielikuvia opituista tavoista. Itsessä syntyvä mielikuva vaatii mielen olemassaoloa ja sitä ei voi olla, jos ei ole tavoitteita, eikä valintaa muuta kuin hengissä selviäminen. Ihmisen minuus pitää olla mahdollista toiminnallisesti. Psyykkisestä puolustuksesta syntyvää pakkotoimintaa en katso valinnaksi, raivon ja aggression synnyttämää toistoa. Erittäin suuri osa ihmisten teoista on pakkovalintaa ja järjetöntä, vain suuret filosofit antiikin Kreikassa saattoivat keskittyä ajattelussa valintaan.

Olemassaolo tavoitteellisena vaatii kuitenkin tietoisuuden. Olin elänyt nuoruuden, jossa olin oppinut vasta tottelevaisuuden vanhempien kasvatuksen tuloksena. Olin kokenut vasta ensirakkauden, ja tunnistanut tunteiden olemassaolon, ennen oli vain ihailua ja kuuntelua, ja vasta nuoruuden rakkaus toi vuorovaikutuksesta syntyvän ilon ja kokemuksen siitä, kuinka tunteet vaikuttivat. 

Varhaislapsuudessa en kokenut negatiivisia tunteita, kuten kateutta, vain vahvaa ihailua vanhempiin sisariin. Ja kun katselen historiaani, näen hyvin johdonmukaisen kehityksen seuraavan toinen toisiaan, kuinka vahva ihailun kausi mahdollisti ja johti siihen, että se säilyi aina aikuisuuteen saakka, ja soi oppimisen iloa, sekä toi tahdon tultua mukaan oppimisen ja koulutukseen hakeutumisen, ja erityisesti oppimaan oppimisen vaikeuksien ymmärtämisen, ja mahdottomuuden ajan arvojen mukaisesti. Koko elämäni on ollut taistelua väkivaltaa ja kaltoin kohtelua vastaan, sekin kokemuksesta syntynyt taistelu, jossa ymmärsi, että väkivalta tuhoaa, ja oma ihanne unelmineen vaikutti tavoitteellisesti, mutta yhteiskunta oli väkivaltainen. Mieleltään rikotut oppivat ehkä enemmän mielen asioita kuin kielen. Ehkä lapsuudessa tunteiden puuttuminen johtui siitä, että köyhyytemme toi niin paljon huolia, että jokapäiväisen leivän saanti oli pääasiallinen kokemuksen konteksti, saada voimaa, että jaksaa liikkua.

Väkivalta, joka kohdistui minuun, vei minut tiedostamattomaan tilaan, jolla tarkoitan tässä sitä, että muisti toimi pääsääntöisesti, joskus katosi kokonaan, mutta oma tahto lakkasi toimimasta, minusta tuli ruumis, 17 vuoden iässä.

Vuonna 1993 Wranklinin kirjan luettuani olin kirjoittanut päätelmäni. ”Vain saadessaan ensin kokea henkisen vapauden ihminen voi orjanakin kokea vapauden tunnetta. Mutta se on muistissa elävä ja uskossa toimiva. Eikä henkisellä kehityksellä ole jatkoa ennen kuin henkinen konkreettinen vapaus on todellista”. Seison yhä sanojeni takana.

Vaikeimmillaan tilani olemattomuuden tajusin vasta vuosien kuluttua tapahtumasta, sillä tiedostamattomuuden tilassa on vain ruumis, mikä on olemassa, mutta minuus ei ohjaa sitä ja tällöin juuri menettää kehotietoisuuden. Synnytin ensimmäisen lapseni, mutta en osannut synnyttää ja niinpä lapseni syntyi pihtisynnytyksenä, eli lapsi imettiin pois synnytyskanavasta imukupilla. Tällöin koin itsestä irtaantumisen, mitä en ole sen jälkeen kokenut yhtä selkeästi, vain poissaolon tunteen. Irtaantumisessa nousin itseni yläpuolelle, ja katselin laipion rajalla, kun imukuppisynnytys tapahtui. Myös kipuni katosi irtaantumisen vaiheessa.

Kun katson historiaani, siinä näkyy selkeästi, kuinka olen kulkenut olemattomuuteni tietä. En ole halunnut valita, enkä tahtoa, kun muut ovat tehneet siihen ehdot. Näin olen vain ollut olemassa hengittävänä, huonosti muistavana ja särkyvänä. Monia aikoja olen juuri ollut hajoamisen tilassa, en ole saanut yhteyttä itseeni, ja pahimmillaan psykoosissa. Psykoosi tuli kaksi kertaa, kun pakotettiin koulutukseen uhkien alla, ja riistettiin itseilmaisun oikeus kirjani kautta, ja olin tietysti ollut sosiaalisten pakotteiden alla koko ajan. Siksi minulle psykoosi on ympäristön aiheuttamaa, monien hylkäämisten, alistamisten, menettämisten, ja pettämisten yhteisövallan väärin käyttämisen tulos, nk. keskiluokkaisille se persoonallisuuden tulos. Ei olemiseen ja olemattomuuteen jääminen ole tahtoa, se on luovuttamista, ei päätään jaksa kokoa ajan seinään lyödä.

Aloitanpa lukemaan uudelleen Franklinia.

Raija