LOUKKAANTUNUT SIELU

Minulle sielu on sama kuin tunteet. Olen oppinut sen jostakin psykologian oppikirjastani. Raamatussa ehkä opetettaisiin toisin. Joskus luin erään kasvatustieteilijän kirjan sielun kehityksestä. Siellä kuvattiin negatiivisia ja positiivisia tunteita, joten eiköhän se liene melko todennäköinen sielun määritelmä. Joskus vaan tuntuu siltä, että sielu kuvataan enemmän kuin lopputuloksesta käsin, mitä tunteet tuovat ihmisyyteen ja taakse jää se mistä tunteet syntyvät.

Viime aikoina olen joutunut pohtiman paljon loukattua sieluani. Se on kuin raastin raudalla raavittu, ja tunteeni on noussut pintaan kiivaasti. Olen loukkaantunut syvästi. Siellä on taustalla menetys, syvä ihmisoikeuden menetys. Minut on mitätöity ja minulta on viety puheoikeus, olen ollut ilmaa ja näkymätön. Ajatuksistani ja kuvauksistani on tehty typeriä, ja sopimattomia, muistoistani, jotka on identiteettini pysyvyyden oleellinen konteksti. Kun olin menettänyt ne nuoruudessa, sen uusiutuminen oli raskasta. Menettäminen, pettäminen ja hylkääminen olivat kolme vahvinta mielen murtajaa.

Mikään menetys ei loukkaa niin syvästi kuin itsensä menettäminen, oikeuksiensa menettäminen. pettämistäkin olen alkanut sietää, sillä valehtelijoita on maailma täynnä. Olen oppinut hyväksymään materiaalisen menetyksen ja ihmisten hylkäämiset, mutta itsen menetys vie pois sielun, mikä on elinehto.

Olen menettänyt elämässäni opiskelumahdollisuuden, oppimisen kyvyn, rakkauden, puheoikeuden, ruuan, taloudellisen turvan, kunnioituksen, ystävät, työn, tietoisuuden, tunteet, toimintakyvyn, mutta mitä olen saanut tilalle. Juuri sen tietoisuuden, että nämä ovat elämän rakennuspalikoita, joista hyvä elämää koostuu. Ilman näitä sielu kuolee, ei ole syytä mistä tunteet syntyisivät.

Raija