sunnuntai 27. tammikuuta 2019

MYÖTÄTUNTOISUUDESTA




Lauantai aamuisin tulee ohjelma, jonka nimeä en ole koskaan tarkistanut, enkä juontajan nimeä, joka on pääroolissa. Nyt hän oli vierailulla Dalai Laman luona, itsekin Intiassa syntyneenä. Juontajan tuoman näkemyksen Lama vahvisti, että myötätunto on elämän tärkeimpiä asioita. Dalai Lama on uskonnon, buddhalaisuuden edustaja, ja hän luonnollisesti tuo esiin uskonnon näkemyksiä. Hänen mukaansa uskontojen ydinsanoma on rakkaudessa, sen voi myöntää. Harvemmin uskonnon edustajat tuovat esiin uskonnon varjopuolia, missä soditaan ja teloitetaan ne joiden uskotaan olevan väärässä, uskoen vain omaan mantraansa. Uskonnot ovat täynnä rituaaleja, mistä Lama varoitti.

Minulle rakkaus on pyhä asia, ja Jumala on rakkaus. Pidän tätä ydinkysymyksenä, enkä nosta kovinkaan korkealle kulttuurisia tapoja, joita pyhät kirjat suoltavat. Minulle ensimmäinen käsky riittää elämän ohjeeksi kohdatessa toisen ihmisen. Kun ihminen ensin rakastaa itseään, hänelle tulee kyky rakastaa muita. Siinä mielestäni juuri usko Jumalaan auttaa ihmistä kohtaamaan omat pelkonsa, ja saa kyvyn myötätuntoisuuteen, saa turvan ja luottamuksen itseensä. Jumaluuden kohtaaminen on ihmisen sisäisen minän konteksti, jossa opitaan pelkojen voittaminen. Ei riitä, että rakastaa Jumalaa, ihmisen on rakastettava toista ihmistä ehdoitta kunnioituksen ja hyväksynnän avulla.

Valitettavasti uskonnoissa olevien profeettojen palvonta johtaa rakkaudesta poispäin, koska henkilöt, joita palvotaan pyhänä, rakentavat odotuksen ihmeisiin, joita ei voi pitää. Uskomusten jatkuvien virtausten tyhjinä lupauksina ja seurauksena ihminen vaipuu epätoivoon.

Epäterve riippuvuussuhde auktoriteettiin tuhoaa kyvyn myötäelämiseen, kuten huono kasvatus ja opetuskin. Epäterveissä riippuvuuksissa syntyy palvontaa, liittymistä, sokeutumista ja uskoa, mikä vääristää totuutta. Niinpä palvottu ihminen saa hyväksyntää vaikka tekee väärin, ja aliarvostettu ihminen saa halveksuntaa, vaikka tekisi hyvää. Kumarretusta sanotaan, ei se tarkoittanut, hylätylle, se on hirveä ihminen, emme ota sitä joukkoon, koska se sanoi niin ja niin. Aliarvostettu henkilö joutuu kantamaan syyllisen taakkaa teoista, joita hän ei ole tehnyt, hän saa säälipisteitä, mutta ei koskaan kunnioitusta ja ihmisarvoa. Ihmisen vallanhimo kokonaisuudessaan on läpipaskoa, ja se on yhä suurimassa osassa yhteisöä hallintamuoto, moralistinen valvonta. Järjetön kontrolli ei tuo koskaan hyvää tulosta, hyvä tulos syntyy kunnioituksen kautta, jossa ihminen on oppimisen keskiössä.

Yhteisövalta, jossa yksilö ajetaan epätietoisuuteen, ei puhuta, toimitaan selän takana, alistetaan yhteisön vallan alle, on helvettiä yksilölle, mikä pahimmillaan johtaa mielen murtumiseen. Itse pelastuin opiskelemalla, ottaen tiedon ohjaavaksi tekijäksi. Nuorena en tätä osannut, ja vasta vanhempana opin, ettei mielelle eikä tunteille pidä antaa valtaa, niiden pitää antaa vaikuttaa, mutta ei uskoa totuudeksi, havaitseminen on luotettavampi. Tunteiden kauhu on joskus mahdoton hallita, ja se vie mielen murtumiseen.

Vaatii vahvaa uskoa itseen, täydellistä luottamusta Jumalaan, että kaikella on joku tarkoitus, kun luottamusta ja turvallisuutta ei voi syntyä yhteisöön, mikä käyttää valtaa väärin. Se on tavallaan myös pakko, koska yhteisö ei anna tietoa eikä vuorovaikutus mahdollisuutta, ainoa tie on usko. Yhteisövalta väärin käytettynä tuhoaa vuorovaikutuksen, aidon läsnäolon ja pakottaa rooleihin. Tuomarin ja vallankäyttäjän rooli vie järjettömään syyllisyyteen ja sitä kautta kauhuun, jossa syyllisyys siirretään uhriin. Usein näkee, että ihminen joka puhuu, tuomitaan syylliseksi, koska paljastaa asioita, kertoo totuutta. Vaikka hän kertoo inhimillisestikin, yhteisö tuomitsee hänet, vaikka itse asiassa kauhun rakentaa omat teot.  Syyllisyys tekemättömistä teoista on vieläkin vahvempaa. Älä tuomitse, ettei sinua tuomittaisi.

Raija


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti