80 JA RISAT

Tapaamme säännöllisesti runopiirissä, me elämän ensiaskeleita ottavat ihmiset, henkiseen kasvuun kurkottavat. Meillä on nyt aikaa kasvaa, lupa ajatella ja tuntea. Ikäeroa on jotakuinkin 10 – 20 vuotta. Me kukin olemme eläneet omanlaisen elämän, josta jokaisesta voisi kirjoittaa romaanin. Kestäisivätkö tarinat kertomuksena kuulijalle proosallisen muodon, vai pitäisikö kirjailijan luoda kaunokirjallinen muoto, uusi elämän tarina, että ihmiset kestäisivät, vai ottaako vastaan elämä sellaisena kuin on? Totuuden kestäminen ja katsominen eivät ole itsestään selviä asioita, olemme hyvin erilaisilla tasoilla ihmisinä. Olen ollut monen tasoisissa runoryhmissä mukana.

Runo ei synnytä vielä ajatuksia, ei hänelle, joka on vasta oppinut tottelemaan auktoriteettia, uskomaan kirjoitetun sanan, ihailemaan ja ihmettelemään sitä, mitä se ehkä puhuu. Autoritäärisessä ja hierarkkisessa kulttuurissa on autoritääriset elkeet ajattelun tasoissa. Puhe siirtyy pian runon kirjoittajaan ja hänen elämäänsä, minkälainen hän oli, mitä kesti ja mitä ei. Se tuo levähdyspintaa ja kosketusta siihen, mitä elämä on, kun katsoo sitä toisessa, voi etäännyttää myös omia kokemuksia tarkasteluun, vertaistuki.

Kysymykset eivät synny vielä, eivätkä puhuttele ajattelua. Joku on löytänyt runon, jossa on koko kristinuskon sanoma kiteytetty arvoistaan runoon. Se synnyttää hämmästystä, ja toteamuksen, näinhän se elämä on. Ja kuin uskon kautta, oman totuuden ulottuvuus tulee läsnä olevaksi, se, mitä ei vielä uskalla ääneen lausua, se, jota ei vielä osaa sanoiksi pukea, eikä kohdata mielen tuntemuksia, tunteita, jotka herättäisivät ajatusten aakkoset lentoon, kuvaamaan omia kokemuksia. Tottelevaisina me opimme vasta lukemaan. Kiltit tytöt, joilla ei ole vielä lupaa ajatella, emansipaatio on kesken.

Raija