TOIVON VARASTAJAT

Toivo tulevasta on ihmisen tärkeimpiä asioita. Kun voi ennakoida ja suunnitella tulevaa, se tuo toimintakykyä, motivoi ja nostaa ylös epätoivon kaivosta. Käyn säännöllisesti katsomassa ystävääni hoitokodissa. Kuinka usein havaitsenkaan, että hänen epätoivonsa kumpuaa tulevaisuuden puuttumisesta, kuin se varastettaisiin häneltä. Häneltä otetaan pikkuhiljaa itsemääräämisoikeus, hänen osaamisensa ja taidot katoavat ja sijalle on tullut epäkohtien etsiminen. Kuinka hän ei osaa napittaa puseroaan, ei onnistu hampaiden pesu, puhelimen käyttö jne.  Pian hän on hoivaa tarvitseva laitospotilas, jossa laitoksen tarpeet ovat nousseet etusijalle, työntekijöiden vallan väärinkäyttö paistaa läpi lausunnoissa, epäpätevyys ammatissa. Osaamisen taitoja ei huomata.

Yhteisöissä epätoivon kaivoon hukuttaminen on ihmisten raadollisimpia tekoja. Hallittavaksi haluttu suljetaan pois tiedosta ja asioista, mitkä hänen elämäänsä kuuluu. Ja kun hän ei saa olla tietoinen omasta elämän tapahtumista, niin pian hän on epätoivonsa vuoksi tunteiden ja mielen armoilla, niiden jotka ovat mahdollisia olemassaolossa. Ensin mielessä on mielialan muutoksia, mutta pian niistä kehkeytyy maanisdepressiivisyys, kun epätoivon kuilu vetää ylös ja alas. Vaikuttamisen mahdollisuudet ovat nollassa, tarpeisiin vastaamisesta päättävät muut kuin hän itse, heillä on valta ylitse hänen itsen, itsen määrääminen on riistetty.

Olen nähnyt muutaman kerran työyhteisöissäni yhteisöistä poissulkemisen brutaalin puolen. Yksilö, jota pidetään häirikkönä ja epäluotettavana, joutuu vallan alle, mitä yhteisö harrastaa vainon, epäluulon ja tiedottamisen avulla. Tietoa levitetään sekä suullisesti, että kirjallisesti. Puutuin työssäni lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan, josta sain rangaistuksena mustamaalaamisen, vastassani olivat aina ennakkoluulot, joita vastaan sain jatkuvasti taistella. Vaikka rikos, joka tehtiin ensimmäisessä työpisteessäni, todettiin johtajan tekemäksi myöhemmin, sain kantaa häpeää syrjintänä koko ajan. Leima ei hävinnyt koskaan.

Yksi toivon elementeistä on oppivalla ihmisellä uusien mielikuvien synnyttäminen, usein uusien ihanteiden muodossa, vaikkakin perusarvojen puitteissa. Kun epätoivo jyllää mielessä yhteisön alistamisen vuoksi, sen nostamiseen ihminen tarvitsee elämän kauneutta ja uskoa paremmasta, ja se näkyy ihmisen toiveissa. Persoonallisuustesteissä tämä toivo luokitellaan epärealistisuudeksi, ja mielen sairaudeksi. Kun siis puutuin väkivaltaan työpaikalla, se oli epärealismia, olin tehnyt väärin realiteettitestauksen, en ollut sopeutunut vallitsevaan olotilaan, vaan vastustin väkivaltaa. Se oli myös virkavelvollisuuteni, mikä oli laissa kirjattu. Oppimisen intoilijana minulla oli kyky luoda uusia tavoitteita mielikuvien avulla, mutta se olikin realismin puutetta.

Toivo varastetaan, ja tuloksena on epätoivon myötä mielen murtuminen, kun mieli velloo laidasta laitaan, ja mihinkään ei saa tarttua. Mielen osalta on varmasti erilaisia murtumisen ja sairauden muotoja, mutta nämä sosiaalisen sorron aiheuttamat muodot on jätetty huomioimatta. Pääsääntöisesti kuvitellaan, että persoona on itse tehnyt jotain väärää, provosoinut tai yllyttänyt toisia hyökkäämään. Pääsääntöinen syy löytyy kuitenkin ihmisten epäilystä, jota he pitävät totuutena.

Raija